//Tintti tulee tänne Desmodontidaen kanssa//

Aurinko alkoi laskemaan vuoren taakse, kun eräs nainen sulki ovensa ja liikkeensä kiinni ja sujautti avaimen nahkapussukkaan, joka roikkui vyötäröllä. Siellä oli myös hieman rahaa, mutta nyt hän ei tarvitsisi sitä, koska hän menisi metsään, etsimään uusia loukkaantuneita eläimiä.
Oranssinvivahteinen kihara tukka heilahti, kun nainen yhdellä käden liikkeellä heilautti ne pois naaman edestä.
Siniset silmät katsoivat melko autioituneita katuja, muutama työläiset kävelivät kotiin, nopeasti päästääkseen aterioimaan ja rakkaittensa tykö.
Muutamat ohi kulkevat katsoivat naista, joka oli suunnilleen 168cm pitkä, ja 57kg luokkaa. Tämän jalat oli tunkettu ruskeisiin saappaisiin, sääriä peitti sammaleen vihreät housut ja yläkropan peittona oli kerman värinen, v-muotoinen paita, jonka päällä oli vielä rusehtava liivi.
Hiukset olivat poninhännällä ja Mai näytti ihan pikku tytöltä.
"iltaa tohtori Moto" muutamat vanhemmat miehet sanoivat, talutellessa eläimiään, jotka olivat käyneet Main eläinlääkärissä vaivojen ja tautien takia.
"iltaa herrat" nainen sanoi heilauttaen kättään ja kyykistyi silittämään ruskeaa vanhaa Brunoa, joka oli tullut hänen liikkeeseensä oksentelun ja ripuloinnin takia.
"mites Bruno voi?" Mai kysyi samalla kun rapsutteli tyytyväisen näköistä koiraa korvan takaa. Lääkkeet näyttivät vaikuttavan hyvin.
"hyvin hyvin... se ei oksentele enää mutta ripulointia on vielä" mies sanoi ja katsoi Maita hyvin isällisesti.
"hmm... vika saattaa olla lääkkeissä. Voisitteko tuoda sen huomenna vastaanotolle? Voisin tutkia sitä paremmin?" nainen sanoi nousten pystyyn, ja miehen luvatessa, tämä jatkoi vanhan Brunon kanssa matkaa ja Mai jatkoi kulkuaan kohti metsän reunaa.
Hänestä tuntui hirmuisen omituiselta, kun häntä kutsuttiin tohtori Motoksi, koska hänelle tuli mieleen heti hänen isänsä. Mutta jotkut vanhemmat halusivat kutsua häntä hänen ammattinimikkeellä, ihan kuin se toisi enemmän ammattitaitoa hänelle.

Aurinkoa oli hieman, mutta metsään mennessä sitä ei näkyisi melkein yhtään. Heikot aurinkon säteet lävistivät hieman puiden oksien läpi ja Mai tiesi, että ei voisi viipyä pitkään, jos halusi ehjänä takaisin kotiin. Hän kävisi parin kilsan säteellä etsimässä eläimiä, jotka olisivat jääneet loukkuihin tai muuten haavoittuneet.

//Koeta kestää kurja aloitukseni, Tintti :) //

Aurinko värjäsi taivaanrantaa punaiseksi, verenpunaiseksi. Taivaalla risteilivät erisävyiset oranssit, punaiset ja keltaiset värit. Satunnaiset pilvet maalautuivat reunoistan tummanpunaisiksi, ja muuten muovautuivat vaaleanpunaiseksi. Nuo taivaan pumpulimassat näyttivät juuri tällaisina hetkinä mitä kauneimmilta asioilta. Kenen tahansa teki mieli jäädä tuntikausiksi katselemaan moista kauneutta. Mitään muuta maailmassa ei Desmodo rakastanut enempää, kuin juuri auringonlaskua ja -nousua. Valitettavasti suurin rakkaus oli riistetty kaunottarelta pois julmalla kädellä. Kuolet, jos kohtaat kaunneimman näyn, mitä tiedät. Tämä suru auringon menettämisestä seurasi naista joka paikkaan, ja siksi tuo maalasikin hyvin useasti aurinkoa maalauksiinsa, ja soitti iltaisin pianollaan surusävelmiä.

