"Kyllä, myös kuulo- ja näköaistini ovat varsin hyvät, olenhan osittain demoni." Karasu nyökkäsi.
Karasu kuunteli, kuinka Cuivre kertoi tälle, että kannattaa olla mahdollisimman ystävällinen jos löytää haltiasepän. Karasu nielaisi vaistomaisesti ja nyökkäsi.
"Yritän parhaani. En ole vain tottunut kohteliaaseen kanssakäymiseen muiden kanssa." Karasu sanoi hiljaa ja pyöritteli hermostuneena hiuskiehkuraa sormensa ympärille.
Skinfaxen loikatessa eteenpäin susinainen miltei tippui hevosen kyydistä. Karasu sai kiittää hyvää tasapainoaan, että onnistui edes jotenkin pysymään suuren eläimen kyydissä. Putoaminen likaiselle kadulle olisi seka noloa, että epämilyttävää ja -mukavaa.
Äskeisen humalaisen miehen huuto kaikui hiljaa, tämän ölistessä jotain, mistä ei edes tarkkakuuloisin saattanut poimia yhtäkään todellista sanaa.
Karasu huokaisi ja rentoutui taas hevosen kyydissä, jatkaen hiuskiehkuran pyörittelyä.
"Mitenköhän sudet pärjäävät..?" Karasu mietti ääneen. Nainen luotti lemmikkejensä taitoihin, mutta näin lähellä kylää voisi susien olla vaarallista majailla. Jonkin talon tai motellintapaisen ikkunasta näkyi pienen, terrieriä muistuttavan koiran pää ja etutassut, tämän tarkkaillessa katua. Karasu hymyili pienelle eläimelle ja jäi mietteissään tuijottamaan tyhjyyteen, suu yhä pienessä hymyssä.

Cuivre vähän väliä silitteli hevostaan, jotta tamma rauhoittuisi. Se ei selvästi pitänyt juurikaan kaupungeista, vaan luimisteli ja heitteli päätään aina vähän väliä. Cuivre ei kuitenkaan asiasta sen kummemmin piitannut, hän oli hyvin tottunut uskollisen ystävänsä oikkuihin.
"Noh, jos olet epävarma kohteliaisuudestasi, minä voin kyllä hoitaa puhumisen."
Haltia katsahti vähän Karasuun leppoisana hymyillen. Mustatukka ei juurikaan pitänyt äänekkäistä, hälisevistä pääkaduista, joten tuo ohjasi Skinfaxen syrjemmäs kaikesta. Tamma rauhoittui hetkessä, kun sen ei enää tarvinnut väistellä kymmeniä ihmisiä ja pelästyä outoja ääniä. Cuivre tarkasteli ympäristöä rauhallisena, pohti eri suuntia ja välillä katsahti, oliko Karasulla kaikki hyvin.
"Pitää myöntää, tunnut olevan hyvä ratsastaja, vaikket ehkä ole aikaisemmin hevosen selässä juuri istunut."
Mustatukan olisi melkeinpä pakko nostaa hattua uudelle ystävälleen. Häneltä oli aikoinaan mennyt ikä ja terveys opetellessa kunnon ratsastajaksi, mutta nykyään häntä ei saanut yksikään hevonen alas selästä ilman kunnon taistelua. Mutta sekä naisen sanat että Cuivren ajatukset siirtyivät taas susiin. Hetken aikaa Cuivre puri huultaan mietteliäänä ja hymähti ihan pikkuisen.
"Ne ovat varmasti ihan kunnossa. Kyse on kuitenkin metsän mahtavimmista olennoista. Eihän niitä mikään keskellä metsää uhkaa."
Haltia rauhoitteli ystäväänsä ja katseli taas ympärilleen. Hän pystyi haistamaan ilmassa tulen ja raudan. He olisivat pian perillä.

"Kiitos. Kyllä sitä tuolla metsässä kekkuloidessa kehittyy tasapaino sen verran, että ei ihan helposti mistään tipahda. Luultavasti myös susimaisuus auttaa." Karasu hymähti ja heilautti mustia sudenkorviaan.
Toisen todetessa, että sudet olivat varmasti kunnossa Karasu hymyili pienesti.
"Niin, niinhän ne ovat. Kunhan vaan eivät erehdy liian lähelle kylää, täällä on varmasti monia karjankasvattajia ja perheenisiä jotka ovat valmiita käymään petjen kimppuun kaikella mitä löytävät." Karasu totesi ja lopetti hiuskiehkuran pyörittelyn sormensa ympäri.
Karasu nuuhkaisi ilmaa ja haistoi myös tulen ja raudan tuoksujen sekoittuvan.
"Taidamme olla lähellä?" Karasu ennemminkin totesi kuin kysyi ja tarkasteli hetken aikaa Okamikenshin terän kiiltävää pintaa.
Miekan terästä heijastui naisen kuvajainen ja Karasu tuijotti kuvajaisensa silmiin ilmeettömänä hyvin pitkään, kunnes kärpänen rupesi pörräämään naisen kasvojen edessä. Karasu havahtui aatoksistaan ja huitaisi kärpästä kädellään.
"Haisevat kujat houkuttavat niitä." Karasu totesi itselleen ja peilasi kuvajaistaan uudelleen teränsä pinnasta. Onneksi muutos ei ollut käynnistynyt vielä.
Karasu pörrötti hiuksia takaraivollaan ja lopetti viimein peilailunsa.

