Bronze oli jo sukeltamassa vihreän metsän siimekseen, kun kuuli Eléyan huudahduksen ja tömähdyksen takaansa. Puolihaltia kääntyi ja oli juuri kysymässä, sattuiko naista, mutta sanat tuntuivat juuttuvan kurkkuun. Puolihaltian eripari silmät laajenivat hieman ja tuo otti pari askelta taaksepäin säikähdyksestä. Eléyan oli kasvattanut, ehkä sateen vaikutuksesta, itselleen pyrstön! Samanlainen pystön, mitä Bronzella oli kauppansa akvaariokaloilla. Puolihaltia tunsi kuinka hänen sydämensä takoi pari ylimääräistä kertaa säikähdyksestä ja tuon piti ottaa ihan tukea puusta, ettei olisi kaatunut maahan. Kyse ei ollut siitä, että Bronze pelkäisi tai inhoaisi merenneitoja, millaiseksi hän nyt Eléyaa luuli, vaan silkasta ensisäikähdyksestä.
Hetken aikaa Bronze oli täysin hiljaa. Sade jatkoi ropisemistaan ja Bronzen pitkät, mustat hiukset alkoivat liimantua kiinni miehen kasvoihin ja kehoon, samaten tämän mustavalkea paita. Märkä kangas vasten ihoa tuntui suhteellisen inhottavalta, mutta juuri sillä hetkellä puolihaltia ei osannut välittää asiasta. Hän katseli hetken vakavana ja vielä säikähtäneenä Eléyaa, kunnes otti varovasti muutaman askeleen lähemmäs ja kumarsi syvään, hymyillen samalla.
"Olen syvästi pahoillani äskeistä reaktiota. Muodonmuutoksenne vain yllätti minut, toivottavasti osaat antaa anteeksi."
Bronze käveli varovaisin askelin lähemmäs ja polvistui uuden ystävänsä vierelle. Tuo tosiaan oli merenneito, siitä ei ollut epäilystäkään, vaikkei Eléya olisi mitään sanonutkaan. He molemmat olivat siis puolikkaita. Miten hupaisa sattuma. Puolihaltia otti vielä melko kuivan takkinsa yltään ja asetti sen Eléyan harteille.
"Mikäli saanen huomauttaa, ehkä teidät pitäisi saada pois sateesta?"
Mustatukka yritti hieman ehdottaa ja samalla sipaisi märkiä hiuksiaan pois naamaltaan.

Eléyn istui litimärkänä maassa, pystymättä nousemaan. Hieman inhottava tilanne... Märät, oranssihtavat hiukset valuivat jatkuvasti kasvoille, eikä nainen enää jaksanut siirtää niitä. Vasta kuullessaan anteeksipyynnön ja lähestyvät askeleet, Eléyn huitaisi hiuksiaan sinisten silmiensä edestä ja veti henkeä vastaukseen.
”Oi, ei se mitään. Ymmärrän hyvin.” Hän hymyili ja laski kätensä märälle nurmikolle. Takki laskeutui neidon harteille ja siniset silmät nousivat toisen eripari silmiin.
”Niin... Muutun takaisin ihmiseksi vasta kun kuivun... ” Merenneito siirsi katseensa pyrstöön ja kohotti kulmiaan hivenen. Pitäisikö hänen odottaa sateen loppumista? Ja siinäkin kesti oma aikansa, että hän kuivuisi. Kuinka hän vihasikaan merenneito muotoaan! Silloin, kun piti uidan lujaa, se oli oikein hyödyllinen, mutta tällaisissa tilanteissa.... Mielummin Eléyn olisi ollut kokonaan ihminen.

”Anteeksi.. Ei sinun tarvitse siihen jäädä, jos et tahdo. Voit vaikka vilustua.”
Punatukka ilmoitti kääntämättä katsettaan pyrstöstään. Silmät olivat naulittuina vihreään pyrstöön, niin kauan, kunnes jossakin puunlatvassa rasahti. Pää kääntyä välittömästi ja keho säpsähti säikähdyksestä. Mitään ei kuitenkaan näkynyt - vain muutamat lehdet putosivat puusta ja oksat huojuivat. Kun Eléyn oli varma, ettei lintuja tai oravia näkynyt missään, hän käänsi siniset silmänsä takaisin pyrstöönsä. Oli tämäkin päivä... Hän tunsi olevansa pelkäksi haitaksi tuolle miehelle, joka vaikutti erittäin mukavalta - eikä Eléyn tahtonut olla vaivaksi kenellekkään, joka oli mukava...

Bronze katseli pää kallellaan toista, kuin koiranpentu, joka ei ymmärtänyt annettuja käskyjä. Oli varmaan rankkaa olla merenneito, edes puoliksi... Joutuisi varomaan vettä, varsinkin sateita, koska tuossa muodossa Eléya olisi helppo uhri pedoille ja pahoille ihmisille. Sade jatkoi metsän kastelemista, minkäänlaista merkkiäkään sen loppumisesta ei näkynyt. Bronze vähän katseli ympärilleen. Hän ei voisi viedä Eléyaa kotiinsa, se oli liian pitkällä. Sitäpaitsi, Mirassa he tuskin pääsisivät edes eteenpäin, kun jokainen halusi nähdä oikean merenneidon. Onneksi puolihaltia oli ollut täällä ennenkin. Hän tiesi hyvät paikat pysyä suojassa sateelta. Ei sillä, että sillä olisi hänelle enää mitään merkitystä, mieshän oli jo läpimärkä, kuin vedestä noussut hylje. Mutta ainakin Eléya pääsisi suojaan.
"Älkää toki sanoko noin, ystävä hyvä. En tietenkään jätä teitä yksin."
Bronze loihti sateen pieksemille kasvoilleen aurinkoisen hymyn ja naurahti sitten hiljaa.
"Turhaa huolehditte. Haltia, puolikkaanakaan, ei kykene sairastumaan. Olen sentään kuolematonta rotua."
Mustatukka naureskeli, mutta vakavoitui pian. Eléya ei varmaan tuossa muodossa pääsisi kovin pitkälle... ja raahautuminen metsän pohjaa pitkin ei kuullostanut hyvältä. Tietty Bronze voisi muuttua hevoseksi ja kantaa toisen, mutta nainen pelkäsi eläimiä ja pyrstön kanssa tuo tuskin edes pysyisi eläimen selässä kovin hyvin... Bronze mietti hetken vaihtoehtoja märällä maalla polvillaan ollen.
"Mikäli ette pahastu... voisin hyvin kantaa teidät jonnekkin sateensuojaan?"
Bronze kysyi kohteliaasti varmuuden vuoksi. Voisihan olla, ettei Eléya luottanut vielä tarpeeksi puolihaltiaan tai ylipäätänsä miehiin. Ei sitä koskaan tiennyt. Mutta jos Bronze oli rehellinen itselleen, Eléyalla ei hirveästi olisi vaihtoehtoja, tuossa muodossa hän oli maalla sen verran avuton. Mutta mitään noin epäkohteliasta hän ei sanoisi äänen. Sitäpaitsi, Bronze kuitenkin tekisi täsmälleen miten Eléya haluaisi. Hän kunnioitti uuden ystävänsä toiveita.

Sade kasteli metsää, eikä loppua tuntunut näkyvän. Osittain Eléyn yllättyi miehen sanoista ja hymystä, mutta oli samalla myös iloinen. Yksin metsässä petojen armoilla, ei kuulostanut kovinkaan houkuttelevalta, ja sitähän merenneito olisi, mikäli Bronze lähtisi.
Vielä enemmän hän kuitenkin yllättyi puolihaltian seuraavasta lauseesta. Oliko hän todella valmis kantamaan Eléynin? Ja Eléynin vanhemmat olivat aina kuvanneet maalla asuvia itsekkäiksi ja epäystävällisiksi... Joko Bronze oli erittäin hyvä näyttelemään, tai sitten hän oli kaukana neidon vanhempien kuvauksista. Jälkimmäinen kuulosti paremmalta ja siihen Eléyn tahtoi uskoa. Liian varomattomaksi ei kuitenkaan kannattanut ryhtyä...