Desmodo oli saapunut viime yönä kotiinsa Ikkusotosta. Nainen oli täyttänyt vervarastonsa, ja joutunut taas kerran ilmiömäisen verenhimon uhriksi. Des oli vain pitkittänyt matkaansa liian kauan, ja saatuaan kulauksen ihmisverta, oli hän sitten menettänyt itsehillintänsä. Vampyyri oli saanut itsensä kuriin vasta, kun hän oli julmasti imenyt yhden miltei kuiviin ja teurastanut kaksi syyttä. Tässä vaiheessa paikalle olikin jo ilmestynyt vampyyrinmetsästäjiä, ja Des oli paennut henkensä edestä koko viime yön. Saavuttuaan kotiin, tuo oli vain rysähtänyt lepäämään. Vasta hetki sitten hän oli noussut ylös, vaikkei periaatteessa edes ollut nukkunut.

Des tunsi taas pohjatonta kaipuuta aurinkoa kohtaan, sillä nainen tiesi mikä vuorokaudenaika oli juuri nyt kyseessä. Niimpä vampyyri käveli makuuhuoneestaan olohuoneeseensa, ja istuutui flyygelinsä eteen. Desmodo laski molemmat kauniit kätensä koskettimille, ja veti syvään henkeä. Dae sulki silmänsä, ja antoi sormien lähteä vilistämään koskettimia pitkin. Monimutkainen sävelmä, joka oli hyvin surumielinen ja haikea, kajahti pianosta ulos. Tuo sävelmä kiri äänettömään metsään, ja kantautui varmaan todella pitkälle metsän uumenista.

Samoiltuaan jonkun aikaa, Mai löysi ketun, joka oli jäänyt takajalastaan kiinni.
Mai lähestyi hiljaa ja kyyryssä eläintä, joka yritti epätoivoisesti Main haistettua pyrkiä pakoon, mutta onkalo, johon ketun jalka oli jäänyt, ei päästänyt käpälää, ja kettu alkoi uikuttamaan pienellä äänellä.
"shhh... hiljaa pikkuiseni" Mai sanoi ja ojensi hieman kättään ketulle.
Ketun häntä oli sen jalkojen välissä ja muutenkin kettu näytti surkealta, mutta jokin hänessä sai ketun suojat rakoilemaan, koska vaikka ketulla oli korvat luimussa, tämän kuono lähestyi hänen kättään. Pian Mai sai kosketuksen kettuun, ja tämä näytti rauhoittuvan kokonaan. Mai siirtyi nyt lähemmäksi, ja samalla kun hän silitteli ketun upeaa oranssia selkää, hän kaivoi hieman maata, jotta kuoppa suurenisi.
Pian kuoppa oli tarpeeksi suuri, että kettu pääsi pois ja se nuolaisi kiitollisena Main kasvoja, ennenkuin se luikahti kaatuneen puun ali pesäkoloonsa.
Mai tukki kuopan ja suoristautui. Hän katsoi ylös, mutta lehdet peittivät osan taivaasta. Kai hänellä olisi yhä aikaa. Eihän hän ollut vielä pitkälti edennyt?

Juuri kun Mai oli menossa eteenpäin, hän kuuli pianon soittoa ja hän pysähtyi. Ääni tuntui kuuluvan metsästä, mutta kuka nyt siellä asuisi?
Hieman hämmentyneenä mutta uteliaana nainen lähti liikkeelle, eikä se nähnyt ketun pelokasta ilmettä, naisen jatkaessa eteenpäin, kohti soittoa.
Matkaa jatkettiin ja parinkymmenen minuutin jälkeen hän näki sievän pienen talon, josta soitto selvästikkin kuului.
Mai odotti vielä hetken ja ajatteli, olisikohan liian myöhä käydä katsomassa metsässä asuva tyyppi?
Mutta, kuten aina, uteliaisuus vei voiton ja käveltyään ovelle, Mai koputti siihen.

Desmodon maidonvalkoiset sormet vilisivät vain hieman tummemmilla koskettimilla. Kasvonsa nainen oli kääntänyt kohti kattoa, ja hymyili. Nautinnollisuus huokui pianonsoittajasta ulospäin, ja Des olisi miltei voinut vaikka nauraa. Kaunis sulosointuinen sävelmä nousi aivan naisen sydämestä, ja tuo tunsi olonsa mitä parhaimmaksi. Kaikki suru, tuska ja kaipaus helpottui, ja sitä iloisemmaksi sävelmä muuttui. Pikkuhiljaa se muuttui hiljaiseksi tuutulauluksi, joka kuulosti vain tuulen laululta.

