"Minä tunnen sinut, rotta. Minä muistan sinut. Ja tällä kertaa kuolet sinä!" velho kähisi, koettaen kurottaa sormiaan koskeakseen Vanhan Rotan nahkaan, vaikkei vielä onnistunutkaan vääntämään kättään vapaaksi. Vanha ei vastannut mitään, urahti vain yrittäessään saada jotakin aikaiseksi. Tämän luuta ja nahkaa olevissa käsissä ei ollut oikeaa voimaa, se oli varma, mutta taikuus teki niistä silti hirvittävän väkevät. Ei se mitään muutakaan voinut olla. Rotta ei ollut enää yhtä voimakas kuin aikoinaan, mutta oli vieläkin aivan varmasti raavaan miehen veroinen. Mutta taikuudessa eivät päteneet luonnonlait - etenkään, kun tämän haavoista ei tuntunut edes vuotavan pisaraakaan verta.
"Minä aioin vielä tappaa sinut joskus. Minä aioin vielä etsiä sinut ja laittaa katumaan sitä, minkä teit! Ja niin sinä vain itse ryntäät minun luokseni, rotta! Ja tällä tavalla, jokin rääpäle ja sinä, liian vanha ja väsynyt!" velho huusi päin Vanhan Rotan naamaa. Vanha koetti iskeä sormenmittaiset hampaansa tämän kasvoihin, mutta tämä työnsi kauemmas. Tai ei, tämä ei työntänyt, tämä työntyi yrittäessään. Voimaa, muttei painoa.

Tajutessaan, mistä oli kyse, teki Vanha Rotta ainoan nopeasti päähän sattuneen vetonsa. Tämä paini miehen kanssa, jolla ei ollut massaa juuri ollenkaan. Äkkiä velho sai ähkäistä, kun Vanha kiskaisi tämän kevyesti ilmaan. Tällä ei tosiaan ollut juuri minkäänlaista painoa, kaapukin oli saanut luisevan varren näyttämään tukevammalta. Rotta ei jäänyt ihmettelemään tilannetta, vaan kiskaisi velhon ympäri mukanaan, pyöräyttäen tämän kaksi kertaa itsensä ympärillä. Höyhenenkevyellä miehellä ei ollut mitään mahdollisuuksia vastustella, olkoonkin ettei tämä suostunut päästämään irti millään. Vanha oli aikonut heittää tämän kauemmas, mutta muutti pikaisesti suunnitelmaansa ja rysäytti miehen kiviseen tiehen, painaen koko ruumiillaan päälle.
Kuului muutama rusahdus ja älähdys, kun laiha velho iskettiin maantietä vasten. Tältä murtui varmasti muutamakin luu, mutta siitä huolimattakin tämä riippui kiinni pakkomielteisesti. Tästä asennosta, miehen päällä ollessaan, Vanha Rotta kykeni kuitenkin tekemään enemmän, kuin vain pitelemään kättä erossa. Tämä painoi toisen jalkansa hapuilevan käden päälle, ja väänsi. Heiveröinen käsivarsi ei paljoa kestänyt, vaan murtui rusahtaen. Mutta velho ei huutanut.
"Rotta, minun äitini sinä tapoit, ja näinkö surkea sinä enää olet!? Olisin antanut kuolla vanhuuteen!" velho uhosi siitä huolimatta, että Vanha Rotta väänsi murrettua raajaa parhaansa mukaan. Äkkiä mies päästi irti otteensa väkipuukkoa pitelevästä kädestä, ja ennen kuin Vanha ehti tajuta, tarrasi kaulaan kiinni. Sormet tuntuivat kaivautuvan lihaan kuin madot lihaan. Vanhan ei hetkeäkään tarvinnut pelätä, että tämä aikoisi kuristaa; velho murtaisi kurkunpään kepoisesti ennen sitä. Rotta olisi muuten yrittänyt vetää nyt vapautuneen aseensa irti ja iskeä sillä uudelleen, mutta oli pakko jättää se siihen ja tarrata kummallakin kädellä kuristaviin sormiin. Oli, kuin nyt hyödyttömäksi jääneen käden voimat olisivat siirtyneet jäljellä olevaan entisten seuraksi.

"Ehkä tapan sinut hitaasti! Se olisi armoa sen rinnalla, miten sinä tapoit silloin!" velho kähisi, vääntäytyen pystyyn Vanha Rotta yhä toisen kätensä varassa. Vanhan jalat eivät pian enää tavanneen maata, vaan luiseva piru roikotti rottaa, kuin tämä olisi ollut pelkkä saaliskala. Ja vaikka tämä yrittikin parhaansa mukaan vääntää sormia rikki, tuntuivat ne silti painuvan uhkaavasti kiinni kuin ruuvipenkki. Tämän kepeydestäkään ei ollut mitään hyötyä, jos Vanha ei saanut jalansijaa.
"Sinä pieni piru luulit, että yllätys ja muutama näppärä temppu riittäisivät. Luulitko, että olisin vieläkin yhtä typerä kuin silloin? Luulitko, että saisit minusta hengen pois yhtä kepeästi, kuin silloin leikkasit korvan!?" velho messusi, ja tämän hötäkässä rynttääntynyt kaavunhuppu putosi pois päätä peittämästä. Luisevan, vain muutaman pitkän ja likaisen, takkuisen hiussolmun peittämän pään toista puolta komisti melkoinen arpi, eikä korvaa ollut ollenkaan.
Vanha Rotta ei vastannut mitään, ei olisi vastannut edes jos olisi voinut. Velhon sanat olivat pelkkää meteliä aivan lähettyvillä häilyvän kuoleman edessä. Sanojen sijaan Vanha vastasi paljon tehokkaammin: väänsi itseään kaikin voimin velhon käden varassa ja potkaisi päätä kohti niin lujaa kuin vain kykeni. Rotilla oli pitkät kynnet ja paljon voimaa jaloissa.

