// Voi pientä. Sillon ei pitäis pakottaa itteensä. //

Lopun aamupäivää sujui melkoisen normaalisti. Asiakkaita tuli ja meni, Bronze huolehti jokaisen tarpeista yhtä suurella tunnollisuudella ja osaamisella, kukaan ei jäänyt hänen kaupassaan ilman huomiota. Ei varsinkaan Eléyn. Jokaisen hetken, jolloin vain puolihaltia pystyi, tämä oli Eléynin seurassa. Oli mukavaa välillä jutella niitä näitä merenneidon kanssa, mutta pian Bronze joutuikin taas työnsä ääreen. Ei siinä mitään, hän nautti työstään suunnattomasti, mutta joskus olisi mukava vain pitää vähän lomaa ja keskittyä myös kaksijalkaisiin ystäviin kunnolla. Bronze oli jo jonkin aikaa pohtinut, että olisi mukavaa löytää itselleen hyviä ystäviä ympärille, ja vielä suurempaa, oikea rakkaus. Mutta toistaiseki kumpaakaan ei ollut löytynyt kovinkaan kiitettävästi. Kyllä Bronze itsekkin sen tiesi, että jotkut naiset tulivat kauppaan vain hänen takiaan, mutta se ei ollut oikein sama asia. Yksikään heistä ei kuitenkaan tuntenut Bronzen sisintä niin hyvin, että yhdellekkään voisi antaa sydämensä. Ulkonäkö oli kuitenkin melko toissijainen asia näissä jutuissa. Aikataulun siirtyessä iltapäivän puolelle, Bronze laittoi jälleen kyltin ovelle. Tällä kertaa siinä luki "Lounastauolla". Puolihaltia venytteli käsiään ja naurahti vähän.
"Huh, johan oli päivä. En muistanutkaan miten paljon eläinrakkaita ihmisiä tässä kaupungissa on."
Bronze naureskeli ja käveli katsomaan pienen katukissan vointia. Pentu oli herännyt ja naukui taas suureen ääneen, sillä oli selvästi nälkä. Puolituinen nosti lempeästi pennun syliinsä ja jatkoi eläimen ruokkimista, kuten aikaisemminkin.
"Muillakin kuin vain meillä näyttää olevan lounastauko. Jos haluat, voit mennä jo valmiiksi etsimään jotain syötävää mistä pidät. Tulen aivan kohta itsekkin."
Bronze katsahti Eléyniin ja nyökkäsi sitten päällään kohti yläkertaa. Olisi hyvä syödä vähän, Eléynkin oli kai todella nälkäinen jo. Heti aamusta kuitenkin lukemista ja sitten vaihtelevaa toimintaa kaupan puolella. Vähemmästäkin varmaan energiantarve nousi. Ruokittuaan jonkin aikaa pentua, Bronze laski sen lempeästi takaisin valkean kissan seuraksi ja lähti sitten yläkertaa kohti. Pian pitäisi käydä kaupassakin. Niin paljon tehtävää, niin vähän aikaa.

//Alkuviikko ollut vähän ikävä, niin en ole ehtinyt kirjotella. Yksi lemmikkirotistani piti hätälopettaa (niskat nurin) ja huomenna lähtee seuraava mummorotta piikille :( Huomenna siis en varmaan ole kirjoitustuulella... //

Eléyn sai kyllä aikansa kulumaan, Bronzen auttaessa asiakkaitaan. Neito katseli ulos ikkunasta uppoutuen syviin ajatuksiinsa, joista havahtui aina välillä, Bronze tullessa pitämään naiselle seuraa. Ei Eléyn ehtinyt pitkästyä ollenkaan. Aamupäivä sujui oikein mukavasti. Puolihaltian vaihtaessa ”lounastauolla”-kyltin ovelle, merenneito nousi tuolistaan ja hymyili miehelle. Bronze nosti nälkäisen kissan syliinsä, ja merenneito kuunteli puolihaltian sanat katsahtaen rappusille päin. Eléyn nyökkäsi Bronzelle kipittäen pian rappuset ylös ja kadoten oven taa. Merenneito ei mennyt vielä keittiöön, vaan käveli ensin olohuoneen pöydän luo nostaen sillä lojuvan kirjan käsiinsä. Hän selaili hetken sivuja, yrittäen ymmärtää edes jotakin. Nainen hymyili itsekseen ja sulki kirjan. Laskettuaan sen takaisin pöydälle hän siirtyi keittiön puolelle ja katseli ruokia ja kaappeja pää hieman kallellaan. Oikeastaan merenneidolle oli ihan sama mitä hän söisi... Kadulla kun kävi usein niin, ettei ollut mitään syötävää, joten kun ruokaa oli tarjolla, ei sillä ollut kovinkaan paljoa merkitystä mitä se oli. Ainoastaan kalaa merenneito ei suostunut syömään. Pian Bronze saapuikin alakerrasta ja Eléyn hymyili tuolle leppoisasti.
”No jaah.. Minulle on oikeastaan ihan sama mitä syömme.” Eléyn sanoi kääntäen katseensa miehestä jälleen keittiöön. Neidon olo oli jälleen hieman turvallisempi, kun Bronze oli samassa huoneessa, tai edes samassa kerroksessa merenneidon kanssa. Kissojen yllätyshyökkäyksen jälkeen Eléyn pelkäsi, että törmäisi johonkin vastaavaan tilanteeseen kun Bronze ei ollut paikalla...

// Voi ei! Ymmärrän kyllä miten pahalta se tuntuu. Menetin itse kissani melko äkillisesti. Tsemppiä sinne. Äläkä kirjota, jos on paha mieli. //