Des avasi silmänsä, mutta antoi sormien vilistä koskettimilla. Samassa tuon korviin kantautui askelten ääntä, ja nainen lopetti soiton. Äänettömyys iski voimakkaasti äsken niin kauniin soiton loputtua. Vampyyri veti syvään henkeä, ja haistoi ihmisen samaan aikaan kuin tuo koputti oveen. Dae kiitti itseään, että hän oli tyydyttänyt janonsa melkein hetki sitten. Muuten ihmisellä olisi ollut todella huonot oltavat kohta. Ennenkuin Desmodo lähti ovelle, tuo vilkaisi kiiltävän flyygelin pinnasta kasvojaan. Kerrankin ei naisella ollut mitään meikkiä, kun tuo luuli, ettei kukaan tulisi vieailemaan. No ei kai meikittömyys haittaisi. Peilikuvalleen Des väläytti hymyn, paljastaen hampaansa. Vihlaiseva tunne lävisti tuon sydämen, noin leveästi hän ei saisi hymyillä ihmiselle, tai tuo huomaisi hampaat ja pelästyisi.

Huokaisten Des maalasi kasvoilleen ystävällisen ilmeen, ja juoksi ääneti eteiseen. Varovasti nainen aukaisi oven, ja näki sen takana naisen. Ihmisen joka tuoksui eläimeltä, ja luonnolta. Nainen huomaisi taas, että oven oli avannut äärimmäisen kaunis ihminen, sillä tuskin tuo haistaisi Desiö vampyyriksi, tai huomaisi kulmahampaita, kun Dae niitä piilotteli. Nainen ehkä kiinnittäisi kuitenkin ensimmäisenä huomiota Desin punertaviin simiin, ja pitkiin violetteihin kiharoihin. Yllään naisella oli tällä kertaa tavallinen harmaa T-paita, ja löysät samanväriset olohousut.
"Iltoja."
Des sanoi yritellen peitellä kulmahampaitaan.

Soitto loppui ennenkuin Mai ehti ovelle, mikä oli hirmu sääli, koska soitto oli kuulostanut todella kauniilta, melkein kuin tuuli olisi kuiskinut.
Mai odotti oven takana, miettien, kuka tulisi avaamaan.
Ei kai täällä kamala ihminenkään voinut asua, koska noin kauniisti osasi soittaa?
Mai oli kuullut ns. "hirviöistä" isältään, mutta ei uskonut. Hän toivoi, että oli tarkoittanut ihmisten luonnetta, onko hirviö vai ei.
Mai kuulosteli askelia ja oli kohottamassa kättä uuteen koputukseen, kun ovi aukesi ja esiin tuli todella kaunis nainen.
Mai ensin saanut suustaan sanoja, mutta tajusi, että toinen oli toivotellut iltoja hänelle.
"iltoja! anteeksi kun häiritsen, mutta kuulin musiikkia ja ihmettelin kuinka se pystyy tulemaan keskeltä metsää" Mai sanoi ja ihasteli naisen violetteja kihartuvia hiuksia ja hieman ihmetteli punertavia silmiä.
Niissä oli kai sairaus, eihän punaisia silmiä ollut...

Mai hymyili hieman nolona ja punoi yhden kiharoistaan sormensa ympärille.
"toivottavasti en häiritse tai keskeyttänyt mitään? olen kamalan utelias.." nainen sanoi ja naurahti hieman. Hän tunsi olonsa hieman vaivaantuneeksi luonnostaan kauniin naisen kanssa. Vaikka eihän Maillakaan ollut meikkiä nyt.

//anteeksi, tuli lyhyt, kun pitää kiirehtiä muualle!//

Desmodo näki edessään tavallisen ihmisen. Desille tosin tavallinen ei merkinnyt rumaa. Ensimmäiseksi nainen nimittäin pisti merkille ihmisen siniset silmät, joista hän oli samantien hieman kateellinenkin. Dae oli aina inhonnut omia punaisia silmiään, jollei sitten ollut lajitovereidensa seurassa. Lisäksi, vaikka ihminen oli kalpea, oli hän ruskeampi kuin vampyyri. Des kun kaipasi aurinkoa, kaipasi hän myös ihmisvuosien ihanaa rusketustaan, vakkei enää edes muistanut ihmisvuosiaan.

Seuraavaksi tuossa luonnonkauniissa naisessa Des pani merkille pitkän oranssihtavan ja kiharaisen tukan. Väristä Desmodo ei sentänsä ollut kateellinen, hän nimittäin rakasti violetteja kutrejaan. Toisen vastatessa pienen empimisen jälkeen tervehdykseen, väläytti hän ystävällisen hymyn paljastamatta kuitenkaan kulmahampaitaan. Punaisissa silmissä tuikahti lämpö, kuin saaden silmät hetkeksi roihahtamaan liekkeihin.
Hieman kyllä soiton keskeytit, mutta eihän se haittaa, soitan muutenkin ehkä liikaa.
"Ethän sinä mitään keskeyttänyt. Haluatko tulla sisään?"
Des ehdotti.