Äkkiä velhon sävyyn tuli tietynlainen muutos. Se oli hyvin ymmärrettävää, sillä kun voimalla kaulaan potkaistu, kaarevakyntinen jalka repi kurkun auki, oli vaikea erityisesti mitään sanoakaan. Tämä tuntui haluavan, mutta vaikka verta ei virrannutkaan, sitä ei nähtävästi miehessä ollut, ei tämä mitään voinut sanoakaan, rohisi vain kuin huono putki. Äkkiä tämän ote Vanhan Rotan kaulalla heikkeni niin paljon, että Vanha sai kiskaistua itsensä irti, tömähtäen raskaasti mutta jaloilleen maahan.
Enemmänkin paniikissa kuin suunnitellen rotta kiskaisi väkipuukkonsa velhon rinnasta ja iski tätä kaikin voimin repaleiseen kaulaan. Kerran, kaksi, ja kolmannen. Ensimmäiset kaksi purivat syvälle lihaan, mutta kolmas iski lävitse ja pudotti vain vaivoin nahalla peitettyä kalloa lihaisamman pään maahan. Ruumiskin kaatui, ja Vanha joutui sysäämään sen syrjään päältään.

Pitkän hetken Vanha vain tuijotti äkillisesti loppunutta taistelua. Se oli ollut lyhyt, muttei millään tavoin vaaraton. Ei millään tavoin. Kumpikin käsi kivisti velhon otteesta, ja kurkku tuntui siltä, kuin se olisi todellakin ollut vähällä rusentua kasaan. Mutta rotta hengitti vielä, ja se oli ehdottomasti hyvä.
Varmistuttuaan, ettei velhon ruumis ollut aikeissa nousta poimimaan päätään, tai pää aikeissa vieriä pakoon, rojahti Vanha Rotta istumaan. Tämä oli ollut liian lähellä, aivan liian lähellä. Yllätys oli ollut ainoa syy siihen, ettei henki ollut mennyt. Siis Vanhan henki, velho oli melkoisen varmasti kuollut. Poispäin katsova, irti hakattu pää oli aivan tarpeeksi varma todiste siitä.

((Uu, kovin oli pitkä, ja myös melko brutaali runnominen.))

Ayachi heräili varmaankin velhon aiheuttamaan meteliin ja miehen silmät aukesivat hitaasti. Ensimmäiseksi hän tajusi kivun siivissään. Sitten muistikuvat syöksähtivät nopeasti mieleen - velho, tämän käyttämä voima ja se, että rotan piti tappaa velho. Ayachin silmät rävähtivät kokonaan auki ja hän totesikin katselevansa kuollutta, maassa makaavaa velhoa, jonka pää oli irronnut ja Rottaa, joka näytti vielä uupuneemmalta kuin aiemmin. Heidän suunnitelmansa oli siis onnistunut. Se tietenkin oli hyvä asia.
Mies nousi vaivalloisesti jaloilleen, horjahtaen hieman. Siipiin tosiaan sattui, hennot luut olivat murskaantuneet läpikotaisin ja nyt siivet roikkuivat velttoina, elottoman näköisinä. Mustia sulkia oli tipahdellut miehen ympärille. Korppi-ihminen askelsi hieman lähemmäs rottaa ja muutamia sulkia tipahteli lisää. Ayachi katseli Rottaa tutkivasti.
" No, ainakin selvisimme tehtävästä. " totesi mies ilottomaan sävyyn.

Vanha Rotta oli unohtanut koko omituisen miehen. Oikeastan tämä oli pitänyt miestä jo enemmän tai vähemmän kuolleena, olihan tämä saanut päälleen vahvan loitsun. Tai oli se näyttänyt ainakin vahvalta, mutta koska tämä vielä käveli, puhui ja hengitti, ei se nähtävästi niin vahva ollutkaan. Olisi se tosin muitta mutkitta lopettanut kaiken heti alkuunsa, jos Vanha olisi siitä saanut.
"Juuh", Vanha Rotta urahti ohimennen vastaukseksi toisen toteamukseen, ja nousi sitten ylös. Oli parempi hoitaa homma pois alta nyt heti. Vanha lähti hitaasti hakemaan varusteitaan, jotka olivat jääneet kauemmas tien viereen. Olo ei todellakaan ollut kehuttava, mutta sydän löi yhä. Se oli hyvin mukavaa.

Vaivalloisesti Vanha Rotta palasi takaisin ruumiin ja miehen luokse, kaivellen samalla esiin öljykankaista säkkiä. Siinä pää kestäisi parhaiten matkan. Ja pää oli otettava mukaan, muuten ei ollut todisteita. Vasta, kun saattoi esittää pään asianomaisille, saisi rahaa. Ei mitään ennen sitä.