Muutamalla harppauksella Bronze oli taas oven luona ja sen toisella puolella. Koti tuntui mukavan rauhalliselta ja leppoisalta, kaiken hässäkän ja sählingin jälkeen, mitä alakerrassa oli ollut. Oli mukavaa viettää pieni, hiljainen ja rauhallinen hetki ystävän kanssa. Ja millaisen ystävän. Eléyn oli täydellinen seuralainen, juuri niin pirteä ja hyväntahtoinen, mitä Bronze saattoi vain ystävältä toivoa. Hetken aikaa puolihaltia vain katseli keittiön puolella oleskelevaa naista, kunnes tuli tämän luokse.
"Epäilisin, ettei kala sinulle maistu, joten katson, mitä löydän."
Bronze hymähti ja etsiskeli kaapista jotain. Bronze itse kyllä piti kalasta, paljonkin. Mikään ei maistunut niin hyvältä, kuin nuotiossa paistettu taimen tai ahven. Mutta ehkä asiaa ei kannattanut mainita Eléynille.
"Kelpaisiko sinulle, jos teen pastaa ja vihanneksia?"
Perusruoka, nopeaa ja helppoa. Ja myös todella hyvää. Mutta ennen kuin Bronze alkoi tehdä mitään kokkauksia, tämä tulikin äkkiä Eléynin luokse ja hyvin lempeästi nosti pitkäkyntisellä kädellään naisen leukaa, jotta heidän katseensa kohtasivat.
"Minun täytyy myöntää, tämä on ollut parempi päivä minulle, mitä koskaan aikaisemmin. Mutta täällä oleskelu ei ole aivan ilmaista, Eléyn."
Bronze vetäytyi kauemmas ja hymyili arvoituksellisesti, piilottaen kätensä suurten hihojen suojiin. Hetken aikaa puolihaltia oli täysin hiljaa, pitäen sähköistä, jännittävää tunnelmaa yllä. Se ei tosin kestänyt turhan kauan.
"Mikäli vain viitsit, voisitko vastapalveluksesi vastata muutamaan kysymykseen merenalaisesta elämästä? Se on niin kiehtovaa."
Bronzen ääni oli jälleen hyväntuulinen ja leppoisa. Siitä saattoi heti päätellä, että puolihaltia oli alunperinkin hieman pilaillut. Ei hän mitään todellista maksua vaatinut, ei millään tavalla. Sitäpaitsi, jos Eléyn itse haluaisi kertoa. Sekin oli tärkeää. Tällä hetkellä eläminen tässä talossa tapahtui Eléynin ehdoilla. Mutta jotain oli tässä välissä ehkä syötäväkin. Bronze kääri hihansa ja alkoi paloitella kasviksia lounasta varten. Tosin, hänestä tuntui, että tämä lounastunti venyisi luonnottoman pitkäksi, mutta entäs sitten? Aikaa hänellä juuri oli. Kuolemattomuuden ihanuus.

Eléyn katseli puolihaltiaa tuon kaivellessa kaappeja löytääkseen heille jotakin syötävää. Punatukka ei edes huomannut tuijottavansa, ennen kuin Bronze kääntyi puhumaan hänelle.
”Juu, kelpaa.” Merenneito vastasi hymyillen, siirtäen sitten katseensa toisaalle. Hän tunsi itsensä hieman tyhmäksi, kun ei tiennyt mitä pasta oli, mutta pianhan hän näkisi... Merenneito ei jaksanut vaivata päätään asialla, eikä hän olisi ehtinytkään, kun Bronzen käsi jo saikin neidon katseen nousemaan toisen eripari silmiin, ja punatukan huomio kiinnittyi jälleen puolihaltiaan. Miehen ele tuli hieman yllättäen, eikä Eléyn voinut kuin kohottaa toista kulmaansa hieman kysyvästi Bronzen sanojen päätteeksi. Hetken hiljaisuus loi inhottavan jännittävän tunnelman ja sai merenneidon kallistamaan päätään hiukan, irrottamatta katsettaan Bronzen silmistä. Onneksi hetki ei kestänyt kovinkaan kauaa ja pian Eléyn saattoi nostaa kasvoilleen pienen virnistyksen.
”Toki. Kysy mitä vain.” Eléyn kertoisi Bronzelle oikein mielellään merenalaisesta elämästä, kun tuo oli kertonut pienelle merenneidollekin niin paljon maanpäällisiä asioita, ja opettanut hieman lukemistakin. Ja mitä Bronzen aikaisempaan lauseeseen tuli, oli tämä päivä Eléynillekin ollut parempi kuin koskaan maanpäällä eläessään. Ehkä paras hänen koko lyhyen elämänsä aikana. Olihan hänellä ollut meren alla perhe ja paikka, jonne hän kuului, mutta Bronzen luona neito tunsi olonsa vapaammaksi kuin koskaan meren alla. Punatukka unohtui jälleen hetkeksi vain katsomaan puolihaltiaa säihkyvillä silmillään, lempeä hymy kasvoillaan. Ei hän varmasti kyllästyisi koskaan. Merenneito hymähti hieman ja käveli lähemmäs Bronzea katsoen kuinka tuo paloitteli kasviksia, ja nosti sitten sinisen katseensa jälleen toisen eripari silmiin.
”Voinko auttaa?” Hän kysäisi hymyillen. Siitähän olikin jo aikaa kun Eléyn oli viimeksi laittanut ruokaa... Meressä hänen äitinsä oli lähes aina hoitanut ruuan laiton, Eléyn oli joskus vain auttanut, ja olihan se meren alla hyvin erilaista. Maan päällä taas ei ollut ruokaa, jota olisi voinut laittaa tai keittiötä, jossa olisi voinut kokkailla.

Puolihaltia nautti ruuanlaitosta, oli mukavaa saada tehdä jotain niin arkista ja rentouttavaa. Bronze pilkkoi vihanneksia ja hymyili vähän, katsellen välillä Eléyniä. Mukavaa, että puolituinen saisi viimeinkin vastauksia ikuisiin kysymyksiinsä merestä. Hän oli lukenut niin monia, romanttisia tarinoita merenneidoista ja meren kansasta muutenkin, että hänellä oli miltei palava tarve saada tietää enemmän. Ja nyt oli loistava tilaisuus. Ja Eléyn tarjosi vielä apuaan, miten suloista.
"Voi, ei sinun tarvitse. Pärjään kyllä."
Bronze hymähti. Hän ei halunnut Eléynin tekevän mitään ylimääräistä, tuohan oli vieras. Vihannekset oli melko pian pistetty paloiksi ja pasta oli kiehumassa. Puolihaltia vielä maustoi seoksen, melko miedosti, erilaisilla yrteillä. Hän tosiaan halusi antaa hyvän kuvan maan olennoista. Mitäköhän Eléyn normaalisti edes söi? Kalaa, tuskin, mutta mitä muuta meressä oli? Heillä oli siis hetki aikaa vain odotella ruuan kypsymistä ja Bronze saisi vihdoinkin vastauksia. Puolituinen käveli sohvan luokse ja taputti paikkaa vierellään, jotta Eléyn ymmärtäisi myös tulla vierelle istumaan.
"Sinullakin on varmaan kysymyksiä maanpäällisestä elämästä? Mitä jos teemme niin, että kysymme vuorotellen ja vastaamme myös? Molemmat ovat tyytyväisiä."
Bronze hymähteli vähän.
"Sinä voit aloittaa."
Bronze viittasi kädellään kohteliaasti Eléyniä kohti. Oli itseasiassa mukavaa myös vastata kysymyksiin. Erilaiset elinpiirit ja elintavat olivat rikkaus, todellakin. Oli upeaa oppia tuntemaan miten muut elivät. Sitä saattoi helposti unohtaa kaiken sen, mitä muissa osissa näitä saaria ja niiden ikuisia meriä oikein oli. Bronze voisi tietysti delfiininä tai miekkavalaana itsekkin tutkia meriä, mutta vain rajallisen ajan. Isona eläimenä hän uupui helposti ja pienenäkin hän ei voinut olla liikkeessä jatkuvasti paria tuntia pidempään. Harmi ettei ollut minkäänlaista taikajuomaa tai loitsua, jonka avulla voisi olla vaikkapa päivän toisen maailmassa. Tai no, Eléyn voi, muttei Bronze. Miten mielellään Bronze olisikaan tavannut merenneitonsa perheen. Mutta, ainakin näin aluksi, olisi vain kysymys ja vastaus. Välillä pitäisi käydä katsomassa, ettei ruoka palaisi pohjaan, mutta muuten, puolihaltia vastasi kysymyksiin hyvin mielellään.