//eippä tuo mittään, itse kirjoitan niin pitkiä kun inspiroi, ja sitten kun ei inspiroi niin tulee lyhyttä. Rooli kuin rooli :)//

Mai laittoi merkille, että toinen on kalpea. Ei kai toinen ollut sairas? Nainen katsoi pää hieman kallellaan toista, mutta toinen ei vaikuutanut sairaalloiselta. Tämä hymyili ja katseli häntä punertavilla silmillään. Kaipa tummat hiukset saivat ihon näyttämään kalpeammalta kuin oli. Ja jos nainen oli erakko, mitä Mai ei uskonut jostain syystä, tämä saattoi viihtyä mökissään, ja siksi olla niin kalpea, koska ei saanut päivänvaloa.

Mai luuli näkevänsä harhoja, koska luuli nähneensä toisen silmien liekehtivän. Nainen pudisti päätään pienesti, kuin selvitällekseen ajatuksensa ja hymyili sitten, kun toinen kertoi, että hän ei ollut häirinnyt ja pyysi häntä sisään.
Purtiin huulta. Kaipa hän kerkeäisi olla hetken. Ja samalla hän myönsi itselleen, että oli utelias näkemään toisen talon, joka oli keskellä metsää.
"okei" Mai sanoi viimein ja hymyili pienesti.
"mutta en voi olla kauaa, koska kohta tulee pimeää ja pitää ehtiä takaisin kaupunkiin" nainen kertoili ja katsoi olkansa yli, ennenkuin astui sisään.

//mjooh...//

"Minun seurassa ei kukaan käy kimppuusi, joten voin sitten saattaa sinut kylääsi."
Desmodo lupasi, ja astahti taaemmas. Uuden toverinsa hän johdatti pois kolkosta eteisestä, jonka maalattiaa lämmittämäsä oli viininpunamustaraidallinen matto. Muutenkin eteinen oli koristeeton ja kolkko. Des avasi vasemmalla olevan oven työntämällä sitä, ovi nimittäin aukesi sisäänpäin. Samantien mukava lämpö huljahti viileään eteiseen, ja Des huikkasi olkansa takaa naiselle:
"Olisitko ystävällinen, ja jättäisit sitten kenkäsi eteiseen, jos sinulla on kengät jalassa."

Rennosti nainen käveli peremmälle omaan asuntoonsa, jonka jokainen ikkuna oli visusti peitetty verhoilla. Huoneessa tuoksui tuore mänty, ja takassa hehkui hiillos. Seinillä oli maalauksia, joista kaksi esitti auringonlaskua. Toinen oli pääväriltään verenpunainen, ja toinen taas abstraktimpi ja surralistinen maalaus. Tässä toisessa aruingonlaskukuvassa oli paljon terävia kulmia, ja väreinä vihreää sinistä ja mustaa. Seinillä oli myös kaksi muuta taulua, toinen tauluista oli mustavalkoinen lyijykynätyö joka kuvasi tyhjää vankilan selliä, jossa oli vain yksi kaatunut tuoli. Toinen taulu taas oli muuten musta, mutta siinä oli aistittavissa kasvojen piirteet kera hämmästyttävän vihreiden silmien ja sinisten huulien.
"Olen muuten Desmodontidae, mutta sano vain Desmodo."

"wou" Main huulilta karkasi, kun tämä tuntematon nainen lupasi saattaa hänet kylään myöhemmin. Nainen vaikutti mukavalta.
"se olisi hienoa" Mai älysi sitten sanoa, koska oli varmasti näyttänyt tyrmistyneeltä hetken ajan, siniset silmät lautasen kokoisena. Kyllähän hän tiesi, että kylässä oli mukavia ja kilttejä ihmisiä, mutta että saattaa toinen metsän läpi pimeän aikaan? Todella ihanaa. Kunhan toinen ei loukkaantuisi takaisin tullessa.
Eteinen vaikutti kolkolta ja hieman viileältä, mutta viininpunamustaraidallinen matto toi sinne hieman... kodikkuutta.
Mai käveli naisen perässä, ja kun tämä avasi oven toiseen huoneeseen, lämpö tulvahti eteiseen, saaden eteisenkin tuntumaan lämpimältä. Naisen pyytäessä, että Mai riisuisi saappaansa, Mai totteli ja saappaat jäivät siististi vierekkäin lähelle ovea, kunnes Mai itse meni naisen perässä lämpimään huoneeseen.

