Ilta oli alkanut laskeutua. Aurinko roikkui juuri ja juuri taivaanrannassa. Miran kadut alkoivat hiljetä, mutta milloinkaan ei koko kaupunki nukkuisi. Silloin kun toiset kääntävät kylkeä, toiset heräävät. Ja kun toiset heräävät, toiset käyvät nukkumaan. Milloinkaan ei olisi hetkeä, jolloin kukaan ei liikkuisi kadulla. Nytkin pääkadulla liikkui yksi henkilö.

Keren saappaiden kannat kopisivat kivikatuun. Pitkä nainen käveli sirosti ja osaavasti korkokengillä eteenpäin. Päällään naisella oli lyhyt hame. Väriltään vaate oli punainen, ja sidottu nistasta. Tiukka hame myötäili naisen vartaloa, ja ei jättänyt mitään arvailujen varaan. Hiuksensa nainen oli laittanut löysälle nutturalle, ja kietonut sen monimutkaisesti niskaansa. Huulet Kere oli värjännyt hennolla tummanpunaiella, ja silmänsä vain rajannut mustalla. Hymy tuon huulilla oli valloittava.

Kere oli matkalla erääseen majataloon, sillä kerrankin demonilla oli rahaa, hän oli onnistunut putsaamaan erään talon oikein hyvin.

Ilta. Se oli kaunista aikaa, ehkäpä vuorokauden kaunein aika. Silloin ei useimmiten ollut liian kuuma eikä liian kylmäkään vaikka auringon laskeuduttua myös lämpötila laskisi. Pimeys, yleensä sitä karsastettiin. Se liitettiin pahuuteen. Pahuudesta seuraa pimeyttä, pimeydestä pahuutta -- ja useimmat halusivat sulkea silmänsä näiltä. Elämän arjessa pimeässä asuva pahuus oli ehkä arkakin puheenaihe toisille, kuka ties ?

Pimeys sai kuitenkin seuraajansa. Sillä oli aina oleva tovereita matkassaan, niitä jotka olivat sille lojaaleja. Ne jotka saivat voimansa ja rauhansa illan pimetessä yöksi. Aurinko oli heille piikki lihassa, sellainen taivaankappale joka kiusasi ja ärsytti lämmöllään ja valoisuudellaan.

Päivä ja yö -- ne jotka eivät kohtaa. Ovat toistensa vastakohdat.

Dorien oli jälleen kerran matkannut Eanésta Miraan, työnsä takia. Firma jossa hän nyt oli töissä, oli pyytänyt että Dorien hoitaisi erään homman. No, se homma oli hoidettu joten sitä ei enää tarvinnut vatvoa suuntaan eikä toiseen vaan nyt saisi viettää pari ansaittua vapaapäivää. Mies oli viimein jaksanut paneutua työnsä pariin ja lopussahan kiitos seisoo.

Mustat hiukset oli tuttavallisesti vedetty ponihännälle ja kaksi ns. saparoa eteen. Kutrit oli harjattu ja ne kyllä komistivat olemustaan kunnolla, tosin iho näytti vielä kalpeammilta kuin oli mustien hiusten ympäröidessä teräväpiirteiset kasvot. Punaiset silmät tarkastelivat tylsistyneenä ympäristöä - majataloa johon mies oli majoittunut muutamaksi yöksi, seuranaan oma rakas miekkansa sekä muutama lasillinen vettä väkevämpää.
Päällään miehellä oli oma takkinsa, sen alla tavallinen arkiasustus. Ei, kyllä hän oli ulkonäöllisesti tavallisesta massasta poikkeava, mutta loppuen lopuksi kuitenkin niin näkymätön että hänet jätettiin suosiolla omiin oloihinsa.

Dorien piti yksinäisyydestä, jos sitä ei ollut liikaa. Joskus seura kelpasi, joskus ei, se niin riippui päivästä. Tänä iltana hän kuitenkin oli jo valmiiksi hivenen ärsyyntynyt, mutta kuitenkin aika neutraalilla mielellä varustettuna.
Uskaltaisiko kukaan livahtaa miehen seuraan, joka istui pienessä nurkkapäydässä, nojaillen toiseen käteensä tylsistyneen oloisesti ja toisen käden sormet piirtelivät erinäisiä koukeroita puiseen pöytään.
Niin tavallinen ilta kuin vain voisi olla.

[ Pahoittelen jo näin etukäteen jos vastauksissani kestää, sillä niissä saattaa esiintyä viiveitä~~ ]

Kere oli ammatti varas, kuului parhaimmistoon. Naisella oli vihamiehia joka nurkalla, ja kourallinen ihailijoitakin. Siksi nainen joutui aina nähdä paljolti vaivaa naamioituakseen. Niimpä tuo oli ottanut tavaksi ryöstöretkillä peittää kasvonsa huivilla, ja jättää vain vedenväriset silmtä näkyviin. Mustia vaatteita käyttäen tuo verhosi silloin koko ruumiinsa. Niimpä Kere vaikutti ehkä hieman ninjalta ryöstöpuuhissaan, nykyään, sillä enää tuo ei halunnut naamioitua ollessaan kadulla muutenvain.

Kere olikin aikaisemmin illalla pukeutunut niinsanottuun ninja asuunsa, ja mennyt käymään erään aatelisen talolla. Tuota aatelista nainen oli tarkkaillut parin päivän ajan, ja kun demoni oli vihdoin saanut tiedon, että aatelinen olisi lähdössä matkoille, oli Kere hyvin iloinen. Taloa jäisi hoitamaan kuulemma vain taloudenhoitaja. Niimpä Kere oli aikaisemmin illalla murtautunut taloon, tappanut helposti taloudenhoitajan, ja putsannut irtaimiston itselleen. Hämärällä kujalla nainen oli myynyt mustalaiseksi pukeutuneena suurimman osan tavaroista, ja ansainnut ison nipun kultaa. Nyt olikin siis juhlinnan aika!

Aina ollessaan Mirassa, Kere yöpyi ja juhli samassa majatalossa. Nainen tunnettiinkin jo tuolla, mutta ei varkaana vaan jonkin pikkukylän mukavana neitona. Aatelisesta Kere olikin kaukana, ja siksi häntä kohdeltiin paikassa hyvin, sillä majatalossa ei pidetty itseään täynnä olevista aatelisista. Lisäksi, aina ollessaan tuolla majatalossa, Kere istui eräässä nurkkapöydässä ja yöpyi samassa huoneessa. Huoneen hän oli varannut aikaisemmin päivällä itselleen, mutta saapuessaan ovesta sisällem koki nainen järkyttävän yllätyksen.

Siinä nurkkapöydässä, missä demoni aina istui, istui jo joku. Mies vielä kaikenlisäksi. Suuttumuksen tilalle kuitenkin tuli kiinnostus, sillä tuo mies oli erilainen, kuin muut paikalla lojuvat kanta-asiakkaat. Niimpä Kere lähti korkokenkien kapinan saattelemana kulkemaan kohti nurkkapöytää. Päästessään pöydän luo, tuo laski molemmat käatensä pöydälle, ja nojasi hieman niiden varaan. Paljastava korsetti oli omiaan tällaisiin tilanteisiin, joissa kuului miellyttää kaksilahkeisia.

"Ei pahalla toveri hyvä. Mutta minä yleensä istun tässä nurkkapöydässäni vieraillessani täällä pääkaupungissa. Joten olisikos mahdollista liittyä seuraan, sillä olisi hyvin epäkohteliasta minulta yrittää ajaa sinua pois."
Kere puhui ystävällisellä äänellä, ja katsoi vetoavasti mieheen.

Tylsää.
Mustahiuksinen mies haukotteli, antoi tylsyytensä näkyä poispäin. Kukaan ei tuntunut huomaavan häntä. Oliko se hyvä? Ei. Dorien olisi kuitenkin juuri nyt kaivannut seuraa, mutta silloin kun sitä tarvitsi niin ei sitä tietenkään ollut lähettyvillä. Asiakkaiden äänet kuuluivat häneen korviinsa vain tasaisena sorinana, eikä Dorien antanut sen liiemmin häiritä itseään. Yhä vieläkin hän piirteli toisella kädellään puiseen pöytään erilaisia koukeroita, välillä seuraillen niitä viivoja jotka puu omasi jo alunperin. Kuviot olivat kauniita, luonnon aikaansaamia.

