((Shaidoa odotellen))

Kneri ei, kaiken kaikkiaan, pitänyt Ikkusotosta. Paikka tuppasi olemaan kylmä kuin mikä, ja Kneri oli luiseva otus. Ja vaikkei olisikaan ollut kylmä juuri nyt, niin pian olisi kuitenkin. Aina oli joko kylmä kuin horkassa tai ainakin sentään viileä. Ja siitä johtuen siellä ei ollut edes väkeä. Pysyivät kaukana, paremmissa paikoissa - ja jos eivät pysyneet, olivat joko uskomattoman tyhmiä tai niin kovia ja karkeita, että näiden naamalla olisi voinut jauhaa kivenmurikoista sepeliä. Ja luonnollisesti ne, joita oli lähitienoolla eniten, kääpiöt, tuntuivat kaikki olevan sellaisia. Lisäksi suuri osa niistä tiesi ainakin jotakin aseista. Kneri ei pitänyt erityisen paljoa aseistakaan - silloin kun siis niitä käsitteli joku muu. Itselleen rotta olisi toki voinut napata muutaman komean veitsen kääpiöseppien pajoista, mutta näillä oli pirullisen tarkat silmät sellaisen varalle. Siinäkin taas yksi syy lisää muiden joukkoon.
Oikeastaan Ikkusoto ei tuntunut pitävän Kneristä yhtään sen enempää, kuin tämä siitä. Rialeita, ylisuuria rottia, oli aina muutama näinkin surkeissa paikoissa, ja ne olivat kyllä antaneet jo hyvän yleiskuvan väelle. Yksi ruipelo rotta lisää ei ollut todellakaan mikään ilon aihe - etenkin, kun pohjoisen väki harvemmin katsoi mitään tulokkaita turhan hyvällä. Rottia tai muita.

Knerillä oli hyvin aikaa pohdiskella asioita samalla, kun nökötti kadunkulmassa ja yritti parhaansa mukaan pitää itseään lämpimänä. Tarkalleen ottaen se kadunkulma oli erään sepänpajan vieressä. Kaikeksi onneksi sisältä ahjosta hohkaava lämpö ulottui hieman koleaan ulkoilmaankin. Odottaminen oli erityisen ikävää kun ei edes tiennyt mitä odotti. Tai tiesihän hän toki, mutta ei milloin tai mitä tarkalleen. Ei ainakaan niitä paikallisia, jotka tuhahtelivat rotan nähdessään. Tarkalleen ottaen hän odotteli, jos nyt vakavissaan puhuttiin, seikkailijoita. Tai jotain sensuuntaista. Sellaisia, joilla olisi selvästikin jotain kokemusta ja tietoa jostakin.
Vaikka Ikkusoto olikin ikävä paikka noin nyt yleisesti, hyinen niin ilmoiltaan kuin väeltäänkin, niin siltikin Knerillä oli syynsä olla täällä. Ei hän sentään niin tyhmä ollut, että olisi nököttänyt hytisemässä ja nälvittävänä huvin vuoksi. Ei, Ikkusoton hyvä puoli oli, että siellä tehtiin parhaat tappokalut. Ja monet niistä, jotka itsensä seikkailijan tapaisiksi myönsivät, oli sellaisille reilusti tarvetta. Ja oikeastaan oli monella muullakin, Knerillä itselläänkin, mutta vain noilla tapasi olla myös rahaa niihin. Ja Ikkusotossa niitä sai suoraan niiden kuuluisilta takojilta. Ei mitään välikäsiä tai etelän kauppiaiden kiskurihintoja, eikä todellakaan väärennettyjä tekeleitä. Siinä oli jo reilusti syytä monille raahautua jonkin reissunsa ohessa pohjoiseen. Ja noita Kneri odotti. Sellaisia, jotka tiesivät asioista ja joilla ei todellakaan olisi niin paljon sitä paljonpuhuttua sivistystä, että rotan kanssa asioiminen kävisi luonnon päälle. Ja Kneri todella tiesi, ettei yhdelläkään, joka rehellisesti kutsui itseään seikkailijaksi, ollut minkäänlaista sivistystä. Eikäpä ollut hänelläkään.

Joten siinä sitä nyt seisoa nökötettiin. Ja mahdollisesti nökötettäisiin hyvä hetki, kylmänä ja ainakin muiden mielestä hyvin kurjana. Ainoa lohtu oli, että vielä ei ollut ainakaan satanut lunta. Mutta mistäpä sitä tiesi...