Miehen ehdotusta seurasi hetken hiljaisuus, mutta Eléyn kyllä tiesi, että hänellä olisi ainoastaan kaksi vaihtoehtoa. Joko hän istuisi sateessa ties kuinka kauan, tai antaisi toisen kantaa hänet sateensuojaan. Hän tiesi myös olevansa melko kevyt, joten sen kanssa ei ainakaan pitäisi tulla ongelmia, mikäli hän antaisi miehen kantaa itsensä... Asiaa piti kuitenkin miettiä, sillä mieheen luottaminen olisi vastoin punatukan periaatteita. Ei voinut luottaa keneenkään, ketä ei tuntenut kunnolla.
Merenneito piti kuitenkin siitä, että mies kysyi, ennen kuin ryhtyi nostelemaan. Hän ei tosiaankaan tahtonut kuluttaa päiväänsä sateessa istuskellen, joten oli jo avaamassa suutaan vastaukseen. Ainoastaan se hirvitti neitoa, kuinka lähellä hän tulisi olemaan miestä jos tämä nostaisi hänet.
”Hmh. Ei taida olla paljoakaan vaihtoehtoja...” Eléyn sanoi viimein nostaen ujosti silmänsä toiseen.
”Enhän minä halua, että joudut takiani istumaan sateessa...”

Ainakin Eléyn vastasi myöntävästi, pienen hiljaisuuden ja odottelun jälkeen. Bronze ehti jo huolestua, ettei nainen vastaisi mitään tai suusta tulisi jotain kieltävää. No onneksi näin. Mustatukka hymähti ja nyökkäsi pikkuisen.
"Älkää huoliko, en todellakaan halua mitään pahaa, voin vakuttaa sen."
Bronze hymähti ja todella lempeästi ja varovasti, nosti Eléyaa syliinsä, tarkkailen, tunsiko nainen olonsa hyväksi ja mukavaksi. Jos Eléyn haluaisi alas, Bronze myös päästäisi tuon, siitä ei ollut epäilystäkään. Kaikki sujuisi tuon puolituisen ehtojen mukaan. Mustatukka tunsi kätensä alla suomuisen pyrstön, hänen nostaessa varovasti naista syliinsä. Se oli erikoinen, ei epämiellyttävä, mutta erikoinen tunne.
"Toivottavasti kaikki on hyvin."
Puolihaltia vielä varmisti viimeisiä kertoja ja lähti kävelemään syvemmälle metsään. Eléyn ei tosiaankaan painanut juuri mitään, tuskin Bronze edes tunsi tuota sylissään. Varmoin ja vakain askelin puolihaltia tarpoi märän metsän poikki. Kengäthän tuossa kastuivat, mutta oliko sillä tosiaan merkitystä? Mustatukka oli jo märkä muutenkin. Vaikka Bronze oli asunut koko aikuisiän kaupungissa, hän liikkui yhä sulavasti kuin metsäkauris, varoen kiviä, liukkaita kohtia tai puunjuuria. Hänen askelluksensa oli hyvin tasaista. Välillä puolihaltia joutui pysähtymään ja muistelemaan, mihin suuntaan kannatti mennä, mutta kauan se ei koskaan kestänyt ja matka sujuikin melkoisen joutuisasti. Bronze pysähtyi hyvin ison puun luokse. Se oli ikivanha kuusipuu, jonka pitkät, paksut oksat muodostivat katosta taivaan ja maan välille. Puolihaltia vähän siirsi oksia syrjään ja kantoi uuden ystävänsä puun alle. Kuusen oksat pitivät hyvin sadetta, maa juurakon keskellä oli miltei täysin kuivaa.
"Toivottavasti tämä paikka kelpaa."
Bronze hymähti vähän, laskiessaan Eléynia maahan. Myös puolihaltia itse istui ja alkoi puristaa vettä hiuksistaan.

Sydän pomppasi muutaman ylimääräisen kerran, neidon tuntiessa Bronzen nostavan hänet hellästi syliinsä. Noin lähellä oleminen oli... hyvin vierasta naiselle. Ei hänellä ollut ketään, kenen lähellä olisi ollut. Miehen varmistaessa, että kaikki oli hyvin, punatukka vain nyökkäsi ja vältti sinisiä silmiään kohtaamasta toisen katsetta. Koko matkan katse oli luotuna jonnekkin maahan, eikä noussut ennen kuin Bronze laski hänet puun alle.
”Kiitos..” Eléyn sanoi katseen viimein käväistessä miehen silmissä. Pieni hymykin nousi kasvoille sanojen ajaksi, mutta hiipui pian pois.

Myös litimärkä merenneito puristi vettä pitkistä hiuksistaan ja hetken kuivailtuaan itseään, koukisti pyrstöään kietaisten kätensä sen ympärille. Hän istui nyt samalla tavalla, kuin aiemmin kivellä lammen rannalla - jalkojen tilalla vain oli vihreä pystö.
Siniset silmät tarkkailivat ympäristöä ja varmistivat, ettei lähistöllä näkynyt eläimiä. Puu näytti vanhalle ja sen uumenissa asusti varmasti monenlaisia, pieniä otuksia... Sade ropisi vasten nurmea, mutta tuuheiden oksien läpi se ei päässyt kastelemaan punatukkaa tai puolihaltiaa. Hiljainen huokaus karkasi naisen huulilta ja sitä seurasi vilunväristys, joka sai hänet pieneksi hetkeksi tärisemään kylmästä. No tulihan pelkässä hihattomassa bikinin yläosassa melkoisen kylmä, varsinkin kun oli litimärkä. Eléyn huomasi, että Bronzen takki roikkui yhä osittain hänen harteillaan ja neito tarttui siihen ojentaen sitä miehelle. Märkänä se ei enää juurikaan lämmittänyt... Siniset silmät nousivat Bronzen kasvoille, ja pienesti hymyillen merenneito laski takin miehen vierelle. Käsi palasi pyrstön ympärille ja kasvot kääntyvät suoraan eteenpäin, silmien sulkeutuessa. Sateen ropina kuulosti ihanalta - silloin kun ei tarvinnut itse kastua sen alla.

Bronze huokaisi syvään, päästyään istumaan kuivalle maalle. Miehen vaatteet tipottivat vettä ja takki, joka oli äsken suojannut Eléynia, alkoi olla läpimärkä. Siitä ei olisi enää mitään hyötyä. Bronzea itseään ei juurikaan paleltanut. Hän voisi muuttua karhuksi tai leijonaksi pitääkseen itsensä lämpimänä, mutta se voisi pelästyttää tuon merenneito paran... Silti, suuri, pörröinen eläin olisi omiaan lämmittämään myös Eléynia. Puolihaltia nuolaisi kuivia huuliaan mietteliäänä. Ainakaan naisen tämän hetkinen asu ei ollut ihan parhaimpiaan loppukesän kylmähköön sateeseen. Bronze vähän pyöritteli sormiaan mietteliäänä. Hän yleensä oli niin sivistynyt ja itsevarma, mutta juuri nyt, tuntui omituiselta edes kysyä, voisiko puolihaltia lämmittää toista. Se olisi kai liian tungettelevaa. Mutta Eléynilla oli kylmä... Voi tätä elämän vaikeutta.
No, ehkäpä molempien pitäisi yrittää ensin rentoutua ja tutustua toisiinsa ihan rauhassa. Vaikka kauan se ei saisi kestää, ettei nainen kylmettyisi liikaa. Joskus Bronze oli kuullut, että merenneidot ja muut veden olennot olivat kylmiä ja sydämettömiä, ne eivät kyenneet rakkauteen, ystävyyteen, myötätuntoon tai lempeyteen. Mutta ei ainakaan tämä tutustuminen sellaiselta vaikuttanut, ei lainkaan. Bronze yritti vähän keventää tunnelmaa, omalla, kömpelöllä tavallaan.
"Joten, mikäli saan olla utelias... Voisitteko kertoa hieman itsestänne? Sanoitte olevanne puoliksi merenneito. Uskon kyllä sen toki sanomattakin, mutta erikoinen yhdistelmä se on. Tuletteko kenties merestä vai elättekö maalla?"
Puolihaltia pohti, että kenties pieni juttelu ja itsestään kertominen voisi rauhoittaa ja antaa luottamusta toista kohtaan. Ainakaan siitä ei mitään haittaa ollut.
Mutta pienen hetken odottelun jälkeen, Bronzen oli vaikea pitää suutaan kiinni.
"Tämä voi kuullostaa hieman epäkorrektilta, mutta... Tuota... Näytätte olevan hieman kylmissänne, jos saan sanoa? En haluaisi olla epäilyttävä, mutta voin yrittää jollain tavalla pitää teidät lämpimänä. Minulla on sangen erikoinen kyky, joka voisi auttaa teitä."
Bronze mutisi hieman epävarmana, mutta edelleen hyvin kohteliaana.

