Länsi oli oikein loistava paikka, jos sattui olemaan vaeltaja. Se oli tarpeaksi lähellä etelää, joten koska tahansa pääsisi pääkaupunkiin Miraan. Se oli tärkeää Cuivrelle, nuorelle haltiamiehelle, sillä hän asui Mirassa, mutta joskus tuonkin piti päästä pois kaikesta hälinästä ja hässäkästä, keskelle metsää, sen rauhaa ja hiljaisuutta. Se kai oli tuolla haltialla verissä, hän ei osannut elää ilman luonnon läheisyyttä ja rauhaa, hän tarvitsi sitä elääkseen. Ja nyt Cuivre oli päättänyt tehdä pienen vaelluksen. Hänen hevosensa, Skinfaxe, oli kantava, mutta se ei estänyt lainkaan tammaa tulemasta mukaan metsiin. Eipä varsa syntyisi vielä vähään aikaan, vaikka kuukaudet olivat vierineet ja oli lämmintä sekä vehreää, kesän ollessa kauneimmillaan. Metsä oli niin täynnä taikaa. Se hengitti ja aurinko siivilöityi kauniisti läpi puiden, tehden valosta ja varjoista täpliä. Cuivre hymyili ja nautti täysin siemauksin jokaisesta askeleesta, jonka hevonen hänen allaan otti. Se oli tavallista levottomampi, luultavasti tulevan varsan takia. Cuivre naureskeli hiljaa tammansa levottomuudelle ja joutui vähän väliä rauhoittamaan säikkyä eläintä. Mutta muuten matka sujui todella ihanasti. Metsä otti avosylin vaeltajan vastaan, tarjoten varjoa suurten tammien ja kuusien katveesta. Ja keskellä tuota kauneutta virtasi myös puro. Se solisi iloisena ja kirkkaana, täynnä energiaa ja voimaa. Se oli oivallinen paikka levähtää. Cuivre liukui alas hevosensa selästä ja venytteli hieman kehoaan.
"Juo nyt kunnolla, Skinfaxe. Emme voi pysähtyä koko aikaa."
Cuivre hymähti ja taputti hevostaan. Eläin hörähti hiljaa ja lähti kahlaamaan puroon, juoden samalla sitä, kun leikki vedellä. Cuivre naureskeli hiljaa ja istui puron reunalle, nojaten hieman puuhun takanaan. Mustatukka kaivoi piipun repustaan, polttaakseen hieman ennen matkan jatkamista. Vaikka hän oli rento, aistit olivat jatkuvasti tarkkana ja tuo havaitsi vähäisimmänkin muutoksen luonnon harmoniassa.

Karasu käveli rauhallisesti pitkin metsistöä, silmät suljettuina ja nautiskellen luonnon rauhasta ja hiljaisuudesta. Karasu perässä kulki kolme sutta ja hänen yläpuolellaan lensi korppi. Karasun miekka nojasi naisen olkaa vasten ja herkät sudenkorvat heiluivat eri suuntiin kuulostellen, jos jokin uhkaava lähestyisi. Toistaiseksi ei tosin kuulunut muuta, kuin lintujen laulu ja kevyet askeleet, sekä kepeä tuuli. Matkan jatkuessa Karasu haistoi veden, hevosen ja piipun hajun, sekä jonkin, ilmeisesti hevosen ratsastajan. Puolidemoni myös erotti selkeästi veden solinan ja sen, kuinka joku läiskytti vettä. Karasu päätti jatkaa matkaa korkempaa kautta ja kapusi puuhun, loikkien oksalta toiselle. Sudet nopeuttivat tahtia, nekin haistoivat hevosen, joka voisi olla mahdollinen ateria. Karasu ymmärsi susiensa puheen ja kuuli, kuinka ne haaveilivat jo kunnon ateriasta. "Älkää innostuko kaverit, hevosen omistaja saattaa aiheuttaa ongelmia." Nainen hymähti ja pysähtyi yhdelle paksummalle oksalle. "Jousi." Nainen sanoi ja harmaa susi nakkasi jousen ja muutaman nuolen emännälleen, jos edessä päin olijat pitäisi hoidella kaukokautta. "Menkää edeltä, jotta en tule niin helposti huomatuksi." Karasu komensi ja sudet nyökkäsivät, juosten purolla. Ne erottivat hevostamman ja tämän ratsastajan, joka ilmeisesti oli haltija tai sen tapainen. Sudet astuivat esiin hämäristä, muristen ja korvat luimussa, ja Karasu otti yhden nuolista ja jännitti jousen valmiina ampumaan. Miekan hän oli laskenut vierelleen oksalle, iskien sen kevyesti puuhun jottei se tippuisi.