Huone oli lämmin, siellä tuoksui havupuu ja takassa hehkui hiillos. Mutta ikkunoiden eteen oli vedetty verhot ja Mai mietti, oliko toinen jo aikoinut mennä yöpuulle ja sulkenut sen takia jo verhot? Mutta kaikkein eniten huoneessa kiehtoi erilaiset taulut, joita Mai meni katsomaan ja kallisteli päätään niitä katsoessaan. Ne olivat hienoja, vaikka, eihän Mai hirveästi ymmärtänyt maalausten perään.
"hauska tutustua Desmodo. Minä olen Mai" nainen esitteli itsensä ja osoitti sitten yhtä tauluista.
"nämä ovat hienoja, mistä olet ostanut ne?" Mai kysyi ja kääntyi katsomaan osoittamaansa taulua, joka oli verenpunainen aurinkonlasku.

Parasta koko kodissa Desistä oli se, että joku saapui paikalle, ja tuon suu loksahti auki kolkon eteisen jäljiltä. Main ilme oli ihalitava, sillä tuo hillitsi ilmeensä hyvin. Joko Mai ei ollut ihastunut taloon, tai sitten hän oli todella hyvä peittämään ihastustaan. Des kätki hymynsä pyyhkiessään suupieltään, ja antoi silmiensa naurahtaa hieman poispäin Maista.
"Hauska tutustua."
Des sanoi toisen esittäydyttyä. Samalla tuo istuutui pianotuolille, ja risti jalkansa syliinsä. Kätensä tuo asetti polville, ja selän suoraksi. Vaikka nainen istuikin miltei tikkusuorassa, näytti tuon istumatapa rennolta.
"En minä niitä ole ostanut. Pidätkö siitä?"
Dae sanoi hiljaa, sillä Mai oli ensimmäisiä jotka edes näkivät hänen taulujaan hänen kotoaan.
"Kaikki taulut, mitä täällä ovat, on itse piirtämiäni ja maalaamiani."

Maista tuntui, että jos hän kiertäisi muut huoneet, hän pitäisi silti eniten olohuoneesta. Se oli lämmin, kodikkaan oloinen. Viihtyiköhän Desmodo eniten olkkarissa vai muualla talossaan eniten? Mai ei kehdannut sitä udella, koska oli udellut jo tarpeeksi tälle illalle. tai ainakin hän toivoi, että ei utelisi enempää, koska ei halunnut suututtaa edessään olevaa naista.
Violettikiharatukkainen nainen istahti pianotuolille ja risti jalkansa, ja istui rennon näköisenä, vaikka tämän kodissa oli muukalainen. Main oli pakko ihailla toisen luottamusta siihen, että vaikka hänellä oli viaton ulkomuoto, siitä ei voinut kertoa, oliko hän hullu murhaaja tai jotain muuta yhtä kamalaa.
"et ole ostanut? kyllä, ne ovat kauniita... oikeastaan on hyvä, että en tiedä mitään maalauksista, koska muuten saattaisin arvostella niitä tiukemmin" Mai höpötti ja katseli tarkemmin toista maalausta, siristellen silmiään ja hymyili sitten. Kyllä. Nämä olivat hienoja, erikoisia kylläkin, mutta hienoja.
"sinä olet maalannut ja piirtänyt?! Wau!" Mai oli nyt niin ihmeissään että hänen suunsa loksahti auki ja hän katsoi maalauksia ja Desmodoa vuoronperään, kuin yrittäen saada selvyyttä asiaan. Nainen ei näyttänyt taiteilijalta. Ei kyllä Mai ollut ennen taiteilijaa nähnyt, joten hän ei tiennyt, miltä heidän pitäisi näyttää...
Lopulta Mai loksautti suunsa kiinni ja hymyili.
"osaat piirtää todella hyvin.. myytkö maalauksiasi?" Mai kysyi. Hän voisi saman tien ostaa muutaman-

Miksikögän Desmodo luotti melko hyvin Maihin? Olisikohan syynä rotujen eroavaisuudet. Mai oli tavallinen ihminen, jolla ei ollut erikoiskykyjä, ei mittavaa nopeutta saatikka asetta mukanaan. Des tunsi oman kotinsa kuin omat taskunsa, ja jos Mai kävisi agresiivisesti, voisi vampyyri säälimättä napata tuosta kevyttä iltapalaa. Sitä hän ei kyllä tekisi mielellään, mutta pitäkseen itsensä hengissä, olisi Des valmis tekemään mitä vain.
Desmodo nautti nähdessään yllättyneen ilmeen Main kasvoilla, mutta kätki tuon sisäänsä. Ei hän sentä tahtonut vaikuttaa ylimieliseltä.
"Kiitoksia. Mukavaa kuulla että pidät maalauksistani."
Monihan niistä piti, mutta hartaat taitelijat arvostelivat turhankin rankasti Desin abstrakteja kuvia, kuten kulmikasta auringonlaskua.
"Elätän itseni myymällä taulujani, joten kyllä myyn niitä. Oikeastaan, kaikki mitä tässä huoneessa on, ovat myytävänä. Makuuhuoneessani on lepitaulut, joita en myy vaikka olisi pakko."