Kun Bronze ei tarvinnut Eléynin apua, tyytyi merenneito vain katsomaan miehen puuhia. Bronze osasi kaiken mihin ryhtyi, eikä merenneito voinut muuta kuin ihailla. Pian puolihaltia kävelikin sohvalle ja Eléyn istahti tuon vierelle kuunnellen miehen ehdotuksen, ja nyökkäsi sitten.
”Sopii.” Hän vastasi hymyillen ja mietti sitten hetken mitä kysyisi. Ei sen takia, ettei hän olisi keksinyt, vaan siksi, että hänen piti päättää minkä hän valitsisi niistä monista kysymyksistään.
”Hmm... Ehkä voisit kertoa minulle jotakin maalla asuvista roduista. Kun en minä tiedä muita kuin demonit, haltiat ja ihmiset... Olen nähnyt jotain omituisia otuksia joita en osaa kuvitella miksikään noista... Ja onko eri roduilla eri kieliä, kun olen joskus kuullut puhuttavan jotain mitä en ole ymmärtänyt. Ja silloin kun opetit minua lukemaan sanoit joitain kummallisia sanoja. Olivatko nekin ehkä jotain eri kieltä?” Neito lopetti puhumisen ja näytti hetken hiukan mietteliäältä.
”Anteeksi, siinä taisi olla jo pari kysymystä...” Eléyn naurahti hymyillen jälleen iloisesti ja katsoi puolihaltiaa sinisillä silmillään. Kun seura oli hyvää merenneito unohtui helposti vain höpöttämään ja poikkesi usein aiheestakin. Onneksi hän oli nyt huomannut lopettaa ajoissa, sillä neidon päässä oleville kysymyksille tuskin näkyisi loppua, jos hän vauhtiin pääsisi. Suurin osa niistä oli kuitenkin sen verran tyhmiä, ettei Eléyn edes kehdannut niitä kysyä. Ja mielellään hän myös vastaisi Bronzen kysymyksiin, kunhan aihe pysyisi tarpeeksi kaukana neidon perheestä... Siitä hän ei mielellään puhuisi.

Bronze peitti taas sivistyneesti naurunsa hihan taakse, Eléynin kysymystulvalle. Tuo oli selvästi utelias tietämään aivan kaiken maan asukeista. Eikä selvästi puolihaltian idea, yksi kysymys kerrallaan, toiminut kovin hyvin, mutta se ei ollut mikään ongelma. Oikeastaan oli hyvin hauskaa vastata Eléynin kysymyksiin. Bronze otti paremman asennon sohvalla ja risti toisen jalan toisen päälle.
"Noh. Eri rotuja on ties kuinka paljon ja tietysti on risteytyksiä, kuten minä. On olemassa aivan pikkuruisia keijuja, jotka mahtuisivat seisomaan kädelleni. On olemassa lyhyitä, mutta vantteria kääpiöitä, ihmisiäkin suurempia jättejä, kerran jo kuolleita, mutta silti eläviä vampyyrejä... Lukemattomia olentoja on ties kuinka, ja olen myös tietoinen olennoista, jotka näyttävät olevan puoliksi ihmisiä, puoliksi eläimiä. Siis, ei sillä tavalla kuten minä, vaan heillä on esimerkiksi koiran korvat ihan luonnostaan."
Bronze nosti kätensä päänsä sivuille, kuin korviksi, demonstroidakseen sanojaan. Oikeastaan puolituinen ei edes itse tiennyt kaikista roduista, niitä tosiaan oli niin lukemattoman paljon.
"Ja kieliä, niitä on melko paljon. Melkein joka rodulla on omansa. Parhaiten yleensä tunnetaan ihmisten ja haltioiden kieli. Puhun molempia niistä, joten jos et ymmärrä mitä sanon, puhun luultavasti haltiakieltä. Ja kielillä on myös murteita, riippuen siitä, missä paikassa ollaan."
Jotkut sanoivat haltiakielen olevan maailman kauneinta. Bronze ei tiennyt, oliko se, mutta kyllä hän mieluummin sitä puhui, kuin ihmisten kieltä. Se tuntui jotenkin luontevammalta ja rennommalta puhua "paremman" puolensa kieltä. Eléynin pyydellessä anteeksi, bronze naurahti uudelleen ja silitti naisen hiuksia.
"Voi, älä pyytele anteeksi. Vastaan mielelläni kysymyksiisi."
Bronze hymähti ja nousi hetkeksi katsomaan, miten ruoka pärjäsi. Hyvin se itsekseen tuntui kypsyvän. Toivottavasti maan yksinkertaiset ruuat kelpasivat Eléynille. Vaikka Bronze laittoi mielellään ruokaa, hän ei ollut mikään mestarikokki ja taito huipentui yleensä asioiden pikaiseen paistamiseen tai keittämiseen. Puolihaltia palasi pian sohvalle ja istahti rentona sille.
"Minun vuoroni. Onko meressä elävillä olennoilla sitten eri rotuja, vai onko kaikilla samanlainen, kaunis kalanpyrstö kuin sinulla? Ja onko meressä tosiaan kaksitoista metrisiä hirviöitä, jotka voivat viedä laivoja mukanaan?"
Bronze uteli ihan samalla innolla, kuin Eléyn. Eri väriset silmät kiiluivat innostuksesta ja Bronze tunsi olevansa taas miltei lapsi.