Mielensä oli tyhjä -- yksi henkilö sinne kuitenkin mahtui. Dóra. Hänen rakas siskonsa, rakas sokeutuva siskonsa! Kuinka tuo pärjäsi yksinään Eanéssa? Dorien oli koko ajan ollut lievästi huolissaan sisarestaan, ainoasta ihmisestä johon oli kiintynyt ja jolle osoitti jonkinlaista lempeää huomiota tosin ollen kuitenkin tietämättään liian ylisuojeleva ja -huolehtiva.

Ovi aukesi, joku astui sisään ja Dorien ei edes viitsinyt kääntää päätään katsoakseen kuka sieltä oikein tuli. Tietenkin joku tavallinen asiakas, josta hänen ei tarvitsisi liiemmin välittää. Voisi unohtaa tyystin.
Niinpä käsi toinen kätensä sai jatkaa pään tukena.

Korkokenkien kapinaa. Ääni lähestyi häntä, nyt demoni vilkaisi sivusilmällä tulijaa, joka siihen mennessä olikin saapunut samaisen pöydän luo jossa mustahiuksinen mies itse istui. Käden kannattelessa yhä päätään, tuo vilkaisi naista. Ei mikään hassumpi tapaus. Katse kuitenkin kohdistui pian toisen silmiin. Ystävällinen ääni ja vetoava katse -- se sai pienen toispuoleisen hymyn kipuamaan Dorienin toiseen suupieleen.
"Kuules nyt, toveri. Vaikka yrittäisit ajaa minut pois niin siitä ei tulisi kuitenkaan mitään", Dorien hipaisi toisella kädellään vieressään olevaa pitkää miekkaa, virneen vain kasvaessa.

"Mutta kun sinä nyt noin kiltisti kysyt niin ole hyvä ja liity toki seuraan", tuo lausahti ja ääni sai käärmemäisesti sihahtavan vivahteen -- no kuinkas muuten, kun toinen pystyi muuttumaan hietakyyksi.
Punaiset silmät, muutenkin jokseenkin mysteerisen näköiset, saivat erilaisen vivahteen kun tuo katsoi vedenvärisiin silmiin, toisen kulman kohotessa hieman kysyvästi.
"Neiti ei taida olla myöskään paikallisia?" Dorien kysyi vielä, hunajaiseksikin kutsuttavan hymyn koristaessa nyt kasvoja. Illasta voisi sittenkin tulla ihan mukiinmenevä~

Kere nojasi pöytään molemmillä käsillään, ja katsoi ystävällisesti vedenvärisillä silmillään miestä silmiin. Nainen pisti merkille miehen erikoiset, käärmemäiset silmät. Punaiset silmät, viivapupilli, ja erikoinen katse. Tuo mies tosissaan vaikutti tutustumisen arvoiselta, ja jos Keren herkkä hajuaisti kertoi oikein, oli demoni lajitoveri. Lisäksi miehessä oli kaikkea muutakin mukiinmenevän näköistä. Mustat hiuksensa mies oli sitonut kolmelle saparolle. Kaksi niistä oli olkapäillä lepäilemässä, ja komas takana ponnarilla. Miehen kalpea iho viittasi vampyyriuteen, mutta tuo ei haissut vanpyyriltä. Vaatteina tuolla mahdollisella lajitoverilla oli maanläheisiä värejä ja erikoinen takki.
"Oletko aivan varma, että pärjäisit minulle?"
Kere sanoi, ja kohottautui seisomaan. Ensiksi nainen känsi kämmenensä kohti lattiaa. Sitten tuo veti kätensä nyrkkiin, etusormi ojossa eteenpäin. Nopealla liikkeellä kere pyöräytti kämmenensä kohti kattoa. Avatessaan neljä sormea nyrkistä, keskellä kämmentä heilui pikkuruinen lihansyöjäkasvi.
"Jotkut kasvit vain ovat kevereitani."
Kere sanoi virnistäen, ja puhalsi kämmeneensä. Kasvi katosi pikkuruisen vihreän savypöllähdyksen saattelemana. Saadessaan luvan liittyä seuraan, demoni istuutui sirosti.
"Ei, en ole paikallisia."
Tuo vastasi, ja katsoi sitten meittivästi toveriinsa.
"Anteeksi uteliaisuuteni.."
Kere puri hieman huultaan, ja käänsi katseensa miehen silmiin.
"Satutko olemaan muuttujademoni, katsos kun minä olen, ja ominaistuoksusi vaikuttaa hieman lajitoverilta.."


[Kerellä on pientä juttua jo yhden Reminan kanssa, joten sovitaanko, että tämä on käynyt ennen kuin Kere on tavannut tuon Reminan. Peli on Ikkusotossa, jos kiinnostaa?]

Naurahdus. Vai pärjäisikö Dorien naiselle? No totta vie! Niin, mies kun yleensä piti itseään muita parempina, niin myös tällä kertaa.
"Kyllä minä sinut ja lihansyöjäkasvisi päihittäisin", demoni naurahti, veikeän virneen yhä pysyessä kasvoillaan ja punaisten silmien katse tässä uudessa tuttavuudessa.
Hetkeksi katse kuitenkin irroitettiin toisesta ja tämä katsoi ympärilleen. Majatalon elämä ei oikeastaan kiehtonut Dorienia, koska kukaan ei tuntunut huomaavan häntä - paitsi tämä nainen. Toinen vaikutti lajitoverilta, kuin myös Dorienin aistit olivat herkemmät kuin tavallisella tallaajalla. Toinen oli muutenkin silmää miellyttävä, punaisine (mustia raitoja omaavine) hiuksineen ja räväkköine asuineen. Ei paha, ei paha. No ehkä Dorienin mieltäkin oli virkistänyt muutamat lasilliset vettä väkeämpää.

Kun hänelle jälleen esitettiin kysymys, niin kääntyi punaisten silmien katsekin jälleen toiseen.
"Kyllä, olen muuttujademoni", virnistyksen kera lausahdettiin vastaus. Ja tarkka saattoi olemuksestaan kyllä huomata, miksi eläimeksi tämä demoni oli muuttuva. Notkea ja siro olemus ja käärmemäisesti sihisevä puhe kertoivat jo paljon. Dorien vaan oli omannut niin paljon ominaisuuksia käärmeeltä kun kerta oli käärmeeksi muuttuva demoni - ja piti vielä käärmemuodossa olostaan.

Hmm... pitäisi kai viedä keskustelua hieman eteenpäin?
"Saisinkos udella neidin nimeä?" Dorien sitten kysyi, yhä hunajaisesti hymyillen. Toinen käsi veti muutamat otsalle pöllähtäneet hiussuortuvat sivuun, mutta punainen katse kuitenkin pitäytyi punahiuksisessa lajitoverissa.
"Nimi nimestä siis", demoni hetken päästä totesi, "omani on Dorien. Dorien Pajunköysi."
Mysteerinen katse arvioi yhä lajitoveria. Dorien hipaisi nopeasti miekkaansa, se oli tuki ja turva, oikeastaan sitä voisi kutsua melkein ystäväksi ja siksi aina välillä piti tarkistaa että se varmasti oli mukana, ettei kukaan pitkäkyntinen olisi vienyt sitä. Noh, se rosmo olisikin sitten entinen jos Dorien sellaisen saisi kiinni.

"Mikäs on saanut sinut matkustamaan Miraan?"
Dorien paransi hieman asentoaan ja nojasi nyt seinään toisen käden haroessa toista, ponihäntää. Majatalon ovi aukesi ja sulkeutui - muutama mies astui sisään ja kävelivät tiskin luokse. Dorienia ne eivät liiemmin kiinnostaneet, niinkuin eivät muutkaan asiakkaat. Noh, ketä hän huijasi? Kyllä lajitoverin seura häntä edes jonkin verran kiinnosti, sillä punahiuksinen oli saanut hänen kiinnostuksensa heräämään - jo osittain pelkästään sillä että tuo huomio hänet toisin kuin toiset.