"ne ovat ihania... harmi että minä en osaa piirtää tai maalata" Mai sanoi hieman surullisena. Toinen pystyi nauttimaan taiteesta. Hän taas nautti eläinten auttamisesta.
Mutta eläimiä hän ei voinut riipustaa seinille ilokseen. Pelkkä ajatus oli kammottava.
Kun Desmodo kertoi myyvänsä tauluja, Mai hymyili säteilevästi. Ehkpä hän voisi ostaa yhden tai kaksi?
"kaikki täällä olkkarissa on myytäviä? voisinkohan minä ostaa pari?" Mai kysyi ja kallisti hieman päätään, uteliaisuus oli iskenyt jälleen.
"vaikka et myy lempitaulujasi, saisinko nähdä ne?" Mai kysyi ja toivoi hartaasti, että toinen myöntyisi. Jos nämä eivät olleet Desmondon lempitauluja, minkäköhän näköiset taulut oli makkrarissa? Henkilökohtaisemmat? Tunteellisemmat?
Mai oli jo päättänyt, että jos Mai möisi pari taulua hänelle nyt, hän ostaisi verenpunaisen aurinkonlaskun ja toisen, missä oli kasvot. Se oli nätti, kuten kaikki muutkin maalaukset.

"Ihanaa kuulla, että pidät maalauksistani."
Desmodo toisti, ja hymyili ystävällisesti. Kaikissa tauluissa oli omanlaisensa tarina, esierkiksi juuri tuossa punertavassa auringonlaskussa. Dae oli nimittäin saapunut juuri kotuun menestyksekkäältä saalisturetkeltä, ja tunsi olonsa hyväksi. Kuitenkaan veren haju ja väri eivät kadonneet tuon mielestä. Niimpä nainen oli alkanut vain maalata verenpunaisella, ja poistanut värin mielestään. Jonkin aikaa tuo vain oli hutkinut, kunnes oli taas yksi auringonlasku muodostunut taululle. Ja samalla oli myös vereen liittyvä ahdistus kadonnut mielestä. Tuota tarinaa hän tuskin kuitenkaan kertoisi Maille. Des meinaan oletti naisen suuttuvan, kun kuulisi Desmodon olevan vampyyri.
"Se riippuu, kuinka paljon olet valmis maksamaan. Kalliita nämä eivät ole, mutta en kyllä mielelläni myy alihintaankaan."
Main kysyessä visiittiä makkariin, niinsanotusti, Desmodo virnisti mielessään. No mikäs siinä, ehkä he voisivat käydä makuuhuoneessa. Desmodon mielessä ei käynyt, että hänellähän ei ollut keittiötä, ja ainut ovi, jonka takana Mai ei ollut käynyt, vei makuuhuoneeseen. Mai saattaisi ihmetellä, missä Des teki ruokansa.
"No voinhan minä näyttää ne taulut. Tule."
Dae sanoi, nousi seisomaan ja käveli ihmeen nopeasti, sulavasti ja äänettömästi ovelle. Nainen avasi sen ja piti sitä auki Maille.

Desmondo oli ystävällisen oloinen ja Mai ihme kyllä tunsi itsensä täysin rentoutuneeksi. Yleensä hän oli varovainen, ainakin jos toinen asui metsässä, keskellä ei mitään yksin. Vaikkakaan, ei Mai ole koskaan tavannut ns. "pahoja" ihmisiä, jotka tekivät pahoja toisilleen. Desmondo ei vaikuttanut hullulta tai murhaajalta. Tämä oli ystävällinen taiteilija.
"riittääkö nämä rahat tämän taulun ostamiseen?" Mai sanoi, otti avaimensa pussista, joka oli vyötäröllä ja ojensi pussin Desmondolle, joka varmaan osaisi määritellä pussin painosta, paljonko siellä oli rahaa. Mai muisteli, että pussissa on 200 galdia rahaa, toivottavasti se riittäisi.
Desmondo suostui näyttämään makkarin taulut ja Mai seurasi tätä perässä, kun tämä käveli seuraavalle ovelle ja piti sitä auki hänelle.
Mai huomasi tulleensa makuuhuoneeseen ja hän hämmästyi. Missä keittiö oli? Ehkä hän ei ollut vain nähnyt toista ovea käytävässä, koska se oli ollut hieman hämärä.
Mai pudisteli päätään ja keskittyi katselemaan ympärilleen. Hän ei nyt jaksaisi murehtia toisen puuttuvaa keittiötä.