Cuivresta oli mukavaa olla Karasun seurassa. Hän tosiaan piti tuon iloisen ja rohkean susinaisen ystävyydestä ja läheisyydestä. Haltiasta oli tullut paljon ystävällisempi ja suvaitsevaisempi jokin aika sitten Skyehen ja Cuivre tunsi itsensä hyvin onnelliseksi siitä, että uskalsi taas päästää muista lähelleen. Aivan kuin muurit olisivat sortuneet hänen ympäriltään lopullisesti. Cuivre huokaisi syvään je melkein unohti, mihin oli matkalla. Skinfaxe pysähtyi automaattisesti risteyksen kohdalla ja hörähti kysyvästi. Se sai Cuivren taas ajatuksistaan tähän aikaan ja paikkaan. Hetken aikaa haltia katseli ympärilleen, kunnes käänsi hevosen vasemmalle.
"Juu, olemme. Ilmassa tuoksuu rauta ja tuli, mutta tietynlainen tuli."
Cuivre oli tulihaltia itse, joten hän jotenkuten aisti, oliko tuli haltiasepän vai ihmisen ahjosta. Se vain oli jotain, mitä Cuivre itse aisti eikä hän osannut selittää.
"Totta. Ne houkuttavat vähän kaikenlaisia olentoja, mutta ainakin ne ovat nopein ja hiljaisin reitti perille."
Cuivre katseli vähän ympärilleen, nähden lähinnä roskiksia kaivelevia kissoja sekä koiria, muutaman sammuneen kodittoman ja rottia. Yksi rotta, jonka perässä tuli kissa, juoksi hevosen jalkojen ali ja tamma säpsähti, peruuttaen nopeasti. Cuivre rauhoitteli ystäväänsä ja kehotti sitä taas liikkumaan, tällä kertaa ravissa. Raudoitetut kaviot iskivät kivetyksen pintaa, eläimen ravatessa pitkin askelein eteenpäin. Cuivre ohjasi sitä pitkin kapeita kujia, kunnes he alkoivat tulla takaisin suuremmille ja valoisille kaduille. Onneksi ei sentään pääkadulle, Skinfaxe pysyi rauhallisempana. Cuivre pysäytti hevosen pienehkön pajan eteen. Pajan edustalla oli vanhahko haltiaseppä takomassa jotain. Ilma oli sakeanaan nokea ja kuumuutta. Cuivre katsahti hieman susinaista ja hyppäsi sitten alas hevosen selästä, ojentaen samalla kättään, jos vaikka Karasu haluaisi apua alas tulemisessa.

Karasu katseli mietteissään roskiksia kaivelevia koiria. Jos hän vain voisi, hän veisi ne kaikki mukanaan, mutta isolla joukolla oli vaikea liikkua ja ne eivät varmaan osanneet elää metsässä karhujen, susien ja muiden villieläiden joukossa.
Hevosen alitse juoksevan rotan perässä juoksi myös kissa ja Karasu luimisti jälkimmäisen eläimen nähdessään taas korviaan, puolidemonittareb mieli sännätä tuon perään, mutta ei hän viitsisi.
Hevosen jatkaessa matkaa Karasu varjosti silmiään auringon yllättäen pilkistäessä taivaalta. Naisen mustat pystykorvat kääntyilivät hevosen askelden tahdissa eteen ja sivuille naisen kuunnellessa raudan kilahtelua kiviseen katuun.
Pian haltija pysäyttikin ratsunsa ja laskeutui sen kyydistä.
Karasu tarttui tuon ojentamaan käteen ja tiputtautui hevosen kyydistä pidellen asettaan tiukasti toisessa kädessään ja varoen satuttamasta hevosta.
Karasu pyyhki kimononsa helmasta pölyä ja siirsi hiukset kasvoiltaan.
Ilma pajan ympärillä oli kuuma ja haisi naisen makuun liian voimakkaasti tulelle, metallille ja noelle.
Karasu peitti kasvojensa alaosan kimononsa hihaan hengittäen sen läpi.
"Te olette ilmeisesti se seppä?" Karasu kysyi hiljaa ja mies vilkaisi naista.
"Kyllä." Mies nyökkäsi ja jatkoi kuuman metallin hakkaamista vasarankaltaisella esineellä. Kuumasta raudasta lensi ppieniä kipinöitä ja kuului inhottava kilahdus joka kerta kun esineet kolahtivat yhteen.

Vaikka Cuivre oli hyvin hiljainen ja vaikutti joskus jopa luotaantyöntävältä persoonalta, hän oli hyvin kohtelias ja pyrki olemaan ystävällinen. Kaikki eivät sitä vain huomanneet kovin helposti. Mutta hän epäili, että haltiaseppä kyllä ymmärtäisi lajitoverinsa kohteliaisuuden. Tämä voisi olla oikeastaan helppoa. Cuivre sai yleensä alennusta haltiasepiltä rotunsa takia ja tämä ei varmaan, toivottavasti, ollut mitenkään poikkeus. Cuivre auttoi lempeästi Karasun alas Skinfaxen selästä ja sitoi sitten tamman varmuuden vuoksi suitsista kiinni puomiin. Samantien seppä voisi tarkistaa tamman kaviot. Cuivre vähän nosti kättään, pyytäen sanattomasti Karasua olemaan hetken paikallaan ja hiljaa. Hän oli luvannut hoitaa puhumisen alunperinkin.
Cuivre asteli lähemmäs haltiaseppää ja kumarsi pikkuisen, alkaen puhua toiselle haltiakieltä. Harva olento sitä ymmärsi, tuskin Karasukaan, mutta eihän sitä koskaan tiennyt mitä toinen osasi. Cuivren ääni oli rauhallinen, tumma ja vakaa. Se sointui paremmin haltiakielen siroihin ja koristeellisiin sanoihin, kuin ihmiskielen tavanomaiseen paksuuteen. Cuivre kyseli hieman hintoja, osoitti välillä puhuessaan Karasun asetta ja kyseli myös, paljonko hevosen kengittäminen maksaisi. Kovin pitkään ei Cuivre asiasta keskustellut, vaan palasi Karasun luokse.
"Hintaluokka on kohdallaan, tämä on hyvä paikka korjauttaa aseesi. Haltiasepät ovat uskomattoman taitavia ja tarkkoja, mutta siinä voi mennä jotain tunteja. Voimme siis hyvin käydä kaupungissa kävelyllä."
Mustatukka hymyili ystävällisesti susinaiselle ja katsahti sitten taas seppää.