Silmät suljettuina merenneito istui kuunnellen sateen ropinaa. Miehen kysymyksen kuultuaan, siniset silmät avautuivat, mutteivät kääntyneet mieheen. Eläimien jälkeen Eléyn vihasi sitä, ettei ollut kokonaan ihminen, mutta kolmantena tuli ehdottomasti itsestään kertominen. Punatukka ei tahtonut sanoa mitään epäkohteliasta, eikä olla aivan hiljaakaan - vaikka jossakin tapauksessa se olisikin käynyt. Ei kuitenkaan noin ystävällisen herran seurassa...
”Synnyin merenneidoksi...” Hän sanoi lyhyesti ja mietti hetken ennen kuin jatkoi.
”Olisin halunnut muuttua kokonaan ihmiseksi, mutta näin kävi...” Enempää ei Eléyn tahtonut kertoa, ja hänen onnekseen Bronze alkoikin taas puhumaan.

Nyt naisen pää kääntyi mieheen ja hieman kysyvä hymy levisi kasvoille. Sitä Eléyn ei voinut kieltää, etteikö hänellä olisi ollut kylmä. Iho oli jo aivan kananlihalla.
”Erikoinen kyky?” Nainen toisti kysyvään äänensävyyn ja kallisti päätään hivenen. Hänellä ei ollut aavistustakaan, millaisia kykyjä puolihaltioilla voisi olla, joten hän ei osannut odottaa mitään. Ehkä hän pääsisi oppimaan jotakin uutta. Ainakin neito oli iloinen, että puheenaihe oli vaihtunut pois hänestä itsestään...
Eléyn pyyhkäisi pitkät hiuksensa korvan taa, nähdäkseen paremmin Bronzen, mutta märät otsahiukset eivät tahtoneet millään pysyä poissa silmiltä. Hiukset tippuivat vettä, mutta iho oli jo kuivumaan päin. Saattaisi kuitenkin mennä hetki, ennen kuin he pääsisivät liikkeelle...

Bronze naurahti hiljaa, kuullessaan Eléyn elämäntarinaa. Eihän tuo paljon kertonut, oikeastaan ihan murto-osia, mutta toisaalta puolihaltia epäili, ettei nainen viitsinyt kertoa enempää itsestään eikä tietenkään Bronze silloin kysynyt. Se olisi ollut äärimmäisen epäkohteliasta.
"Monesti sitä sättii sitä, että on puolituinen, mutta minusta se on hieno asia. Omaa kahden rodun hienot puolet. Ajatelkaas miten paljon hyötyä tuosta on. Vedessä mikään ei saa teitä kiinni ja maalla voitte elää normaalisti, sateeseen asti."
Bronze hymyili vähän ja katseli hetken kuusen alaoksien lävitse kohti sateista metsää. Hänen paitansa ja housunsa alkoivat pikkuhiljaa kuivia, hiukset samaten, mutta ne jäivät ikävästi pörhöön, kuin turkkinsa ravistaneella koiralla. Broze vähän huokaisi ja haroi hiuksiaan päätään pitkin paremmin.
Mutta pian keskustelu meni hänen taitoihinsa ja kykyihin. Puolihaltia vähän raapi niskaansa nolona, ei tiennyt mitä sanoisi ja miten asian ilmaisi toiselle.
"Noh... Tiedän toki miten suhtaudutte eläimiin mutta, jos saanen sanoa, niistä on joskus hyötyä. Esimerkiksi saukon turkki hylkii vettä, käärmeellä on myrkkyä puollustautumiseen, haukka lentää nopeasti ja tiikeri saa minkä tahansa vastuksen perääntymään. Haluaisin vakuuttaa teidät vielä kerran, en todellakaan halua mitään pahaa teille, en missään nimessä ja voitte luottaa sanaani. Kerronkin nyt, että olen animaagi. Saatan ottaa minkä tahansa eläimen muodon, mitä vain haluan. Voisin pitää teidät lämipänä, muuttumalla vaikkapa isoksi koiraksi tai karhuksi."
Bronze sanoi hieman varovasti. Hän todella toivoi, ettei Eléyn pelästynyt liikaa puolihaltian kykyjä. Hän kyllä osasi ajatella selkeästi eläimenäkin, joten hän ei missään maailmassa satuttaisi uutta ystäväänsä. Se oli varma.

Mielenkiinnolla Eléyn odotti, että Bronze kertoisi kyvystään. Toisen ryhtyessa puhumaan eläimistä, nainen alkoi kuitenkin aavistella pahoja ja silmissä välähti kauhu. Sana ”ei” toistui naisen päässä varmasti kymmeniä kertoja, hänen kuulessaan yhä enemmän miehen taidosta muuttua eläimeksi. Tuo mies oli eläinkauppias, hän pystyi kutsumaan eläimiä luokseen, pystyi muuttumaan eläimeksi, ja enemmän kuin mitään muuta Eléyn pelkäsi eläimiä.
Enää hän ei tiennyt, johtuiko tärinä kylmästä, pelosta vai järkytyksestä. Nainen ei tehnyt mitään äkkinäistä liikettä, mutta jos hänellä olisi ollut pyrstön tilalla jalat, hän olisi varmaankin ponnahtanut pystyyn. Nyt hän kuitenkin hivutti ainoastaan ylävartaloaan hivenen kauemmas miehestä, nojaten toisella kädellään maahan.
Hetken Eléynistä tuntui, ettei hän pystyisi hengittämään, tai siirtämään jähmettynyttä katsettaan Bronzesta. Katsetta, joka oli yllättynyt, järkyttynyt ja pelokas samanaikaisesti. Hitaasti hän sai viimein sen siirretyksi, yrittäen samalla koota ajatuksiaan ja tasauttaa hengitystään.

Oikean koiran, tai muun eläimen kanssa Eléyn olisi tuhat kertaa mielummin kylmettynyt, kuin nojannut sen pehmeää turkkia vasten - vaikka eläin olisikin ollut kiltti - mutta ehkä se ei olisi niin kamalaa, kun hän tietäisi eläimen olevan tuo sama mies. Ehkä. Tai ehkä olisi. Merenneito ei saanut oikein mitään järkevää päähänsä, sillä oli melkoisen järkyttynyt kuulemastaan.
Nainen hengitti kerran oikein syvään yrittäen rauhoittua ja rentouttaa jäykän ruumiinsa. Yläruumis palasi hitaasti nojaamasta käteen ja silmät sulkeutuivat hetkeksi kokoamaan ajatuksia.
”No niin, ei hätää.” Hän sanoi osittain itselleen, osittain ilmoittaakseen sen Bronzelle. Mustatukkaisen vakuuttelut ja varovainen ääni saivat naisen ainakin jonkin verran vakuutetuksi siitä, ettei mies tahtonut hänelle pahaa, mutta pelkkä eläimen näkeminen kangisti naisen pelosta. Hän puri huultaan tuskallisen mietteliäänä, ja sydän takoi monta ylimääräistä lyöntiä.
”Ei minulla ihan niin kylmä ole. Ainakaan vielä...” Eléyn vastasi hieman värähtävällä äänellä, joka hiljeni huomattavasti loppua kohden. Olihan hänellä kylmä, mutta hän todella pelkäsi.

Bronze huokaisi syvään. Jotenkin hän oli aluista asti epäillyt sanojensa pelästyttävän naisparan, mutta nyt hän sai kunnon todisteen ajatuksilleen. Se oli surullista. Puolihaltia ei missään nimessä halunnut, että Eléyn pelkäisi häntä. Bronze oli varmaan maailman hyväntahtoisin ja lempein, ihmisverta sisällään kantava olento. Hän ei vapaaehtoisesti halunnut satuttaa ja pelottaa ketään. Ei edes vihollisia, jos hänellä siis sellaisia olisi muutenkaan. Mustatukka vähän pudisteli päätään ja katseli maahan hetken aikaa, kunnes naurahti ja katsahtio taas Eléynia.
"Ymmärrän toki, mikäli pelkäätte. Älkää huoliko, en aijo muuntautua."
Bronze hymähti. Hän ei yleensä mielellään muuttunut ilman syytä, se vei voimiakin niin paljon. Toki Bronze voisi lämmittää ihan omalla ruumiinlämmöllään ystäväänsä, mutta mitä jos tuo tuntisi senkin pahaksi ja epämiellyttäväksi? Voi tätä elämän vaikeutta, mikään ei juuri sillä hetkellä mennyt hyvin.
Kauniit sadepisarat kierivät pitkin kuusen tuuheita ja paksuja oksia kohti maata ja puun eteen alkoi muodostua lammikko. Se oli oikeastaan aika nätti. Bronze yritti pohtia hieman enemmän miten saisi Eléynin luottamuksen ja pidettyä tuon lämpimänä. Silloin tuon ajatuksissa alkoi kypsyä idea.
"Anteeksi jos nyt olen epäkohtelias, mutta kerta olette alunperin vedestä... Pelkäättekö vedessä eläviä eläimiä?"
Bronze voisi aivan hyvin muuttaa itsensä edes joksikin aikaa vesiseläimeksi, jotta nainen uskoisi, ettei puolihaltia halunnut mitään pahaa hänelle. Ja jos alottaisi pienistä eläimistä, ehkäpä sekin auttaisi asiaa. Tietty Bronze voisi lämmittää omalla kehollaankin toista, jos Eléyn niin haluaisi.