Ayachi tarkkaili toisen tekemisiä. " Mitä seuraavaksi? " kysäisi mies. Tunnelma oli hieman kireä, sillä he molemmat olivat meinanneet kuolla äsken. Olisi tietenkin saattanut käydä niin, että Ayachin selkäranka olisi murtunut ja hän olisi halvaantunut osittain. Se ajatus ei kuulostanut yhtään mukavalta. Siivet olivat pieni hinta siihen verrattuna, ne ehkä vielä paranisivat joskus. Ajan kanssa. Niiden oli helppo parantua, koska murtuneita siipiä ei voinut liikuttaa tai rasittaa lainkaan.
Olisi vielä vastassa se toinen tapettava mies. He saattaisivat kuolla siinä tehtävässä tai haavoittua vakavammin. Ei sitä tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan eikä sitä osannut arvatakaan. Rotta oli onneksi kyvykäs taistelija ja osasi ennakoida tilanteita hyvin. Se oli suureksi avuksi. Ayachista kun ei olisi paljon hyötyä soturin päihittämisessä, siinä ei yllätystaktiikka pahemmin auttanut.

Vanha Rotta nosti pään tieltä sen vähistä hiuksista. Velhon ilme ei kertonut minkäänlaisesta tuskasta tai hämmennyksestä. Enemmänkin se näytti vain ja ainoastaan raivostuneelta. Kukaties ehkä turhautuneeltakin. Vanha ei kuitenkaan viitsinyt tuijotella sitä turhan kauaa, vaan laski sen säkkiin ja nyöritti sen tiukasti kiinni. Oli parempi olla katsomatta turhan tarkkaan, sanottiinhan sitä, ettei kuollutkaan velho ollut pelkkä raato. Ja samasta syystä Vanha potki ruumiinkin pois tieltä vilkaisematta edes päällisin puolin, olisiko kaavun kätköissä jotakin arvokasta. Tuskin oli, eikä se olisi sen arvoista muutenkaan.
"Pois. Muualle. Sitten lepo", Vanha Rotta vastasi miehen kysymykseen, yskäisten muutamaan kertaan kun puhe otti helläksi rutistetun kurkun päälle. Oli parempi tosiaan ottaa etäisyyttä paikasta ja vasta sitten levätä. Turhan pitkälle Vanha ei ollut aikeissa lähteä tarpomaan, mutta päätön ruumis tien vieressä ja rotta, jolla oli pää säkissä, oli monelle helppo ja ikävän yksiselitteinen yhtälö. Parempi välttää kysymyksiä ja mahdollisesti palkkiota havittelevia.

Sen suuremmin asioita enää pohtimatta ja hetken hengähdettyään Vanha Rotta kohotti säkin olalleen ja alkoi hitaalleen astella tietä pitkin. Mies oli nähtävästi päättänyt tulla mukaan, vaikkei Vanha osannut ajatellakaan, millaisista syistä. Kaiketi oli vain hullu. Ja todennäköisesti tyhmä. Mutta ei rotta tätä poiskaan ajaisi, oli miehestä ollut sentään hyötyä.

Rotan käsitykset eivät olleet ilmeisesti kovasti muuttuneet Ayachista. Mies lähti askeltamaan toisen mukana rauhallisesti tietä pitkin, katsahtaen samalla ympärilleen, keskittyen näkemään kauemmas, löytääkseen jonkin paikan jossa he voisivat levätä ja joka olisi tarpeeksi lähellä, mutta kuitenkin suojassa uteliailta katseilta. Miehen pupillit viiruuntuivat hieman. Edessäpäin näkyi lisää metsää ja nyt se alkoi hiukan tihentymään. Polun vieressä oli isoja kiviä ja sellaista maastoa, joihin matkalaiset eivät yleensä halunneet mennä levätäkseen. Ehkä sinne he voisivat mennä. " Edessäpäin metsän kasvillisuus tihenee. Paljon isoja kiviä ja paljon suojapaikkoja. Sinne tuskin haluaa tulla kukaan lepäämään, paikka näyttää hylätyltä. " kertoi mies toiselle kuvaillen näkyään. Ayachikin todellakin tarvitsi lepoa. Siivet tuntuivat murtuneina paljon raskaammilta kuin normaalisti ja hän oli hieman heikko, mutta jaksoi sentään vielä kävellä siipien kivusta huolimatta eteenpäin. Pakkohan sitä oli jaksaa, muutakaan kun ei ollut tehtävissä.
Mies arveli, että jotakin syötävää tarvittaisiin myös. Siitä pitikin kysyä rotalta. " Meidän täytynee myöskin syödä jotakin. Millaista ruokaa sinunlaisesi olennot syövät? " kysyi mies toiselta kohteliaasti. Hän tiesi tavallisten rottien ruokavalion koostuvan enimmäkseen lihasta ja viljasta ja sitä nyt ainakin olisi saatavilla metsässä.

Mies oli kaiketi saanut kunnon iskun, sillä tämä vaikutti kivuliaalta ja hitaalta. Vanha Rotta ei juuri siipien päälle ymmärtänyt, mitä nyt välistä söi lintuja, mutta mies vaikutti roikottavan selästä törröttäviä ulokkeitaan raskaasti. Kaiketi tämä oli murtanut ne. Vanha ei osannut suuremmin kokea minkäänlaista myötätuskaa miehen puolesta, siivet kun tuntuivat vähintäänkin turhilta ja suorastaan ikäviltä. Lentokyky ei ollut oikein sen arvoinen, rotan mielestä, että olisi kannattanut sen takia pukata selästään kaksi täysin turhaa raajaa. Pääsihän sitä kävellenkin. Puhumattakaan siitä, että kävellessään ei koskaan tarvitsisi pelätä, että pelkkä väsymys sinkoaisi murskaavaan kuolemaan. Eikähän mieskään selvästi ollut ilman niitä kuolemassa, käveli aivan hyvin vieläkin.