Remina Shadown askeleet olivat rempseät ja rennot, kun hän asteli pitkin Ikkusoton kylmiä katuja. Hänen katseensa oli kylmä ja kasvoilla oli tympääntynyt ilme, kun hän katseli ympärilleen. Hän etsi seuraavaa kapakkaa, mihin voisi yrittää sisään. Hän oli lentänyt ulos jo paristakin paikasta, koska oli alkanut tappelemaan. Eihän tappelut tietenkään hänen vikaansa olleet, mitäs muut kävivät päälle. Kyllähän itseään sai puolustaa.

Remina aukoi nyrkiksi puristettuja käsiään ja puristi ne sitten taas nyrkkiin. Hänen teki mielensä viskipaukkua, mutta hänellä ei ollut edes pulloa mukanaan. Mitä hän ylipäätään enää teki Ikkusotossa? Kaupunki oli jo nähty ja koettu, eikä hänellä ollut mitään mielenkiintoa katsella sitä paljoa kauempaa. Huomenna voisi vaikka lähteä, ellei suunnitelmiin tulisi muutoksia. Tosin Remina harvoin suunnitteli mitään päivää pidemmälle. Hän eli hetken kerrallaan.

Nainen kulki eteenpäin välittämättä juurikaan, mihin oli menossa. Hän kääntyi kulmasta ja oli törmätä johonkin eläimeen, joka nökötti kadunkulmassa. No, ihminen otus ei ainakaan ollut. Pikemminkin jokin rotantapainen.
”Onko pakko seistä keskellä tietä?” Remina tokaisi ja tuhahti ärsyyntyneenä, katsellen rottaa päästä varpaisiin tympääntynyt ilme kasvoillaan.

Kneri syynäsi eteen ilmaantunutta naista hetken. Kiukkuinen ja laiha, melkein kuin hän itse. Tai ainakin hieman, ottaen huomioon, hän ollut vielä aukonut ainakaan tänään kenellekään. Ei vaikuttanut ainakaan paikalliselta, niin pukeutumiseltaan kuin miltään muultakaan, olkoonkin ettei tuntunut suuremmin rottia rakastavan. Kneri ei tätä ainakaan tuntenut, eikä ollut erityisen otettu naisentapaisen uhosta tai asenteesta muutenkaan.
"Ei. Ei ole pakko yhtään mitään. Mutta kun huvittaa", Kneri tuhahti takaisin kitisevällä, vinkuvalla äänellä, joka teki pahaa korville. Siinä samalla hän kääntyi kunnolla naista kohti, asettuen samalla hieman paremmin tielle. Olo ei ollut mitenkään erityisen mahtava, joten levitettäköön sitä hieman myös toisille. Luonnollisestikin rotta olisi harkinnut sanojaan ja tekojaan reilusti enemmän, jos tietä olisi vaatinut vaikkapa kaapin kokoinen, hullunkiilto silmissään kirvestä puristava soturi, mutta nyt tarjottiin laihaa naista. Se oli Knerille oikein mukava tarjous, sellainen joka vähemmän todennäköisesti vaikkapa hakkaisi jokaisen luun jauhoksi hermostuttuaan.

Remina silmäili rottaa silmät vaarallisesti kaventuen. Otus kehtasi vielä asettua enemmän tielle ja se sai naisen tympääntymään entistä enemmän. Hänen teki mielensä kärventää rotalta korvat mustiksi, tai ainakin antaa tälle kunnolla kuonoon. Vielä hän kuitenkin hillitsi itsensä, vaikka Reminan itsehillintä oli tunnetusti miltei olematon. Hän ei pitänyt lainkaan rotan kitisevästä äänestä, se kävi hermostuttavalla tavalla hänen korviinsa.

"Ai onko tämä sinusta jollakin tasolla huvittavaa?" nainen kysyi miltei sihisevällä äänellä. "Lojuisit mieluummin jossakin viemärissä, minne tuollaiset rotankuvatukset kuuluvat."
Remina ei yrittänytkään olla ystävällinen tuolle kurjalle otukselle, mikä rotta hänen mielestään oli. Hän katsoi tähän lievä inhon ilme kasvoillaan ja tuhahti.

"Väisty. Minulla on kiire", Remina tokaisi ja pahansuopa virne kohosi hetkeksi hänen kasvoilleen. Hän nuolaisi huuliaan kiilto silmissään ja lisäsi: "Ennen kuin kärvennän kurjat korvasi entisiksi."