”Kiitos kuitenkin.” Nainen sanoi hiljaa katsellen maahan putoavia vesipisaroita. Hän tunsi itsensä hieman hölmöksi, kun noin paljon pelkäsi jotakin, josta tuo mies piti.
Kasvot kääntyivät jälleen Beonzeen, hänen puhuessa nyt veden eläimistä, ja pieni hymy nousi Eléynin kasvoille.
”En minä niitä pelkää. Asuin koko lapsuuteni niiden kanssa.” Merenneito hymyili muistellessaan kaikkia niitä erilaisia kaloja ja kilpikonnia joiden kanssa oli aina leikkinyt - kuten ihmiset leikkivät vaikkapa koiranpennun kanssa.
”Ne olivat ystäviäni.” Hymy alkoi hitaasti kadota pienen huokauksen saattelemana ja kasvot kääntyivät Bronzesta. Eléyn muisti kaikki leikkinsä sisarustensa kanssa ja se sai hänet surulliseksi. Vaikka hän halusikin olla ihminen, oli hänellä silti toisinaan ikävä perhettään. Jos hän olisi ollut yksin, muutama kyynel olisi varmasti vierähtänyt poskia pitkin, mutta hän ei ollut. Ei nyt olisi sopiva hetki itkeä menneitä, joten pienen hymähdyksen kera muistot pyyhittiin mielestä.

Hetken hiljaisuus, ja nainen käänsi jälleen kasvonsa mieheen.
”Osaatko muuttua kilpikonnaksi? Tai kalaksi? Voitko uida meressä kalan muodossa? Tai merihevosen? Tai voitko muuttua vaikka delfiiniksi?” Siniset silmät loistivat kilpaa kimaltavien vesipisaroiden kanssa, naisen katsoessa toiveikkaana mustatukkaista. Niistä hän piti enemmän kuin karvaisista, rumasti murisevista koirista, jotka olivat aina ryntäämässä kohti.

Noh, ainakin Eléyn piti merieläimistä, se oli positiivista. Bronze saattoi muuttua hyvin helposti lähes miksi tahansa vesieläimeksi, mutta koolla oli rajansa. Ja jonkin verran lajilla. Esimerkiksi valas oli liian iso ja rapu taas oli selkärangaton, joten sekin oli puolihaltian voimien ulkopuolella.
"Noh, ehkäpä saatan voida viihdyttää teitä jotenkin."
Bronzen ei tarvinnut edes miettiä miksi eläimiksi hän muuttuisi, ne tulivat kuin itsestään. Ensin puolihaltia nousi seisomaan ja pyörähti ympäri, muuttuen merikilpikonnaksi. Joka kerta, oli Bronze mikä eläin tahansa, hänen vräityksensä oli mustavalkea ja silmät eri paria, ihan kuten nytkin. Kilpikonna kauhoi leveillä etujaloillaan vähän metsänpohjan neulasia ja kariketta, availlen terävänokkaista suutaan, ennenkuin muuttui jälleen. Kilpikonna kutistui ja oheni, kunnes sen tilalla oli merikäärme. Eläin lipoi kielellään ilmaa ja nopeasti, kuin vedessä uiden, luikerteli Eléyn kehon ylitse naisen toiselle puolelle. Toisella puolelle päästyään käärmeestä kuoritui ainakin kahdeksan kertaa suurempi merileijona, jonka mustavalkea keho ja valtavat evät liikkuivat hieman kömopelösti maalla. Eläimen kurkusta kantautui pienehköä, näille eläimille ominaista karjahtelua. Äkkiä merileijona kohottautui ylös, ja alkoi muuttua uudelleen. Nyt se muuttui aivan eri olennoksi, meressä eläväksi merilinnuksi, etelän pingviiniksi. Pingviini löyhytteli evämäisiä siipiään ja huudahti kaula pitkällä, tapittaen kirkkailla silmillään Eléynia.
Lopulta pingiivini loikkasi ilmaan ja muuttui taas. Tällä kertaa se jäi seisomaan tasajaloin, tyylikkään puolihaltian hahmoon. Bronze huokaisi vähän, pienestä uupumuksesta ja hymyili.
"Oliko kenties taitoni miellyttävä? Ja mitä tulee kysymykseenne, voin olla mikä tahansa merimatelija tai nisäkäs. Delfiini ei ole mikään ongelma."
Puolihaltia naureskeli iloisena Eléynin puhtaalle riemulle. Se oli niin aitoa ja kaunista. Mukavaa, että edes merieläimet eivät pelottaneet.
"Jos haluatte, voin pitää vaikkapa merileijonan muodon. Se lämmittäisi varmasti teitä."
Puolihaltia ehdotti.

Eléyn katsoi ihastuneena, kuinka mies muutti muotoaan. Nämä eläimet eivät pelottaneet, vaan toivat mieleen hänen entisen kotinsa meren alla. Kirkkaat, siniset silmät seurasivat eläinten liikkeitä ja lopulta Bronze muuttui jälleen omaan muotoonsa.
”Voi, taitosi on upea. Se on varmasti hyvin hyödyllinenkin.” Eléyn vastasi iloisella äänellään, kirkkaiden silmien tuijottaessa lumoutuneena mieheen.
”Upea niin kauan kun et muutu miksikään kammottavaksi pedoksi.” Nainen lisäsi hiljaa - melkein itsekseen.
Mustatukkaisen seuraava ehdotus sai sinisen katseen laskeutumaan mietteliäänä. Miksi tuo mies tahtoi pitää hänestä huolta? Pitää hänet lämpimänä. Kukaan ei koskaan ollut hänelle noin ystävällinen, kuin tuo puolihaltia.

”No, sopiihan se, jos siitä ei teille ole mitää haittaa.” Nainen hymyili, nostaen katseensa jälleen Bronzeen.
”Olenkin jo kohta kuiva. Pitää vain odottaa, että sadekin lakkaisi...” Eléyn katsoi pyrstöään kallistaen hieman päätään, ja huokaisi sitten hiljaa. Vilunväristys kulki jälleen selkärankaa pitkin, saaden naisen tärisemään hieman. Lämmin merileijona vierelle kyllä kelpaisi, mutta olisikohan se hieman kummallista? Se kuitenkin olisi tuo sama mies... No, sanottu mikä sanottu ja kylmähän hänellä oli. Eikä merileijonat pelottaneet häntä.
Aurinko pilkisti pilven takaa ja sai oksilta putoavat pisarat kimaltamaan kristallien lailla. Hyvin kaunis näky. Eléyn nosti pitkät, oranssit hiuksensa vasemman olkansa yli ja tunnusteli samalla, kuinka märät ne olivat. Eivät kovinkaan, joten eiköhän hän pian pääsisi taas jaloilleen.