Jonkin ajan kävelyn perästä mies mainitsi, että jossakin kaukana edessä oli lupaavalta näyttävä levähdyspaikka. Se oli hyvä, kuten sopiva levähdyspaikka aina oli. Tietenkin se olisi nähtävä itsekin, mutta kaipa mieskin nyt sentään leiripaikan tunnisti. Ja sitten tämä halusi jostakin syystä tietää, mitä rotat söivät.
"Ruokaa. Ruokaa syövät", Vanha Rotta vastasi, osaamatta mitään muutakaan sanoa. Kysymys vaikutti jokseenkin järjettömältä, kuten suurin osa miehen kysymyksistä tähänkin asti. Vähän hullu, tuppasi kyselemään tyhmiä. Mutta kyselköön.

Rotta ei ilmeisesti osannut vastata kysymykseen kunnolla, mutta kai Ayachi saisi hankittua kummallekin kelpaavaa ruokaa. Ainakin itselleen. Mies näkikin jo lintuja joillakin oksilla ja ne eivät pelänneet häntä. Linnut olivat siksi hyvin helppo tapettava. Ayachi jatkoi rauhallista askellustaan. Pian he olivatkin jo paikassa, josta mies oli toiselle kertonut. Maasto tosiaan oli suojaisaa. Kauempana oli hyviäkin paikkoja, mutta sitä ei jokainen matkalainen olisi tajunnut nähtyään kivet ja tiheän kasvillisuuden. " Tuolla kauempana on tasaisempaa, parempi olla. Ja sinne ei näe täältä hyvin, ainakaan normaalilla näöllä. Jos on linnun näkö, sitten näkee. " täsmensi mies, loikahtaen kevyesti kivien väliin ja edeten siitä yhä rauhallisesti syvemmälle metsään. Korppi-ihminen toivoi, että Rotta luotti tämän vaistoihin.

Miehellä oli melkoisen hyödyllinen näkö, olkoonkin että Vanha Rotta ei suuremmin pitänyt siitä, että joutui seuraamaan tämän neuvoja kuin mikäkin sokea. Rotilla ei ollut hyvä näkö muutenkaan, ja Vanhalla se oli jo alkanut hiljalleen vielä huonontua. Silmillä näki vielä aivan tarpeeksi, ainakin kaikkea sitä varten, mihin tämä niitä tarvitsi, mutta ne väsyivät nykyään nopeammin ja kaukaisuuteen katsellessa utuisesta oli tullut entistäkin utuisempaa. Se ei sinällään ollut suurikaan menetys, mutta silmät tuskin lopettaisivat kohteliaasti huononemistaan. Sokeus tappaisi. Vaikka toisaalta, aivan mahdollisesti Vanha olisi vainaa jo kauan, ennen kuin siitä tarvitsisi murehtia.

Mies näytti tosiaan puhuneen totta, kun lopulta pääsiin tämän näkemään paikkaan. Hyvä leiripaikka sinänsä, syrjässä. Ja hieman kauempana oli tämän mukaan vielä parempikin. Vanhalle Rotalle jo tämäkin olisi kelvannut, mutta mikäpä siinä, jos tasaisempaakin oli luvassa. Pehmeämpi maa ja aluskasvillisuus tekivät hyvää tiellä raappiutuneille jaloille, ja hetken aikaa Vanha vain seisoskeli paikoillaan varpaitaan kipristellen, ennen kuin seurasi miestä pidemmälle. Oli tämä ollut oikeassa tästä, joten kaiketi tämä olisi oikeassa myös paremmasta paikasta. Juuri nyt huvitti vain levätä ja unohtaa edes hetkeksi äskeinen. Se oli ollut ikävän lähellä.

Pian Ayachi käveli tasaisella, hyvällä maalla. Ei ollut kiviä joihin kompastua tai muuta vastaavaa. Kauempana näkyi istuvan närhi erään puun oksalla. Se oli iso urosnärhi ja se katsahti uteliaasti Ayachiin ja Rottaan, mutta lintu ei lentänyt pois, mikä oli hyvä asia. Siitä saisi ruokaa. " Minä pyydystän yhden linnun nyt " ilmoitti Ayachi takanaan olevalle Rotalle. Mies lähti askeltamaan hieman edemmäs. Närhi seurasi. Ayachi käänsi katseensa lintuun. Tappaminen tuntui liiankin helpolta, siinähän tuo saalis oli jo uhrautumassa hänelle. Harvoin mies tappoi nälkäänsä lintuja, mutta nyt piti tehdä niin. Nopeasti korppi-ihminen iski petolinnun kyntensä linnun niskoihin ja taittoi niskan nopeasti poikki. Se oli sentään pikainen, armelias kuolema linnulle. Ayachi palasi takaisin närheä pidellen kädessään. Kuolleen linnun siivet retkottivat samalla tavoin kuin hänen omansa. Se oli pelottavaa.

Parempi leiripaikka löytyi kuin löytyikin. Vanha Rotta tarkasteli sitä hetken, muttei löytänyt mitään valitettavaa. Ei mitään sen arvoista, että olisi kannattanut alkaa nirsoksi. Kun oli joutunut pitämään leiriä rajumyrskyssä mäessä, niin että vesi virtasi päälle, tai aukealla ja kivisellä arolla tuimien tuulien keskellä, oli vaikea keksiä tällaisesta mitään oikeaa valitettavaa.
Paikka oli hyvä, ja miehelle kiitos siitä. Äkkiä tämä tosin näytti taas alkavan aavistuksen hölmöksi, ja ilmoitti menevänsä hakemaan linnun. Kuin se olisi ollut omena, joka vain poimia puusta. Tämä suuntasi jonkin lähistöllä hyörivän linnun luokse, ja Vanha Rotta odotti vain yksinkertaisesti näkevänsä sen lehahtavan pakoon. Mutta mitä vielä, se tuli luokse eikä vastustellut millään tavoin, kun mies väänsi siltä niskat nurin. Ei aivan sitä, mitä Vanha oli odottanut, mutta joka tapauksessa vähintäänkin kätevää. Rotta olisi ollut äärimmäisen hyvillään tuollaisesta taidosta.