Cuivre sulki silmänsä ja poltteli piippuaan rauhassa, kuunnellen hiljaa luonnon ääniä. Siihen sekoittui Skinfaxen iloinen läiskytys, lintujen laulu ja tuulen sekä puron liverrys. Mutta äkkiä, koko taika särkyi kuin peili. Luonto hiljeni, jokin oli tulossa. Cuivre avasi silmänsä, mutta muuten oli vielä täysin rento ja rauhallinen. Hitaasti ja harkitusti tuo sammutti piippunsa ja laittoi sen takaisin reppuun. Skinfaxe ei vieläkään huomannut mitään. Se laidunsi rauhassa, leikittyään tarpeaksi vedellä, mutta se aisti muutoksen isännässään. Hevonen alkoi pärskähdellä levottomana ja tanssahteli paikallaan. Mustatukka nousi jaloilleen ja katsoi vaivihkaa ympärilleen. Sitten tuo käveli tammansa luokse, silittäen sen turpaa ystävällisesti.
"Rauhassa, ystäväni..."
Cuivre puhui haltiakieltä hevoselleen, mutta Skinfaxe pärskähteli levottomana. Se tiesi, että jokin oli huonosti, aistit kertoivat. Ja sitten se tapahtui. Pari suuria susia tuli muristen metsän kätköistä. Cuivre kääntyi nopeasti ympäri ja pelosta hirnuen, Skinfaxe alkoi hyppiä takajaloilleen. Yksi potku sotatamman valtavista kavioista riitti tappamaan pedon, mutta kyse olikin, kumpi ehti iskeä ensin. Cuivre pysyi tammansa edessä. Yleensä eläimet tottelivat ja kunnioittivat haltioita, ne eivät hyökänneet metsässä elävien suippokorvien kimppuun, joten tämä hyökkäys oli jonkun muun, kuin susien organisoima.
"Painukaa takaisin!"
Cuivre huudahti vielä haltiakielellä, mutta hänellä oli yksi valttikortti käytettävissä. Tuli. Jokainen eläin pelkäsi tulta, vaarallista elementtiä. Vielä haltia ei vetänyt miekkaansa huotrasta, mutta tuon kädet alkoivat hieman hohtaa ja äkkiä molempiin syttyi raivoisa, polttava tuli. Välillä Cuivre heilautti tulta lähempänä susia, yrittäen karkottaa ne pois itsensä ja Skinfaxen luota. Hevonen nousi takajaloilleen kunnolla ja polki ilmaa etujaloillaan isäntänsä vieressä. Sekin oli valmis puollustautumaan.

Sudet vetivät korvat entistä enemmän luimuun ja perääntyivät häntä koipien välissä kauemmas haltijan huitoessa tulella. Karasu päätti varoittaa tuota koskemasta susiin ja ampui nopeasti nuolen vain muutaman sentin päähän haltijasta.
"Jätä suteni rauhaan tai seuraava lävistää pienen sievän kallosi tai vaihtoehtoisesti pienen sievän hevosesi kallon." Karasu varoitti ja loikkasi puusta alas, napaten miekkansa matkalla mukaansa. Karasu iski miekan maahan, taaksensa ja jänniti jousen uudelleen osoittaen haltijaa nuolen terävällä kärjellä.
Tori laskeutui puusta ja kiersi aluetta ympäri, jääden sitten lentämään vain susikomlikon ja Karasun ympärille.
Haiiro, Shiroi ja Kuroi, sudet astuivat byt lähemmäs, tullen emäntänsä vierelle. Tori laskeutui Haiiron päälaelle ja mulkoili päätään kallistellen tuntemattomia, noilla sysimustilla silmillään.
"Sinuna sammuttaisin nuo liekit, ellet halua vahingoittaa itseäsi tai tuota pikku ponia." Karasu sanoi vinosti hymyillen, tuijottaen kylmillä silmillään haltijan omia.
Sudet murisivat hevoselle enemmän kuin sen omistajalle ja Tori lehahti uudelleen lentoon, syöksähdellen ja kaarrellen nyt tuntemattoman kaksikon ympärillä.
"Et kai nyt kieltäisi lounasta näin suloisilta olennoilta?" Karasu kysyi viitaten susiaan kohti ja hymyillen edelleen vinosti, osoittaen yhä nuolella kohti haltijaa.