Karasu nyökkäsi haltijalle ja kuunteli hiljaa noiden puhetta. Ilmeisesti haltijakieltä, Karasu ei ymmärtänyt siitä sanaakaan.
Puolidemonitar peitti yhä osaa kasvoistaan hihallaan ja tarkasteli pajan ympäristöä.
Karasu piteli vapaalla kädellään miekkaansa ja naputti terän tylsällä osalla kevyesti olkaansa heilutellen jälleen korviaan.
Karasu havahtui ajatuksistaan tajutessaan Cuivren puhuvan taas ihmiskieltä.
"Hyvä on. Hienoa." Karasu nyökkäsi puoliajatuksissaan ja ojensi miekkansa haltijasepälle.
"Kiitos." karasu mumisi hihansa suojista ja seppä otti aseen vastaan tarkastellen sen terää; nostellen sitä välilä valoa kohti ja käännellen sitä.
"Okei, eli mitäs nyt?" Karasu kysyi tutummalta haltijalta.
"Niin ja maksamme ilmeisesti kun työ on valmis?" Karasu vielä varmisti, ennemminkin Cuivrelta kuin sepältä.
Haltijaseppä taisi tajuta tuon, sillä ei vastannut vaan kokeili peukalollaan Karasun rakkaan aseen terää.
Samalla nainen mietti, mitä mahdollisesti tarvitsisi kylästä. Lisää nuolia tai nuolenteriä, ehkäpä? Vaikka niitä olikin paljon. Sideharso saattaisi olla tarpeellista, samoin Torille ja susille voisi viedä hieman ihmisruokaa; leipää esimerkiksi.


//Hieman lyhyt.. -.-'//

Cuivre odotteli rauhassa, Karasun ojentaessa miekkaansa sepälle. Hänellä ei olisi kiire minnekkään, eikä sen kummemmin ideaakaan, mihin halusi mennä, joten Karasu saisi päättää asioista, mikäli tuo tiesi jonkun mukavan paikan oleskella. Ehkä he voisivat vain tutustua kaupungin elämään tai syödä jotain tai ihan mitä vain. Cuivre kyllä oli jokseenkin kaupungeissa käynyt, muttei turhan paljon. Hän oli niin luonnonlapsi ja armoton vaeltaja, ettei moinen elämä muurien sisäpuolella oikein houkuttanut häntä sen kummemmin.
"Niin. Maksamme silloin."
Cuivre mutisi hieman ajatuksissaan ja käveli kauemmas, viittoen Karasua seuraamaan. Haltia halusi päästä pois hiostavan ja kuuman pajan läheisyydestä. Skinfaxe seurasi rauhallisena löntystellen isäntäänsä. Se ei ollut enää lainkaan niin hermostunut, kuin aikaisemmin. Johtui kai Cuivren läheisyydestä.
"Kaupungissa voi tehdä kaikenlaista, mutta jos haluat mieluummin palata metsään odottamisen ajaksi, kyllä sekin minulle käy."
Cuivre nousi puhuessaan takaisin hevosensa selkään ja ojensi Karasulle kättään, jotta tuokin voisi nousta ratsaille. Tietty susinainen saisi myös kävellä, hänen oma valintansa. Cuivre huokaisi pienesti ja katseli kaupunkia. Siitä oli taas jonkun aikaa, kun hän oli viimeksi käynyt suuressa kaupungissa. Se oli omituista. Paikat muuttuivat hitaasti, mutta haltian pitkässä elämässä, se oli pelkkä silmänräpäys. Kaikki oli hänen mielestään muuttunut siitä, kun Cuivre ensimmäistä kertaa tähän paikkaan astui. Luultavasti kukaan ihminen ei ollut elänyt läpi muutosten.

Karasu vilkaisi Cuivrea ja pudisti pienesti päätään.
"Minä voin tällä kertaa kävellä, kiitos. Ja voimmehan me kaupunkia kierrellä, en ole aikoihin kaupungeissa vieraillut ja edestakaisin ravaaminen on rasittavaa." Karasu hymyili pienesti ja käveli rauhassa haltijamiehen hevosen vierellä.
Karasu heilutteli korviaan kävellessään ja vilkuili ympärilleen, aseettomana ja sudettomana puolidemonitar oli erityisen varuillaan, ties mistä kulman takaa joku demoninmetsästäjä, pappi tai ties mikä vaarallinnen henkilö paikalle ilmestyisi. Tosin useimmat eivät laskeneet pappeja vaarallisiksi, mutta Karasu ei kuulunut niihin useimpiin.
Joukko noin kymmenenvuotiaita himislpasia juoksi meluten joukkiontapaisen ohi; he leikkivät ilmeisesti jotain ritareita puumiekoista päätellen.
Mukana leikeissä oli myös keskikokoinen koira.
Karasu hymyili pienesti koiraa katsellessaan, se oli suloinen ilmestys hännäntöpöä heiluttaessaan ja hyppiessään haukkuen lapsien ympärillä.
Karasu siirsi katseensa taivaalle ja huokaisi.
Pilviä tuijotellen Karasu setvi sormillaan takkuja pitkistä mustista kutreistään hyräillen ajatuksissaan lauluntapaista, jota hänen äitinsä oli laulanut Karasun ollessa vielä nuori.