[Okei - käy hyvin~ Voinen käydä vilkaisemassa peliä n__n]

Kere antoi pikkuhiljaa ivallisen virneen nousta tuon huulille. Hitaasti tuo liikutti päänsä nojaamaan käsienvaraan, ja nojautui hieman lähemmäs Dorieta.
"Katsos. Jotkut kasvit sitovat sinut paikalleen, eikä miekka saatikka magia saa niitä hellittämään."
Nainen puhui kuin pienelle lapselle, mutta sanoissa oli jäinen ja sarkastinen kaiku, joten ääni kuulosti selvästikkin kuuluvan aikuiselle. Etenkin kun sanoja korosti se leikkimielisen ivallinen hymy.

Kere piti tuon miehen äänestä, joka muistutti niin paljon käärmettä. Sihahdukset, ja ne silmät, muodostivat mielikuvaa käärmeestä yhä enemmän. Ja luonteeltaanhan käärme oli petollinen, niljakas ja fiksu, juuri sellainen mitä Kere ihannoi. Jos tuo mies olisi kuin käärme, sopisi se naiselle leikkikaveriksi miltei täydellisesti. Täydellistähän ei ollut olemassa, mutta sanaa vain on niin mukava käyttää, eikö totta?

"Tottahan toki saat udella, mutta aina en tiedä viitsisinkö vastata."
Kere vastasi yhä leikkimielisen sarkasmin siivittämänä. Miehen esitellessä itsensä, väläytti Kere tuolle yhden valloittamistaan hymyistä. Kohta tuo nojautui selkänojaa vasten, ja laski kädet syliinsä.
Vai että pajunköysi, yritätkö syöttää minulle koko ajan pajunköyttä, kuten käärmeet konsanaan?
"Minä olen Kere Reena Némjad, mutta kaikki kutsuvat Kereksi, joten saat sinäkin kutsua."

Melkein heti Keren esittäytymisen jälkeen paikalle pyyhälsi taroilija. Suipoista korvista näki, että tuo oli haltia. Miehellä oli lyhyet mustat ja pörröiset hiukset, sekä tumma iho. Ystävällisesti tarjoilija kysyi, mitä saisi olla. Kere väläytti tuolle ystävällisen hymyn, ja antoi pitkän katseen vedenvärisillä silmillään.
"Minä voisin ottaa pullollisen talon parasta punaviiniä."
Kere käänsi katseensa Dorien puoleen, ja kysyi:
"Saan kai tarjota edes yhden lasillisen sinulle?"
Tarjoilija käänsi huomionsa Dorieniin hieman hämillään Keren hymystä ja katseesta, kysyen nyt mitä saisi olla herralle.

Dorien katsoi suoraan toisen vedenvärisiin silmiin, toisen nojautuessa lähemmäs häntä niin ettei siihen jäänyt paljonkaan rakoa, jotta heidän otsansa olisivat kohdanneet toisensa.
"Pah. Kasvit ovat kuitenkin vain kasveja, aina joku keino löytyy", jotakin oli pakko sanoa. Dorien hymähti hiljalleen ja huulillaan leikki yhä tuo vino, ivalliseksikin kutsuttava hunajaisella vivahteella maustettu hymy.
Käärme. Mikäpä muukaan? Käärmeet olivat petollisia, luonteeltaankin Dorien oli kuin nuo suomuiset matelijat.
Hän ihannoi toisissa samankaltaisuutta. Eräänlaista särmää ja kunnianhimoa - ja sitä tuntui löytyvän tästä lajitoverista. Se olikin yksi niistä syistä, jonka takia Dorien oli edes hieman kiinnostunut toisesta.

Naurahdus. Vai että tälläistä leikkiä? Lajitoverin hymy sai Dorienin itsensä hymyilemään yhä hunajaisemmin, puhumattakaan pienestä ilkikurisesta virneestä toisessa suupielessä.
"Keera", mies maisteli toisen nimeä, "oli mukavaa kun viitsit sitten kuitenkin vastata."
Pientä hunajaisuutta oli jo havaittavissa äänessäkin, kun tämä lausahti Keeralle piikikkään kommenttinsa.
Keera, lajitoveri, mutta mikä toinen mahtoikaan olla toiselta muodoltaan? Dorien oli koko ajan yrittänyt analysoida sitä, mutta ei ollut aivan varma asiasta. Toisissahan eläimen piirteitä ei niinkään näkynyt, Dorien nyt itse sattui olemaan sellainen jossa ne näkyivät aika selvinä ja sai todellakin olla lahopää jos ei tajuaisi Dorienin olevan toiselta hahmoltaan käärme.

Tarjoilija. Vielä haltia. Hymy hyytyi hetkeksi, ja Dorien loi kolkon katseen tarjoilijaan, joka kysyi Keeralta että mitä saisi olla. Kun punahiuksinen sitten kohdisti huomionsa jälleen häneen niin hymy voimistui jälleen.
"Tottakai saat tarjota, se olisi mukavaa", ivallista siirappia täynnä oleva ääni lausahti vastaukseksi kunnes mies kiinnitti huomionsa tarjoilijaan.
"Tuokaapa sitten minulle ja seuralaiselleni kulhollinen vaikka viinirypäleitä", Dorien hymähti ja loi nopean katseen Kereen, "eihän sitä nyt sovi punaviiniä ihan tyhjään mahaan ottaa."

Tarjoilija lähti, ja palasi jonkin hetken päästä, tuoden Kerelle pyydetyn punaviinipullon (plus kaksi lasia) sekä Dorienille kulhollisen viinirypäleitä, kunnes tarjoilija sitten jälleen lähti jättäen kaksikon keskenään. Kylmä kuori suli Dorienin yltä heti tuon haltian lähdettyä, hän ei jostain syystä niinkään pitänyt haltioista - syytä hän ei vain tiennyt.
"Täälläpä on nopea tarjoilu", Dorien hymähti, "pitänee pitää paikka vastaisuuden varalta mielessä."
..naps, Dorien nappasi yhden viinirypäleen sormiinsa, pyöritellen sitä hetken ja laittoi sen sitten suuhunsa.
"Ja nämä ovat makoisia~"

[Hittailinpa nyt tuon tarjoilijan edes takaisin tuossa~ Toivottavasti ei haittane.]

[Sä et tajuakkaan kuinka rakastan tätä peliä. koko ajan hymy korvissa kun kirjotan..]

Mies tosiaankin taisi olla kuin käärme, kakkoseksi ei hän voinut missään nimessä jäädä. Käärmeen tavoin Dorien luikerteli Keren mieleen ja ajatuksiin imelällä äänellään, ja hunajaisella käytöksellään. Toistaiseksi kaikkihan vain oli kaksikolle leikkiä, tai ainakin Kerelle kaikki oli puhdasta leikkimistä, ei yhtään mitään muuta. Nainen ei oikeastaan edes tiennyt, pitikö hän miehistä millään muulla tavalla, kuin seksuaalisena tyydyttäjänä. Demonille riitti tosin suurimmaksi osaksi tämä tällainen flirttailu, ja hunajaisesti puhuminenkin, tyydyttämään tarpeet.

Nainen nyökkäsi epäsuoralle kiitokselle, mutta pudisti sitten pienesti päätään.
"Ei, ei Keera. Kere."
Kere korjasi ystävällisesti ja pahoitellen edelleenkin sarkasmilla koristettuna, mutta antoi silmissään näkyä hetken jäisen katseen. Kukaan ei keksisi hänelle lempinimiä, jollei Kere niin itse tahtoisi. Tokihan lempinimet olivat hauskoja, mutta vielä tässä sosiaalisessa kanssakäymisessä ei oltu niin pitkällä, Kerestä.

Tällä hetkellä Kerestä ei tosiaan huokunut ulospäin tämän susimuoto, muuten kuin tuoksuna. Jos mies hasitelisi oikein tarkasti, lähitisi naisesta vieno koiramainen tuoksu, joka tosin oli peitetty hajuvedellä. Hajuvettäkään ei onneksi ollut liikaa, koska muutenhan kukaan ei olisi tahtonut istua naisen lähellä. Lisäksi, jos nyt demoni nauraisi jossakin vaiheessa aidosti, olisi naurussa pieni haukahtelumainen kaiku, mutta ei toki rumasti. Ulkona jos missä demoni vaikutti sudelta, koska tarkkaili ympäristöään ja nautti kuun katselemisesta.