Cuivre oli tarkka. Kuten hän oli epäillytkin, käsky hyökätä tuli jostain muualta. Cuivre kuuli jo kaukaa nuolen äänen ja kepeästi väisti taaksepäin, ennen kuin se osui maahan. Hän oli tekemisissä hyvän jousiampujan kanssa. Mustatukka ei vastannut mitään, katsoi vain tuota naista, josta ääni lähti. Tuo oli susi-ihminen, ainakin osittain. Cuivren tuli ei sammunut, olennon hypätessä puusta maahan, mutta haltian kylmä katse seurasi naista, tuon jokaista liikettä ja elettä. Kolme sutta uhkailivat edelleen, vaikka selvästi tulta pelkäsivätkin. Mutta Cuivre ei aikonut paeta, hän puollustaisi itseään ja hevostaan. Cuivre ei vastannut mitään naisen sanoihin, tuijotti vain vihaisena ja tuimana. Nähtävästi he luulivat Skinfaxen olevan ruokalistalla. Toiveajattelua. Mutta Cuivren pitäisi taktikoida. He olivat syvällä metsässä, joten puut tarjosivat suojan nuolilta melkoisen hyvin. Sudet olivat suuri uhka hevoselle, mutta jos se juoksisi, pedot seuraisivat.
"Jättäkää hevoseni rauhaan."
Cuivre puhui matalalla, kunnioitusta herättävällä äänellä, jossa oli haltioiden ikuisen elämän tuomaa viisautta. Cuivre kuitenkin pohti hieman naisen sanoja. Ehkäpä tuo jättäisi Cuivren ja Skinfaxen rauhaan, jos haltiakaan ei osoittaisi hyökkäämisen merkkejä. Hillitysti Cuivre sammutti tulen käsistään ja katseli naista.
"Mitä haluat?"
Haltia jatkoi jylhää puhettaan kysymyksellä. Skinfaxe oli edelleen levoton ja kuopi etujalallaan maata. Se halusi puollustaa itsensä lisäksi myös tulevaa varsaansa.

Karasu naurahti toisen käskiessä näiden jättää hevonen rauhaan.
"Ai mitäkö haluan? Haluan ruokaa itselleni ja pikku ystäväisilleni." Karasu vastasi toisen kysymykseen ja kevensi jousen jännitystä hiukan, kun toinen sammutti tulet käsistään. Hän ehtisi jännittää jousen ja ampua, jos tilanne sitä vaatisi. Lisäksi miekan saisi napattua nopeasti.
Sudet tuijottivat hevosta, ne voisivat hyökätä, mutta tamma saattaisi ehtiä potkaisemaan tai sen omistaja voisi sytyttää tulet uudestaan. Shiroi siirtyi aivan Karasun vierelle, kun kaksi muuta, urossudet, jatkoivat hevosen uhkailua, ne loikkivat eteen ja taksee, louskuttaen voimakkaita leukojaan ja muristen.
Karasu vilkaisi susiaan ja siirsi katseensa taas haltijaan.
"Näetkös, niillä on nälkä. Ja nälkäisinä ne ovat heikkoja ja äreitä, enkä minä sitä halua. Hevosesta riittäisi moneksi viikoksi ruokaa, etenkin kantavasta." Karasu sanoi ja astui askeleen lähemmäs haltijaa, irrottamatta katsetta tämän silmistä. "Joten joko luovutat ratsusi meille tai otamme sen väkisin, eikö totta?" Karasu sanoi ja sudet ikäänkuin nyökkäsivät pienesti.