Säihkyvin silmin Eléyn tuijotti puolihaltiaa, kuunnellen tuon vastausta. Neito olisi voinut kysellä eri roduista vaikka kuinka paljon, ja etenkin kaunis haltiakieli kiinnosti merenneitoa kovasti. Se todella oli hyvin kaunista - ainakin se vähä mitä punatukka oli kuullut. Tai vampyyrit... Kuinka ne voivat olla jo kuolleita, mutta silti elossa? Sitä Eléyn ei voinut ymmärtää, mutta nyt olisi aika kuunnella Bronzen kysymys.
”Kyllähän meren alla asustaa vaikka minkälaista väkeä, mutta meillä päin en tavannut muita kuin merenneitoja. On olemassa rotuja, jotka näyttävät enemmän kaloilta kuin merenneidot. Heidän kätensäkin on suomujen peitossa ja kämmenet on kuin mitkäkin räpylät.” Nainen nyrpisti nenäänsä hieman, sillä ei pitänyt lainkaan kyseisitä otuksista.
”Ne vain elävät paaljon syvemmällä merellä, mutta kyllä minä kerran sellaisen tapasin kun... Kun tuota, olin hieman kauempana kotoa kuin olisi saanut...” Eléyn oli silloin tällöin karkaillut myöskin syvemmälle merelle tutkimusmatkoilleen, ennen kuin oli uskaltautunut maalle. Oli niin epäreilua, että hänen vanhempansa pelkäsivät kaikkea erilaista eivätkä antaneet pienen merenneidon lähteä tutkimaan mitään uutta... Aivan hetken Eléynin kasvoilla oli hieman mietteliäs jokseenkin katkera ilme, mutta pian hän muisti, että hänenhän piti vielä kertoa merihirviöistä.
”Ja kyllähän meren alla jotain suuriakin otuksia elelee...” Punatukka sanoi nyökytellen päätään samalla hieman mietteliään oloisena.
”Hirviöistä en tiedä, mutta onhan jotkut valaat, kaskelotit tai jättiläiskalmarit ainakin isoja. Meitä kyllä peloteltiin kaiken maailman hirviöillä, mutta en asunut niin syvällä, että siellä mitään järjettömän suuria olentoja olisi uiskennellut. En minä ainakaan usko sen kummempiin merihirviöihin...” Eléyn sanoi siirtäen katseensa jonnekkin lattian tienoille. Hänen vanhempansa olivat väittäneet maankin asukkaita niin kamaliksi, joten kai merihirviötkin sitten olivat pelkkää pelottelua...
”Mitä maan päällä asuvat edes yleensä ajattelevat meren asukeista?” Punatukka kysyi kasvoillaan melko neutraali ilme ja katse yhä lattialle luotuna. Tuo oli kyllä ollut neidon päässä tyhmien kysymysten joukossa, ja hän oli ajatellut, ettei sitä kysyisi, mutta utelias merenneito halusi tietää. Voisiko kukaan, joka laski mereen kamalia verkkojaan, ajatella meren väestä mitään kovin hyvää?

Oli mukava kuunnella Eléynin kertomista merestä. Se tuntui ihan erilaiselta kuunnella toista, joka tiesi asioista, kuin lukea kirjoista. Eléynille ne olennot ja maisemat olivat arkipäivää, joten oli hienoa kuunnella naisen kertomuksia. Bronze oli syvästi vaikuttunut, sen näki hänen kasvoistaan. Puolihaltia oli aina ajatellut merenneitoja olevan vain sellaiset perinteiset, kalanpyrtöiset, mutta varmaan meressä ajateltiin kaikkien maalla asuvien olevan ihan samanlaisia. Ennakkoluuloja oli puolin ja toisin. Mutta nythän ne ennakkoluulot oli mahdollista poistaa molempien mielistä. Ja suuret meriotukset kiehtoivat Bronzen mieltä. Kaikki jättilaiskalmarit, valaat sun muut. Ylipäätänsä kaikki eläimiin liittyvä kiehtoi. Harmillista vain, että puolihaltialla itsellään kyky muuttua eläimiksi oli rajallinen. Hän ei voisi muuttua jättiläiskalmariksi, vaikka se kuullosti jännältä. Miekkavalas oli suurin olento, vaikkahan olihan sekin todella näyttävä.
"Hyvin vaikuttavaa. Näkisin mielelläni joskus meren elämää oikein kunnolla."
Bronze huokaisi haaveellisesti ja nousi hetkeksi sohvalta. Ruoka alkoi olla valmista.
"Jaa... Mitähän ajattelemme... Noh, epäilisin, että aika harva uskoo meressä elävän mitään inhimillisiä olentoja. Meri on niin mysteerinen ja valtava paikka, harva on tutkinut sitä ja vielä harvempi uskoo toisten kertomuksia merenneidoista, joten ne jäävät satuihin ja legendoihin tarunhohtoisiksi olennoiksi."
Bronze selitti omaa näkemystään, samalla kun laittoi lounasta kahteen kulhoon. Mutta olihan se tavallaan aika romanttista varmaan meren asukkeja kohtaan olla niin salaisia ja mysteerisiä, että päätyivät tarinoihin ja legendoihin, ihan kuten monet jumalolennotkin. Legendat tekivät olennoista aina vähän parempia.
"Sitten minun vuoroni kysyä."
Bronze mietti kysymystä matkalla sohvalle ja laittoi kulhot pöydälle istuessaan.
"Olen kuullut, että merenneidoilla on kyky löytää uponneita aarteita ja että heidän suudelmansa antavat kyvyn hengittää veden alla edes jonkin aikaa. Pitääkö kumpikaan edes vähän paikkansa?"
Mustatukka katseli uteliaana Eléyniä, samalla kun pyöritti pastaa ja kasvismössöä haarukan ympärille. Toivottavasti yksinkertainen ruoka kelpaisi Eléynille, tuo oli kuitenkin varmaan tottunut syömään erilaista ruokaa. Niin ja olihan pastakin varmaan aika uusi ruokamuoto, ohutta nauhaa. Sen syöminen vaati jonkin verran taitoa.

Oli mukavaa huomata kuinka mielellään Bronze kuunteli Eléynin kertomuksia merenalaisesta maailmasta. Eléyn kertoi oikein mielellään meren elämästä puolihaltialle ja vähintäänkin yhtä mielellään olisi näyttänyt tuon miehelle. Oli erittäin harmillista, ettei neito voinut esitellä Bronzelle koko merenalaista maailmaa, Eléyn nimittäin uskoi, että puolihaltia olisi pitänyt näkemästään. Rannan lähettyvillä merenpohja ei ollut niin kaunis kuin syvemmällä merellä. Syvemmällä, missä punatukka itsekin oli asunut. Siellä kaikki oli niin erilaista kuin maalla.
Merenneidon katse seurasi miestä tuon kävellessä keittiöön ja tuike silmissä lisääntyi aina vain puolihaltian puheiden myötä. Tarunhohtoisia olentoja... Se kuulosti... oikein hienolta. Nainen nosti Bronzen tuoman lautasen käsiinsä ja katsoi sitä pastaksi kutsuttua kummallista... nauhaa? Merenneito ei oikein tiennyt miten sitä kuuluisi syödä, joten odotti vain, että Bronze näyttäisi mallia. Sillä välin hän keihästeli kasviksia haarukallaan ja pisti suuhunsa. Kuunneltuaan miehen kysymyksen, punatukka laski lautasensa pöydälle, eikä hänen tarvinnut kauaa miettiä mitä vastaisi.
”Monet merenneidot rakastavat kaikenlaisten aarteiden etsimistä, ja etenkin uponneiden laivojen tutkiminen oli mukavaa. Niistä löytyi aina kaikkea hauskaa.” Puhuessaan Eléyn irrotti pienen pussin vyöltään ja avasi sen.
”Tämän löysin kerran yhdestä vanhasta hylystä. Suurin osa aarteistani jäi merenpohjalle, mutta tämä oli niin kaunis, että otin sen mukaan.” Neito kertoi pyöritellen käsissään hopea ketjuista kaulakorua, jossa riippui kaunis kiiltävä kivi.
”Harmi vain, että lukko on rikki.” Punatukka hymähti ja laittoi korun takaisin pussiin.
”Tosin harvoin merenneidot välittävät siitä kuinka arvokkaita heidän löytönsä ovat... Tuskin kovinkaan moni maan asukkaista kutsuisi simpukoita aarteiksi, tai vaikka pientä, ruosteista kelloa, joka ei edes toimi. Merenneidolle se voi kuitenkin olla aarre.” Nainen sanoi hymillen hiukan. Eléyn olisi voinut kertoa aiheesta vaikka kuinka paljon, mutta vielä oli toinen kysymys vailla vastausta. Nyt merenneidon piti miettiä hetki, sillä hän ei ollut asiasta täysin varma.
”Ja mitä suudelmiin tulee, en tiedä kun en ole koskaan kokeillut.” Neito vastasi virnistäen hieman ja nosti lautasen pöydältä jälleen käsiinsä.
”Perheeni ei nimittäin halunnut olla missään tekemisissä kaksijalkaisten kanssa, eivätkä vanhempani kertoneet minulle mitään maan asukkaisiin liittyvää. Tai siis mitään hyvää ainakaan.” Punatukka oli keskittyneempi ruokaansa kuin siihen, mitä sanoi, ja tuo pyöritteli pastaa haarukkansa ympärille. Se vain luisui aina pois. Samperi kun oli vaikeaa... Ei meinannut millään onnistua.