Bronze naurahti vähän ja pikkuisen punastui, Eléynin kehuessa hänen taitojaan.
"Kiitän sydämeni pohjasta. Ystävällisyytenne on ylitsevuotavaa."
Bronze hymähteli. Ai hänkö muka muuttuisi pelottavaksi pedoksi? Ei koskaan, ellei se ollut välttämätöntä. Nuo eläintaidot olivat olleet miehellä niin pitkään, kuin hän jaksoi muistaa. Ja miten paljon niistä olikaan ollut hyötyä vuosien varressa. Bronzen isä oli aikoinaan opettanut kaiken tuon nuorelle puolihaltialle. Mustatukan ilme synkistyi, kun hän äkkiä muisti isänsä... siitä oli niin kauan, kun tuo oli kadonnut vain jonnekkin vesiputouksen uumeniin. Nyt Bronze oli lähes varma, että isä oli kuollut aikoja sitten, vaikka kysymyksiä vielä riitti. Miksei hän ollut muuttunut eläimeksi? Ja jos mies olisikin selvinnyt, miksei tuo tullut etsimään poikaansa? Noh, noihin kysymyksiin Bronze tuskin saisi koskaan vastausta. Ja ei hän ollut edes varma, halusiko...
Eléyn sanat saivat Bronzen hätkähtämään vähän. Mistä olikaan kyse? Kesti hetken, ennen kuin puolihaltia muisti lämmittämistehtävänsä. Eläimenä hän ei voinut puhua, joten oli paras sanoa asiat nyt samantien.
"Mikäli teille sopii, olisi mukavaa joskus käydä kanssanne uimassa meressä tai järvessä."
Bronze loihti kasvoilleen valloittavan hymyn jälleen kerran. Eléynin sanojen myötä, myös puolihaltia katseli taas sadetta. Noh tuo ei loppuisi ihan hetkeen. He voisivat vaikka nukkua jonkin aikaa tai jotain. Aikaa ainakin oli. Mutta, oli aika luopua ajatuksista ja muuttua. Bronze peruutti hieman, ettei olisi vahingossakaan satuttanut ystäväänsä. Puolihaltian muodonmuutoksissa ei kestänyt kauan. Tyylikkään miehen tilalla oli pian suuri, mustavalkea merileopardi. Henkilökohtaisesti Bronze piti enemmän merileopardeista kuin merileijonista, koska ne olivat solakampia. Sitäpaitsi, niiden turkki oli tiheämpää. Leveillä evillään Bronze raahasi itsensä Eléyn taakse ja kietoi pitkää ruumistaan tuon ympärille, jotta toisella olisi mahdollisimman lämmin ja hyvä olla.

Hetki hetkeltä, aivan huomaamattaan, Eléyn alkoi yhä enemmän luottamaan Bronzeen. Meri ja sen eläimet olivat naiselle tuttu ja turvallinen asia, ja häntä ilahdutti huomata, kuinka ne liittyivät myös tähän puolihaltiaan.
Miehen ilme synkistyi hetkeksi ja merenneito loi hivenen huolestuneen katseen häneen. Mitähän mies mahtoi ajatella...
Pian Bronzen ilme kuitenkin kirkastui ja hänen ehdotuksensa sai Eléyninkin kasvot sätelemään.
”Totta kai sopii. Se olisi ihanaa” Nainen vastasi hymyillen ja nyökkäsi pienesti. Hän ei ollutkaan pitkään aikaan uinut... Yleensä hän vain kirosi pyrstöään ja unohti täysin, kuinka ihanaa uiminen oli. Hän unohti aina, kuinka vapaaksi hän vedessä olonsa tunsikaan... Sateeseen tuijottaen, Eléyn istui hetken hiljaa, ja kääntäessään kasvonsa jälleen Bronzeen hän huomasi mustatukkaisen jo muuttuvan. Nyt naisen vierellä oli suuri, suloinen merileopardi, joka hilasi itsensä neidon taakse ja kietaisi ruumiinsa hänen ympärille. Eléyn nojautui lämmintä eläintä vasten ja hetken katseltuaan sadetta, hän sulki silmänsä. Sateen ropinaa oli mukavaa kuunnella silmät ummessa, mutta se teki hänet myös hyvin väsyneeksi.

”Jos se ei sinua haittaa, voisin nukkua hetken...” Nainen sanoi avaamatta silmiään. Kyllä hän tiesi, ettei Bronze voisi vastata, eikä hän vastausta odottanutkaan. Ei hän ollut edes varma uskaltaisiko nukahtaa, mutta ainakin häntä väsytti... Sadekaan ei näyttänyt hellittävän, eikä Bronzesta juuri nyt ollut juttu seuraa, joten voisi sitä kai hetken ainakin lepäillä...
Eléyn ihmetteli itsekin, kuinka hyvä hänen oikeastaan olikaan olla lähellä lämmintä eläintä. Häntä ei juuri sillä hetkellä edes pelottanut Bronzen kyky muuttua muiksikin, kuin vain vedessä asustaviksi eläimiksi...
Pieni hymy nousi naisen kasvoilla, hänen ajatellessa kuinka omituista olisikaan nähdä tuuheiden oksien alla puoliksi unessa oleva merenneito ja hänen ympärille kietoutunut merileopardi...

Oikeastaan oli hyvin rentouttavaa olla jonkin aikaa eläimenä. Tavalla tai toisella, Bronze viihtyi erilaisten olentojen muodossa, monet nimittäin pitivät enemmän söpöstä kissasta kuin hienostelevasta puolihaltiasta. Se ei ollut mitenkään yllättävää. Ja oli mukavaa tietää, että myös Eléyan oli innostunut ajatuksesta uimisesta yhdessä joskus. Kerta naista ei haitannut puolihaltian erilaiset olomuodot, ei myöskään häntä haitannut merenneitomuoto. Se vain oli hieno kyky, minkä toinen omisti. Mutta siinä muodossa oli ongelmansa... Merenneidot, kuten yksisarviset ja lohikäärmeet, olivat joidenkin ihmisten mielestä kuin keräilykohteita tai näyttelyolentoja. Mitä Eléynistakin tehtäisiin, jos joku rahanhimoinen saisi hänet käsiinsä? Bronzea puistattu ajatus ja tuo ilmaisi tyytymättömyyttään kurkusta kantautuvalla karjahduksella. Hylkeeksi Bronzella oli hyvin kumea ja kantava ääni. No niin kauan kun puolihaltia olisi maisemissa, kukaan ei satuttaisi Eléynia. Olisi varmaan hyvin huono idea yrittää pyydystää naista, jonka ympärillä uiskentelisi parin tonnin miekkavalas tai valkohai?
Eléyn aikoi selvästi nukkua pari tuntia. No mikäs siinä, kelpaisi hyvin myös Bronzelle, kesäsade sai hänet vähän uniseksi. Eikä onneksi miehellä ollut mikään kiire kotiin. Eläimet pärjäisivät hetken omillaan, sitäpaitsi, Bronzella oli onneksi apulainenkin kaupassa. Bronze urisi hiljaa ja lyllersi lyhyillä evillään lähemmäs, jotta Eléynilla olisi mahdollisimman hyvä ja lämmin olla. Pikkuisen merileopardi myös töni ystävällisesti kuonollaan, hyväksyen idean nukkumisesta. Myös tuo eläimen kuoressa oleskeleva puolihaltia laski päätään maahan ja sulki silmänsä, alkaen hiljaa torkkua.

Eléyn oli pitkään ainoastaan puoliksi unessa, mutta nukahti lopulta. Lämpimän eläimen vierellä oli hyvä nukkua ja merenneito tunsi olonsa oikeastaan melko turvalliseksikin... Hengitys oli tasaista ja rauhallista, samoin päässä kulkevat ajatukset, joten neito nukkui erittäin hyvin ja sikeästi.
Hänellä ei ollut aavistustakaan kauanko oli nukkunut, mutta herätessään hän huomasi pyrstön vaihtuneen taas jalkoihin. Pieni hymy nousi kasvoille, mutta haihtui pian Eléynin huomatessa, että ulkona satoi yhä. Ei enää yhtä rankasti - sitä olisi voinut kutsua melkein tihkusateeksi - mutta he eivät pääsisi ainakaan vielä lähtemään. No jaa... Tarkemmin ajateltuna Eléyn voisi varsin hyvin vielä istuskella, kun oli seuraakin. Satakoot vaan, se ei saisi estää pirteää neitosta hymyilemästä.

Eléyn nojautui vielä Bronzea vasten ja sulki silmänsä hetkeksi. Olikohan mies hereillä? Tai olikohan hän edes nukkunut? Noinkin turhia kysymyksiä nousi naisen päähän ja hetken istuttua silmät ummessa, hän avasi suunsa.
”Oletko hereillä?” Naisen pehmeä ääni kysyi hiljaa ja siniset silmät avautuivat katsomaan kuusen tuuheita oksia, joita pitkin pisarat valuivat pudoten maahan. Puun eteen muodostunut lätäkkö oli jo melkoisen suuri, ja edelleen sen pinnalle putoili pisaroita täyttämään sitä entisestään.
Aurinko paistoi jälleen lämmittäen ilmaa ja Bronzen vieressä alkoi pikkuhiljaa tulla jo kuuma. Nainen nousi istumaan, nojaamatta enää merileopardiin, ja katsoi eläintä eripari silmiin. Eléyn hymyili jälleen ja nukuttuaan oli taas täysin pirteä ja täynnä energiaa.