Cuivre tiesi, että tilanne oli räjähdysherkkä. Olisi hyvin riskialtista lähteä tappelemaan susia ja tuota omituista neitoa vastaan, varsinkin, kun haltia ei edes liiemmin pitänyt taistelemisesta. Hän oli mestarillinen miekkamies, muttei murhaaja. Turhaan tuo ei lähtisi tappelemaan. Mutta uskollista ystäväänsä Cuivre ei myöskään jättäisi. Skinfaxe oli hyvin tärkeä, varsinkin nyt, kun se oli saamassa varsan. Tilanteesta oli kuitenkin päästävä jotenkin sopuun. Skinfaxe nousi edelleen uhkaavana takajaloilleen, valmiina potkaisemaan susia, jotka yrittivät liian lähelle, mutta haltia rauhoitteli sitä hieman. Tavallaan Cuivre ymmärsi hyvin susia ja neitoa. Eläimet olivat nälkäisiä ja ne yrittivät vain selvitä hengissä tässä maailmassa.
"Odota. Haluan tehdä ehdotuksen."
Cuivre nosti hieman kättään torjuvasti, yrittäen saada naisen kuuntelemaan.
"Jos sinä ja sutesi jätätte hevoseni rauhaan, hankin teille saaliin. Sitäpaitsi, jos ne ovat heikkoja nälästä, et kai halua ottaa riskiä, että minä tai hevoseni saatamme satuttaa niitä?"
Mustatukka yritti ehdottaa toiselle. Oikeastaan Cuivrea hirvitti tappaa elävä olento. Hän itse oli kasvissyöjä ja kunnioitti jokaista elävää olentoa eikä halunnut syödä niistä mitään, mutta tämä olisikin hätätapaus. Kyse oli Skinfaxesta ja varsasta. Onneksi haltia oli mestarillinen jäljittäjä ja eränkävijä. Hän löytäisi kyllä varmasti jotain. Cuivre ei liikkunut paikaltaan eikä tehnyt minkäänlaista elettä hyökkääkseen, mutta Skinfaxe aina varoittavasti potkaisi ilmaa lähellä susia ja haltialla oli iso työ rauhoitella sotatammaansa.

"Hmm. Hyvä on." Karasu viimein nyökkäsi. "Etsi meille saalis ja aja se tänne. Tori ja Kuroi lähtevät mukaasi." Karasu nyökkäsi. Korppi kaarteli miehen ympärillä ja Akira istui kivelle. "Minä vahdin, etteivät sudet syö tammaasi." Puolidemoni vielä sanoi ja napsautti sormiaan, jolloin susista kaksi, harmaa ja valkea, perääntyivät ja musta siirtyi haltijan perään. "Hevonen jää tänne jottet karkaa. Ja susi tulee mukaasi, jotta emme varmasti tapa pollea." Karasu totesi ja risti kätensä, laittan nuolen ja jousen kiinni Haiiron selässä olevaan nuoliviiniin.
"Älä ole liian pitkään." Karasu lisäsi ja siirsi katseensa hermostuneeseen tammmaan.
"Ei hätää, en anna susien hyökätä." Tämä kuiskasi hevoselle ja sulki silmänsä, hän kyllä kuulisi ja haistaisi tapahtumien kulun.

