1
Talven uhri lähetetty Ti 12 Tammi 2010, 19:09
Reaper
Lumihiutale
En tiedä mistä tämäki tuli päähäni, yhtäkkiä vaan halusin kirjoittaa jotain. Tarina ei todellakaan ole kunnollinen kun aivan nopeasti tämän vain kirjoitin. Pakko vain oli ahdistus johonkin purkaa.
Kommentoida saisitte.
--
Lumi piiskasi armotta maata jäätävällä voimalla, sysimusta taivas seuranaan. Puut olivat jo aikaa sitten tiputtaneet lehtensä pois ja niiden kuihtuneet oksat kohosivat synkkinä yön pimeydessä. Vain hiljaiset askeleet kuuluivat tuulen ujelluksen lisäksi tässä julmassa ja synkeässä maailmassa. Maailman nimi tietysti oli talvi, joka tuntui ikuiselta.
Askeleiden aiheuttaja oli mustahiuksinen poika, jolla ei ollut muuta päällään kuin huppari ja kuluneet, mustat farkut. Pureva kylmyys läpäisi helposti vaatteet, kiduttaen hitaasti, mutta varmasti eteenpäin kävelevää poikaa, jonka askellus kävi yhä heikommaksi. Kyyneleet kimaltelivat pojan poskilla, mutta ne ehtivät pian jo jäätyä. Hänen ajatuksensa olivat sekavat ja syyllisyydentunne poltti yhä uudestaan pojan mieltä. Miksi hän oli tehnyt sen? Miksi? Tämä olisi kosto siitä kaikesta pahasta, jonka hän oli saanut aikaan.
Tuntui kuin kuolema olisi kuiskinut tuulen mukana hänelle. Pojan kasvot vääristyivät kivusta tuulen puhaltaessa suoraan häntä vasten ja hiusten paiskautuessa jääkylminä naamaa vasten. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, kynnet painuen kämmenien herkkään ihoon ja raastaen sen lopulta rikki. Punaisia veripisaroita ei kukaan elävä olento olisi huomannut siinä myrskyssä. Mutta se ei estänyt verta silti valumasta.
Lopulta tuon viattoman olennon polvet pettivät ja raivoava talvi pakotti pojan makuulleen, sillä pystyssä hän ei kestäisi. Siinä hän makasi aikansa, henkinen ja fyysinen tuska koetellen hänen mieltään ja kehoaan monia tunteja. Hiljaa kylmyys jäädytti häntä ja tappoi hänen ruumistaan pala palalta.
'' Anteeksi.. ''
Se oli vain hiljainen kuiskaus, jota poika itsekään ei kuullut. Se karkasi hänen jääkylmiltä huuliltaan hänen viimeisenä sananaan.
Kommentoida saisitte.
--
Lumi piiskasi armotta maata jäätävällä voimalla, sysimusta taivas seuranaan. Puut olivat jo aikaa sitten tiputtaneet lehtensä pois ja niiden kuihtuneet oksat kohosivat synkkinä yön pimeydessä. Vain hiljaiset askeleet kuuluivat tuulen ujelluksen lisäksi tässä julmassa ja synkeässä maailmassa. Maailman nimi tietysti oli talvi, joka tuntui ikuiselta.
Askeleiden aiheuttaja oli mustahiuksinen poika, jolla ei ollut muuta päällään kuin huppari ja kuluneet, mustat farkut. Pureva kylmyys läpäisi helposti vaatteet, kiduttaen hitaasti, mutta varmasti eteenpäin kävelevää poikaa, jonka askellus kävi yhä heikommaksi. Kyyneleet kimaltelivat pojan poskilla, mutta ne ehtivät pian jo jäätyä. Hänen ajatuksensa olivat sekavat ja syyllisyydentunne poltti yhä uudestaan pojan mieltä. Miksi hän oli tehnyt sen? Miksi? Tämä olisi kosto siitä kaikesta pahasta, jonka hän oli saanut aikaan.
Tuntui kuin kuolema olisi kuiskinut tuulen mukana hänelle. Pojan kasvot vääristyivät kivusta tuulen puhaltaessa suoraan häntä vasten ja hiusten paiskautuessa jääkylminä naamaa vasten. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, kynnet painuen kämmenien herkkään ihoon ja raastaen sen lopulta rikki. Punaisia veripisaroita ei kukaan elävä olento olisi huomannut siinä myrskyssä. Mutta se ei estänyt verta silti valumasta.
Lopulta tuon viattoman olennon polvet pettivät ja raivoava talvi pakotti pojan makuulleen, sillä pystyssä hän ei kestäisi. Siinä hän makasi aikansa, henkinen ja fyysinen tuska koetellen hänen mieltään ja kehoaan monia tunteja. Hiljaa kylmyys jäädytti häntä ja tappoi hänen ruumistaan pala palalta.
'' Anteeksi.. ''
Se oli vain hiljainen kuiskaus, jota poika itsekään ei kuullut. Se karkasi hänen jääkylmiltä huuliltaan hänen viimeisenä sananaan.