Vanha Rotta otti linnun mieheltä, kaivaen tavaroidensa joukosta esiin pienehkön veitsen. Taposta ei riittäisi kovinkaan paljoa lihaa, mutta kaiketi mies voisi hakea lisääkin, kun se kerran onnistui noin hyvin.
"Tee tuli", Vanha urahti alkaessaan suolistaa lintua syömäkuntoon. Toki se olisi nyt pakon edessä mennyt vaikka sellaisenaan raakana, mutta paistettu liha oli parempaa.

Ayachi oli luovuttanut linnun toiselle ja keräili sitten kuollutta, kuivaa puuta ympäristöstä. Sitä löytyi paljolti. Hyvää puuta, joka syttyisi nopeasti. Korppi-mies kasasi oksat pinoksi ja etsi hetken aikaa tuluksiaan. Pian mies löysikin ne, iski niitä pari kertaa ja sai kipinän lennähtämään oksiin, jolloin ne roihahtivat hiljalleen liekkeihin. Ayachi oli sytyttänyt tulen järkevään paikkaan - ympärillä oli kiviä, niimpä tuli ei siis levinnyt sen kauemmas kuin sen piti. Ilmakaan ei ollut liian kuiva, eikä suojaisella alueella tuullut.
Kun tuli näytti hyvältä, mieskin totesi, että lihaa tarvittiin enemmän. " Etsin lisää lintuja.. Minun on helpointa tappaa niitä. " selosti Ayachi sitten. Lintujen tappamisesta tuli kylläkin pieniä omantunnontuskia, ne kun tuntuivat kuuluvan niin läheisesti häneen. Siitä huolimatta mies askelsi vähän matkan päähän ja katseli ympärilleen. Lintuja oli yleensä siellä, missä Ayachikin. Nyt paikalle ilmestyi kaksi naakkaa. Tarvittiin vain nopeat käsien liikkeet ja näiltäkin oli katkottu niskat. Nnaakat olivat sentään hyvänkokoisia lintuja ja kolmesta linnusta olisi riittämiin ravintoa hänelle ja Rotalle. Jos ei ollut, Ayachi voisi syödä myös marjoja.

Vanha Rotta kävi tottunein ottein linnun perkaamiseen. Tätä oli tullut ennenkin tehtyä, ruokaa piti osata tehdä jos halusi elää muutenkin kuin keskellä sivistystä. Ensin Vanha leikkasi riuskoin ottein linnun pään irti, minkä jälkeen höyhensi sen ilman suurempia hienouksia. Linnunveri tahri pian maata ja rotan käsiäkin, mutta ei tämä siitä erityisemmin piitännyt. Seuraavaksi veitsenterä leikkasi vatsan auki, ja Vanha nyhti sisälmykset pois. Ne pitäisi kaiketi haudata, etteivät houkuttelisi myöhemmin eläimiä paikalle, mutta ei niilläkään kiire ollut. Rotta antoi veren valua hetken raadosta sillä aikaa, kun etsi sopivaa keppiä.

Mies näytti saaneen aikaan ihan mukavan tulen hetken perästä, kun Vanha Rotta löysi sopivan kepin, jonka nokkaan laittaa närhi paistumaan. Tämä ilmoitti lähtevänsä hakemaan lisää lihaa, ja Vanha uskoi kuulevansa tiettyä empimistä äänessä. Ilmeisestikään tämä ei ollut turhan halukas tekemään sitä. Mutta mikäpä rotta oli asiaa sen enempää miettimään, ei hän tätä vaatinut niin tekemään.
Hetken perästä mies palasikin kahden uuden, mukavammankokoisen linnun kanssa. Vanha viritteli närhen kepinnokkaan tulen yläpuolelle, otti naakat ja alkoi perata niitä samaan tapaan. Avotulella lihan paistumiseen menisi oma aikansa.
"Kääntele, ettei pala", Vanha komensi, osoittaen lihaa.

Kun oli kaksi olentoa, tuntui myös ruuan laittaminen sujuvan rivakammin. Ayachi istui maahan kepin viereen, tarkkaillen lihaa. Ayachi oli muutamia kertoja ennenkin paistanut lihansa, vaikka yleensä söi sen raakana, koska ei ollut jaksanut tehdä kaikkea yksin ja yleensä hyvää puuta oli hankala löytää. Mies käänteli lihaa säännöllisin väliajoin, niin että se kypsyisi kaikkialta tasaisesti. Lihaa ei hirvittävästi tarvinnut vahtia, mutta miehellä ei ollut muutakaan järkevää tekemistä, paitsi ehkä miettiä, olisiko metsässä rohdoskasvia, joka auttaisi siipien parantumisessa. Hänen mieleensä ei tullut mitään. Ehkä Rotta tietäisi.
Mies kohotti katseensa varovasti toiseen. " Tietäisitkö sinä jotain rohdoskasvia, joka nopeuttaa luunmurtumien parantumista? " kysyi mies hiljaa. Siivet olivat hänelle useasti olleet hyödyksi esimerkiksi isompien vesialueiden ylityksessä ja ruuanhankinnassa. Niillä hän myös pystyi nousemaan sen verran korkealle, että näki hyvin kauas. Ehjillä siivillä Ayachin olisi helpompi etsiä myös soturimiestä.