Cuivre nyökkäsi hiljaisena, kunnioittaen näin Karasun sanoja. Kerta tuo ei halunnut ratsaille, niin sitten ei.
"Olet oikeassa. Voimme mennä minne ikinä haluat."
Haltia hymähti vähän huppunsa takaa ja katseli taas ympärilleen ajatuksissaan. Ainakaan ei heti tarvinnut etsiä ruokaa. Kadut alkoivat jälleen täyttyä elämästä ja ihmisistä, kukaan ei tuntunut kiinnittävän huomiota omituisiin matkalaisiin. Kymmeniä ihmisiä kulki tai istui rattailla, katujen täyttyessä vetoeläinten ja ihmisten askeleista. Mukulakivet kopisivat ja pölyä nousi hieman maasta. Katujen ympärillä oli kojuja, jotka kaupittelivat kuka ties mitä normaaleista hedelmistä aina omituisiin, maagisiin esineisiin. Jossakin oli myös uskonnonmiehiä, erilaisia pappeja sun muita.
Mutta pienten, kymmenvuotiaiden natiaisten kiirehtiessä heidän ohitseen, Skinfaxe säikähti ja nousi takajaloilleen. Cuivre reagoi nopeasti ja hieman otti kiinni tamman harjasta, ettei liukuisi alas. Hän rahoitteli äänellään isoa tammaansa, mutta kantavana se oli äärimmäisen hermostunut ja suojeluhaluinen. Cuivre sai hetken aikaa kunnolla käyttää taitojaan, jotta hevonen suostui laskeutumaan jaloilleen. Cuivre vähän taputteli Skinfaxea ja laskeutui alas.
"Paras antaa sen mennä susiesi seuraksi. Skinfaxe ei pidä kaupungeista."
Cuivre vähän silitteli vielä tammaansa, kunnes riisui siltä suitset päästä. Siitä tamma tiesi aina, että oli edes hetken aikaa vapaa. Tyytyväisenä hirnuen tamma heitteli päätään ja lähti ravaamaan ulos kaupungista. Haltia huokaisi vähän ja katsahti Karasua. No nyt heillä ei ollut muita kuin toisensa seurana. Ja iso joukko ihmisiä, jotka eivät tuntuneet kiinnittävän heihin mitään huomiota.
"Haluatko siis jäädä kaupunkiin muutoksesi ajaksi?"
Cuivre halusi vielä varmistaa uudelta ystävältään. Siinä tapauksessa tuo tarvitsi huoneen jostain majatalosta.

Karasu katsoi mietteissään hevosen kulkua sen ravatessa pois kaupungista.
"Hmm? En tiedä. En tiedä uskallanko jättää susiani koko yöksi yksin. Tai uskallanko minä olla koko yötä ilman susia." Karasu hymähti.
Karasu nuuhkaisi ilmaa ja käänsi katseensa kojuntapaiselle, jolla lyhyt ja lihava mies kaupitteli leipää. Karasu nappasi yhden leivistä ja oli jo haukkaamassa kun kojunpitäjä rykäisi.
"Maksu." Miekkonne huomautti ja ojensi kämmenensä.
"Maksu?" Karasu toisti ja katseli hetken avuttomana ympärilleen, kun huomasi jo varsin mustuneen ja hieman vääntyneen, ilmeisesti vankkureiden alla, kolikon. Karasu nosti maksuvälineen maasta ja laittoi sen miehen suurelle lapiomaiselle kädelle.
"Siinä." Karasu hymähti ja jatkoi matkaa. Mies katsoi hetken erittäin tyytymättömänä kolikkoa, mutta laittoi sen sitten nyrein mielin rahapurkkiin.
Karasu nuuhkaisi vielä lämmintä leipää ennen kuin haukkasi siitä palan.
Yksi harvoja asioita, joista hän kylissä piti; lämpimät leivät ja vastaavat. Luonnossa ei ollut mitään sellaista, joten tuo oli perjaatteessa juhla-ateria puolidemonin ajatusten mukaan.
Karasu huomasi yhden kojun, jonka antimista löytyi pahaenteisiä ristejä ja rukoushelmiä, sekä muuta vastaavaa. Karasu luimisti korivaan ja murisi hiljaa kojunpitäjälle kulkiessaan tuon kojun ohi.
Myyjä vilkaisi Karasua yhtä aikaa oudoksuen, että hieman peläten, miksi tuo ihmekorvainen naikkonen hänelle murisi ja kaupan päälle mulkoili kuin mitäkin pirulaista?

Cuivre vähän katseli myös hevosensa perään ja sitten Karasua, tuon puhuessa kaupunkiin jäämisestä.
"Noh, epäilen kyllä susiesi pärjäävän ja kyllähän minä jään seuraksesi. Mutta tosiaan, päätät itse mitä haluat tehdä."
Cuivre mutisi hieman ja väisti hieman ohitse meneviä vankkureita. Samalla Cuivrella oli hyvä tilaisuus tarkkailla Karasua. Tuo ei selvästi ollut mitenkään erityisen hyvä liikkumaan kaupungeissa, mutta eihän kukaan ollut hyvä kaikessa. Kumpikaan heistä ei erityisemmin nauttinut meluisista ja melko likaisista kaupungeista niin paljon kuin kauniista metsästä. Haltia tarkkaili hiljaisena, mitään sanomatta, kun Karasu osti itselleen leipää. Vaikka sitä ei näkynyt, Cuivre nauroi sisäisesti hieman susinaisen suloiselle naiviudelle. Se oli jotenkin vain niin söpöä. Cuivre huokaisi pikkuisen, hän tunsi itsensä jonkin sortin opettajaksi tai lapsenvahdiksi tällä hetkellä, mutta se oli oikeastaan melkoisen mukavaa. Mitään sanomatta haltia maksoi loput Karasun leivästä, sillä selvästi myyjä ei ollut turhan tyytyväinen hintaan. Samalla Cuivre päätti ostaa itselleen yhden makean hunajakakun. Harvemmin Cuivre pääsi syömään mitään makeaa ja jos jotain hän rakasti, niin hunajaa. Se oli ehdoton suosikki mistä tahansa makeasta. Tehtyään ostokset, haltia lähti jälleen uuden ystävänsä perään.
"Karasu... Odotahan hetki. Etkö tosiaan tiennyt, että kaupungissa kaikki maksaa rahaa?"
Cuivre kysäisi, mutta unohti sanansa lähes samantien, huomatessaan miten susinainen reagoi risteihin ja pyhiin merkkeihin yhdessä kojussa. Cuivre laski kätensä Karasun olkapäälle.
"Älä huoli. Ei mikään tai kukaan satuta sinua niin kauan, kun olen paikalla."
Haltia kuiskasi hiljaa susinaisen korvaan ja ojensi sitten palasta hunajakakustaan.