Bronze pyöritteli hetken aikaa vihanneksista värikästä mömmöä lautasella.
"Varo sitten, se voi olla kuumaa."
Bronze varoitteli ystäväänsä, ennen kuin jatkoi pyörittelyä ja lopulta syömistä. Pasta oli kyllä siitä niljakas ruoka, ettei se pysynyt oikein missään. Ei haarukassa tai lusikassa, ei missään. Pitäisi syödä jollain pinseteillä moiset limanauhat. Mutta, ainakin ruoka oli hyvää, toivottavasti myös Eléynin mielestä. Taisi olla aika haastavaa syödä aivan uutta ruokaa. Samalla puolihaltia kuunteli Eléynin juttuja. Varmaan oli ihmeellistä meren väelle löytää uponneesta laivasta vaikkapa tulenteko välineet. Eihän siellä tunnettu tulta eikä varsinkaan siihen soveltuvia välineitä, joten aarre se oli varmasti, sitä puolihaltia ei epäillyt minuuttiakaan. Olihan se hauskaa tietää, miten paljon legendana meriväki piti maalla eläviä olentoja ja heidän tapojaan. Tuskin kumpikaan ryhmä tiesi toisistaan liian paljon, sen verran eri elementit olivat kyseessä. Mutta Eléynin juttujen mukaan, merenneidot tuntuivat olevan melko uteliaita ja leikkimielisiä. Olisi mukava tavata enemmänkin kyseisiä olentoja.
"Minusta on upeaa, muten merenneidot osaavat arvostaa niinkin pieniä ja kauniita asioita. Joskus tuntuu, että maalla elävät eivät arvosta muuta kuin rahaa ja omaisuutta, mutta teille simpukat ja rikkinäiset kellot ovat suuri asia. Se on upeaa. Arvostan merenneitoja suuresti."
Bronze hymähti ja imaisi hieman nauhapastaa kurkusta alas. Mutta katse kiinnittyi pian Eléynin näyttämään koruun. Se oli uskomattoman kaunis. Varovasti Bronze ojensi kättään ja kosketti korua. Siitä varmaan saisi jonkin verran taskurahaa, mutta Eléyn ei varmana olisi niin tyhmä, että möisi noin upean aarteen.
"Tuo kivi taitaa olla aito jalokivi, ellen erehdy pahasti. Ja mitä lukkoon tulee, se on helppo korjata. Mira on täynnä koruseppiä, jotka korjaavat tuollaisen riipuksen hetkessä. Mutta jos arvokkaista löydöistä puhutaan, kyllä minusta olisi upeaa löytää jokin kaunis simpukka uintireissulla. Se olisi minun aarteeni eikä sellaista olisi muilla."
Bronze naureskeli ja laski hetkeksi ruokalautasensa pöydälle.
"Noh, ei voi mitään. Eihän kaikkiin kysymyksiin voi vastata."
Bronze hymähti samalla ystävällisesti, kun käveli kirjahyllynsä luokse. Tumma, mahonkinen hylly oli täynnä lipastoja ja laatikoita, joista Bronze veti yhden auki. Hetken aikaa puolihaltia kaiveli laatikkoa, kunnes sulki sen ja palas istumaan takaisin sohvalle. Puolihaltialla oli kädessään punaisesta lasista tehty tähti, jossa oli mustia raitoja. Yksi sakara oli mennyt poikki.
"Löysin tämän lapsena, vuosisatoja sitten. Se ei ole minkään arvoinen, mutta minulle se oli ja on yhä aarre. Se oli kaunis ja uskoin sen tuovan minulle onnea. En usko, että arvokas löytö tarkoittaa rahallisesti arvokasta, vaan arvokasta sinulle itsellesi."
Bronze hymähti ja siirteli tähtikorua kädellään.

//Sori kesto..//

Bronzen positiiviset puheet merenneidoista lämmittivät naisen sydäntä kovasti. Eléyn ei ollut koskaan kuullut kenenkään puhuvan merenneidoista noin. Meren alla ne olivat itsestään selvyys ja maalla ei kukaan tuntunut välittävän merenkansasta. Ainakaan kukaan, keneen Eléyn oli törmännyt. Paitsi Bronze. Punatukkakin arvosti kaksijalkaisia, vaikkeivät kaikki olleetkaan yhtä ystävällisiä kuin Bronze. Merenneito hymyili miehen puheille ja pyöritteli ruokaa lautasellaan. Ensimmäistä kertaa elämässään Eléyn ei vihannut merenneitomuotoaan, vaikka paikalla olikin maan asukas. Yleensä kaksijalkaisten läsnä olo sai merenneidon ajattelemaan, kuinka paljon hän inhosi pyrstöään, mutta ei Bronzen. Oikeastaan päinvastoin. Puolihaltia sai naisen ajattelemaan aivan toisin - ajattelemaan merenneitojen hyviä puolia.
Hetken Eléyn hymyili itsekseen, mutta havahtui ajatuksistaan Bronzen noustessa seisomaan ja kävellessä kirjahyllylle. Pian mies palasi mukanaan jokin hyvin kaunis, tähden muotoinen esine. Oli hassua kuulla Bronzen sanovan ”vuosisatoja sitten”, sillä Eléyn ei meinannut ikinä muistaa puolihaltian olevan kuolematon..
”Kaunis.” Merenneito sanoi hiljaa katsoen tähteä puolihaltian kädellä. Punatukka nyökkäili miehen sanoille hymy kasvoillaan ja hänestä tuntui, että hän voisi kuunnella Bronzen viisauksia vaikka kuinka kauan.
”Mitäs me tänään teemme? Mihin asti pidät kauppaa auki?” Eléyn kysyi hymyillen istuttuaan hetken hiljaa, ja pyöritteli pastaa haarukkansa ympärille. Kyllähän nainen oikeastaan viihtyi alakerrassa, mutta eläimet hieman... hermostuttivat häntä. Etenkin silloin, kun Bronze otti niitä pois häkeistään esitellessään niitä asiakkaille. Ja sitten ne kissat, jotka pyörivät koko ajan vapaina... Ajatuskin värisytti merenneitoa, mutta hän yritti parhaansa mukaan olla näyttämättä sitä, sillä olihan tämä sentään kissojen ja Bronzen koti. Ei Eléynin.