Bronze nukahti itsekkin melko pian, muttei syvään uneen. Eläimen vaistot pitivät hänet sen verran hereillä, että mikä tahansa uhkaava saisi hänet puollustautumaan. Merileopardista lähti hiljaista kurinaa ja tuhinaa tuon nukkuessa ja muutaman kerran eläin haukotteli, kierähtäen selälleen tai vatsalleen. Makkaran muotoiselle olennolle se oli muutenkin kovin helppoa ja tuskin Eléyn sitä huomaisi. Kuitenkin, Bronze alkoi heräillä sateen ollessa enää hiljaista tihkua. Merileopardi ei vaivautunut avaamaan silmiään. Se nuuhki ilmaa ja totesi ympäristön olevan edelleen turvallinen. Vasta kuullessaan kysymyksen, Bronzen kirkkaat silmät avautuivat. Eläin alkoi vaappua ja könytä itseään pystyasentoon, eviensä varaan. Merileopardista lähti myös pieniä haukahdusääniä ja korisevia murahduksia, muttei lainkaan vihaisia. Eléynilla oli hyvin kaunis ääni, se helli puolihaltian aisteja ja sitä oli hyvin mukava kuunnella. Bronze olisi voinut kehrätä sen kuullessaan. Varovasti iso eläin laski silkinpehmeän karvan peittämää päätään naisen olkapäälle ja samalla se alkoi muuntautua takaisin puolihaltiaksi.
"Olen toki. Kai te nukuitte hyvin?"
Bronze hymähti ja vetäytyi heti kysymyksen jälkeen kauemmas, samantien seisomaan ja naureskellen tyytyväisenä. Bronze venytteli nautinnollisesti ja ravisteli vähän päätään. Tyylikkäät ja siistit hiukset olivat pikkuisen sotkussa, mutta se ei tuntunut haittaavan. Puolihaltiaa innosti kyllä ajatus aikaisemmin ehdotetusta uimisesta. Kiinnostaisiko Eléynia vielä sateenkin jälkeen? Uskaltaisiko kysyä? Vai voisikohan Bronze kutsua naisen vaikkapa teelle luokseen, katsomaan eläimiä.
"Mikäli sallitte minun ehdottaa, voisimme mennä merelle uimaan tämän jälkeen. Tai mikäli teitä kiinnostaa, voisin tarjota teetä hieman kodissani?"
Bronze uskaltautui lopulta kysymään pienen hiljaisuuden jälkeen. Eléyn vaikutti niin leppoisalta, tuskin tuo pahastui ehdotuksista, kerta ne olivat niin ystävällisiäkin.

”Nukuin paremmin kuin pitkään aikaan.” Eléyn vastasi hymyillen ja suki hiuksiaan paremmin. Aurinko paistoi ja sai taivaalta putoavat pisarat kimmeltämään, samoin neidon hameessa olevat pienet, miltei huomaamattomat suomut, joita ei tosin ollut joka paikassa. Ehkä taivaalla näkyisi sateenkaari... Hetken oli aivan hiljaista, lukuun ottamatta sateen ropinaa tai metsän vaimeita ääniä. Pian Bronzen ystävällinen ääni kuitenkin rikkoi hiljaisuuden ja nainen käänsi siniset silmänsä häneen.
”Kumpikin käy...” Neito vastasi hymyillen.
”Ehkä voimme mennä ensin uimaan ja sitten kotiisi, tai toisinpäin..?Ihan miten te tahdotte. ” Hän ehdotti istuen yhä maassa katse miehen silmiin kohotettuna.
Eléyn oli herättyään oikein hyvällä tuulella, eikä saanut lempeää hymyään pyyhityksi pois kasvoilta, ja oikeastaan miksi edes olisi pitänyt... Miehen kyky muuttua eläimeksi, ei enää pelottanut - enemmänkin hirvitti kyky kutsua eläimiä luokseen... Eihän villieläimistä koskaan tiennyt.

Ainakin Eléyn tuntui viihtyvän tässä hetkessä ja seurassa suhteellisen hyvin. Eikä Bronzellakaan ollut valittamista. Tuo erikoinen, puoliksi merenneito, oli hyvin kiinnostavaa ja eloisaa seuraa. Puolihaltia arvosti suuresti elämäniloisia ja iloisia olentoja, joilla oli kaunis sielu. Mutta sellaisia toki tapasi hyvin harvoin. Aina oli jotain, miksi piti olla masentunut ja synkeä ja jos ei ollut, piti keksiä. Jos taas kaikki oli hyvin, sielu ei ollut kaunis. Silloin saattoi olla ilkeä, itsekeskeinen ja kylmäsydäminen. Eléyn ei ollut sellainen, ei kumpaakaan. Hänessä oli vain hyviä puolia. Upea ystävä. Mutta silti Eléyn vastaus yllätti. Tuo tosiaan halusi tulla käymään eläinkaupassa? Paikassa, joka oli täynnä erilaisia maaeläimiä? No, olihan Bronzella tietty kaloja ja kilpikonnia, sekä muutamia vesinilviäisiä, kuten mustekaloja, mutta niitä oli vähän verrattuna kissoihin, koiriin, marsuihin ja muihin maalla eläviin. Ja kissat, niitä puolihaltialla oli viisi kappaletta vapaana talossa. Toivottavasti Eléyn ei pelästyisi... Ne olivat hyvin kilttejä, mutta uteliaita, pyrkivät aina syliin kiehnäämään.
"Jos minulta kysytään, ehdottaisin, että menisimme ensin uimaan ja sitten voisimme käydä kotonani. Ja minua ei tarvitse teititellä."
Bronze naurahti ja pikkuisen kumarsi ystävällisesti. Mutta milloin he pääsisivät liikkeelle? Puolihaltia kömpi varovasti kuusen alta, yrittäen olla ravistelematta hirveästi oksia, jottei Eléyn vahingossakaan kastuisi uudelleen.
"Mikäli saanen olla utelias... Missä asutte?"
Bronze kysyi samalla, kun suoristautui seisomaan kuusen ulkopuolella. Ilma oli raikasta ja puhdasta, kuten aina sateen jälkeen. Enää ei edes tihuttanut, mutta oksilta putoili pikkuisia pisaroita. Ilmassa leijui sumu. Pienet pisarat olivat niin kauniita, kuin kristallihelmiä keskellä metsää.

Eléyn nyökkäsi Bronzen vastaukselle hymyillen. Sade oli lakannut ja mies kömpi kuusen alta neidon katseen seuratessa häntä. Missäkö Eléyn asui? Muutaman sekunnin syvä hiljaisuus valtasi naisen ja hymy laantui hieman. Hetken hän oli aivan hiljaa, miettien. Lyhyt hetki, ja hymy palasi jälleen kasvoille.
”Milloin missäkin...” Eléyn vastasi huokaisten hiljaa. Sen jälkeen, kun hän oli karannut kotoaan ja muuttunut ihmiseksi, hänellä ei ollut enää paikkaa minne mennä ja missä nukkua yönsä. Siksi hän usein nukkuikin melko huonosti, toisin kuin äsken.
No jaah, ei sillä väliä. Nyt Eléyn oli liian hyvällä tuulella murehtiakseen, joten palautti säteilyn kasvoilleen. Katse harhaili hetken märällä nurmikolla. Neito ei omistanut kenkiä, joten jalat kastuisivat kaikkien lätäköiden keskellä ja astellessaan tarpeeksi kauan pelkällä märällä maalla.
Jälleen huokaus ja silmät nousivat Bronzeen.
”Yksi ongelma... Jalkani kastuvat märällä maalla... Pari pisaraa riittää muuttamaan minut..” Eléyn sanoi istuen yhä kuusen alla. Miten paljon hän antaisikaan päästäkseen eroon pyrstöstään... Sekin kelpaisi, että voisi muuttua milloin haluaisi, kuten Bronze. Hän sai itse päättää milloin muuttui eläimeksi. Eléynin taas oli jatkuvasti oltava varuillaan...