Karasu säpsähti hieman haltijan laskiessa kätensä susinaisen olalle, mutta rauhoittui sitten ja otti tuon tarjoaman hunajakakun palan.
"Kiitos." Karasu hymyili ja maistoi varovasti itselleen vierasta leivonnaista.
Karasu hymyili hyväksyvästi nieltyään ensimmäisen maistiaisensa hunajakakun palasta ja söi sen nopeasti loppuun.
Hieman myöhässä Karasun aivot vastaanottivat Cuivren kysymyksen kaiken maksamisesta.
"Siis minä.. En yleensä maksa mistään, mitä otan.." Karasu mutisi hieman, moni tuskin pitäisi naisen tavasta, että otetaan kaikki väkisin, harva uskalsi panna vastaan kolmelle sudelle ja puolidemonille.
Ja syytkin siihen, miksi monet paeksuivat tapaa olivat selvät; se oli varkaus ja ei ollut kovin mukava tapa uhkailla kaikkia kolmen villipedon muristessa ja purressa jokaista vastaanväittäjää.
Karasu pureskeli mietteissään peukalon kynttään ja laski katseensa jonnekkin maankamaralle, kun jostain kieri palo joka töyttäisi susinaisen jalkaa. Karasu säikähti suunnattomasti tuota odottamatonta pikku kosketusta jalassaan ja niinpä tuon korvat nousivat ensin pystyyn ja painuivat luimuun samalla kun murinantapainen kumpusi naisen sisältä.
Nähdessään esineen olleen pelkkä pallo Karasu punastui pienesti ja nosti lelun maasta tarkastellen sitä. Pieni pelokas lapsi piiloutui äitinsä helmoihin ja Karasu heitti pallon lapselle. Tai koetti, mutta se osui tuon äidin jalkaan, joka sitten etsiskeli äreänä tempun tekijää.
Karasu osasi häslätä erittäin hyvin. Karasu käänsi katseensa ensin taivaalle ja sitten Cuivreen kuin odottaen tuon valittavan tai suuttuvan susinaiselle. Niin moni muu olisi ainakin tehnyt Karasun aiheuttaessa vain hämminkiä huonoilla tavoillaan ja muulla, joten miksei siis tulihaltijakin?

Cuivre söi osaansa hunajaleivästä ja hymähti pikkuisen Karasun sanoille. Oikeastaan hän ymmärsi susinaista suhteellisen hyvin. Haltia oli itsekkin jonkinlainen varas, toimi myös palkkamurhaajana tiukan paikan tullen, eli suhteellisen usein. Siitä sai hyvät rahat, jolla saattoi ostaa tarvikkeita ja kengittää Skinfaxen. Mutta keskellä päivää Cuivre ei koskaan tehnyt mitään laitonta.
"Ymmärrän... Teen samoin, mutten koskaan päiväsaikaan ja muiden katseiden alla. Jos haluaa olla taskuvaras, pitää olla mahdollisimman huomaamaton."
Haltia katsahti vähän huppunsa alta susinaista ja sitten taas katuja. Muutaman kerran Cuivre joutui vetäisemään Karasun hieman sivuun joidenkin kärryillä tai hevosilla kulkevien ihmisten tieltä. Aina ei ollut helppoa liikkua kaupungissa. Itseasiassa se oli joka kerta täysin erilaista.
Cuivre söi viimeisetkin palat hunajakakusta ja katseli hyvää paikkaa, missä Karasu voisi nukkua yön yli, mutta havahtui naisen säikähtäessä jotain. Haltia oli heti taisteluvalmiina, jos jotai pahaa olisi tapahtunut, mutta onneksi ei. Ainakaan Cuivre ei aistinut mitään kovin vaarallista heidän ympärillään. Mutta susinaisen nostaessa palloa maasta, Cuivre ei voinut olla naurahtamatta hieman. Ainakin suden vaistot toimivat, se oli elintärkeää metsässä ja miksei kaupungissakin. Ihan hyvä näin. Söpöä miten Karasu punastui ja hermostui pienestä, kun taas Cuivre oli itse rauhallisuus. Cuivren hupun alta ei nähnyt tuon ilmeitä, mutta tuon katse hymyili vaikkei suu liikkunut lainkaan. Haltia pudisteli hieman päätään ja kiersi hieman toista kättään Karasun olkapäiden ympärille, ohjaten tuota ystävällisesti hieman toiseen suuntaan, ennen kuin ihmisnainen huomaisi pallolla pommittajan.
"Mennään jonnekkin muualle."
Cuivre mutisi hieman, lähtiessaan kävelemään toiseen suuntaan.

Karasu nyökkäsi toiselle tuon myöntäessä, ettei itsekkään aina hankkinut tarpeellisuuskia rehellisesti.
Haltijan ohjatessa Karasua muualle susinainen lähti enemmän kuin helpottuneena kävelemään tulihaltijan ohjastamaan suuntaan; hän ei halunnut odoittaa ja nähdä mitä käy kun selviää että henkilö joka pommittelee kilttejä kotirouvia palloilla oli tuntematon puolidemoni.
Karasu vilkaisi taakseen, äskeinen kotirouva valitti nyt jollekkin tuntemattomalle lapselle, ettei vieraita saa heitellä tavaroilla.
Karasu hymähti pienesti päästyään pälkähästä, vaikka kenties joku saattoikin nähdä pommittajan todellisen identiteetin, se oli jotain päinvastaista pienestä, räkänokkaisesta pojankoltiaisesta.
"Minnes nyt?" Karasu käänsi katseensa taas haltija mieheen. Ihmisten kävellessä kaduilla ilmaan nousi kaiken aikaa pölyä, joka muutti susinaisen mustan kimononhelman harmaaksi. Karasu ei kuitenkaan jaksanut pyyhkiä pölyjä pois, sillä sekunnin päästä helma olisi taas harmaana.
Kasvojensa edestä Karasu kuitenkin huitoi ilmaan noussutta pölyä, jottei rupeaisi aivastelemaan tai köhimään saadessaan hiekkapölyä henkeensä.

