Meri olu musta kuin yöntallaajan sielu. Tuo samaninen meri oli yhtä levotonkin kuin yönkulkijan sielu. Vesi velloi puolelta toiselle rauhallisesti mutta sen katsoja kuvitteli meren rauhattomaksi. Tuo merenrannalla oleva hiekkaranta oli muuten tyhjä, mutta yhdella kivellä istui joku. Tuo kivi oli varattu sirorakenteiselle ja valkoihoiselle nais ihmiselle. Tai siis kauempaa tuo olento näytti ihmiseltä, mutta tarkkasilmäinen huomasi ettei tuo ollut ihminen.

Desmodo istui kivellä viininpunaiset kiharat hiuksensa tuulessa hulmuten kuin viuhka konsanaan. Naisen päällä oli olkaimeton musta toppi, jossa oli punainen ruusu kuvana, jalassa naisella oli mustat tiukat farkut. Epätavalliset vaatteet Desille, mutta kuka naista nyt tosiasiassa tunsikaan. Vampyyri huokaisi, katsoi pimeälle ja pilvettömälle taivaalle. Nainen tunsi olonsa yksinäiseksi kuten melkein aina.

Mereltä puhalteleva tuuli leikki rannalla askeltavan vampyyrin mustilla hiuksilla. Hän käveli kohtalaisen hitaasti, hitaus johtuen runnelluista jaloista. Ulospäin ei näkynyt mitään muita vammojen merkkejä kuin jalkojen tärinä ja arvet käsissä sekä kasvoissa. Miehen siniset silmät loistivat kirkkaina verrattuna tämän muutoin synkkään olemukseen.

Slade vilkuili ympärilleen. Kauempana hän oli näkevinään naisen, joka istui eräällä kivellä. Uteliaisuuttaan mies askelsi hieman lähemmäksi, vaikka yleensä karttoi olentoja. Mutta kuka istuisi tuolla yksin? Ympärillä ei ollut muita. Lisäksi oli hyvin masentavaa kävellä täysin yksinään merenrannalla. Slade askelsi äänettömästi, mutta hänen kalpea ihonsa paljastaisi hänet muille.

Desmodon teräväpiirteisillä kasvoilla olevilla tummanruusunpunaisilla huulilla leijui rento hymy. Naisen punaisissa silmissä oli myös raukea katse, mutta taustalla oli samaa iänikuista surua. Des kaipasi, voi kuinka hän kaipasi aurinkoa, ruuanmakuja ja vaikka mitä ihmiselämästään. Vetäessään syvään kirpeää pakkasyöilmaa nainen haistoi jonkun toisen. Varovasti tuo otti kiveltä lojuvan paksun nahkatakkinsa ja sujautti sen valkoisten käsivarsiensa suojaksi. Käsi hapuili kaulalla roikkuvaa korua, jossa oli haukankynsi.

Des käänsi päänsä toisen suuntaan vasta kun kuuli hiekalla rahisevat askeleet. Punaiset silmät näkivät valkoihoisen miehen kulkevan kohti kiveä jolla nainen istui. Nyt vampyyritar otti huulilleen tervehtivän hymyn ja huikkasi:
" Heipä hei yönkulkija! "

Mies katsahti naisen suuntaan eteenpäin kävellessään. Hänet oli ilmeisesti huomattu, kun tervehdyskin kuului. Vampyyri käveli kohti toista, niin että oli aika lähelläkin kiveä, jolla tuo istui. Näin kuuluisivat hänen hiljaiset sanansakin paremmin.
'' Hei. '' Vastaus oli kovin yksinkertainen ja lyhyt, hiljaa lausuttu, mutta selkeä. Varovasti vampyyri vilkuili toista. Nainen näytti olevan samaa rotua kuin hän itsekin, vampyyri siis. Slade koetti hymyillä kohteliaasti, mutta tuo pieni ilme oli kovin vaikea miehelle. Hän kun ei halunnut oikeastaan mitään tunteita ilmaista, sulki vain kaiken sisälleen.

Desmodo käänsi nyt katseensa kokonaan mieheen, repi sen väkisin irti lumoavasta merestä. Huulilleen nainen loihti kauniin ja lämpöisen hymyn, samanlainen pilke oli tuon silmissäkin.
"Olen Desmodo, mutta voit kutsua Des. Kuka sinä olet, ja mitä ihmettä teet tyhjällä rannalla? Eihän täällä ole edes ihmisiä."
Nainen kyseli varovasti, ja ihmisillä hän tarkoitti ruokaa. Eihän täällä olisi vaaraa tai mahdollisuutta nähdä niitä kaksijalkaisia.
"Minä itse tulin kar-katselemaan merta, se on niin lumoava."
Dae sanoi ja käänsi katseensa takaisin mereen. Merituuli heilutteli taas vampyyrittaren hirmuisen pitkiä violetteja hiuksia pään takana kuin liekit konsanaan. Demsodo oli miltei sanonut että oli tullut karkuun ihmisiä, eli ruuanhimoa, ja katsomaan merta.