Tarjoilija otti tilaukset ja lähti. Hiljaisuus ehti vallata kaksikon, mutta hunajainen hymy ei kadonnut sekunniksikaan Keren huulilta. Haltian tuodessa tilauksen, väläytti nainen taas ystävällisen hymyn, mutta Dorien kykenisi huomaamaan, että oli itse jo saanut paremman hymyn varastettua Kereltä, kuin tuo haltia. Nainen tarttui viinipulloon, ja kaatoi valmiiksi avatusta pullosta heille laseihin juomaa. Mustiksi lakatut kynnet vain kolahtelivat kovaan lasiin. Sirosti Kere laski lasit heidän eteensä, ja nappasi itselleen yhden viinirypäleen. Nainen tosin oli enmmänkin A-luokan lihansyöjä, mutta kyllä rypäleet nyt alas menisivät.
"Totta tosiaan, nopea palvelu ja erinomaisia hedelmiä. Oletko vielä nähnyt kodikkaita huoneita? Itse kun käyn Mirassa, käytän aina tätä majataloa. Ainiin, taisit juuri ennen tarjoilijan tuloa kysyä, mitä teen täällä. Olen eräänlainen kauppias, jotem tulin kaupittelemaan haltuuni saanneita tuotteita."
Suoraan nainen ei valehdellut, vielä, mutta ei kyllä kertonut koko totuuttakaan.

[Noh, vähän sama ongelma täälläkin suunnalla~ n__n]

Punaiset silmät eivät jaksaneet enää tiirailla muualle ympärilleen - hänellä oli tarpeeksi katsottavaa tässä seuralaisessaan. Hänet oli vihdoin huomattu ja hän oli saanut seuraa, niin mikäs sen parempaa. Ja leikkiä tämä oikeastaan oli hänellekin, Dorien ei muistanutkaan milloin oli viimeksi saanut suustaan näinkin hunjaisen, imelän äänen kuin nyt. Kere oli saanut punaisissa silmissä aikaan myös lämpimämmän katseen sen kolkon ja kylmän katseen sijaan. Mysteerisenähän se pysyi lähes aina. Kuin kukaan ei voisi tietää mitä tuo ajatteli ja mitä katse piti sisällään.

"Ah, Kere, pyydän anteeksi huolimattomuuttani", demoni hymähti toiselle, nyt pienen ivallisen vienon hymyn saattelemana. Dorien analysoi jälleen toista katseellaan, koitti hakea vihjeitä siitä, mikä toinen oli toiselta muodoltaan. Hän uskoi Keren jo tietävän miksi itse muuttui, mutta Dorienilla oli vain pieniä, epämääräisiä ajatuksia toisen eläinhahmosta. Oikeilla jäljillä kuitenkin oltiin, se oli joku tassullinen, luultavasti koiraeläimiin kuuluva. Dorien ei tosin ollut varma. Kissaeläimet hän oli jättänyt vaihtoehdoista pois, sillä Kerestä ei huokunut sellaista kissamaisuutta. Noh, eipä se nyt häntä liiemmin liikuttanut mikä toinen oli eläinmuodoltaan ja mikä ei.

Tarjoilijan kipaistessa tuomaan heidän tilauksensa pöytään, Dorien katsoi kun Kere kaatoi pullosta punaista juomaa laseihin. Kuinka sirosti tuo laskikaan lasit pöydälle. Hymy kasvoi Dorienin kasvoilla, ja punainen katse siirrettiin nyt taas toisen vedenvärisiin silmiin.
Dorien hamusi itselleen yhden viinirypäleen, söi sen ja tarttui sitten viinilasiin, maistaen sitä pienesti. Se oli oikein hyvää, tosiaan talon parasta viiniä.
"Ah, kyllä minä olen huoneet jo nähnyt. Vein matkatavarani sinne aikaisemmin, kunnes työ sitten kutsui", Dorien naurahti. Huoneet olivat todella kodikkaita, vastasivat ainakin hyvin hintaa.
Mysteerinen katse pidettiin toisessa, Dorien yritti aina nähdä jokaisen läpi ja hänen intensiivinen katseensa saattoi peloittaa joitakuita. Siksikin hän oli mielissään: Kere ei ollut väistänyt hänen katsettaan.

"No, onko työ ollut antoisaa?" Dorien sitten kysyi imelällä äänellään ja maistoi jälleen pienesti viiniä, laskien lasin sitten taas pöydälle. Käsi kävi jälleen koskettamassa miekkaa ja hetkeksi kääntyi katsekin sitä kohden, sen kuitenkin pian taas siirtyen Kereen. Toinen oli kaikin puolin miellyttävää seuraa.
"Itse olen ollut Mirassa vain kirjurin hommissa, kun yrityksen johtaja, jossa olen töissä, tuli tänne tekemään kauppoja. Minun piti sitten kirjoittaa sopimukset ynnä muut", Dorien tuhahti. Hän oli nyt jaksanut sentään tehdä työnsä kunnolla ja oli vihdoin paneutunut siihen, mutta siltikään se ei oikein jaksanut kapinoivaa, vapautta rakastavaa sielua kiinnostaa.
"Ja siitä hyvästä sain muutaman vapaapäivän", Dorien totesi hiljaa hymyillen.

Lasi nostettiin jälleen ja siitä hörpättiin pienesti. Katse pidettiin seuralaisessaan, hunajaisen hymyn vallatessa kasvonsa.
"Tämä punaviini on todella hyvää. En tiedä kuin muutaman tätä paremman."

Dorien oli tosissaan iloa Keren silmille. Yleensä naisen huomion kiinnitti vain atleettiset ja egoistiset miehet, mutta sittenkin taisi se käärmemäisyys luonteessa olla vetävin puoli. Tuosta miehestä vain ei ottanut selville, mitä hän ajatteli kulloinkin, ja mitä tulisi hetken päästä sanomaan. Leikkimielisyys asiaa kohtaan, onneksi, paistoi tuon silmistä. Kere ei nimittäin pitänyt sydänten murskaamisesta, mutta minkä hän sille voi, jos joku sattui ihastumaan häneen jostakin kumman syystä. Ja syyhän ei koskaan ollut flirttiä pursuavan naisen vika, eihän?

"Tottakai saat sen anteeksi, kun noin kauniisti pyydät."
Kere sanoi vilpittömästi, koska oikeastihan ei edelleenkään moisella ollut suurta merkitystä. Kere ei vain tahtonut, että kukaan koskaan tekisi hänelle, tai sanoisi hänelle, mitään sellaista mitä hän ei halunnut. Toki muut saivat päättää, mitä sanoivat Kerelle, mutta seuraukset saattoivat olla joko kohtalokkaat, tai nautinnolliset.

Silmäkulmastaan nainen pisti merkille viiniä kaataessaan toisen katseen. Vain se katseen sillointällöin mukanaan tuova analysoinnin tunne inhotti Kereä, mutta hänhän teki samaa. Hymy syveni Dorien huulilla hetkeksi, ja niin syveni hetkeksi Kerenkin huulilla. Nainen rakasti olla huomion keskipiste, jos huomio tulisi yhdeltä tai kahdelta olennolta. Huomion antaja sai demonista olla joko mies tai nainen, lajista riippumatta.

"Mukava kuulla, että pidät huoneista. Olen kaikille tapaamilleni suositellut paikkaa, koska toivon, ettei tämä mene konkurssiin, kuten useimmat lempipaikoistani."
Kere kertoi hieman haikealla äänellä, ja kohotti viinilasin huulilleen. Naisen suuhun levisi hieman kitkerä maku, mutta sitä seurasi samantien pehmentävä hulahdus. Viini oli oikein makoisaa, tosissaan. Yleensä demoni kyllä joi olutta, koska se oli halpaa, mutta nyt hänellä oli kerrankin jotakin mitä tuhlata.