Cuivre ei olisi halunnut suostua ehtoihin. Hän pelkäsi jättää Skinfaxe yksin susien ja tuon susinaisen kanssa, mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoa. Sitäpaitsi, kun asiaa mietti, tarjous kuullosti lupaavalta. Hän ottaisi yhden suden mukaansa. Jos Skinfaxelle kävisi jotain, niin kävisi myös naisen kauniille pedollekkin, sen haltia saattoi luvata. Joten, tuskin kumpikaan heistä halusi riskeerata ystäviään.
"Hyvä on... Yritän ajaa luoksenne peuran tai jonkin muun ison eläimen..."
Cuivre mutisi. Hän olisi kyllä siihen tarkoitukseen tarvinnut hevostaan, mutta tiesi, ettei voisi ottaa sitä mukaansa. Hänen olisi vain lähdettävä. Cuivre silitteli tammansa kaulaa hieman, kuiskaili sille lempeitä haltiasanoja ja lähti sitten juoksemaan metsään. Aika oli tässä tapauksessa haltiaa vastaan, vaikka yleensä, aika ei merkinnyt mitään kuolemattomalle. Cuivren oli nyt vain luotettava onneensa, taitoihinsa ja susinaiseen. Välillä toki haltia piti silmällä, seurasiko susi häntä, kuten pitikin. Vähän ajan päästä, Cuivre hidasti askeleitaan ja alkoi jäljittää jotain syötävää. Tuo etsi maasta eläinten tekemiä polkuja ja etsi jälkiä. Cuivren tarkoilta haltiasilmiltä ei jäänyt mikään huomaamatta. Ei mikään askel tai puuhun takertunut karva. Haltia liikkui äänettä ja tottuneesti metsässä. Ikävää oli, ettei Cuivrella ollut jousta. Hän olisi muuten suoraan voinut tappaa saaliin, vaikkei ollut varma, oliko hänellä sydäntä tehdä niin. Mutta nyt piti vain löytää ruoka. Yksin eläintä oli vaikea ajaa oikeaan suuntaan, mutta jälleen kerran, Cuivre saattoi käyttää pahamaineista elementtiään. Tulta. Varjoissa äänettömästi liikkuen, Cuivre hiipi eteenpäin ja löysi lopulta yksikseen oleskelevan urospeuran. Se välillä kohotti päätään, muttei aistinut haltiaa. Cuivre päästi helposti hiipimään eläimen taakse. Oikeastaan ainoa vaikea asia hommassa oli säikäyttää eläin, luultavasti muu onnistuisi suhteellisella kokemuksella ja taidolla. Cuivre painoi käsiään maata vasten, jolloin tuli hänen sormistaan alkoi levitä ympäristöön. Se oli hallittu tuli, joten se levisi vain sinne, minne Cuivre niin käski. Peura nosti päätään. Se haistoi tulen. Juuri sitä haltia toivoikin. Vaistomaisesti eläin lähti aluksi kulkemaan, mutta Cuivren päästäessä lieskansa kunnolla irti eläimen takana, se loikkasi vauhdilla eteenpäin ja lähti juoksemaan suuntaan, mistä Cuivre oli tullut. Jotta Cuivre pystyisi ohjaamaan peuran menoa oikeaan suuntaan, tuo nostatti liekkejä eläimen sivuille, jos tuo yritti pakoon jotain muuta reittiä. Oli tuskallista nähdä eläin noin peloissaan, mutta haltia ei voinut uhrata omaa hevostaan nälkäisille susille. Tuli ajoi paniikissa olevaa eläintä kohti susia.

Kuroi, musta susi, seurasi vastentahtoisesti haltijaa, miksi juuri sen piti uhrautua lähtemään.
Kuroi veti korviaan luimuun haltijan sytyttäessä tulen, mutta huomatessaan sen kulkevan vain toiseen suuntaan, susi rauhoittui.
Akira haistoi tulen, sekä peuran. "Valmiina." Akira sanoi ja peuran ilmestyessä metsästä hän nyökkäsi susilleen, jotka loikkasivat eläimeen kiinni, Shiroi loikkasi tottuneesti eläimen niskaan ja Haiiro kurkkuun ja nopeasti ne kaatoivat pelokkaan eläimen. Sudet raahasivat saaliin sivummalle, Karasu ei syönty vielä.
Nainen lähti kävelemään haltijaa ja Kuroita vastaan, kieltäen susia koskemasta hevoseen. "Peura on kiinni ja katoamassa parempiin suihin. Mene Kuroi." Karasu nyökkäsi ja susi lähti saaliin luokse.
"Ja kuten lupasimme: hevosesi ehjänä ja elossa." Akira sanoi viitaten hevosta kohti.
"Saatko tulen sammutettua?" Nainen kysyi epäilevästi, Torin laskeutuessa naisen vapaalle olalle. Toista olkaa vasten nojasi naisen kädessä oleva miekka.
Karasu käveli takaisinpäin, istuen jälleen kivelle. Karasu liisi peuranraadolle, sekin halusi osansa. Karasun merkistä lintu kuitenkin toi vielä emännälleenkin tämän osuuden ja nainen rupesi syömään, hän ei ollut syönyt viikkoihin juuri mitään.