Desmodo tarttui varovasti pussiin, ja tunnusteli sitä. Kyllä siellä olisi ihan tarpeeksi, keskiverto hinta tauluun nähdystä vaivasta, mutta yliampuvaa taulun taustasta. No, Mai saisi kauniin taulkun luullen, ettei sillä ole oikeasti veristä taustaa.
"No, taulu on sinun."
Nainen vastasi, ja astahti eteiseen, ja eteisestä makuuhuoneen puolelle.

Main astuessa sisälle, tuo näkisi ensimmäisenä suuren parisängyn. Parisänky oli kaunista tummaa koristeellista puuta, ja oli verhottu violetilla. Sänky oli pedattu hyvin, ja näytti miltei koskemattomalta. Seuraavaksi ehkä Mai pistäisi merkille, ettei huoneessa ollut ikkunaa, ja valoa toi samanlainen myrskylyhty, kuin olohuoneessakin. Ja koska Mai tuli katsomaan tauluja, Desmodo käveli ensimmäisenä sinisen auringonlaskun luo. Maalauksessa tyhjä harmaa ja halkeillut kallioluoto työntyi raivoavaan mereen. Kaukana takana oli sinertävä auringonlasku, joka olikin ainut hyvinvoiva ja rauhallinen asia kuvassa.
"Tätä taulua työstin kauan, ja siksi se ei ole myytävänä. Tämä paikka on eräällä saarella, kaukana etelässä. Sorotosaarten luona."

Seuraavaksi Des käveli taulun luo, jossa oli valkoinen ja musta ihminen. Tanssiparin ympärillä oli paljon ihmisiä pukeutuneena upeisiin pukuihin. Maalaus oli hyvin yksityiskohtainen, ja kaikki näyttivät äärimmäisen kauniilta, mutta tummaihoinen ihminen oli ainut tummaihoinen koko kuvassa.
"Rakastan maalata ja piirtää juhlia yskityiskohtaisesti, ja tämä on ensimmäinen, jonka sain valmiiksi. Joten siksi se kuuluu lempitauluhini."

Viimeisenä seinällä oli ehkä huoneen oudoin maalaus. Se oli kuvattu oopperasalin parvelta, ja näytti täysin tyhjää oopperasalia.
"Tästä pidän eniten, se kertoo melko paljon minusta."

"oih, kiitos" Mai sanoi ja katsahti vielä kerran olkansa yli taulua, jonka hän veisi mukanaan ja oli jo päättänyt sijoittaa sen olohuoneen seinälle. Sitten nainen seurasi Desmondon perässä käytävältä makuuhuoneeseen ja pysähtyi ovella.

Ensimmäisenä hän huomasi koskemattoman näköisen sänkyn, joka oli tummaa puuta ja todella nätti. Mai mietti, olikohan se yhtä hyvä nukkua, kuin miltä se näytti? Noh, hän tuskin kokeilisi sitä ja sen pehmeyttä. Sitten Mai katseli ympärilleen ja puraisi huulta. Ainoa valonlähde oli merilyhty, mikä ihmetytti naista. Missä ikkuna on? Nainen katseli hämmentyneenä ympärilleen, mutta katse kohdistui sen jälkeen Desmondoon, joka käveli ensimmäisen taulun luo, joka esitti kallioluotoa merellä. Se oli nätti ja jotenkin Maista tuntui, että Demondo ei myisi sitä, koska siinä oli tietynlaista kauneutta, uljautta, kun kallio kohtasi meren.
"tämä on nätti" Mai sanoi hymyillen ja seurasi Desmondoa toiselle taululle, missä oli juhlat ja valko- ja mustaihoinen tanssivat ihmisten keskellä. Taulussa oli paljon yksityiskohtia ja Mai katsoi sitä läheltä, ja ihasteli, kun sormuksien ja korvakorujen pienimmätkin yksityiskohdat näkyivät. Tauluun oli varmasti mennyt aikaa!
"miten pitkään sinulla meni tähän? yksityiskohtien luomiseen on saattanut mennä hieman aikaa?" Mai kysyi ja katsahti sitten viimeistä taulua, joka esitti tyhjää oopperasalia.
"kuinka niin?" Mai kysyi, kun Desmondo kertoi taulun kuvastavan aika paljon itseään.