"Tulen parhaimpaan tietämääni majataloon, tilaan kalleinta viiniä ja vaatteeni ovat kohtalaisen uusia, ja olen hyvällä tuulella. Kaiken tämän pitäisi kertoa, että kaikki onnistui todella hyvin."
Kere vastasi hymy korvissa, ja kerrankin tuon äänessä ei ollut sitä sarkasmia, joka kertoi tosissaan naisen olevan tyytyväinen.
"Ah, inhoan kirjoittamista, jollen sitten kirjeitä kirjoittele ystäville."
Jaa mille ystäville? Nainenhan valehtelee taas päin naamaa.
"Minustakin viini on hyvää, vaikka harvemmin moista juonkaan."
Demoni kertoi, ja samalla viittasi epäsuorasti pieniin rahaongelmiin, jotka olivat hetkeksi helpottuneet. Suoraan ei hän kuitenkaan alkaisi sanoa, ettei ole varaa.
"Käytkö sinä useinkin täällä pääkaupungissa? Ja oletkos pitänyt Mirasta?"

Hymy pysytteli kasvoilla - niin se oli pysytellyt koko ajan. Viiniä maisteltiin aina välillä ja muutama viinirypälekin jatkoi tietään miehen suuhun aina toisinaan - katseen pitäytyessä kuitenkin seuralaisessaan. Jotenkin heissä kahdessa oli niin paljon samaa, Dorien ei vain osannut nimetä yhtäläisyyksiä vaan aisti ne. Mieskin halusi omalta osaltaan olla huomion keskipiste, se joka seisoo parrasvaloissa ja se jota kuunnellaan ja totellaan. Hänelle muut olivat vain leikkimistä varten tai sitten toisista piti koitua hänelle itse jotakin. Hän ei ollut tähänkään menessä kunnioittanut ketään, paitsi niitä joilla oli valtaa ja voimaa.
Itserakas ja kunnianhimoinen sielu, joka ei ollut ihan mikään tavallinen kaduntaaplaaja. Käärmeen lailla viekas, epäilyttävä ja petollinen, joka pystyi katoamaan tuossa tuokiossa. Mies, joka pystyi puremaan pisteliäillä kommenteillaan tai sitten viettelemään hunajaisella olemuksellaan, kummin vain mutta yleensä kummastakin seurasi vain karvas tappio.

Dorien hymyili - vieläkin. Ilmeeseen oli liittynyt vielä ripaus lisää kinnostusta. Tämä taisikin olla yksi niistä kerroista, jolloin Dorien oli edes hitusen vilpittömästi kiinnostunut toisista, mutta tässäkin oli tietenkin oma lehmä ojassa - Dorien sai Kerestä seuraa ja huvia tylsään iltaan. Hänhän oli aikaisemmin tylsistynyt istumaan yksin nurkkapöydässä, josta kukaan ei huomannut häntä.
"Itsekin voisin tätä toki suositella tuttavilleni ja ystävilleni - mukava paikka kaikin puolin", Dorien nyökäytti päätään kerran, kuin korostaakseen sanoja. Tosin hänkin tässä välissä veti sitä pajunköyttä - eipä ollut Dorienille niinkään ystäviä siunaantunut, mutta eihän Kere sitä tiennyt.

"Totta. On mukavaa kun sain seuraa sinusta", pieni, hyvin hunajainen toteamus kera imelän hymyn. Viinilasi kallistui taas huulilleen, ja punaista juomaa valui tuon kurkusta alas. Hän pyöritteli hetken aikaa lasia sormissaan, katsellen Kereä nyt ilman analysointia. Eiköhän hän ollut saanut kaiken tarpeellisen tiedon aikaisemmin, sen mitä Kerestä pystyi päällepäin näkemään.
"No, kirjurin hommassa sitä kirjoittamista on. Pitää kirjoittaa sopimuksia, tiliotteita, laskuja, ja vaikka mitä muuta", Dorien hymähti, "se on oikeastaan hyvin tylsä työ, mutta saahan siitä palkkaa."
Dorien nojautui hieman eteenpäin nojaten nyt kyynärpäillään puiseen pöytään. Mustia suortuvia valahti otsalle, josta hän ne vain sipaisi nopealla liikkeellä pois.
"Minä yleensä juon viiniä tai jotain vahvempaa, vaikka harvemmin tulee alkoholia nautittua nykyään", demoni naurahti leppoisasti, pistäen kuitenkin merkille toisen kommentin siitä, että rahahuolia varmaan oli ollut.

Hunajainen ilme, pieni naurahdus ja pieni kulaus viiniä.
"Joskus kävin Mirassa aika tiuhaankin tahtiin, mutta nyt ei ole tullut kauheasti täälläpäin liikuttua. Mirahan on todella kiva kaupunki, mutta kyllä minä olen Eanéen tykästynyt enemmän", Dorien vastasi, ihan rehdisti ja vilpittömästi naurahtaen. Hän todellakin piti Eanésta, se oli sentään kotikaupunki.
"Mistä päin itse olet tulossa, jos saan udella?", pieni selaperäinen vilkaisu Kereä kohti, "se kaupunki saa olla onnellinen kun siellä asuu noinkin kauniita yksilöitä."
Imelä ääni, tosin hiljaisempi kuin aikaisemmin. Hunajainen hymy oli levinnyt kasvoillaan, ja silmissä tuikkia tuo punainen katse. Noh, tämä oli hyvää illanviettoa~

Kere nojasi leukaansa vasempaan käteen, ja oikeassa käsi lepäsi pöydällä. Oikean käden pitkät sormet leikkivät viinilasin jalustalla, silitellen sen silee pintaa hellästi. Hymy riippui Keren huulilla, ja katse oli suunnattu Dorienin käärmemäisiin silmiin. Pikkuhiljaa nainen alkoi olla sataprosenttisen varma siitä, että toinen oli käärme. Mutta mikä käärme? Se olikin sitten aivan toinen juttu. Nainen toivoi, että mies olisi jokin myrkyllinen ja komea matelija, eikä mikään rantakäärme, tai jotakin. Sillä ilman myrkkyähän käärme on miltei vaaraton, jollei se sitten kurista kuoliaaksi. Tappavat eläimet vain olivat Kerestä niin ihania. Siksi hän rakasti susimuotoansa.

Keren vedenvärisistä silmiltä jäi harvoin mitään huomaamatta, ja niin hän pisti merkille sen pienen lisäripauksen kiinnostusta miehen osalta. Toki demoni itsekkin kiinnostui toisesta miltei koko ajan enemmän. Seuralainen antoi koko ajan itsestään uutta tietoa, mutta oikeastaan mitään ei demoni vieläkään tiennyt. Dorien oli niljakas ja vikas kuin käärme, ja varmasti osasi myös olla se käärmeen petollinen puoli yhtä hyvin kuin tämä hunajainenkin puoli. Niimpä mieheen ei oikeasti kannattanut luottaa, mutta kannatti pitää hauskaa ja miellyttää. Ja miellyttämisenhän Kere osasi vetää molempiin suuntiin, hänähän ei tekisi mitään, mitä ei tahtoisi tehdä.

Miehen sanojen myötä Keren huulilla väijynyt hymy syveni selvästi, ja tuo katsoi nyt vetävämmin kuin kertaakaan aikaisemmin Dorienia silmiin. Aivan hitusen nainen nojautui eteenpäin samalla, kun nojaili käteensä, ja siveli viinilasia.
"Kiitos, sinunkin seurasi on oikein mielenkiintoista."
Perään Kere hymyili leikkisän ujosti, ja kohotti viinilasin huulilleen. Samalla kun nainen joi, han nojautui taas ninsanotulle omalle paikalleen. Muille miehen sanoille hän vain nyökkäili ja mumisi kuulemisen merkiksi, mutta sekuniksikaan ei hän siirtänyt katsettaan toisaalle.

"Liikun siellä missä asiakkaatkin liikkuvat, ja menen sinne missä parhaiten tuotteeni käyvät kaupaksi. En asu missän, koska en vain osaa pysähtyä. Mira onkin ainuita paikkoja, joss aolen tähän mennessä käynyt kahdesti. Èanessa en ole vielä edes ehtinyt käydä. Osaat varmaan kotikaupungissasi sitten suositella paikkoja, jos sinne joskus eksyn?"
Miehen hunajaiseen hymyyn ja lähemmäs nojautumiseen Kere vastasi vetoavalla katseella.
"Mikään paikka ei ole onnellinen, koska viivyn liian vähän aikaa jokaisessa paikassa."