Cuivre ei mielellään katsellut tapahtunutta. Veri ja tuskainen kuolonhuuto täyttivät ilman, peuran joutuessa susien uhriksi. Mutta tämä oli vain osa luontoa, haltia pohti itsekseen ja yritti näin tehdä asiasta reilumman. Vaikeaa se silti oli. Susien aloittaessa ruokailun, Skinfaxe hirnui sydäntäsärkevästi. Se halusi omistajansa luokse turvaan ja kuin se olisi ymmärtänyt susinaisen sanat, hevonen lähti ravaamaan CUivren luokse. Haltia rauhoitteli suurta eläintä, silitteli sen turpaa ja kaulaa lempeästi kuiskaillen.
"Hevonen ruuasta. Sait haluamasi, kuten minäkin."
Cuivre mutisi. Hän olisi halunnut lähteä paikalta samantien, mutta jokin tuossa susinaisessa oli mielenkiintoista. Ehkä juuri tuon rotu. Cuivre ei ollut tavannut ennen kuin haltioita ja ihmisiä. Mutta uskalsiko toisen seuraan jäädä?
"Ai niin. Tuli..."
Cuivre havahtui ajatuksistaan ja katseli tulivanaa, joka johti metsään. Haltia laski uudelleen kätensä maahan ja tuli ikäänkuin imeytyi takaisin tämän kehoon. Maa ei näyttänyt lainkaan palaneelta, vaikka ilmassa tuoksui lievä savu. Tuli oli vain taito, jonka Cuivre hallitsi hyvin.
"Haluan kiittää sinua, että pidit sanasi. Kaikki eivät ole yhtä armeliaita."
Haltia katsahti mustien otsahiustensa takaa susinaista hieman ja hymyili jopa vähän. Kerta mitään vaarallista ei ollut tapahtunut, ei ollut syytä vihoitella susinaiselle ja tämän lemmikeille. Tottahan se oli, pitihän niidenkin syödä. Skinfaxe oli silti hermostunut petojen ollessa lähellä. Se heilautti päätään ja ravasi pitkin askelein kauemmas, kerta Cuivre ei näyttänyt tekevän lähtöä.

Karasun kasvoilla kävi pieni hymy toisen kiittäessä tätä. "Olit ensimmäinen joka on susien lisäksi koskaan kiittänyt minua." Karasu naurahti.
"Ja yleensä pidän sanani, jos suteni henki on muuten vaakalaudalla." Karasu lisäsi. Karasu nousi paikaltaan ja polvistui puron reunaan, nostaen käsillään suuhunsa hiukan vettä, jolla tämä myös huuhteli kasvonsa. Karasu palasi paikalleen kivelle ja huokaisi.
nainen nojasi kevyesti puuhun ja sulki silmänsä. Hän oli hyvin uupunut viikkojen reissailusta ja nyt sai viimein ruokaa ja lepoa.
Sudet tulivat aterioimasta ja pulahtivat veteen, huuhtoen veren ja muun turkeistaan. Tori lensi oksalle lepäämään ja sudet kävelivät takaisin maihin, emäntänsä vierelle ja nekin vajosivat uneen. Karasu itse ei nukkunut, vaan kuunteli tarkkaavaisena luonnon tapahtumia. Karasu iski miekkansa maahan ja venytteli uudelleen.
"Istu vain jos haluat, emme me sinua häädä." Karasu hymähti toiselle heilutellen korviaan. Karasulla oli harvoin muuta seuraa kuin sudet ja vaikka hän väitti, ettei muuta seuraa kaipaakkaan, niin olihan se mukavaa kun kerrankin oli joku, joka ei heti uhkaillut naista tai juossut karkuun. Karasu nosti kätensä päänsä taakse, jotteivat hänen hiuksensa jäisi puun rosoiseen pintaan kiinni. Karasu hengitti rauhallisesti luonnon tuoksua, johon sekoittui enää haileasti tulen aiheuttama savun haju. Linnut ja muut jatkoivat elämäänsä tulen haihduttua ja niiden laulu täytti ilman.

Kieltämättä nyt kun tilanne oli rauhoittunut, susinainen ei vaikuttanut yhtään hassummalta seuralta. Cuivre hymähti vähän tuon sanoille ja nojasi puunrunkoon rentona.
"En minä olisi suttasi vahingoittanut. En olisi pystynyt."
Cuivre nauroi ja hänen sanansa olivat rehelliset. Pian Cuivre kuitenkin hiljeni ja katseli susia, jotka nauttivat yhtä suurella ilolla vedestä, kuin Skinfaxe aikaisemmin. Tuollaiset asiat pistivät väistämättä hymyilemään. Olivat niin leikkisän ja rennon näköisiä. Kuullessaan kehotuksen, Cuivre istui maahan, vastapäätä susinaista ja tarkkaili tätä hieman sinisillä silmillään. Tunnelma oli rento ja rauhallinen, äskeisestä jännityksestä ei ollut mitään jäljellä, ihan kuin koko tapahtumaa ei olisi koskaan ollut.
"En halua olla tungetteleva, mutta saanko kysyä nimeäsi?"
Cuivre kysyi kohteliaasti ja hymyili sanojensa jälkeen ystävällisesti. Olihan se mukavaa saada hieman seuraa vaelluksella, kun normaalisti puhui yksikseen tai hevoselleen. Cuivre huokaisi syvään ja sulki hetkeksi taas silmänsä, kuunnellen luonnon ääniä aivan kuin aikaisemminkin. Pian tuo kuitenkin kaivoi piipun repustaan.
"Pahastutko?"
Cuivre katsahti kysyvänä susinaista ja hieman kohotti piippuaan. Ei tuo polttaisi, jos se olisi ongelma naiselle. Cuivre eli aika paljon sen ehdoilla, mitä muut hänestä halusivat eikä tämä ollut mitenkään poikkeustilanne.