Cuivre mietti, mitä he voisivat tehdä, kun odottelivat aseiden valmistumista. Haltian mielessä kävi kyllä idea, mutta se tuntui jokseenkin laittomalta ja ilkeältä tilanteeseen nähden. Silti, se jäi kaivelemaan tulihaltian mieliä.
"Mietin tässä... Sinulla ei tunnu olevan rahaa... Voisin opettaa sinua hyväksi taskuvarkaaksi näin joutessamme."
Cuivre hymyili huppunsa varjoista. Cuivre näytti melkoisen rehdiltä ja rehelliseltä, sitä hän suurimman osan ajasta olikin, mutta jos jonkun toimeentulo oli yhden varastetun melonin tai leivän varassa, oli aika surkeaa. Sitäpaitsi, haltia varasti vain varakkailta, oliko se niin väärin ottaa rahaa niitä tarvitseville? Muttah, se nyt riippui ihan Karasusta, mitä tuo halusi. Mustatukka epäili, ettei Karasukaan ollut ihan rehellisimpiä kaupungissä käyviä olentoja. Ja miksi heidän pitäisi olla kummankaan? Ihmiset kohtelivat muita rotuja välillä niin halveksuen ja ala-arvoisesti, että ansaitsivat pienen näpäytyksen silloin tällöin. Mutta ehkä näin alkajaisiksi olisi hyvä päästä pois keskeltä katua, pölyä ja ruuhkaa. Sivukujat olivat tähän aikaan päivästä melko turvallisia ja hiljaisia, niille voisi mennä.
"Tule. Mennään pois pääkadulta, etsimään sinulle jokin yöpymispaikka."
Cuivre katseli vähän ympärilleen, käänsi hevosensa ja lähti takaisin hämärille, mutta suhteellisen hyvin hoidetuille ja näteille sivukujille. Alueesta riippuen, ne olivat hyvin hoidettuja. Hieman kauempana pääkadusta oli suuria, varakkaiden ihmisten taloja, joiden julkisivu oli hyvin kaunis, joitain koristuksia ja pylväitä. Hieman kauempana oli myös suuri, julkinen puisto, joka oli hyvin kaunis ja vehreä. Kadun äänet alkoivat vaimeta pikkuhiljaa, mitä kauempana he olivat muista.

Karasu käänsi katseensa taas tulihaltijaan ja hymyili pienesti.
"Käyhän se. Se ei herätä niin paljoa hälyä kuin susien kanssa kylään ryntääminen ja kaiken tarpeellisen noin vaan vieminen." Karasu hymyili pienesti nyökätessään haltijamiehelle.
Reippain askelin susinainen käveli haltian ja tuon ratsun mukana pois pääkadulta, joka oli täynnä ihmisiä.
"Etsitään vain." Karasu nyökkäsi.
Puolidemoni käänsi kävellessään katseensa taas metsikön suuntaan. Mitenköhän tuon rakkaat matkakuppanit pärjäilivät? Huoli nosti aina uudelleen päätään ja Karasu nielaisi pienesti.
"Eennen kuuta ja muutosta, voisimmeko käydä vielä tarkastamassa, että susilla on kaikki hyvin? Tuntisin oloni paljon rauhallisemmaksi jos tietäisin että niillä on varmasti kaikki kunnossa?" Karasu viimein sai kysyttyä toiselta.
Karasu heilautteli jälleen korviaan kävellessään, ihan huomaamattaankin.
Erään rakennuksen sisältä kantautui epäselvää, jopuneen kuuloista laulua ja Karasu nyrpisti nenäänsä. Tuon tarkka hajuaisti havaitsi ties mitkä löyhkät, jotka tuolta kantautuivat ja sudenkorviin kantautui huuto ja kolina, jota moni normaali ihminen ei havaitsisi. Karasu saattoi erottaa baarintapaisen omistajan vahtikoiran tuoksun ja hiljaisen tuoppien kilinän baaritiskin takana.
"Eivätkö ihmiset osaa huvitella mitenkään muuten?" Karasu ennemminkin totesi kuin kysyi ohittaessaan tuon hien ja alkoholinkatkuisen rakennuksen.