Toinen tuntui puhuvan kovin paljon. Slade painoi tuon nimen mieleensä ja alkoi sitten puhumaan, vastatakseen tuon kysymyksiin.
'' Olen Slade, muttei ole montaakaan henkilöä, joka silläkään nimellä kutsuisi. Tulin vain vaeltelemaan tänne, en kaipaa ihmisiä lähelleni. '' Vampyyri tarkkaili toista arvioivasti. Mitähän kysymyksiä tästä seuraisi? Hän pelkäsi ihmisiä, hän ei halunnut purra niitä enää. Mahtaisikohan toinen vampyyri hyväksyä moisen? Muttei Slade tiennyt tuosta mitään, joten piti vain odotella tuon reaktiota, sitten kun mies kertoisi miten asia oli. Hän vilkaisi merta. Se kyllä oli omalla tavallaan lumoava.

Desmodo huokaisi ja käänsi päänsä kohti merta, antaen tuulen sivellä posliininvalkoista ihoaan. Hymy tuon ruusunpunaisilta huulilta ei kadonnut, vaikka silmät painuivat raukeana kiinni. Pään takana liehuvat kiharat hiukset muistuttivat kovin paljon savuttavaa liekkiä.
" No onneksi en ole ihminen, joten kelpaakos seurani sinulle? "
Nainen sanoi tajuamatta toisen vihjausta, ettei joisi ihmisten verta. Des ei ollut koskaan edes ajatellut moista, sillä ihmisenveri oli tuolle kuin huume narkkarille.

Toinen ei näemmä ollut tajunnut miehen vihjausta verenjuontiin liittyen, se oli hyvä asia. Mies tarkkaili toista.
'' Kyllä sinun seurasi kelpaa. '' Vampyyri seisoi yhä paikoillaan, vilkaisten meren suuntaan. Muualta ei kuulunut ääniä, vain näiden kahden olennon puhe ja meren aaltojen äänet kuuluivat tässä hiljaisuudessa. Miehen jalat tärisivät kivusta. Niitä oli raadeltu pahoin. Jänteet olivat varmaan vioittuneet, niin Slade itse epäili. Hän oli liian hidas hankkimaan saalista. Joskus sattumalta jokin eläin oli vain osunut tarpeeksi lähelle miestä, mutta hän oli kovin laiha ja heikonnäköinen, vähän verta saanut vampyyri.

Desmodo oli keskittynyt nojailemaan kyynerpäillä polviinsa ja tuijottelemaan mereen, niin tuo ei nähnyt miehen tarkkailevan itseään. Vaikka Des olisi huomannut toisen katseen, ei se olisi kauheasti häntä hetkauttanut, nainen oli liiankin tottunut miesten pitkiin katseisiin. Etenkin ihmismiesten pitkiin katseisiin ja kuiskutteluun.
"No se on mukava kuulla."
Nainen sanoi ja loikkasi sitten seisomaan. Nyt sai istuskelut riittää.
"Tykkäätkö sinä merestä tai uimisesta?"

Mies kuuli toisen kysymyksen ja vilkaisi merta miettivästi. Kyllä, hän oli ennen pitänyt uimisesta. Mutta asiasta oli vaikeata kertoa naiselle, Slade avasi suunsa silti.
'' Kyllä, pidän merestä ja pidin uimisesta.. ennen. Kai pitäisin vieläkin, mutta nämä jalat.. '' Mies vilkaisi heikkoihin jalkoihinsa, jotka tärisivät. Hän liikahti hieman, jottei horjahtaisi ja tarkkaili naista taas, uteliaana. Harvoin hän tapasi ketään ja vielä harvemmin nuo tavatut henkilöt olivat ystävällisiä häntä kohtaan. Se oli uutta Sladelle, että joku kohteli häntä hyvin. Tai ainakaan hän ei enää muistanut, miltä se tuntui.

Desmodo otti huulilleen myötätuntoisen ja pahoittelevan sävyn. Naisen ei ollut tarkoitus loukata toista mitenkään.
"Anteeksi, en tiennyt."
Vampyyri olisi ehdottanut yöuintia, mutta jos kerta Slade ei kyennyt uida oli turha edes ilmaista moista, ettei loukkaisi toista.
"Minäkin pidän uimisesta, sillä etenkin nyt vampyyrina kykenee pidättämään hengitystä niin pitkään. Joidenkin ei kuulemma tarvitse edes hengittää."
Des kertoili katsellen taas merta.