// Ei se mitään ^^ //

Bronze pyöritteli käsissään lasista tähteä ja hymyili itsekseen. Pienet asiat saattoivat olla aarre, ei niiden arvokkaita tarvinnut olla. Puolihaltian omasta mielestä ainoastaan tarpeaksi hyväntuuliset ja suvaitsevaiset olennot, jotka eivät olleet turhan maallisia ja ylpeitä, saattoivat nauttia elämän pienistä iloista. Bronze söi loputkin ruuastaan ja jätti sitten lasisen tähden pöydälle, Eléynin eteen.
"Saat sen. Haluan antaa sen hyvälle ystävälle."
Bronze hymähti ja vei tyhjät astiansa takaisin keittiön puolelle. Oli mukavaa tietää, että joku oli puolihaltian ystävä, vaikka he kovin erilaisissa maailmoissa elivätkin.
"Minun pitää jatkaa kaupan ylläpitoa, voit jäädä tänne jos haluat, tai tulla alakertaan."
Työt piti hoitaa aina ensin kuitenkin, mutta illalla, puolihaltia olisi taas vapaa Eléynin seuraksi. Halusikohan tuo palata takaisin mereen jossain vaiheessa? No mitä ainakin Bronze luuli saaneensa selvää, Eléyn ei ollut turhan innokas palaamaan juurilleen. Kummallista, luulisi merenneitona elämisen olevan todella hauskaa. Bronze mielellään koettaisi sellaista elämää edes hetken, vapaana aaltojen alla. Mitäköhän meren väki teki työkseen? No jaa, Bronze voisi kysellä lisää, kunhan työpäivä oli ohi.
"Suljen kaupan hieman aikaisemmin, joten voin olla sinun seurassasi."
Puolihaltia katsoi vielä hymyillen Eléyniä, ennen kuin poistui alakertaan. Eläimet äännähtelivät hieman, nähdessään taas isäntänsä. Bronze hymyili ja silitti ohimennen yhtä koiraa häkissään, jatkaen siitä matkaa ovelle. Jälleen kerran "avoinna"- kyltti laitettiin ovelle ja Bronze jäi odottamaan asiakkaita. Puolihaltia istui tyylikkäästi suurelle nojatuolille ja nosti yhden kissan syliinsä, silittäen sitä ajatuksissaan. Kissa kehräsi hiljaa ja ei mennyt kauankaan, kun ensimmäinen asiakas tuli sisälle.

// Sori sori sori kun on taas kestänyt näin kamalan kauan. Yritän ryhdistäytyä nyt ^^//

Merenneito söi ruokansa loppuun kuunnellessaan Bronzen puheita, ja laski sitten tyhjän lautasensa pöydälle kiittäen miestä hyvästä ruuasta. Eléyn tunsi olonsa erittäin hyväksi maukkaan aterian jälkeen ja hän oli hyvin onnellinen, kun oli saanut tuollaisen ystävän. Merenneito hieman hämmästyi, kun puolihaltia sanoi antavansa lasisen tähden hänelle, vaikka sillä oli niin paljon tunnearvoa. Hän katsoi miestä hymyillen ja siirsi sitten sinisen katseensa pöydällä olevaan tähteen.
”Enhän minä voi sitä ottaa.” Eléyn sanoi hiljaa kääntämättä katsettaan lasisesta esineestä. Eléyn ei oikein tuntenut olevansa sen arvoinen. Bronze oli niin viisas ja.. Ei nainen oikein osannut kuvailla sitä... Hän vain arvosti niin paljon tuota puolihaltiaa.
Eléyn hymyili Bronzelle vielä ennen kuin tuo lähti alakertaan ja pian neito nousi itsekin sohvalta kävelläkseen kaupan puolelle johtavalle ovelle. Hän käveli raput alas ja istahti sitten Bronzen seuraksi toiselle suurista tuoleista. Eléyn joutui nostamaan jalkansakin tuolille huomatessaan kissojen lähestyvän, eikä hän juurikaan ymmärtänyt ajatella oliko se järin hyvä tapa. Hän tahtoi vain suojella jalkojaan kisuilta. Melko pian kauppaan saapui joitakin asiakkaita jotka kyselivät, tulivat ja menivät. Milloin merenneito ei katsellut heidän puuhiaan, hän vahti vapaana kulkevia kissoja katseellaan, jalat yhä turvassa tuolilla.

Bronze ei ollut yleensä maailman avokätisin mies. Hän oli aloittanut uransa kadulta, jossa sääntönä oli nopeat syövät hitaat ja jokaisesta rahasta tai ruuasta kannatti tapella. Se oli seurannut puolihaltiaa läpi elämän. Edelleenn tuo oli tarkka omaisuudestaan, mutta jos hän jotain päätti antaa pois, hän oli täysin tosissaan. Eléyn oli upea nainen ja Bronze antaisi mielellään aarteensa tuon käsiin, mikäli merenneito vain huoli. Puolihaltia katsahti ystäväänsä, tuon tullessa alakertaan hänen seuraksi.
"Se tähti on sinulle. Olisin syvästi loukkaantunut, jos jättäisit sen tänne."
Puolihaltia hymyili vähän ovelasti, ennen kuin meni tervehtimään asiakkaitaan. Osa kissoista tuli Eléynin seuraan, kerta heidän isäntänsä oli nyt kiireinen hoitaessaan kauppaa. Hyvin nopeassa ajassa karvakerät olivat huomanneet, ettei Eléyn nauttinut juurikaan heidän seurastaan, joten sen kummemmin ne eivät hypänneet tuolille tai kiehnänneet naisen ympärillä. Yksi kissoista makoili kyllä tuolin alla, mutta ei häirinnyt Eléyniä.
Juuri sisään tulleet asiakkaat ostivat itselleen harvinaisia lintuja pari kappaletta, sen jälkeen nuori tyttö tuli ostamaan kania, mutta päätyikin liskoon. Aika usein kävi näin. Bronze tuntui tietävän mitä asiakkaat halusivat, paremmin kuin he itse, eikä yksikään ostaja tullut ikinä takaisin valittamaan eläimistä. Välillä Bronze katsahti Eléyniä. Toivottavasti nainen viihtyi. Tietysti tuo voisi pitää seuraa merieläimille toisessa huoneessa, jos vain halusi. Puolihaltia oli kyllä utelias kuulemaan lisää Eléynin maailmasta. Hän oli myös utelias tapaamaan merenneidon vanhemmat. Ehkäpä hän onnistuisi muuttamaan käsitystä maanpäällisistä. No, se oli vain toiveajattelua toistaiseksi.
Muutaman tunnin kuluttua, kun viimeinenkin asiakas oli lähtenyt, Bronze laittoi "suljettu"- kyltin ovelle. Aurinko alkoi olla jo laskussa.
"No johan oli pitkä päivä, huh."
Bronze venytteli käsiään nautinnollisesti ja tuli Eléynin luokse.
"Oletko pitänyt ajastasi täällä?"
Puolihaltia kysyi kohteliaasti ja katseli eri värisillä silmillään ystäväänsää. Kissat olivat jo aikoja sitten jättäneet merenneidon rauhaan. Ne yleensä katosivat tähän aikaan illasta ulos metsästämään ja tutkimaan paikkoja, joskus jopa tappelemaan.