Karasu hymyili pienesti toisen sanoessa, ettei olisi pystynyt vahingoittamaan tämän sutta. Toisen kysyessä Karasun nimeä, tämä raotti hieman silmiään.
"Saat kysyä, olen Karasu. Ja he ovat Haiiro, Kuroi ja Shiroi, sekä Tori." Karasu esitteli itsensä ja sutensa. "Entä sinä?" Karasu kysyi.
Haltijan kysyessä pahastuisiko Karasu jos tämä polttaisi piippuaan, Karasu pudisti päätään. "Enhän minä. Savun haju on rentouttava." Puolidemoni naurahti pienesti. Totta se oli, Karasu rakasti piipun ja tupakan aiheuttaman savun tuoksua, hän ei itse polttanut eikä tiennyt miksi tuosta tietystä hajusta, tai tuoksusta, piti.
Karasu vilkaisi kolmea sutta vierellään, ne kaikki nukkuivat vieri vieressä hyvin levollisen näköisinä.
Tori ei nukkunut, se lehahti oksalta ilmaan kierrellen pientä aukeantapaista ympäriinsä. Lintu ei paljoa unta tarvinnut.
Karasu siirsi oikean kätensä päänsä takaa eteensä ja pyöritteli mietteliäästi pitkää hiuskiehkuraa sormensa ympärille. Karasu oli niin uppoutunut mietteisiinsä, ettei huomannut purreensa huuleensa, ennen kuin siitä alkoi valua pienesti verta.
"Perhana." Karasu ähkäisi ja painoi vuotavaa huulta kimonon hihaansa. Karasu katsoi hieman vaivautuneena toiseen, Karasu antoi varmasti todella järkevän kuvan itsessään raadellessaan huuliaan.

Cuivre nyökkäsi hieman kuullessaan naisen ja samalla myös susien nimet. Olihan se hyvin kohteliasta myös kertoa oma nimensä.
"Olen Cuivre. Ja se iso vellihousu on Skinfaxe."
Cuivre katsoi hieman suuntaan, minne hevonen oli ravannut. Se oli kadonnut, suuresta koosta huolimatta, metsään. Omituista miten hienosti hevonen pystyi vain katoamaan.
"Minä poltan vain hyvän tuoksuisia ja makuisia yrttejä."
Cuivre hymähti täyttäessään piippua uudelleen tupakalla. Aikaisemmin hän oli joutunut keskeyttämään polttamisen Karasun ja susien hyökätessä. Cuivre sytytti helposti piipun, pelkällä sormien napsautuksella tuo sai liekin käsiinsä. Haltia veti keuhkoihinsa pitkät henkoset ja puhalsi rauhallisena ulos. Oli rentouttavaa katsella nukkuvia susia. Ne olivat niin rauhallisia. Varovasti Cuivre siirtyi hieman lähemmäs istumaan ja ojensi varovasti kättään, jotta voisi ihan pikkuisen rapsuttaa yhtä susista korvan takaa. Hän ei ollut varma, kuka susista se oli, mutta se oli se sama, mikä oli ollut hänen mukana. Oliko sen nimi Kuroi? Kuitenkin haltia veti pian kätensä takaisin, hän ei halunnut häiritä sen kummemmin suden unta, vaikka tuskin se kovin sikeästi nukkui. Cuivre haistoi pian veren ilmassa ja katsahti Karasua, samalla kun nainen piilotti haavaansa kimonon taakse. Cuivre ei sanonut mitään, kunhan hymyili pikkuisen huvittuneena, mutta ystävällisesti. Haltia antoi katseensa käydä ympäri metsänpohjaa, kunnes tuo nyppäisi pienen lehden maasta ja ojensi Karasulle.
"Paina tuota haavaa vasten. Verenvuoto tyrehtyy muutamassa minuutissa."
Mustatukka oli sen verran pitkään elänyt, että oli oppinut mikä luonnossa parantaa ja mikä tappaa.