Oli sääli, kun Slade ei voinut uida. Siinä oli yksi uusi häpeänaihe hänelle itselleen. Sitten toinen alkoi puhumaan, kuinka mukavaa oli uida kun pystyi olemaan hengittämättä. Vampyyrina olemisessa oli itseasiassa monia hyviä puolia, nyt kun mies alkoi oikein ajattelemaan.
'' Minä pidän elämästäni enemmän vampyyrina kuin ihmisenä, paljon helpompaa.. Vaikka olen yhtä yksin, kuin ihmisenäkin. '' Niin, helpompaa se oli, vaikka Sladen jalat olivatkin runnellut ja heikot. Kyllä hän silti pärjäsi vampyyrina hyvin.

'' En ole pitkään aikaan nähnyt merta, olen kauan elellyt sisämaassa yksinäni '', kertoi mies toiselle hiljaa. Sladea piristi tämä vaihtelu, meren ympärillä ympäristö oli kaunista.

Desmodo mietti tuttunsa sanoja, ja harkitsi tarkkaan vastaustaan tuolle. Eihän nainen edes tiennyt toisesta, joten oli vaikeaa arvata mitä tuo kuvitteli vampyyreistä. Des istuutui uudemman kerran kivelle, ja sanoi oman mielipiteensä.
"Itse hyvä että muistan edes ihmisvuosiani, mutta silti kaipaan niitä. Silloin en ollut yksinäinen, nyt olen. Saan seuraa vain koska.. ihmismiehet pitävät ulkonäöstäni."
Nainen sanoi. Nyt tuo ei vaikuttanut erikoisen kauniilta, sillä suuri takki peitti ruumiillisen kauneuden hyvin.
"Minäkin, mutta tuli ikävä suolaista tuulta, ja oli pakko tulla tänne."

Vampyyri kuunteli toisen selitystä. Niin, varmasti toisen elämä ihmisenä oli ollut parempaa kuin miehen elämä ihmisenä. Hän oli kokenut niin traagisia asioita ollessaan ihminen, ettei todellakaan halunnut alkaa nyt muistelemaan niitä sen enempää.
'' Minun ihmismuistoni ovat aika surullisia. Tosin niin ovat muistot vampyyrinelämästäkin, mutta nyt olen muutamia vuosia elänyt kohtalaisen rauhassa.. '' Kertoili mies toiselle. Slade askelsi hieman lähemmäs paikkaa jossa tuo istui ja vilkaisi taas meren suuntaan. Aallot olivat hieman rauhattomia.

Meri oli aina rauhaton. Se liikkui puolelta toiselle, velloi ja lillui ja paiskautui tyrskähdellen kallioihin. Se ei koskaan ollut peilityyni kuten järvi tai lampi, eikä se koskaan jäätynyt pohjaa myöten. Meri oli samanlainen kuin Desmodo. Vaikka tuo oli vampyyri, ei tuo milloinkaan jäädyttäisi sisintään kylmäksi pedoksi, saatikka rauhoittuisi milloinkaan ajatuksesta, että oli peto. Hän tulisi olemaan niin kauan levoton, kunnes löytäisi elämällensä tarkoituksen.
"Ihmismuistoissa olin tärkeä, sosiaalinen ja suosittu. Vampyyrina syrjitty, hyljeksitty ja inhottu. Ihmisenä pidin itsestäni, vampyyrina inhoan itseäni."
Nainen sanoi epäröiden, sillä tuohan ei edes tuntenut vieressäänm olijaa ja kertoili jo noin avoimesti itsestään.

Slade kuunteli toisen sanoja ja luuli ymmärtävänsä tuon puheet. Kerran oli kaikki, sitten sen kaiken menetti. Miehellä itsellään ei koskaan ole ollut mitään, joten hän ei osannut kaivata mitään erityistä. Niinpä sitä tuli masentuneeksi ihan siksi, että näki muiden kärsivän ja tiesi, että oli itse liian surkea ja huono elämään tässä maailmassa niin, että saisi jotakin arvostusta osakseen, muutakin kuin pilkkasanoja ja syrjiviä katseita, puukonviiltoja ja petturuutta, kaikkea negatiivista, kaikkea pahaa, jolla nuo muut yrittivät vampyyrin lannistaa, joka oikeastaan oli jo lannistettu, yksinään itkevä surkea olento, joka halusi kuolla, muttei voinut, koska oli kirottu asialla nimeltä vampyyrius. Ikuinen elämä, ikuinen verenjano, ei koskaan vapaa.
'' Ymmärrän tunteesi, ainakin uskoisin niin.. '' lausui Slade hiljaa ja vaikeni sitten jälleen täysin, katsellen hiljaisena merelle.