Saatuaan linnut lihoiksi Vanha Rotta pyyhki veriset kätensä maahan ja etsi uudet kepit. Naakoista saisi hieman enemmän syötävää, olkoonkin että mies oli onnistunut pyydystämään pitkälti roskalintuja. Sitkeää ja pahanmakuista lihaa. Mutta oli sekin parempi kuin ei mitään, sitä Vanha ei millään tavoin väittänyt. Tai oikeastaan, olihan tässä nyt vielä matkamuonaa, ilman sitä ei ollut järkevää lähteä mihinkään, mutta se oli kuivaa, kovaa ja maistui pahalta. Tuore liha oli ehdottomasti parempi vaihtoehto, vaikka olisikin ollut huonohkoa. Rotta asetteli linnut tulelle ja jäi odottelemaan, pohtimatta mitään erikoisempaa.
Mies kysäisi äkkiä jostakin kasveista. Halusi tietää, millä luut paranisivat nopeammin. Vanha Rotta ei tiennyt yhtäkään, mutta osasi kuitenkin vastata kysymykseen aivan tarpeeksi hyvin: "Ei ole. Luu ei kasveilla parane. Liha ehkä, ei luu. Hidas, kestää. Ei kasveilla. Ajalla."

Ayachi vahti närhen lihaa. Hetken ajan kuluttua hän totesi sen kypsäksi ja vetäisi tikun pois tulen yltä. Närhessä oli lihaa vähemmän, joten toki se valmistui nopeammin kuin naakat. Ayachi silmäili lihamäärää mietteliäänä. " Minulle riittää tämä. " totesi hän sitten. Hän ei kommentoinut mitään sille, että toinen ilmoitti, ettei luiden avuksi olisi minkäänlaisia rohtoja. No, ei se kai kovasti haitannut. Pitäisi vain elää ilman siipiä vähän aikaa.
" Mistä me alamme etsimään sitä soturia ensimmäiseksi? " kysäisi mies sitten. Hänen pitäisi miettiä suuntaa ja pohtia, miten kohteeseen pääsisi mahdollisimman nopeasti ilman siipiä.

Mies kysyi vaihteen vuoksi jopa aidosti tärkeän kysymyksen. Tai ainakin järkevän. Ikävä kyllä se oli myös ensimmäinen, johon Vanhalla Rotalla ei ollut minkäänlaista vastausta. Tämä oli elätellyt hyvin etäistä toivetta, että olisi voinut mahdollisesti saada tietoa irti velhosta ennen tappamista, mutta se oli, kuten oletettua, osoittautunut täysin mahdottomaksi. Ja nyt mies saattoi olla missä tahansa. Tämä oli saattanut erkaantua velhon seurasta jo heti paon jälkeen ja suunnata vaikkapa toiselle puolelle koko Aryliaa, tai sitten mahdollisesti olla jossakin aivan lähettyvillä, kuten vaikkapa Oreumissa. Lähtipä etsimään mistä tahansa, ei mies varmaankaan sieltä löytyisi. Mahdollisuuksia oli vain liikaa.
"Pääkaupunki. Paljon ihmisiä. Joku voi tietää jotain. Pitää etsiä, kysellä. Voi löytyä", Vanha Rotta vastasi lopulta aikansa pohdittuaan. Se vaikutti ainoalta järjelliseltä vastaukselta. Suunta oli yhtä hyvä kuin muutkin, ja sieltä voisi saada runsaasti tietoa. Puhumattakaan siitä, että Vanha oli ollut muutenkin aikeissa suunnata sinne lähiaikoina. Miestä ei ehkä koskaan löytyisi, tai joku muu löytäisi tämän aikaisemmin, mutta pääkaupunki vaikutti silti järkevältä ajatukselta.

Rotta vastasi hänen kysymykseensä. Ehdotti pääkaupunkia. Ayachi alkoi mietteliäänä tuumimaan vaihtoehtoa, samalla kun irrotteli närhen lihaa tikusta ja söi sitä pieninä paloina. Liha ei ollut parasta mahdollista, muttei myöskään pahaakaan. Oli mukavaa syödä samalla kun piti miettiä. Niin, kaupungista tosiaan saisi tietoa. Siellä kävi kaikenlaisia olentoja, joita oli tullut eri puolilta Aryliaa. Lopulta mies nyökkäsi hyväksyvästi ajatukselle. " Menemme siis sitten pääkaupunkiin. Sinne ei onneksi ole kauhea matka. Sieltä voimme myös hankkia nopeampia keinoja päästä mahdollisesti johonkin paikkaan, jossa mies olisi nähty. "
Tästä tulisi kiinnostava etsintäretki ja Ayachi oli mielissään, kun hänellä oli tekemistä.
" Sanoit, että muutkin havittelevat tätä miestä. Entä jos nämä palkkionhankkijat osuvat meidän tiellemme? " tämäkin kysymys oli järkevä, sillä Ayachi ei ollut ennen tehnyt tällaista. Pitäisi osata varautua.

