//Sovittu peli//

Aamun ensimmäiset valonsäteet puskivat niittyjen yllä leijuvan tiheän sumun läpi valaisten heinien keskellä kulkevan polun. Oli niin utuista, ettei muutaman sadan metrin päässä vaanivaa metsänreunaa juurikaan erottanut. Öisin niin petollinen metsä ei näyttänyt ollenkaan uhkaavalta, päinvastoin oikestaan - aarnimetsä tuntui suorastaan kutsuvan polulla vaeltavaa olentoa.

"Koti", lausahti tämä Handaren suunnalta tuleva vaeltaja levollisena kirjavapyrstöiselle lemmikkiharakalleen, joka viserteli kauniisti omistajansa vierellä lentäessään. Vaeltaja, jota haltiaksi yleisemmin kutsuttiin, oli nyt saapunut näköetäisyydelle kodistaan. Hän saattoi juuri ja juuri erottaa metsänreunalla seisovan mökkinsä utuisen siluetin sekä heijastuksen pienestä lammesta, joka lainehti mökin ja niittyjen välissä. Haltia päätti kuitenkin jatkaa matkaansa metsänreunaa pitkin etelään. Muutaman kilometrin päässä olisi paikka, josta löytyisi paljon hyviä kasveja haltian ehtyneitä yrttivarastoja täyttämään.

Naispuolinen haltia päätti taittaa matkan pienenä kissaeläimenä, joksi hän pystyi muuttumaan. Hän lähti juoksemaan loikaten kiven päälle ja vetäen sieltä kaksoisvoltilla alas. Vielä ilmassa ollessaan hänen ympärilleen mudostui sekunnin murto-osaksi äänetön valojuova, joka peitti hänen muuttuvan ruumiinsa. Neljä tassua osuivat maahan: Haltia oli muuttunut ilveksen kokoiseksi, tummansiniseksi kissaeläimeksi. Hän kuuli kahden oravan kuiskivan keskenään:"Pöh, aina egoilemassa, mokomat haltiat..." Oravat saivat osakseen kissaotuksen aurinkoisen hymyn. Vielä äsken näkyneestä haltiasta jäi muistuttamaan ainoastaan nauhaan pujotetut korukivet kissaeläimen kaulassa.

Matkassa ei kestänyt kauaa, sillä tämä pieni, mutta ketterä otus juoksi paljon nopeammin kuin haltiat normaalisti. Hän saapui perille valoisalle pikku aukealle, jonka halkaisi kauniisti soljuva puro, josta tämä pörröinen otus sitten joi. Kissaeläin päätti jäädä puron lähettyville ison pensaan suojiin nukkumaan hetkeksi, jonka jälkeen hän alkaisi kerätä kasveja. Hänen lemmikkilintunsa sen sijaan meni syömään mustikoita sun muita marjoja läheisistä pensaista. Nälkänsä tyydytettyään harakka alkoi visertää omistajansa heräämistä odotellessaan.

Zenya kulki viittaansa kietoutuneena metsässä. Hän oli matkustanut monta päivää, olihan hän sentään tullut Mirasta asti. Hänen matkallaan oli vain yksi tarkoitus: kasvien kerääminen. Tottakai nainen saattoi kerätä kasveja kotonaankin, mutta kaikkea ei sieltäpäin löytynyt. Hän halusi nyt juuri tiettyä kasvia, jota valitettavasti kasvoi vain tietyssä osassa Aryliaa. Täällä, maan läntisessä osassa.
Nainen hengitti syvään metsän raikasta tuoksua, jossa oli vivahdus lehtipuita, jonkin verran havupuita, sammalia ja multaa. Zenya rakasti metsän tuoksua. Varsinkin, jos mukana olisi ollut vielä sienten herkullinen aromi, hän olisi voinut viipyä paikalla viikkoja, ehkä kuukausiakin, kunnes kyllästyisi jatkuvaan metsässä oloon ja alkaisi ikävöidä omaa kotiaan.

Zenya kulki eteenpäin kiireettä. Hän oli jo melkein sillä seudulla, jolla eräs harvinainen yrtti kasvoi. Nainen kutsui kasvia punakukaksi, sillä hän ei tiennyt sen oikeaa nimeä. Hän ei ollut löytänyt kasvin kuvaa mistään, eikä kukaan ollut kertonut sen nimeä. Hän oli vain saanut tietää missä sitä kasvoi, miten sitä käytettiin ja mitä kaikkea se sai aikaan väärin käytettynä. Ja sen nainen muisti hyvin. Jos punakukkaa söisi liikaa, kuolisi. Kasvi oli myrkyllinen raakana, mutta keitettynä sillä pystyi parantamaan verenvuotoa ja muuta ikävää.

Nainen saapui kohta pienelle metsäaukelle. Hän huokaisi ihastuksesta. Paikka oli joka kerta yhtä kaunis ja täydellinen, ehkä se jopa kaunsitui kerta kerralta. Nyt nainen asteli kohti puroa ja hörppäsi siitä vettä. Hän istuutui virtaavan veden ääreen ja avasi laukkunsa. Nyt oli sopiva aika syödä hieman, ennen kuin hän keräisi nipun kukkia, joita kasvoi puron molemmin puolin.

//Kesti ihan mielettömästi! Inspis täysin kateissa, nyt toivottavasti sain sen takaisin^^//

//Uh, minullakin ollut hieman inspis hukasssa ja älytön kiire D: Noh, toivottavasti tämän tyyppinen peli on sopiva herättämään molempien inspikset (Miten niin olin kärsimätön aloituksen kanssa ^^)//

Adara oli juuri heräilemässä nokosiltaan lemmikkiharakan vielä laulaessa kilpaa muiden siivekkäiden kanssa. Hän katseli lintustaan hiljaa kulmahampaidensa välistä kehräten. Oli niin rauhallista, että haltia - tai kissa oikeastaan - olisi voinut jäädä siihen paikkaan loppuelämäkseen.