Mihinhän mies yhdistäisi itsensä? Ehkäpä pimeyteen. Se oli jotain salaperäistä, uhkaavaa. Mutta kun pimeydessä olitkin sitten kauemmin, tottunut olemaan siinä, et enää pelännytkään sitä, huomasit sen turvallisemmaksi kuin valon, joka paljasti, joka kertoi salaisuudet. Pimeys ei kertonut salaisuuksia, se piti ne itsellään. Pimeys oli niin vihattu asia, moni ei siihen tottunut, moni vihasi sitä.

[ Sorry tää kesto, nytkin pitäis tehä ruoan koristelu ja värioppi, nimisen aineen tutkielmaa :( ]

Slade ajatteli niin totuudenmukaisesti rinanstettuna Desmodon entiseen elämään. Ihmisenä aatelisnainen oli saanut kaiken mitä halusi, oli oma palvelijatar, saisi kaupungin komeimman ja rikkaimman miehen jos tahtoisi, ja suuri mahtavan koristeellinen huone. Vain rakkaus oli romuttanut tuon kaiken, ja rakastettu romuttanut lopulta Desmodon. Tehnyt ihmisesta pimeyden kuningattaren, teljennyt tuon ikuiseen valottomuuteen ja suruun. Iäksi.
"Tämä kysymys saattaa olla tyhmä, mutta tapatko sinä mielelläsi ihmisiä? Ja onko sinusta vampyyrit jotenkin.. ylivertaisempia kuin muut?"

// D: Miunki pitäs keksiä jokin esitelmänaihe ja alkaa tekemään sitä.

Slade mietti vastauksia toisen kysymyksiin. Ja ahdistavaksi vampyyri kokikin tuon toisen kysymyksen - että pitikö hän tappamisesta. Ei, hän ei pitänyt siitä. Mutta miten sen voisi selittää toiselle ymmärrettävästi, niin että hän itse ei saisi heti haukkuja asiasta? Slade alkoi puhumaan varovasti.
'' Minusta vampyyrit ovat tavallaan ylivertaisia.. Kauniita ja voimakkaita olentoja, joita muut pelkäävät. Mutta tappaminen.. Ei, en pidä tappamisesta. Alkuun se tuntui normaalilta, mutta enää en pidä siitä.. '' mies puhui välttelevästi ja vilkuili maata. Juuri tuon ominaisuuden takia häntä pidettiin luopiona omilleen ja häntä vihattiin. Mikä sellainen vampyyri oli, joka vältteli verta ja tappammista?

Desmodo piti siitä, ettei kuollut vanhuuteen tai alkanu tnäyttämään ryppysieltä mummelilta, ja sai ihmismäisen kauneudensa lisäksi ylivertaisen kauneuden. Silti tuo inhosi pimeyden kuningattarena oloa, inhosi tappamista, verenvuodatusta, itsensä inhoamista ja ihmisten inhoa itseään kohtaan. Ennenkaikkea tuo inhosi sitä, että muut vampyyrit olivat sitä mieltä, että vampyyri oli ainut mahdollinen rotu.
"Minä en pidä meitä ylivertaisena, vaan saastoina jotka elävät tappaakseen. Enkä ole ikinä pitänyt verenjuonnista saatikka ihmisten mestaamisesta."
Desmodo sanoi tiukasti.

[lyhty sry]

Slade vilkuili maata hiljaisena. '' Niin.. Minä juon nykyään verta vain vapaaehtoisilta luovuttajilta tai sitten eläimistä.. yleensä kuolleista raadoista, jos niitä sattuu löytymään. Se ei tunnu niin pahalta. Ja ikuinen elämä... en halua elää ikuisesti. Olen jo kyllästynyt koko elämään. '' Vampyyri huokasi masentuneesti ja katsahti toiseen. Mies toivoi, että nainenkin ymmärtäisi samat asiat kuin tämä. Kai toisesta sitten tuntuisi ehkä samantapaiselta, ainakin jos tuo kerran vihasi tappamista ja vampyyriutta. Ei Sladekaan siinä mitään erityisen hyvää nähnyt. Ei oikeastaan yhtään mitään. Elämä oli mennyt vain huonommaksi kun Slade oli saanut vampyyrinpureman ja sen jälkeen elämästä oli mennyt kaikki ilo.