"Riippuu", Vanha Rotta vastasi toiselle. "Riippuu, miten hyviä. Jos ei, voitan. Jos on, ei kannata."
Vanha Rotta ei aikonut millään tavoin antaa kenenkään seisoa tiellään. Jos joku muu olisi jo onnistunut ottamaan miehestä hengen pois ja saanut pään itselleen, saisi tämä taistella siitä vielä uudemmankin kerran - Vanhan kanssa. Tämä oli kaikki loppujen lopuksi vain ja ainoastaan itsensä elättämistä, eikä rotta millään muotoa välittänyt siitä, mahtoiko tämä nyt olla sitä, mitä ihmiset nimittivät kunniakkaaksi. Joku oli määrä silpaista hengiltä pään takia, eikä sillä ollut väliä, oliko sen omistaja saanut sen syntyjään vaiko väkisin ottamalla.

Vanha Rotta näykkäisi kokeilevasti toista naakoista, ja totesi sen vielä raa'aksi. Hiljalleen jännitys äskeisestä hengenvaarasta alkoi helpottaa, ja tilalle oli tulossa tietynlainen väsymys. Raukeus. Se ei ollut mennyt kuten oli pitänyt, ei millään tavoin. Se ei ollut ollut sitä, mitä sen olisi pitänyt olla. Vanha oli lyönyt väärin. Väärällä tavalla. Hätäännys oli estänyt päästämästä irti tunteesta. Niin ei kuulunut lyödä. Loren Diviretto ei lyönyt niin. Ja Loren Diviretto oli yhä parempi...
"Naagin Kauhu", Vanha Rotta urahti puolitietoisesti ja puoliääneen, antaen ajatustensa harhailla.

Mies pohti jälleen. Varmaankin joku tulisi osumaan heidän tielleen ja siitä olisi sitten selvittävä. Ayachista tuntui, ettei Rotta antaisi periksi. Sehän oli vain hyvä.
Mieskin tunsi itsensä väsyneeksi. Toisaalta se johtui velhon voimakkaasta iskusta - se oli tavallaan vienyt Ayachilta hänen kaikki energiansa. Mies jatkoi väsyneesti närhen syömistä, katsahtaen sitten Rottaan. " Ehkä nyt kohta levätään ja sitten sen jälkeen mietitään, miten hankkiudumme kaikkein nopeinta reittiä pääkaupunkiin. "
Korppi-ihminen katsahti ympärilleen. Täällä oli ainakin sopivia lepäämispaikkoja. Maa oli tarpeeksi pehmeätä ja paikassa oli rauhallista. Ei kuulunut liikaa häiritseviä ääniä. Olikin vaikeampaa keksiä, miten ihmeessä mies nukkuisi, kun siivet olivat murtuneet.

Vanha Rotta ei suoranaisesti vastannut enää mitään, mutta urahti kuitenkin hyväksyvästi miehen sanoille. Huomenna tiellä liikkuisi mahdollisesti enemmän väkeä, mutta eipä sen niin väliä. Mahdolliset rosvot ja muut ryövärit voisivat olla oma vaaransa, mutta niinhän ne olivat aina. Vanha ei oikeastaan jaksanut pohtia sellaisia juuri nyt, vaan keskittyi näykkimään pikaisesti tekaistusta lintupaististaan suupaloja. Liha oli juuri niin surkeaa, kuin sen olisi luullutkin olevan, mutta juuri nyt sekin oli erittäin syötävää. Syöminen sentään todisti, että rotta oli yhä hengissä. Siihen olisi hyvinkin voinut tulla muutos äsken...

Mies alkoi katselemaan itselleen jotain sellaista sopivaa paikkaa, missä voisi nukkua. Sellainen näkyikin melkein vieressä. Sitten mies vilkaisi tuleen, joka alkoi hiljalleen hiipumaan. " Tuon saa jättää palamaan. Se ei leviä.. Ei ainakaan tule liian kylmä. " Ja tosiaan, tuli oli lämmittänyt aluetta mukavasti. Korppi-ihminen hivuttautui kyljelleen, siirtäen toisella kädellään hyvin varovasti siipeään pois tieltä. Muutama korpinsulka tipahti taas maahan.
Ayachi nukahti nopeasti. Nukkuminen oli todellakin nyt tarpeen, sillä päivä oli ollut pitkä. Liian pitkä.

Vanha Rotta urahti taas jotain hyväksyvänpuoleista miehelle, olkoonkin ettei ollut erityisen varma siitä kylmyydestä. Ei ollut kuitenkaan vielä talvi, eikä edes vielä syksy. Ulkona sieti nukkua. Mutta ei Vanha aikonut tulta ruveta sammuttamaankaan, sammukoot aivan itsekseen. Ainakin se pitäisi eläimiä poissa. Ja olihan se omalla tavallaan ihan mukava asia. Hajamielisen oloisesti Vanha heitti liekkeihin kourallisen ruohoa ja katsoi, kun tuli nielaisi sen. Naagissakin oli ollut, silloin aikoinaan, paljon tulta. Jostain syystä ajatukset olivat nyt siellä. Sikäli kuin rotta niistäkin vielä muisti. Niistä ajoista...
Hiljalleen Vanhakin vaipui uneen, yhä tulen edessä istuallaan.

Mies nukkui rauhassa yön yli. Pöllöt huhuilivat aavemaisella äänellään oksistoissa, rauhallisesti. Se kertoi, ettei alueella ollut pelättävää. Jos linnut olivat paikalla, ei siellä ollut vihollisia. Tosin linnut kyllä muutenkin kerääntyivät Ayachin lähelle.
Aamulla korppi-ihminen heräsi auringonvaloon ja nousi ylös makuuasennostaan. Kylkeen ja käteen koski, sillä käsi oli tainnut hieman puutua kun Ayachin oli pitänyt maata täysin aloillaan, jottei siiville sattuisi mitään. Mies katsahti Rottaan. Pian he voisivat lähteä. Ayachi toivoi, ettei päivästä tulisi liian kuuma. Sellaisella säällä oli inhottavaa kävellä. Mies poimi muutamia yksittäisiä marjoja ja söi niitä, vilkaisten mietteliäästi ympärilleen.