Viinilasin sisältö hupeni hiljalleen puolilleen siitä mitä se oli ollut. Dorien piirteli jälleen kerran toisella kädellään kuvioita puiseen pöytään, irroittamatta kuitenkaan katsettaan vastapuolesta. Niinkuin Dorien ei itsekään ollut luotettava, niin ei hänkään luottanut kehenkään, eikä Kere tehnyt poikkeusta tässä asiassa. Leikittely oli mukavaa ajanvietettä, kun se oli vielä maustettu viinillä ja tietenkin kun Keressä oli silmänruokaa - mikäs siis sen parempaa? Mustahiuksinen kertoilikin itsestään vain nippelitietoja, jotka eivät periaatteessa kertoneet mitään hänestä - ne vain johdattelivat, loppuen lopuksi kaikki jäi kuuntelijan pään varaan, minkälaisen kuvan tuo Dorienista saisi kerrottujen tietojen avulla.

Mutta kun mies oikein alkoi ajattelemaan, niin eihän hänkään tiennyt mitään Kerestä. Mutta eihän se ollut edes tarpeen, vai oliko? Nääh, edelleenkin Dorien pystyi aistimaan heissä yhtäläisyyksiä, joita ei pystynyt nimeämään (ja se oli miehen mielestä hyvin ärsyttävää), mutta muuten hän ei oikeastaan tiennyt tuosta mitään ja liekö Keren kertomuksiin olisi luottamista? Sitäkään ei voinut kuin arvailla, mutta ei Dorien tässä ainakaan häviöllä ollut, sillä kenellekään hän ei luottamustaan heti suonut, josko pidemmän ajan päästäkään.

Hymy, hunajainen ja takaa petollinen. Se oltiin suotu vastapuolelle monta kertaa. Kuin käärme oli Dorien yrittänyt kiemurrella naisen mieliin mysteerisellä katseellaan, salaperäisellä äänellään sekä hunajaisella hymyllään. Nyt mukaan olivat tulleet pienet, imelät kohteliaisuudet. Edellisessä ei kuitenkaan ollut mitään valhetta - Dorien todellakin nautti Keren seurasta, enemmän kuin monien muiden pitkään aikaan. Kukaan ei ollut pystynyt herättämään hänen kiinnostustaan, ja se oli yhtä kuin tylsistynyt ja ärtynyt Dorien, jota ei voisi enää mikään vähempää kiinnostaa.

Dorien hymyili. Vai oli hänen seuransakin kiinnostavaa? No hyvä, sitä hän oli toivonut ja odottanutkin - ja tiennyt.
"No niin, tottahan tuo on. Miksi vain lysähtää yhteen paikkaan, jossa kauppa ei käy", mustahiuksinen nyökkäili ja maistoi jälleen vähän viinilasistaan, laskematta sitä kuitenkaan alas kädestään.
"Voi harmi, he eivät tiedäkään mitä menettävät kun päästävät tuollaisen kukkasen hyppysistään", Dorien puhui imelästi, joskin hivenen viekkaalla tavalla. Ja kuten miehelle oli tyypillistä niin käsi tuli mukaan korostamaan sanojaan. Toinen kämmen puristettiin nyrkkiin ja pian se avattiin nopeasti - kuin kukka joka oli puhjennut kukkaan ja kadonnut sen jälkeen.

"Kuinka kauan ajattelit vielä viipyä Mirassa?" punasilmäinen vielä kysyi perään. Nojautuen jälleen taaksepäin, nojaten nyt jälleen selkänojaan, katseen kuitenkin hellittämättä Kerestä. Toisen katse oli ollut äskettäine melko vetoava, ja se sai Dorienin hymyilemään vain imelämmin. Ah, kuinka mies pitikään siitä, että Kere katsoi häntä vedenvärisillä silmillään, eikä väistänyt punaista katsetta kuten jotkut. Jos tunsi miehen niin voisi sanoa että Keren kohdalla miehen katseessa ei ollut sitä ylempiarvoisuuden tunnetta joka yleensä Dorienin katseessa oli hyvinkin tuttu näky. Nyt voisi todeta, että Dorien piti Kereä melkein vertaisenaan.

Jos Kere tulkitsi Dorienin ilmeet ja eleet oikein, alkoi mies pikkuhiljaa rentoutumaan. Selvästi tuosta käärmeisestä kuitenkin näkyi, ettei hän luottanut todellakaan Kereen, joka oli viisasta. Demoni oli nainen, johon ei kannattanut luottaa, ennenkuin toisesta tietää kaiken. Nimittäin Dorienhan ei tiennyt, että Kere oli mestarivaras. Jos nainen olisi halunnut, hän olisi mahdollisesti jo puhdistanut mieheltä pari kolikkoa. Mutta miksi varkaan pitäisi olla aina varas? Kerellähän oli nyt taskut pullollaan kolikoita, joten onnekseen lajitoveri sai olla kohtalaisen rauhassa.

Kerenkin viinilasin täyte hupeni pikkuhiljaa, ja tuo oli jo tottunut viinin epämieluisan kitkerään alkumakuun. Niimpä nainen kykeni keskittymään täysin Dorieniin, eikä peittelemään ilmeitään maistaessaan viinin. Ja koska Kere omisti melko huonon alkoholin sietokyvyn, oli tuo jo rentoutunut huomattavasti. Aikaisemmin Kere oli napannut pari väkevämpää shottia toisessa paikassa. Miehen huulilla kareilevaan petolliseen hymyyn nainen vastasi omalla sarkastisella hymyllään, ja vetävillä silmillään. Harva ihminen kykeni vastustamaan tippaakaan Keren katsetta, mutta Dorien olikin lajitoveri. Hän kykenisi vastustamaan.

Kere nyökkäsi miehen sanoille, ja otti viimeisen kulauksen lasistaan. Varovasti nainen laski lasinsa pöydälle, ja venytteli paljaita käsivarsiaan. Seuraavaksi tuo ojensi sormensa avaamaan hiustensa nutturaa. Hetken aikaa näprättyään, tuo sai kuin saikin klipsin auki. Tulenpunaiset hiukset valahtivat kiharina tuon olkapäille, ja korostivat naisen kauniita kasvoja. Toki Keren kasvoissa virheitäkin oli, mutta kuka nyt täidellinen olisi? Yhä hymyillen nainen laski hiusklipsin pöydälle.
"Olen vaeltelija, joten karkaan mielelläni usean otteesta.Sitten on niitä harvoja, joista itse en tahdo laskea irti."
Demoni vastasi, katsoen taas vetoavasti toisen silmiin. Eleet osoittivat, että Dorien saattoi kuulua niihin, joista ei nainen toistaiseksi tahtoisi laskea irti.

"Niin kauan kuin kauppa pyörii. Joten ainakin vielä pari päivää. Oletko itse koska palailemassa kotikaupunkiisi?"
Samassa kauommasesta nurkasta heistä katsottuna kuului kolinaa, vihaisia huutoja ja kiroilemista. Joku kävi edessä istuvaan kiinni, joka taas tiputti kolmannenosapuolen lasin lattialle. Tuosta tulistuneena kolmas henkilä kävi puolueettomana tappeluun. Ja kohta siihen liittyi lisää henkilöitä.
"Mahtavaa."
Kere tuhahti sarkastisesti.

Kirjuri nautti olostaan. Voisi sanoa tämän hyvän olon johtuvan alkoholista, mutta ei. Kyllä mies muutenkin nautti, työt oli tehty ja hänellä oli hyvää ja kaunista seuraa - mikäs sen parempaa. No joskus sattui tälläinen onni kohdalle, mutta ei tätäkään välttämättä pitkään jatkunut, sillä Kerellä oli omat menonsa ja hänellä omansa - mutta vasta parin päivän päästä. Hän ei koskaan jättänyt Dóraa pidempään kuin viikoksi yksin kotiin, ei mielellään niinkään pitkäksi. Sokeutuvasta siskosta pidettiin hyvää, ehkä liiankin hyvää huolta. Tuo oli kaikki mitä Dorienilla oli, eikä siitä haluttu luopua.