Bronze katsahti Eléynia vähän huolestuneena. Tuo oli kulkuri? Ei kotia tai paikkaa mihin mennä? Kävi sääliksi... Bronze muisti, millaista se oli ollut. Ei ollut kuulunut mihinkään, ei voinut käpertyä sängyn pohjalle ja nukahtaa ihaniin uniin. Ei mitään sellaista. Joka päivä selviytymistä, yksinäisyyttä ja pohtimista, mistä tulisi seuraava ateria. Se oli ehkä vapaata, mutta rankkaa. Bronze raapi leukaansa mietteliäänä, muttei ehtinyt ajatella sen pidemmälle, kun kuuli jo Eléynin sanat.
"Saanen ehdottaa... Jos menemme ensin uimaan, voisin kantaa teidät sinne? Kun lähdemme, maa on varmasti sen verran kuivaa, että voit kävellä."
Bronze ehdotti. Ongelma oli, merelle oli pitkä matka, ainakin suhteellisen. Puolihaltia jaksaisi kyllä kantaa ystävänsä, mutta se olisi nopeampaa ja helpompaa eläimenä. Bronze puri mietteliäänä huultaan ja pikkuisen ojensi kättään, auttaakseen ystävällisesti Eléyn kuusen tälle puolen.
"Mikäli teille käy, ottaisin jonkin maaeläimen, kuten hevosen muodon. Jaksan kantaa teidät paremmin ja ongelmaa veden kanssa ei tule. Lupaan koko sydämestäni puhtaasti, että matka sujuu joutuisasti ja hellävaroen, vaikkette olisi koskaan ennen istunut hevosen selässä."
Tietysti myös jokin iso kissapeto olisi tähän hommaan kelvannut, sillä hyvinhän sellaisena myös Bronze kantaisi naisen, mutta hevonen oli helpoin. Näyttääkseen Eléynille, ettei hevosissa, varsinkaan puolihaltian muodonmuutoksissa, ollut mitään pelättävää, tämä muutti itsensä isoksi, mutta hyvin sympaattisen ja lempeän näköiseksi työhevoseksi. Pitkien, mustien jouhien alta näkyi kaksi hyvin lempeää silmää ja tupsujalat tekivät karvapallosta entistä hellyyttävämmän. Hyvin rauhallisesti, hevonen ojensi päätään ja kaulaansa kohti Eléynia, liikkuen hitaasti naisen ehdoilla. Jos tuo pelästyisi, Bronze menisi heti taaemmas. Hitaasti, mutta varmasti.

Eléyn tarttui hellästi miehen ojentamaan käteen ja hivutti itsensä oksien ali koskematta niihin. Miehen ehdotus muuttua hevoseksi, sai naisen sydämen hyppäämään jälleen muutaman ylimääräisen kerran, ja hymy vaihtui tuskallisen mietteliääksi. Mitähän siihen nyt olisi sanonut... Eléyn ei tahtonut olla vaivaksi Bronzelle ja miehelle helpointa olisi tietenkin kantaa hänet hevosena, jos sitä, että Eléyn kävelisi itse, ei otettu mukaan. Hän ei silti tiennyt, voisiko pelolleen mitään...
Pian Eléyn näki, kuinka Bronze muutti itsensä suureksi hevoseksi ja pelko nousi jälleen naisen sisälle. Hän olisi halunnut astua askeleen taaksepäin, mutta hengitti sen sijaan syvään, hilliten itsensä. Hevosen ojentaessa päätään lähemmäs, naisen toinen jalka liikahti vaistomaisesti taaemmas, mutta varsinaista askelta hän ei ottanut. Naisen siniset, pelokkaat silmät tavoittivat Bronzen lempeän katseen. Eripari silmät olivat täysin samat kuin merileopardilla, samat kuin komealla puolihaltialla, täysin saman henkilön silmät, joten miksi naisen pitäisi pelätä? Tuo eläin oli sama ystävällinen mies... Miksi naisen pitäisi pelätä tuota hevosta, kun ei pelännyt Bronzeakaan..?
Eléyn ei keksinyt siihen mitään järkevää selitystä, joten nosti kätensä varovasti hevosen pehmeälle karvalle. Sydän jyskytti yhä monia ylimääräisiä kertoja ja oli hankalaa saada hengitys tasaantumaan, mutta onnistuihan se lopulta. Syvä hengen veto ja nainen sanoi
”Hyvä on. Siispä ratsaille.” Aavistu pelokkuutta käväisi äänessä, mutta muuten nainen sai sen kuulostamaan melko normaalilta.

Myös hevosena Bronze oli kohtelias. Iso eläin kumartui, kuin opetettu sirkushevonen, polvilleen maahan, jotta Eléyn olisi helppo nousta selkään. Puolihaltia tiesi ja aisti miten paljon nainen pelkäsi. Loppujen lopuksi, eläimet aistivat pelon todella hyvin. Ja juuri sen pelon takia, Bronze halusi olla mahdollisimman ystävällinen ja varovainen. Ehkäpä eläimenvaisto olisi halunnut hänen juoksevan innoissaan kauniiseen loppukesän päivään, mutta terve järki ja huolenpito esti sen. Bronze oli tarkoituksella iso työhevonen. Ne olivat leveitä, varmajalkaisia, vakaita ja askellus oli tasaista. Sellaisen selässä pysyisi kokematonkin. Joskus puolihaltiaa ihmetytti nähdä aloittelevia ratsastajia, kerta itse oli niin kokenut. Olikohan muillakin harrastuksen parissa viihtyvillä sama tunne? Bronze seisoi hetken täysin paikallaan, jotta Eléyn oppisi tuntemaan edes pikkuisen olonsa varmaksi ison eläimen selässä. Vasta annettuaan hetken aikaa, Bronze lähti liikkeelle, hyvin rauhallisin askelin. Hänellä ei olisi kiire lainkaan. Ja mitä paremmin Eléyn pysyi selässä, sitä paremmat muistot tuolle jäisi. Joten turha oli kiirehtiä. Bronze liikkui hitaasti ja vakaasti, varoen kuoppia tai lätäköitä. Jos tiellä oli kaatuneita runkoja, ei Bronze hypännyt, vaan yksinkertaisesti käveli rennosti yli. Puolituinen ei myöskään ollut säikky, kuten oikeat hevoset. Tuon edestä juoksi ainakin yksi jänis ja viereisissä puskissa rapisi, mutta se ei hetkauttanut lainkaan miehen elämää. Luultavasti isot, yksittäiset petoeläimet myös pysyisivät kauempana. Lauma oli sitten tietysti asia täysin erikseen... Mutta piti vain toivoa, ettei mitään petolaumaa, kuten susia, näkyisi. Välillä aina eriparisilmäinen katsahti selässään istuvaa Eléyniä lempeästi tuuheiden otsahiusten alta, jotta varmistuisi tuon hyvinvoinnista. Pienet korvat kääntyilivät jatkuvasti ja lihakset liikkuivat sileän karvan alla, reagoiden jokaiseen Eléynin liikkeeseen. Jos nainen meinasi luiskahtaa alas, Bronze joko pysähtyi tai kääntyi hieman vastakkaiseen suuntaan, pitääkseen tasapainon ratsastajalla. Hyvä asia ainakin oli, että Eléyn oli luottanut Bronzeen, eläinmuodosta huolimatta. Tuo uskalsi olla hänen kanssaan, oli muoto mikä tahansa ja se oli miehelle hyvin lohdullinen tieto. Välillä hevonen pärskähti tai hörähti, muilla tavoin se ei puhunut.

Kevyt ja ketterä neito pääsi helposti suuren, polvilleen kumartuneen hevosen selkään, mutta siellä pysyminen oli hankalampaa kuin Eléyn oli luullut. Lyhyen hameen vuoksi nainen istui sivuttain ja se vaikeutti selässä pysymistä entisestään... Koko matkan hän kuitenkin onnistui pysymään suuren eläimen kyydissä, vaikkakin toivoi koko ajan, että he olisivat jo perillä ja hän pääsisi alas. Sydän jyskytti varmasti kovempaa kuin koskaan, eivätkä metsässä pomppivat jänikset auttaneet asiaa yhtään... Jokainen rasahdus aiheutti yhden ylimääräisen ja rajun pompun sydämessä, ja lisäsi muutamaksi sekunniksi kauhua silmiin.
Merelle ei ollut ihan lyhyt matka, mutta viimein kaukana näkyi jotakin kaunista ja sinisenä kimaltavaa. Helpottunut henkäys karkasi naisen suusta ja koko matkan jäykkinä olleet kädet rentoutuivat hivenen. Muu vartalo ei kuitenkaan uskaltanut rentoutua vielä, sillä silloin neito pelkäsi putoavansa. Hevonen eteni tasaisesti, eikä Eléyn tosiaankaan pistänyt tämän hetkisiä pelkojaan Bronzen syyksi, sillä mies oli kyydinnyt neitoa erittäin hellävaroen ja rauhallisesti. Hevosmuoto kyllä hirvitti, mutta eihän sekään Bronzen vika ollut. Se oli Eléynin oma pelko ja hänen oma vikansa.