Vanha Rotta ei nukkunut erityisen pitkään tai kovinkaan hyvin. Se saattoi olla pelkkää jännitystä, mutta paljon varmemmin se johtui siitä, että Vanha ei muita unia onnistunut näkemään, kuin painajaisia. Tarkalleen ottaen ne liittyivät pitkälti velhoihin, jotka repivät päitä irti ja kiskoivat sydämen rinnasta. Tämä ei ollut ollut kaikista kohdatuista taikojista vaarallisin, siitä Vanha oli varma, mutta siitä huolimatta hengenlähtö oli ollut lähellä. Se kaiketi kertoi enemmän rotasta itsestään kuin mistään muusta. Kangistumisesta ja hidastumisesta. Sitä se oli.
Miehen herätessä Vanha Rotta oli ollut valveilla jo hyvän hetken. Tämä ei sanonut toiselle mitään, istui vain aloillaan jo hyvän aikaa sitten sammuneen tulen äärellä. Tämä aamu oli kankea, ruumis tuntui jäykältä eikä suostunut oikein liikkumaan. Kyllä se siitä, mutta juuri nyt Vanha istui mieluummin vielä hetken ja pohdiskeli vasta sitten liikkeellelähtöä.

Oli ihan hyvä, että toinen halusi vielä istuskella maassa, nimittäin Ayachikin halusi tehdä niin, ennen kuin he lähtisivät. Lihakset olivat kipeät nukkumisen jäljiltä. Asento ei ollut silloin mikään paras mahdollinen ja käsi oli vieläkin puutunut, hieman kipeäkin. Mies katsahti Rottaan taas. Eipä tuo kovin hyvinnukkuneelta näyttänyt, mutta Rotat tuskin kärsisivät siitä niin paljoa kuin ihmisolennot.
" Sano sitten, kun haluat, että lähdemme. " lausahti Ayachi. Mies vilkaisi nuotioon, josta oli jäljellä kasa tuhkaa. Puu oli palanut hyvin. Paikka alkoi muutenkin lämpenemään nopeasti auringonsäteiden vaikutuksesta.

Vanha Rotta olisi voinut kaikin mokomin lepäillä vielä pitkänkin hetken, ennen kuin lähtisi liikkeelle, mutta miehen nopeat sanat saivat liikkeelle melkein heti. Ei todellakaan siksi, että Vanha olisi halunnut olla tälle mieliksi, vaan koska tämän sanat olivat suorastaan haastavat. Eivät sävy, eikä miehen tarkoituskaan varmasti ollut vaikuttaa siltä, mutta ne sanat. Vanha ei aikonut alkaa odotuttamaan ketään tai olemaan mikään taakka, jonka tahtiin kuljettiin. Eilinen jalan kipeytyminen oli ollut aivan tarpeeksi, eikä rotta aikonut - ei yksinkertaisesti suostunut siihen - näyttää hitaalta ja huonolta. Kun aamulla ylös pääseminen olisi liian vaikeaa, oli aika kuolla jo pois.
"Mennään", Vanha Rotta urahti ja vääntäytyi pystyyn, keräillen tavaroitaan. Tästä päivästä tulisi pitkä, eikä ollut todellakaan aikaa enää vain istuskella.

Mies nyökkäsi. Lähtö siis tulisikin näin pian. Ayachilla ei ollut tavaroita, mitä keräillä, joten hän odotteli rauhassa, että Rotta sai kaikki tavaransa kasaan. Päivästä tosissaan tulisi pitkä. Liiallinen kuumuus väsyttäisi. Yhtäkkiä eräs tärkeä asia tuli miehen mieleen.
" Onko sinulla vettä? Jos, niin paljonko? Voisimme nimittäin hakea vettä lisää.. Olen kuulevinani jossakin veden ääntä. " Tosiaan, Ayachi ei kuvitellut, jossain vesi solisi. Varmasti se olisi jokin pieni, hyvä puro. Mikäpä sen parempaa. Ayachi katsahti toiseen ja mietti, tarvitsivatko he vielä jotakin muuta. Eilen illalla oli syöty, eikä miehellä ollut nälkä, sitä paitsi ruokaa nyt keksi mistä vain.. Kylmäkään ei tulisi.. He saattaisivat väsyä, mutta ainahan voi pysähtyä.

Mies kysäisi vedestä, ja Vanha Rotta tarkasti nassakkansa. Ei se tyhjä ollut, muttei täysikään, ja vesi oli joka tapauksessa jo jokseenkin vanhaa. Lieni paras käydä täyttämässä se, kun kerran oli mahdollisuus. Vanhakin kuuli kyllä veden äänen, todennäköisesti miestä paremmin, ja suuntasi ilman sen suurempia sitä kohti. Todennäköisesti vesi olisi puhdasta, koska se virtasi. Ainakaan siitä ei saisi ripulia. Muutamaan kertaan rotta oli saanut oppia, ettei seisovaa vettä pitänyt juoda koskaan, ellei ollut aivan nääntymisen partaalla. Muuten saattaisi kuolla johonkin aivan muuhun, kuin janoon.