Viini, sen kitkerän suloinen maku oli turruttanut Dorieninkin makuhermot, mutta tuo kyllä piti viineistä. Hänen kasvoiltaan oli siis turha etsiä kitkerän maun aiheuttamia irvistyksiä. Ja päällehän tämä oli toki myös juonut muutaman lasillisen väkevämpää. Alkoholin sietokyky oli Dorienin suhteen kyllä melko hyvä, mutta sekin riippui niin päivästä ja siitä millä mielialalla hän oli sitä ennen ollut.
Punainen katse oli syventynyt. Se oli yhä vieläkin suunnattu Keren vedenvärisiin silmiin. Viinilasi mousi, tuo vei sen huulilleen ja sai maistaa jälleen punaista juomaa ja sen hapanta makua. Hymy, salaperäinen ja kaikkea mitä se oli jo tähän mennessä kerennyt olla. Kukaan ei yleensä pystynyt lukemaan milloin tuon hymy oli vilpillinen ja milloin vilpitön, sillä todella harvoin se oli tuo jälkeenpäin mainittu. Mutta nyt siinä kuitenkin oli ihan pienen pieni rahtunen vilpittömyyttä. Kerehän oli hänelle kuitenkin vain seuraa, jolloin miehen ei tarvitsisi siis olla yksin, mutta nainen oli kuitenkin saanut osan Dorienin kiinnostuksesta osakseen - ja se oli jo paljon.

Dorien seurasi katseellaan naisen siroja liikkeitä kun tuo venytteli. Punaiset hiukset valahtivat alas, reunustaen nyt kauniita kasvoja. Kuin ikuinen liekki joka ei koskaan sammuisi, eikös? Jos niihin koskisi, niin saisiko heti palovamman tai vastaavan? Dorienin katse ei ollut värähtänyt muualle vaan yhä se oli pysynyt Keressä. Toisen punaiset hiukset, kuin liekki joka hohtaa pimeässä ja Dorienin omat hiukset, kuin pimeys jossa ei ole nähtävissä valoa. Heh, melkoiset kuvitelmat.

Hymy kasvoi jälleen sellaiseksi kuin se oli hetki sitten ollut. Hunajainen ja imarteleva.
"Sinut pitäisi sitten varmaan sitoa kiinni, ettet pääsisi karkaamaan", pieni huvittunut hymähdys karkasi miehen huulilta kunnes tämä jatkoi, "itse taas pitäydyn toisten otteesta poissa, mutta on joitakin joista minäkään en tahdo päästää irti."
Mies oli kyllä huomannut pienen vihjeen, jonka Kere oli jättänyt lausuessaan että on joitain joista hän ei tahdo laskea irti - siksi tuo väläyttikin naiselle hunajaisimman ja viettelevimmän hymynsä.

"Hmm... pari päivää ajattelin täällä levähtää ja palata sitten kotiin siskoni luokse", Dorien totesi, maistellen taas viiniään. Katse siirtyi hetkeksi toisaalle, jossa alkoi ilmeisesti olla jotain kärhämää.
"Jestas, miten nuokin jaksavat?" Dorien tuhahti ja pyöritteli päätään. Punainen katse oli kuitenkin suunnattu puoliksi Kereen ja puoliksi tappeluun.
"No, eipä tuo ole ensimmäinen kerta kun näen mokomanlaisen tappelun, niitähän on majataloissa toisinaan ja varsinkin kapakoissa", mies nauroi toisten tappelulle.
"Olenpa itsekin krhm, joskus joutunut mukaan moisiin", mustahiuksinen totesi ivallisen huvittuneesti. Siinäkin oli pieni pajunköysi mukana: Dorienhan joutui aika usein tappeluihin, koska ei osannut pitää turpaansa tukossa.

Kerekin tappeli melko useasti, mutta aina eri syystä. Toisinaan tuo oli työstöreissulla, ja oho, jäi melkein kiinni. Siinä vaiheessa nainen kyllä vastusti ja pisti turpaan. Toisinaan sitten joku vain sattui sanomaan jotakin väärää, ja nainen veti hernettä nenään. Ja jos Kere suuttui, tai vaikka edes loukkaantui, saisi sen aiheuttaja tuntea suuttumuksen nahoissaan. Silloin useasti kuin Kere suuttui, niin tuo ei säälinyt ketään. Nii, ja koska demoni piti tappelemisesta, saattoi tuo välillä huvikseen osallistua tappeluun. Sehän oli vain hauskuutta siinä missä shakinpeluukin.

Tänään Kerellä ei ollut sellainen olo, että tuo tahtoisi tapella, ainakaan nyrkein. Jonkinmoinen sänkypaini kyllä tuolla oli mielessä, mutta sekin oli taas niin kaukaa haettua.
"Sitoisit minut paikalleni, ja tekisit mitä?"
Kere kysyi vihjailvalla äänellä, ja eleillä. Sitomisleikkejä, puremista ja viiltelemistä. Demonilla oli outoja fantasioita, mutta jos joku joskus toteuttaisi ne, voi Kere parkaa.
"Enpä tiedä, ehkä jotakin vanhaa riitaa. Aivan sama mulle, kuhan ne eivät ala urppimaan minulle."

Kere otti viinipullon käteensä, ja kaatoi siitä itselleen lisää juotavaa.
"Tahtookos Herrakin?"
Kere kysyi taas vihjailevalla äänellä. Takaa kuului jokin räsähdys, ja Kere säpsähti. Tuon pää kääntyi kysieseen suuntaan, ja kurkusta nousi varoittavaa murinaa. Viimeistään nyt pitäisi kirjurin arvata, miksi eläimeksi Kere muuttui. Murina oli niin epkoiramaista, ja villiä kuin metsäneläimet. Joku oli viskaissut lasin lattialle.
"Vois varoa vähän.."

Haha. Tappelut olivat mukavia - katsottavia, mutta ei Dorien niinkään tappeluihin halunnut, mutta totta, olivathan ne joskus kivoja. Purkaa paineita ja niin edelleen. Punainen katse kuitenkin siirtyi tappelusta takaisin Kereen. Hymy muuttui jälleen yhtä hunajaiseksi, vietteleväksi - käärmemäisen viekkaaksi.
"Sitoisin sinut paikallesi, ehkä... voisin maistaa huuliasi.." no joo, ehkä nyt alkoi jo mennä hieman pitkälle, mutta Dorien ei voinut vastustaa kiusausta. Hän oli nojautunut kyynärpäiden avulla lähemmäs Kereä ja katsoi tätä punaisilla silmillään ja niin intensiivisesti kuin vain pystyi. Hetken hiljaisuus, joka sitten rikottiin ja mustahiuksinen mateli takaisin paikoilleen.
"Niin, vanhoja riitoja, mitäs muitakaan", Dorien naurahti huvittuneesti ja nyökkäsi kun Kere tarjosi hänelle lisää viiniä. Hunajainen ja imelä hymy oli juuri nyt valloittavimmillaan. Oliko Dorien löytänyt leikkikalun itselleen?

Räsähdys. Kere murisi. Hahaa!
"Susi! Neitiseni sinä olet susi", Dorien totesi hymyillen ja naurahtaen sitten itse jokseenkin käärmemäisesti. Hän oli ollut koko ajan lähellä, niin lähellä sitä oikeaa arvausta, mutta ei kuitenkaan ja nyt se sitten pulpahti miehen päähän kuin salama kirkkaalta taivaalta -- ja apuahan antoi Keren murina. Dorien ei välittänyt räsähdyksistä tai mistään, mutta loi varoittavia katseita tappelupukareiden suuntaan.
"Heidän on parempi antaa meidän olla rauhassa", Dorien sihahti hampaidensa välistä ja nosti sitten jälleen lasin huulilleen. Viini valui kurkusta alas, ensimmäinen lasillinen oli turruttanut jo makuhermot -- mutta Dorien piti siitä.

Hän loi punaisen katseensa jälleen Kereen. Hymy leveni entisestään, tai sen verran mitä se pystyi.
"Susi, se tekee sinusta vielä kiinnostavamman ja houkuttelevamman", Dorien lausahti hunjaisesti, laskien viinilasin pöydälle ja nojautui sitten jälleen lähemmäs Kereä. Käärmeen lailla myös Dorien leikki ihmisillä, kuin uhreilla. Mies tiesi että hän itse voisi karata milloin vain. Hän pystyi matelemaan pois toisten otteesta, eikä tuntenut yhtään häpeää, surua tai sääliä.