Cuivre ei järin pitänyt kaupungeista, vaikka tällä hetkellä sellaisessa asuikin. Aivan liian meluisia ja ikäviä paikkoja, täynnä tuhansia äälilöitä, sairaita tai vaarallisia tyyppejä. Ääniä ja hajuja, jotka tuntuivat todella pahalta, sattuivat sieluun ja mieleen. Haltia tunsi itsensä niin paljon onnellisemmaksi ja rauhallisemmaksi metsässä, kuten myös taisi tuntea Karasu, mutta olojen johteesta, heidän oli miltei pakko tulla tänne, vaikka huomasi selvästi, ettei kumpikaan siitä pitänyt. Mutta Cuivre voisi tosiaan opettaa paremman puutteessa Karasua hieman taskuvarkailemaan, se voisi olla hyödyllistä naiselle.
"Se on totta. Katsotaan mitä nyt kannattaa opettaa."
Cuivre naurahti hieman Karasun sanoille. Selvästi hänen uusi ystävänsä oli myös innokas oppimaan. Haltia tarkkaili ympäristöä hetken hiljaisena ja vain pohti asioita, kunnes havahtui Karasun sanoihin uudelleen.
"Tietysti. Ne varmasti ilahtuisivat. Mutta haluaisin hieman, näin aiheesta poiketen, varoittaa. En voi jäädä seuraasi kuin yön ylitse, minua odotetaan muualla. Joten, kun aamulla heräät, saatan olla poissa. Olen kuitenkin sen aikaa luonasi, mitä tarvitset."
Cuivre hymyili ystävällisesti ja johdatti susinaista läpi kujien ja katujen. Vaikka Cuivre kuinka piti Karasun seurasta, olisi ollut tuon kanssa mielellään pidempäänkin, Skye kaipasi haltiaa, eikä hän voinut pitää kaunista blondia odottamassa yhtään pidempää, mitä oli pakko. Karasun huomioidessa jonkin tietyn paikan, jossa oli humalaisia ihmisiä ja muita hämäriä tapauksia, myös Cuivren aistit kiinnittyivät paikkaan.
"Mietin joskus itse samaa... Katoavainen rotu ja silti he kuluttavat elämänsä lähinnä tuhoten itseään, sitä on lähes surullista katsoa, mutta eipä asialle voi mitään. He elävät miten elävät."
Cuivre mutisi ja jatkoi matkaansa. Pitä nopeammin he pääsivät pois kaupungin pahoilta kujilta, sen pahempi. Eihän haltia tiennyt, mihin he olivat menossa, mutta varmaan sekin selviäisi enemmin tai myöhemmin.

"Totta. Suteni eivät muutenkaan ole olleet edes näin pitkään keskenään sen jälkeen kun tapasin ne. " Susinainen hymähti. Niin, sudet olivat hyvin suojelevaisia Karasua kohtaan, eivätkä ne koskaan siirtyneet emäntänsä viereltä ellei tuo toisin käskenyt. Ja sama toisinpäin, Karasu suojeli lemmikkejään parhaansa mukaan eikä mielellään jättänyt niitä omiin oloihinsa, monet ihmiset kun olisivat valmiita tappamaan nuo vaaralliset, mutta upeat, koiraeläimet.
Karasu heilautti korviaan kuullessaan haltijan taas puhuvan ja käänsi katseensa tuohon.
Susinainen nyökkäsi haltijalle.
"Selvä. Enköhän minä pärjää kunhan vain muutos on mennyt ohi." Karasu nyökkäsi pienesti hymyillen. Karasu olisi mielellään ollut tuon haltijamiehen seurassa pidempäänkin, tuo kun oli harvoja henkilöitä jotka osoittivat minkäänlaista ystävällisyyttä puolidemonille, mutta jos toisella olisi menoja ei susinainen haluaisi olla riippakivenä mukana.
Karasu kuunteli miettiväisenä toisen puhuessa ihmisistä.
"Totta. Heillä on varsin lyhyt elämä, vaalisivat sitä. He sairastuvat paljon helpommin kuin puoliveriset tai muut lajit, he loukkaantuvat helpommin ja ovat usein muutenkin heikompia. Eivät pahentaisi tilaansa ryyppäämällä itseään puolikuolleiksi." Karasu nyökkäsi.
Samassa Karasun mieleen pätkähti muistikuva susinaisen äidistä ja Karasun silmiin tuli lasittuneen oloinen katse tuon kävellessä eteenpäin..
Tuo oli ollut kaunis ihmisnainen joka rakasti tytärtään suuresti.
Ja ilmeisesti myös Karasun isää, joka oli kuollut suojellessaan Karasua ja tämän äitiä kylänsä muilta demoneilta.
Karasu ei muistanut isäänsä, sillä oli tuolloin tuskin päivän ikäinen.
Ja Karasun ollessa teini-ikäinen ihmiset tappoivat hänen äitinsä, koska tuo ihmisnainen suojeli tytärtään.
Yksi kyynel vierähti Karasun poskelle, mutta tuo ei sitä tajunnut vaan jatkoi ilmeettömänä, mietteisiinsä vaipuneena matkaa tulihaltijan ja tuon ratsun vierellä.

Cuivre pohti, mihin kannattaisi mennä. Tällainen päätön haahuilu ja eri kujilla maleksiminen tuntui typerältä ja päättömältä. Ehkä pitäisi pysähtyä vain lähimpään majataloon ja pyytää Karasulle huone. Uskaltaisiko Cuivre nukkua samassa huoneessa? Ei hän susinaista pelännyt, mutta jotkut olennot, varsinkin naispuoliset, olivat äärimmäisen tarkkoja siitä, oliko heidän huoneessaan vastakkaisen sukupuolen edustaja. No jaa, siitä voisi vielä keskustella. Karasun sanoihin Cuivre välillä vastasi, hiljaiseen tapaansa, "hmm" tai "mmm". Hänellä ei vain sillä hetkellä ollut paljon asiaa, kerta yritti etsiä jotain.
"No se on ihmisten tapa. En ole koskaan sitä ymmärtänyt."
Cuivre vastasi lopulta, oltuaan pitkään hiljaa.
Haltia pysähtyi erään melko hyvän näköisen majatalon edustalle ja tarkkaili ulkoapäin sitä, kun äkkiä aisti jotain. Hän aisti syvää surua ja se lähti Karasusta. Mustatukka käänsi katseensa susinaiseen huolestuneena ja laski kätensä tuon olkapäälle.
"Mikä on...?"
Cuivre kysyi, huolta äänessään. Ottiko Karasu niin raskaasti tiedon, että he kulkisivat aamulla eri reittejä, vai oliko kenties taustalla ihan jotain muuta, mistä haltia ei vain tiennyt mitään? Ainakin suru oli todella syvä ja muinainen. Ei se voinut Cuivresta johtua vain jostain ihan muusta. Lempeästi ja ystävällisesti haltia pyyhkäisi sormellaan kyyneleen Karasun silmäkulmasta. Susinainen kertoi ongelmistaan, jos haluaisi, mutta ainakaan haltia ei kysellyt mitään. Se olisi ollut hyvin epäkohteliasta. Mutta ei mustatukka halunnut nähdä ystäväänsä surullisena.