Merenneito huokaisi helpotuksesta kissojen jättäessä hänet rauhaan. Hän ei kuitenkaan uskaltaut vielä laskea jalkojaan, sillä yksi kissoista jäi makoilemaan tuolin alle.
Päivä kului ihan mukavasti ja Eléyn katseli hymyillen kaupan tapahtumia. Sydän löi muutamia ylimääräisiä lyöntejä eläinten takia eikä merenneito oikein osannut rentoutua eläimiä pursuavassa huoneistossa, mutta hän oli silti onnellinen. Hänen ei tarvinnut vaellella kylmillä kaduilla yksin ja nälissään, vaan hän sai istua suurella nojatuolilla lämpimässä kaupassa. Välillä merenneito katseli ulos ikkunasta ajatellen tulevaisuutta. Mitä hän tekisi huomenna, missä hän olisi viikonkuluttua... Nyt hänellä oli aikaa ajatella. Merenneito oli niin ajatuksissaan, ettei huomannut ollenkaan ajan kulkua ja pian Bronze jo sulkikin kaupan. Eléyn hymyili miehen kysymykselle katsoen toisen eripari silmiä omilla merensinisillä silmillään.
”Olen.” Hän vastasi lyhyesti ja nousi hymyillen seisomaan.
”Toivottavasti minusta ei ole ollut vaivaa.” Merenneito lisäsi kallistaen päätään hieman, kuin koiranpentu. Hän toivoi, että puolihaltia viihtyi yhtä hyvin hänen seurassaan, kuin hän puolihaltian.

Eléyn taisi vieläkin olla hieman epävarma siitä, hyväksyikö Bronze tämän kauppaansa. Puolihaltia naurahti hieman ja nojasi hieman tuolin selkänojaan.
"Vaivaa, ei toki ystäväiseni. On vain mukavaa saada tähän paikkaan eloa. Otatko muuten teetä?"
Bronze lähti jo samantien yläkerran puolelle, hakemaan molemmille kuumaa juotavaa. Tosin heillä molemmilla oli varmaan sama ajatus. Mitäs nyt? Lähtisikö Eléyn takaisin mereen? Bronze pohti asiaa koko sen matkan, kun hän käveli eläinkaupan ja yläkerran väliä.
"Pian tulee pimeää. Oletko ajatellut mitä teet nyt?"
Bronze kysyi samalla, kun laskeutui portaita pitkin alas, pitäen kahta teekuppia käsissään. Toisen hän ojensi Eléynille. Olisihan se sääli, jos tuo upea ystävä lähtisi noin vain takaisin mereen, mutta toisaalta, sinne merenneito kuului. Ei puolihaltia sitä ääneen sanonut, mutta selvästi Eléyn ei pärjännyt niin hyvin kaupungissa, mitä hän oli pärjännyt meren aalloissa. Jokaiselle oli oma paikkansa, ja Bronze epäili tuon naisen kuuluvan vain ja ainoastaan mereen. Silti, se tuntui pahalta.
"Olisihan se sääli, jos lähtisit..."
Bronze hymähti pikkuisen ja katsahti sitten eripari silmillään naista uteliaana. Kun johonkin oli tottunut, vaikka vain päivän ajan, oli vaikea kuvitella huomista ilman sitä asiaa. Noh, varmaan Eléyn muistaisi hänet pienestä korusta, jonka Bronze oli lahjoittanut. Ja kyllähän he ystävinä varmaan pysyisivät, voisihan Bronze joskus lähteä merelle ja jokusen tunnin uida haina tai delfiininä Eléynin seurassa. Mutta sekin oli tällä hetkellä vain toiveajattelua. Kaikki riippui oikeastaan siitä, mitä merenneito itse halusi tehdä. Puolihaltia ei sanonut enää vähään aikaan mitään, joi vain teetä. Jopa eläimet olivat hiljentyneet häkeissään ja kopeissaan, aivan kuin nekin odottaisivat Eléynin päätöstä.

Merenneito hymyili miehelle ja nyökkäsi tämän kysymykselle, tahtoiko nainen teetä. Pian Eléyn jo saikin lämmintä juomaa täynnä olevan kupin käteensä. Hetken aikaa hän vain joi teetään hiljaa ja mietteliäänä miehen seuraavan kysymyksen jälkeen. Merenneito ei oikein tiennyt mitä seuraavaksi tekisi, milloin lähtisi ja minne. Hän vain tuijotti jonnekin tyhjyyteen tuhannet ajatukset päässään, täysin omiin maailmoihinsa uppoutuneena. Hetkeen hän ei kiinnittänyt mitään huomiota ympäröivään maailmaan - mietti vain. Kummallinen hiljaisuus oli ympäröinyt naisen, kun eläimetkään eivät päästäneet pienintäkään ääntä ja Bronzekin joi vain hiljaa.

Katseen jälleen palatessa silmiin ja ajatusten palatessa todellisuuteen nainen nosti merensiniset silmänsä Bronzeen ja avasi vihdoin suunsa vastatakseen.
”En oikein tiedä mitä tekisin...” Hän aloitti ja nosti jälleen teekupin huulilleen.
”Ehkä voisin jäädä vielä yhdeksi yöksi, kun ei minulla kuitenkaan ole mitään paikkaa missä yöni viettäisin. Ja katson sitten huomenna mitä teen, jos se sinulle sopii.” Merenneito jatkoi katsoen puolihaltian eriparisilmiä omilla, kirkkailla, sinisillä silmillään. Hän tiesi, että pian olisi kai lähdettävä, mutta voisivathan he tietysti tavata vielä joskus. Ainakin Eléyn toivoi niin.
Hän oli melko herkkä otus ja oli hankalaa pitää surua poissa näkyvistä, mutta tällä hetkellä se tuntui onnistuvan melko hyvin. Oli kummallista, kuinka paljon Eléyn oikeastaan pitikään Bronzesta, vaikka tuo olikin niin paljon tekemisissä eläinten kanssa. Eläinten, joita Eléyn pelkäsi ja inhosi.