Joku mies rämähti selälleen. Dorien naurahti pakostikin, olihan vahingonilo iloa puhtaimmillaan, ainakin hänelle. Punainen katse ei kuitenkaan pysyttäytynyt tappelussa hetkeäkään pidempään, kun se taas siirtyi Kereen. Demoni piirteli pöytään jälleen erilaisia kiemuroita, kieli kävi kostuttamassa huulia ja katse tuntui muuttuvan hetki hetkeltä salaperäisemmäksi.
"Eikö nuo milloinkaan lopeta?"
Nyt miehen pää kääntyi taas kerran tappelun suuntaan. Demoni huokaisi, kuitenkin huvittuneesti. Typerät immeiset, juopuneita ja oikeita riitapukareita, niinkuin aika monet olivat humalassa.

[Hei, palasin taas~ Anteeksi tämä jumitus ja todella kökköröinen teksti -__-]

Keren vedenvärisissä silmissä oli lakkaamatta vetoava aktse, eikä tuo mielellään kääntänyt sekuniksikaan katsettaan pois miehestä. Tulenväriset hiukset lepäsivät tuon kaarevill hartioilla, valahtaen peittelemään naisennisuuksia. Huoraltahan Kere ei otisaan näyttänyt, eikä tahtonutkaan. Kuitenkin nainen tahtoi olla naisellinen, ja näyttää parhaimpia puoliaan muille, silti mahdollisimman siveänä. Ruusunpunaisilla huulilla kareili lakkaamatta vienoinen hymy, joka kun yhdistettiin silmien katseeseen, saisi kenen tahansa herkkänahkaisen kuvainnollisesti polvilleen. Kuitenkaan tuo käärmepoika ei ollut mikään henkisesti heikko, joten Keren naisellisuuden aseet eivät tepsisi tuohon liikaa.

Dorienin vastaus kysymykseen sai Keren virneen leveämään, ja hymy paljasti hetkeksi valkoiset hampaat. Nainen ei todellakaan polttanut tupakaa, saatikka muutenkaan pilannut ulkonäköään, joten hamamsrivistökin oli puhtaan valkoinen.
"Varo vain, ettei minulla ole myrkytettyö huulipunaa, että kun maistat sitä, kuolet."
Kere sanoi lisäten yhden vihjailevan kulman noston sanoihin, saaden sanat ja teot vaikuttamaan niin sarkastiselta, että toisten teki mieli kirjaimellisesti kädä käsiksi. Miehen nojautuessa pienellä pöydällä pikkuhiljaa lähemmäs, Kerekin nojautui itse. Viettelevä hymy ei hävinnyt tuon itsevarmoilta kasvoilta, eikä silmistä kadonnut sitä kujeilevaa pilkettä. Kere haistoi toisen viiniltä tuoksuvan hengityksen, johon sekoittui käärmemäistä niljakkuutta. Demonin olisi tarvinnut nojautua vain hieman eteenpäin, niin silloin hän olisi jo voinut suudella Dorienia. Kuitenkin Kere pysyi paikallaan.

Tilanne särkyi, tulitukka nojautui taas omalle paikalleen, ja siemaisi viinistään. Viinin kitkerä maku alkoi pikkuhiljaa maistuakkin hyvältä, tosissaankin talon parasta viiniä. Dorienin huudahdus sai viettelevän hymyn muuttumaan huvittuineeksi.
"Kyllä, susipa hyvinkin."
Kere vastasi, ja iski silmäänsä miehelle.
"Joten kannattaa varoa, matelija."
Pahalla demonitar ei todellakaan tarkoittanut sanojaan, ja hän oltti, että Dorienkin ymmärtäisi.

"Millä tavalla houkuttelevamman?"
Kere kysyi tahtoen tarkennusta. Tuo niljakas matelija ainakin oli kiinnostava luonteensa ja silmiensä tähden. Kaikki oikeastaan veti tuossa miehessä puoleensa, ainakin leikkikaluna. Ihastuminen oli tästä leikistä kaukana, mutta ainahan voisi leikkiä mukamas ihastunutta, jotta saisi haluamansa. Mutta mikä oli se, mitä Kere halusi? Dorien nojautui taas lähemmäs, ja nainen kallisti päätään vienosti vasemmalle, silmät eläen tuo veti miestä katseellaan lähemmäksi. Tulen nyt tänne sieltä.
"Ehkä pitäisi vaihtaa paikkaa rauhallisempaan.."
Kere vastasi hyvin vihjailevalla äänellä, ja piilotti hymynsä viinilasin taakse. Silmät kuitenkin katsoivat kysyvästi lajitoveriin.

[Eipä mittään, oli pieni mukava tauko itsellänikin..]

Dorien oli nyt jo hyvin mielissään ja miksei olisi ollut? Hyvää seuraa kera hyvän viinin, mitäpä muutakaan sitä olisi enää halunnut?
"Niin... mutta en haluaisi uskoa sellaista sinusta", Dorien vastasi huulipunatoteamukseen, ja virnisti imelästi. Kuinka lähellä toisen kasvot olivatkaan ja kun ne vielä olivat kauniit, melkein syötävän hyvän näköiset. Demonin kasvoilta ei hymy hyytynyt vaan se pysyi yhä hunajaisena, lepertelevänä, kaiken kaikkiaan hyvin imelänä, mutta siinä oli tietynlaista petollisuutta, uhmakkuutta ja salaperäisyyttä -- Dorien halusi herättää joissakin ihmisissä kiinnostuksen ja salaperäisyys sekä uhmakkuus olivat juuri loistavia tapoja luoda sellaista tunnetta. Ja nyt käärmemiehen oli pakko myöntää että Kere oli yksi niistä joissa hän halusi herättää kiinnostuksen, tosin toinen oli onnistunut siinä myös. Enää ei voinut Dorien todeta, etteikö toinen olisi jollain tavalla kiehtova.

Toinen vetäytyi omalla paikalleen, niinkuin mustatukkakin. Dorien antoi punaisten silmiensä seurata punahiuksisen lajitoverin eleitä.
"Hah!" tämä naurahti, kun toinen varoitti häntä itsestään. Huvittunut hymy valloitti miehen kasvot.
"Sanoisinpa samat sanat sinulle, susihukka", Dorien virnisti, maistellen jälleen viiniä pieninä kulauksina, katseen irrottautumatta vastapäätä istuvasta neitokaisesta.

Hmm... Kere tahtoi tarkennusta lausahdukseensa? No, eipä se vaikeaa ollut, kun Dorien omasi hyvät puhujanlahjat.
"Susihan tunnetusti on yön eläjä, peto, joka pelottaa kaikkia. Susia kunnioitetaan ja joskus niitä palvotaan, mutta toisaalta taas niitä pelätään niin paljon, että ne halutaan syöstä sukupuuttoon", Dorien hymyili imelästi lauseensa perään ja jälleen Keren ja hänen kasvonsa kohtasivat, mutta eivät kuitenkaan ihan koskettaneet toisiaan. Katse Dorienin silmissä oli syventynyt mysteerisemmäksi. Kuin se olisi ollut täynnä maailman saloja, salaisuuksia elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta ja sen petollisuudesta.

Kuitenkaan Dorien ei malttanut pitää toista kättään erossa Keren hiuksista. Mies kosketti nopeasti naisen tulipunaisia hiuksia ja hymähti hieman, vetäytyen sitten jälleen takaisin omalle paikalleen, juuri parahiksi kuulemaan Keren vihjaisun.
"Mikä ettei...", Dorien lausahti hiljaa, ja äänessä painottui nyt paljon enemmän käärmemäinen sihinä, kuin erilainen aksentti.
"...ja mitä neiti oli ajatellut?"
Dorien vielä totesi perään, hörpäten jälleen viiniään, hymyillen yhä valloittavaa hymyään kera sen tavanomaisen salaperäisyyden.

Hän ei osannut sanoa Kerestä oikeastaan mitään. Toinen oli vetävä persoona, mutta siltikään toiseen ei ollut luottaminen. Tosin Dorien nyt luotti hyvin hyvin harvaan. Toinen olisi kyllä hyvä viihdyke, illan seuralainen josta ei muuten tarvitsisi piitata enempää.