Merenranta häämötti askel askeleelta lähempänä, mutta eläimen selässä lyhytkin matka oli pelon vuoksi hieman tuskallista, joten nainen loikkasi yllättäen alas suuren hevosen selästä. Kova, kostea maa otti ilkeästi vastaan, täräyttäen tuskallisesti jalkoja. Jokin kiire oli kuitenkin päästä alas, ja Eléyn voisi oikein hyvin kävellä loppu matkan. Täällä päin maa ei ollut tarpeeksi märkää kastelemaan naista.
”Kiitos. Voin kävellä loppu matkan.” Eléyn hymyili ja odotti muuttaisiko mies muotoaan. Pelko katosi kasvoilta lähes kokonaan ja sievä hymy täytti ne jälleen. Hieman kauempana aallot löivät rantaan kohisten mukavasti. Eléyn oli jo unohtanut, kuinka ihana meren ääni olikaan...

Bronze nosti hieman päätään ja haisteli ilmaa. Hän tunski suolaisen, raikkaan merituulen puhaltavan vasten kasvojaan. Pitkä harja liehui tuulessa ja puolituinen hengitti syvään tuota puhdasta ilmaa. Miten ihanaa. Mutta yhä Bronze käveli lempein askelin, kiirehtimättä. Eléyn parka... tuo oli vieläkin hermostunut, puolituinen saattoi aistia sen. Toivottavasti naisen luottamus vielä kasvaisi, ennen kuin he menisivät käymään eläinkaupassa. Noh aikaa oli, joten Bronze voisi näyttää omilla eläinmuidoillaan, ettei pelättävää ollut. Toistaiseksi he voisivat kuitenkin nauttia uimisesta yhdessä.
Meri tuli pian näkyviin. Se oli aava ja rauhalliset aallot löivät hitaasti rantahiekkaan. Hiekka oli kuin kultaa, kauniin vehnän keltaista. Rannan ympärillä kasvoi niittyheinää ja pieniä mäntyjä, jotka tuuli oli muovannut kieroon. Oli sanoinkuvaamattoman kaunista. Hieman kauempana oli myös sileitä kallioita, joita aallot söivät jatkuvasti. Bronze oli joskus kuullut tarinan, että meren vaahto oli peräisin yksisarvisten ruumiista... Puolituisen haaveet katkesivat, kun tämä kuuli tömähdyksen viereltään, Eléynin hypätessä maahan. Huolestuneena Bronze hörisi ja tönäisi hieman turvallaan naista, kuin kysyen, oliko tuo kunnossa. Kuitenkin näytti siltä, ettei Eléyniin ollut sattunut. Tuo halusi vain kävellä. Toistaiseksi Bronze jäi paikalleen. Hän halusi hetken aikaa nauttia tästä hiljaisuudesta ja rauhallisuudesta, aaltojen pauhusta ja lokkien kiljunnasta. Suolainen tuuli puhalsi aina välillä yli rannan. Niin kaunista. Bronze oli luonteeltaan melko eläväinen, eikä paikallaan töllistely ja mietiskely sopinut hänelle. Hevonen alkoi korsua levottomana ja polkea etujalkaansa. Suuren innon valtaamana, Bronze nousi takakavioilleen hirnuen ja lähti juoksemaan kohti aaltoja. Kaviot painuivat vasten pehmeää hiekkaa ja aivan rantaviivan tuntumassa, eläin muuttuikin puumaksi, jotta voisi hypätä pidemälle. Äänekkäästi karjuen iso eläin loikkasi kohti vettä ja tuntiessaan ensimmäisen pisaran käpälässään, puuma muuttuikin delfiiniksi ja sukelsi sulavasti aaltoihin. Mustavalkea delfiini tuli pian pintaan ja piti naurua muistuttavaa naksutusääntä, kutsuen Eléyniä mukaan. Tämä se oli vasta elämää! Bronze nautti täysin siemauksin.

Mukavan viileä merituuli tanssitti pitkiä, oransseja hiuksia kauniisti. Nainen säpsähti hieman Bronzen noustessa takakavioilleen hirnuen ja lähtiessä laukkaamaan kohti aaltoilevaa merta. Eléyn lähti hitaasti kävelemään kohti aaltoja, Bronzen muuttuessa jo suureksi kissapedoksi. Naisen askeleet muuttuivat juoksuksi, delfiinin ääntelyn myötä, ja vasta kun jalat jo koskivat veteen Eléyn hyppäsi aaltoihin. Juuri parahiksi, ennen kuin nainen nousi pinnalle, jalat muutuivat pyrstöksi. Hetkeksi pää nousi pinnalle, ennen kuin katosi jälleen sen alle.
Eléyn lähti uimaan hieman kauemmas rannasta, jotta olisi enemmän tilaa. Vahva pyrstö vei häntä nopeasti eteenpäin ja kasvot säteilivät onnea. Liian usein hän murehti pyrstöään, liian harvoin hän nautti uimisesta. Meren alla ei tarvinnut pelätä mitään. Kaikki oli tuttua ja turvallista, toisin kuin maalla. Eléyn oli erittäin taitava uimaan ja hän oli vedessä kuin kotonaan - olihan se joskus ollut hänen kotinsa. Jokainen pyrstön heilautus oli pehmeä, tasainen liike, joka sulautui täydellisesti aaltoihin ja meren liikkeisiin.

Siniset, säteilevät silmät kääntyivät katsomaan, missä Bronze oli, ja pitkät hiukset aaltoilivat kauniisti vedessä. Kaikki pelko oli kadonnut ja nainen oli rennompi kuin kertaakaan aikaisemmin. Maanpinnalla oli joka hetki oltava varuillaan kastumisen tai eläinten varalta, mutta meressä... Ei mitään, minkä takia pitäisi olla levoton. Eléyn ei pelännyt suuria haikaloja, joihin tosin törmäsi erittäin harvoin... Hän ei pelännyt yhtäkään meressä asuvaa olentoa - sisaruksiinsa tai isäänsä törmääminen oli ainoa mereen liittyvä pelko, jota ei näin rannassa tarvinnut pelätä. Hänen perheensä ei koskaan uskaltautuisi näin lähelle ihmisten maailmaa, jossa heidän mukaansa asui ainoastaan verenhimoisia ja pelottavia otuksia. Bronze ei ainakaan ollut sellainen...

Molemmat vaikuttivat hyvin onnellisilta, päästessään meren kuohuihin. Viileähköön veteen tottui nopeasti ja delfiinin muodossa oleskeleva puolihaltia aisti pian loiskahduksen ja Eléyn sukelsi veteen hänen luokseen. Delfiini nauroi ja päästä korkeita, vinkuvia ääniä innoissaan. Sitten se ui naksuttaen ystävänsä vierelle. Muutaman kerran tuo vedessä elävä olento pyörähti Eléyn ympärillä ja alkoi sitten uida tämän vierellä. Bronze oli melkoisen pirteä, jopa leikkisä, ja tuossa muodossa hänen luonteensa pääsi oikeuksiinsa. Puolihaltia ui kohti pintaa ja teki komean hypyn, voimakkaan pyrstönsä avulla. Voisiko elämä olla tämän parempaa enää? Kylläpä merenelävillä tuntui olevan hauskaa ja huoletonta. Sulavasti delfiini sukelsi takaisin aaltoihin ja ui pohjalle uteliaana. Pohjalla oli kaikenlaisia kiviä, kasveja ja erilaisia eläimiä. Ne eivät tuntuneet välittävän lainkaan kaksikosta. Bronze puikkelehti ketterästi isojen kivien lomassa ja merikasvien seassa, kunnes palasi uskollisen koiran tavoin Eléynin vierelle, naksauttavien äänien säestämänä. Puolituinen jäi uimaan ystävänsä vierelle. Ei ollut mitään väliä minne tuo meni ja kuinka nopeasti tai hitaasti, Bronze pysyi mukana. Olihan siitä omat etunsa olla animaagi, ei tullut mitään ongelmia missään elementissä. Heillä molemmilla oli voimakas pyrstö, joka auttoi heitä uimaan nopeasti ja kepeästi vedessä, aivan kuin he olisivat lentäneet. Mutta mieluiten Bronze pysyi matalikolla. Hänen voimansa olivat rajalliset ja jos hän menisi syville vesille, eikä enää jaksaisikaan olla eläin, tuloksena voisi olla hukkuminen tai nälkäisen hain uhriksi joutuminen. Oli ihan parempi pysyä turvallisesti matalikolla.