Bronze hymähti hieman, kuullessaan Eléynin pyynnön jäädä yhdeksi yöksi. Puolihaltia nyökkäsi tyytyväisenä ja laski teekupin hetkeksi läheiselle pöydälle ja nousi seisomaan.
"Hyvä että kysyit. Mira voi olla iltaisin hyvinkin vaarallinen paikka."
Eléyn olisi helppo uhri kelle tahansa, sillä nainen ei tainnut tuntea Miraa, tai ylipäätänsä maalla liikkuvien olentojen tapoja, erityisen hyvin. Oli parempi pitää vielä tämä yö nainen neljän seinän sisällä. Sen jälkeen Bronze voisi hyvin saattaa tuon takaisin rannalle. Kukaan ei ollut koskaan murtautunut eläinkauppaan. Bronzella oli sen verran koiria, että ne kyllä ilmottaisivat jostain tuntemattomasta hiipparista hyvin nopeasti.
Pimeys yllätti nopeasti kaupan ja Bronze sytytti muutaman pöydällä olevista kynttilöistä.
"Haluatko kenties jo mennä nukkumaan? Voin tehdä sinulle pedin sohvalle. Eikä sinun tarvitse huolehtia kissoista, ne pysyvät yöt ulkona."
Bronze hymähti ja siirtyi yhden kynttilän kanssa istumaan Eléynin vierelle. Kynttilän heikossa valossa Bronzen eri väriset silmät kiiluivat kuin kaksi jalokiveä. Varjot tuntuivat liikkuvan lepattavassa valossa, aivan kuin ne olisivat tanssineet.
"Kerrohan Eléyn, pidätkö sinä tarinoista?"
Bronze yleensä iltaisin luki tarinoita, mutta nyt hän voisi kertoa jotain uudelle ystävälleen tai kuulla tämän kertomia tarinoita. Tarinat olivat ihana asia, jotain maagista ja mystistä ja silti niin yksinkertaista. Ja niissä oli aina hyvä opetus.

Merenneito hymyili hennosti kuullessaan, että saisi jäädä vielä yöksi. Päivällä olisi mukavampaa lähteä, kun kaikkialla olisi valoisaa ja kaikki tuntuisi helpommalta ja selkeämmältä. Nyt hän oli väsynyt ja Miran pimeys hiukan pelotti häntä. Hämärä alkoi hiipiä jo kauppaankin ja Bronze sytytti muutamia kynttilöitä, joista yhden hän kantoi lähemmäs Eléyniä. Nainen katsoi liekkiä, joka oli kaunis, suorastaan lumoava, mutta kuitenkin niin pelottava. Hän tiesi, että se polttaa ja tekee kipeää, mutta se myös antaa valoa ja on niin tavattoman kiehtova. Osittain Eléyn vihasi sitä, mutta osittain hän piti siitä. Liekistä ei oikein meinannut saada katsettaan irti.
”Hmmm, en minä ehkä ihan vielä halua mennä nukkumaan.” Merenneito vastasi miehelle katsellen yhä liekin tanssia. Vaikka merenneito olikin väsynyt, tahtoi hän silti istua vielä Bronzen vierellä tulen heikossa valossa - olisihan tämä sentään mahdollisesti viimeinen ilta puolihaltian luona. Oikeastaan Eléynin teki mieli nojata päänsä miehen olkaa vasten, sulkea silmänsä ja nukahtaa siihen, mutta eihän hän sellaista voisi tehdä. Ei, merenneito vain nojasi päänsä taaksepäin ja irrotti viimein katseensa liekistä.
”Voi pidän. Oikein paljon.” Eléyn sanoi miehen kysyessä pitikö merenneito tarinoista. Eléyn suorastaan rakasti tarinoiden kuuntelemista ja kertomista. Hänen ajatustensa syvyyksistä nousi monia kauniita tarinoita ja lauluja merestä ja sen aarteista ja elämästä. Suurin osa oli haikeita ja surumielisiä, mutta Eléyn itse piti enemmän onnellisista - ehkä romanttisistakin tarinoista.
”Haluatko, että kerron sinulle jonkun? Tai haluatko kertoa minulle?” Eléyn käänsi hymyillen syvänsiniset silmänsä mieheen ja katsoi tuon kauniisti kiiluvia erivärisiä silmiä. Niihin silmiin merenneito ei kyllästyisi koskaan.

Bronze hymähti ja katseli Eléyniä ystävällisesti. Ei tainnut vielä olla ihan nukkumaanmenoaika, mutta eipä heillä kiire ollutkaan. Bronze voisi hyvin pitää huomenna vapaapäivän ja viettää vielä aikaa merenneidon seurassa, ennen kuin tämä palaisi kotiinsa. Ajatella miten erilaisista maailmoista hekin olivat kotoisin. Ehkäpä puolituinen voisi vielä käydä uimassa meressä ystävänsä kanssa ja tavata muutakin meren väkeä.
"Kuuntelisin mielelläni tarinoita merestä. Meri on niin mystinen ja erilainen elinpaikka, kuin maa. Täynnä salaisuuksia ja merkillisiä olentoja. Kerro minulle merestä."
Tietysti Bronze voisi myös kertoa jotain maasta tai omasta elämästään, mikäli Eléyniä kiinnostaisi. Tarinoita kertoessa kuluisi mukavasti myös loppu ilta ja he olisivat varmasti molemmat valmiita nukkumaan sen jälkeen. Eläinkauppa oli nyt täysin hiljaa. Yksikään eläin ei pitänyt enää ääntä, varjojen laskeutuessa kaupan sisäosiin. Bronze nousi vielä hetkeksi ja kävi puhaltamassa sammuksiin kaikki muut kynttilät, paitsi yhden, jota hän piti kädessään. Palatessaan sohvalle, puolihaltia ei, hyvistä aisteista huolimatta, erottanut pimeydestä juuri muuta, kuin Eléynin. Kynttilän puolituinen laittoi mansettiin ja pöydälle.
"Voin kertoa myös jonkin tarinan sinun jälkeesi."
Puolituinen hymähti ja muutti äkisti olomuotoaan. Kynttilän valossa näkyi nyt kiiltäväturkkinen ja kirkassilmäinen merisaukko. Pieniä, piipittäviä äännähdyksiä lähti tuosta merieläimestä, kun se könysi Eléynin syliin ja käpertyi mukavasti.

//Huhhuh, kylläpä siitä on kauan kun viimeks kirjottelin tänne... Seuraava rooli oli jo puoliks kirjotettuna ja valmiiks mietittynä, mut en koskaan saanu sitä lisättyy tänne ja jossain vaiheessa koko paikka unohtu. Nyt ku lueskelin tätä läpi niin harmittaa et näin kiva peli jäi kesken, mut en oottele minkäänlaista jatkamis innostusta sieltä päin näin pitkän ajan jälkeen ja munkin rope innostus on ollu pitkään tiessään ^___^ Jotenka jos tämä jäi tähän niin kiitosta paljon seurasta - oli loistava peli, vaikkakin hävettää noi jotkut vanhat, huonot roolit omalta osalta :’)//