Desmodo muisti kun hän oli aloittanut taulun. Hän oli tehnyt kymmeniä luonnoksia, ensimmäiseen hän oli piirtänyt kaikki henkilöt omille paikoilleen, ja seuraaviin jokaisen henkilön tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Lopulta hän oli luonnoksista mallia ottaen piirtänyt jokaisen tarkasti ja yksitellen kuvaan. Aloittaessaan maalaamista, oli maalaus näyttänyt suttuiselta ja sotkuiselta, kuin hänen omat ajatuksensa. Ja kun taulu oli vihdoin valmis, ei siinä ollut yhtään kohtaa, mihin pensseli ei olisi osunut tai luonnoskynä hipaissut. Samoin oli Desmodo, hänessäkään ei ollut kohtaa, mihin ei ollut luonnostelun jälkeen pensseli jättänyt käymättä. Molemmat olivat hyvin yksityiskohtaisia, taulu ja nainen, vaikka yhdessä vaiheessa kaikki oli vain niin sotkuista.
"Kauankohan siinä olisi mennyt? Pari kuukautta ainakin, aloitin silloin kun lumi alkoi sulaa, ja olin valmis kun ensimmäinen lintu lauloi aamulla ulkona."
Desmodo muisteli, tauluun oli mennyt ikuisuus, mutta se oli sen arvoinen.
"Se kuvastaa minua siksi, että kun se oli väriä vaille valmis, näytti se todella sotkuiselta ja rumalta. Mutta kun kulutti aikaa, siitä tulikin yksityiskohtainen ja kiinnostava, vaikka samat sotkut ovatkin yhä taustalla."
Dae selitti. Pikkuhiljaa Desdo alkoi pitää Maista yhä enemmän ja enemmän, ja siksi valehteleminen alkoi tuntua ikävältä. Hänen olisi kerrottava mikä hän on, mutta vasta sitten, kun Mai olisi ulkona, ettei tuo luulisi naisen käyvän tuon kimppuun.

"vain pari kuukautta? luulisi että tähän olisi mennyt pidempään... se näyttää toden tuntuiselta... luulisi että kuvan henkilöt tulevat maalauksen läpi tänne tanssijaisia viettämään" Mai ihasteli ja hymyili hiukan. Tanssijaiset. Sellaiset olisi ihanat. Vaikkakaan, hänellä ei olisi aikaa, koska loukkaantuneet eläimet tarvitsisivat häntä.
Kun Desmodo kertoi, miksi taulu kuvasti häntä, Mai nyökkäsi.
"minusta sinä olet kiinnostava ihminen, vaikka en olekkaan kuluttanut paljoakaan aikaa kanssasi" Mai sanoi hymyillen ja katsahti vielä kerran oopperasali taulua, ennenkuin kääntyi Desmondon puoleen.

Mai ei voinut ihailematta naisen hiuksia, hieman punertavia silmiä ja Maista tuntui, että Desmondo on vahva ja persoonallinen ihminen.
Tällä oli vahva ote väreihin, eikä tämä ollut ujostellut häntä.
Mai piti Desmondosta, tästä metsän asukista, joka soitti kauniisti ja teki kauniita tauluja.

No jos Mai tietäisi, että Des olisi vampyyri, ei tuo ihmettelisi yhtään, miksi aikaa oli kulunut niin vähän. Dae ei tarvitse unta, joten hön kykenisi maalailemaan taulua niin pitkään kuin tahtoi. Kokonaisen päivän vaikka, jos inspiraatio riitti. Siksi taulun maalaamiseen oli kulunut niin vähän aikaa.
"En silloin oikein muuta tehnytkään, kuin maalasin tätä taulua."
Dae vastasi selitykseksi, koska vielä hän ei ollut valmis kertomaan vanpyyriuttaan.

Main seuraavat sanat saivat Daen värähtämään, hymy hyytyi tuobn huulilta, ja hän alkoi purra hampaitaan yhteen. Katumuksen pisto tuntui vahvana Desin sydämen luona, ja tuo käänsi katseensa pois naisesta. Ihmisestä, joka oli niin haavoittuvainen.
"Mukava kuulla, että pidät minusta."
Des vastasi hiljaa, ja liikahti pois taulun luota. Varjon lailla nainen meni kauimmaiseen nurkkaan Maista, ja istuutui selkä naista kohden sängynreunalle. Nyt se sitten alkoi, hän menettäisi ensimmäisen ystävänsä, koska se vitun mulkku oli mennyt puraisemaan häntä!
"Oletko ihmetellyt, miksi täällä ei ole keittiötä? Tai miksi ikkunat on peitetty, ettei auringonvalo pääse sisään? Oletko ihmetellyt, miksi ihoni on näin kalpea? Jos et, olet liian sinisilmäinen muuhun maailmaan katsottaessa."
Des tunsi käsiensä vapisevan, ja tuo katsoi jalkoihinsa epävarmasti.
"Toivon, että luottaisit minuun tämänkin jäkeen, mutta jos tahdot, saat kyllä lähteäkkin. Minä olen vampyyri."