Karasu heräsi ajatuksistaan kuullessaan haltijan kysymyksen.
"Eh.. Ei mitään. Epämiellyttäviä muistoja vain." karasu nyökkäsi hymyillen pienesti.
Ihmiseksi muuttumisen läheisyydessä Karasun mieleen palasi paljon muistoja lapsuusajalta, kun taas normaalisti hänen demonipuolensa sai pidettyä kaikki epämiellyttävät muistot aivojen perukoilla, poissa tieltä.
Karasu siirsi katseensa majataloon ja tarkkaili sitä pää kallellaan ja korviaan pienesti heilutellen. Usein muistojen tuoma paha mieli ja suru katosi yhtä nopeasti kuin ilmestyikin.
"Tämäkö?" Susinainen kysyi tulihaltijalta.
Karasulle paikalla ei olisi väliä, mutta ei mihinkään puolisortuneeseen hökkeliin olisi kiva yöksi jäädä, etenkään jos siitä joutui maksamaan. Mutta tuo majatalo oli varsin hyväkuntoisen oloinen, joten Karasulla ei olisi mitään sitä vastaan.
Sitten puolidemonin ajatukset harhailivat susiin ja niiden kautta miekkaan joka oli jätetty haltijasepälle.
"Mitä luulet, kuinka pian Okamikenshin voisi hakea?" karasu käänsi katseensa haltijaan.
Karasun pitäisi ehtiä vielä toivottamaan susilleen hyvät yöt, ennen kuin muuttuisi ihmiseksi. Koska ihmisenä mustakutri ei voinut kommunikoida matkakumppaneidensa kanssa.

Cuivre tarkkaili vähän huolestuneena Karasua. Pahoja muistoja? Voi pikkuista... Selvästi ei kaikkien elämä ollut ruusuilla tanssimista. Syystä tai toisesta, jokainen, johon mustatukka oli törmännyt, oli kokenut jotain ikävää. Se ehkä voisi johtua pitkäikäisestä rodusta, mutta toisaalta, oli niillä ihmisilläkin ongelmansa, yleensä vielä kahta kauheammin. Jotenkin sitä omat ongelmat tuntuivat niin pieniltä ja mitättömiltä, kun vertasi ihmisiin, jotka muistivat suurimman osan tapahtumista lyhyessä ajassa. Jos Cuivrelle kävisi jotain ikävää, hänellä oli ikuisuus aikaa unhotaa koko homma. Sinäänsä hyvin lohdullista, mutta jos asia oli vakava ja jäi kummittelemaan sen koko ikuisuuden ajaksi, se oli lähinnä yhtä piinaa ja tuskaa. Miten ristiriitaista.
"Jos haluat puhua niistä, kuuntelen kyllä..."
Cuivre mutisi. Hän kuunteli mielellään toisten ongelmia, muttei koskaan kysellyt. Se oli niin epäkohteliasta ja sanoisiko ilkeää. Oli parempi antaa muiden kertoa ensin, ennen kuin lähtisi jankuttamaan.
Mutta ajatukset siirtyivät taas majataloon. Se olisi hyvä paikka levätä, näytti siistiltä eikä Cuivre aistinut sen kummempaa vaaraa tai pahuutta talon läheisyydessä.
"Ajattelin niin... Mennään aluksi vaikka vuokraamaan sinulle huone, sitten voimme mennä hakemaan miekkasi ja samalla käydä tervehtimässä susia."
Tulihaltia katsahti kysyvänsä seuralaiseensa, kuin vielä varmistaakseen, että tämä järjestely sopisi. Tietty Karasu voisi odottaa tässä sillä aikaa, kun Cuivre kävisi vaaramassa huoneen. Mutta huone yhdelle vai kahdelle? Cuivre ei kehdannut asiaa kysyä, mutta hän ei tiennyt, halusiko Karasu haltian samaan huoneeseen vai eri? Cuivre voisi hyvin valvoa yön ja pitää vahtia huoneessa, mutta jos susinainen halusi hänen olevan muualla, sitten hän myös oli.
"Tuota... Miten haluaisit huoneesi? Haluatko oman vai tulisinko minäkin sinne?"
Cuivre lopulta uskaltautui kysymään, pienen ajattelutyön, mutinan ja hiusten taakse peitellyn punastelun jälkeen. Oli miten oli, Cuivre halusi tehdä kuten Karasu toivoi. Toivottavasti susinainen ei ymmärtänyt haltian kysymystä ihan väärin.

Karasu nyökkäsi pienesti tulihaltijalle.
"Minä.. Ehkä myöhemmin. Mutten viitsi kaduilla alkaa kertomaan, ettei kukaan sellainen kuule, jonka ei kuuluisi." Karasu hymyili pienesti.
Kuullessaan Cuivren aikatauluntapaisen, Karasu nyökkäsi hyväksyvästi.
"Se käy hyvin." Karasu totesi hymyillen.
Susinainen käveli rauhassa toisen perässä majatalolle huonetta varaamaan.
Karasu tarkkaili majataloa mietteissään, mutta toisen kysymys havahdutti tuon ajatuksistaan.
"Öh.. Kumpi tahansa on halvempi. Ei sillä minulle niin väliä ole, mutta ettet joudu maksamaan itseäsi vararikkoon tai mitään." Karasu nyökkäsi.
Karasu heilutteli mustia sudenkorviaan ja pyöritteli muutamaa hiussuortuvaa etusormensa ympärille tilaa tarkastellessaan.
Asiakkaita ei juuri näkynyt, ehkäpä he olisivat huoneissaan tai kylällä. Tai jos muita ei vain olisi.
Ihan sama susinaiselle.

//Oijoi, anteeksi kun tyli lyhyt vastaus -_-//