Yhtäkkiä harakka värähti; liike oli niin vähäinen, että sitä hädin tuskin huomasi. Lintu ei edes keskeyttänyt viserrystään. Adara kuitenkin tiesi sen merkitsevän jotain. Hän huomasi muissakin linnuissa hienoista levottomuutta. Olisiko kenties petoeläin lähestymässä? Metsästäjä se ei ainakaan voisi olla, muuten linnut olisivat jo lentäneet suojaan.

Pienehkö kissaeläin saattoi jo kuulla lähestyvän olennon samalla ymmärtäen, ettei hänellä olisi enää aikaa paeta huomaamatta. Jäljelle jäi siis taistelu. Hän laskeskeli mielessään omaa etäisyttään olennosta, omia etujaan ja sitä, kuinka todennäköisesti kulkija on vaarallinen. Adara makasi pensaassa äänettömänä, valppaana - valmiina singahtamaan mahdollisesti vihamielisen olennon kimppuun.

Hän koki totaalisen yllätyksen: Kulkija näytti olevan ihan tavallinen naispuolinen ihminen. Adaraa ihmetytti, kuinka huolettomasti tuntematon ihminen taittoi matkaa. Se on vaarallista tällaisissa paikoissa. Ehkä se olikin hämäystä, jonka turvin nainen voisi tehdä yllätyshyökkäyksen? Hän ei kylläkään vaikuttanut miltään petolliselta murhaajalta, eikä Adara nähnyt tällä minkäänlaisia aseitakaan.

En kyllä odottele tuon häipymistä, Adara mietti kireänä tuijottaessaan ihmistä, jolla ei näyttänyt olevan kiire minnekään. Tumma kissaeläin pörhisti turkkinsa näyttäen puolet kookkaammalta. Hän hiipi varoittavasti ja epäluuloisesti pois puskastaan, suoraan ihmistä kohti. Hänen sisältään kumpusi hiljainen murina lemmikkiharakan seuratessa jännittyneenä tilannetta.

Zenya söi rauhassa eväitään. Hän ei kuullut muuta kuin lintujen laulun ja puron solinan. Ja tietenkin hän kuuli kovan leivän rouskuvan hampaissaan. Metsä oli lumoava, hän ei osannut kuvitellakaan, että siellä voisi tapahtua mitään ikävää. Paikka oli liian kaunis mihinkään kamaluuksiin.

Samassa nainen kuitenkin kuuli takaansa ääntä. Jokin rapisteli pensaikossa. Zenya käännähti katsomaan mitä tapahtui ja nousi samantien seisomaan. Pensaasta oli tullut esiin vihaisen näköinen kissapeto. Zenya tunsi sydämensä lyövän nopeammin ja tunsi, että nyt oli kysymys jostain muusta, kuin pienestä säikähdyksestä. Hänhän pelkäsi, eikä oikein tiennyt mitä olisi tehnyt. Siksi nainen vain seisoi paikallaan ja tuijotti suurta kissaa kauhua silmissään.
Pelkonsa vuoksi Zenya ei edes huomannut kissan kaulalla olevia helmiä, vaan piti otusta aitona eläimenä.

"Hus! Mene pois!" Zenya huudahti ja huitaisi kädellään eläintä kohti, toivoen samalla, ettei ainakaan suututtaisi sitä lisää. "En halua sinulle mitään pahaa. Mene ihan rauhassa."
Zenya toivoi eläimen ymmärtävän. Samalla hän harmitteli omaa hölmöyttään. Miksei hän osannut olla täällä yhtä varuillaan kuin liikkuessaan kaupungilla iltahämärissä. Tai kukkuloilla keskellä yötä? Koska hänelle ei ollut öisin tapahtunut mitään todella järisyttävää, hän ei kai osannut pelätä päivisin senkään vertaa.

"Hus! Mene pois!" outo nainen oli sanonut. Adara jähmettyi niille sijoilleen. Nainen koetti hätistellä häntä lisää, mutta Adara ei kiinnittänyt siihen paljoakaan huomiota tuijottaessaan läpitunkevasti ihmisen silmiin. Olinko näkevinäni voimakasta pelkoa? Noh... Ei tuosta kyllä mitään vaaraa ole. Kissa rauhoittui hieman antaen turkkinsa laskeutua. Ihminen näytti hänen silmäänsä aidosti viattomalta, mikä oli melko harvinaista.

"En halua sinulle mitään pahaa. Mene ihan rauhassa." Jos Adara olisi ollut haltia, hän olisi virnistänyt huvittuneesti. Olomuotonsa tähden hänen kasvoilleen levisi kuitenkin kissamainen irvistys, jota ihminen ei välttämättä tunnistaisi virneeksi. Oikeastaan tuo repliikki olisi kuulunut minulle... Adara perääntyi hieman, ja pienen valojuovan saattelemana hän muuntautui taas haltiaksi.

"Kuka sinä mahdat olla ja mitä teet täälläpäin? Tähän metsään harvemmin tullaan huvin vuoksi hortoilemaan," haltian sanat hiipparoivat ilmoille sulavina, mutta selkeinä kuiskauksina. Hän kuulosti kylmältä ja tunteettomalta, vaikkei tarkoituksella ollut epäystävällinen. Refleksinomaisesti - Adaran itsensä huomaamatta - toinen käsi siirtyi lepäämään kangasvyöllä törröttävän puukon kahvalle. Värikäspyrstöinen harakka kuitenkin arveli tilanteen rauhoittuneen ja lennähti levollisena sekä uteliaana haltian olkapäälle liverrystään keskeyttämättä.