"Kiitos." Karasu nyökkäsi ja otti haltijan ojentaman lehden, painaen sitä huulessaan olevaa haavaa vasten.
"Jos haluat, voit kyllä silittää susia. Ne eivät tee mitään pahaa, ellen käske, eivätkä ne niin helposti herää." Karasu nyökkäsi haltijalle hymyillen pienesti.
Karasu tajusi vasta nyt, että miehen hevonen oli kadonnut näkyvistä, sen haju kuitenkin tuntui vielä selkeänä.
Yllättävän hyvin noin suuri eläin pystyi katoamaan metsään. Sudet tuhisivat hiljaa unissaan ja Karasu katsoi komlikkoa lempeästi hymyillen. Nuo koiraeläimet olivat hänen ainoa elossa oleva perheensä, korpin lisäksi tietenkin. Myös lintu oli kadonnut, se lähti uteliaana seuraamaan hevosta, mutta palaisi kyllä Karasun käskystä.
Nainen veti syvään henkeä, hän todellakin piti tuon savun hajusta. Karasu sulki jälleen silmänsä ja uppoutui hiljaa mietteisiinsä, yleensä hän ei ollut näin suvaitsevainen ja rauhallinen muita kohtaan, mutta haltijan tyyni olemus rauhoitti myös susinaista, eikä hänellä ollut edes syytä rähjätä.
Pian Karasu huomasi verenvuodon huulesta loppuneen ja hän laski lehden maahan kokeillen kevyesti viiltoa huulessaan. Se oli vielä hiukan kipeä, mutta verta ei enää vuotanut ja se oli hyvä. Karasu hymähti helpottuneesti ja avasi hieman silmiään, katsellen taivasta mietteliäänä.

Cuivre rapsutti pikkuisen lähintä sutta, kuullessaan Karasun kehoituksen. Jotenkin hän oli alusta asti epäillyt, etteivät sudet toimineet ominpäin tai hyökänneet kenen tahansa kimppuun. Se olisi ollut pelkästään omituista, sillä eläimet eivät juurikaan hyökänneet haltioiden kimppuun.
"Sinulla on hienoja ystäviä."
Cuivre hymähti vähän ja rapsutti samalla sutta korvan takaa. Susi oli hieno eläin. Laumalleen uskollinen, huolehti pennuistaan ja tovereistaan. Ketään ei jätetty yksin. Sellainen elämä oli miltei kadehdittavaa. Oli aina joku, kehen turvautua ja tukeutua. Cuivre poltteli rauhallisena piippuaan ja nojasi takanaan olevaan puuhun. Lepotauko todella teki hyvää. Puro solisi heidän vieressään ja puut humisivat rauhallisina. Muutama lintu visersi jossain oksistossa. Hupaisaa. Siinä he kaksi vain rentoutuivat, aivan kuin vanhat ystävät, vaikka haltia oli äsken todella pelännyt, että Skinfaxe olisi tapettu. Ja tuleva hieno varsa. Millainen se mahtoi olla? Kumpa Cuivre edes tietäisi kuka oli varsan isä.
"Jos saan kysyä, Karasu, mihin olet matkalla? Tuskin kaupunkiin, kerta sinulla on susia mukana."
Cuivre uteli hieman ja katsahti uutta ystäväänsä, samalla kun puhalsi savua keuhkoistaan. Kovin pitkäksi aikaa ei tähänkään voisi jäädä, Cuivrea ei oltu luotu olemaan paikallaan juuri missään ja jo tämä lepohetki tuntui jokseenkin liian pitkältä. Mutta ainakin sen hetken voisi käyttää hyvin hyödyksi. Cuivre kaivoi repustaan mukaansa ottamia omenoita ja alkoi syödä niitä näin välipalaksi. Jostain pitäisi vielä saada kunnon ruokaa, mutta näin keskeltä metsää, sitä saattoi olla vaikea löytää.

"Niin on." Karasu nyökkäsi toisen sanoessa naisella olevan hienoja ystäviä, susiin viitaten.
Karasu oli elänyt susien kanssa siitä lähtien, kun hänen äitinsä oli murhattu. Isäänsä nainen ei ollut nähnytkään.
"Hmm. Totta, en ole matkalla kaupunkiin. En oikeastaan tiedä minne. Sinne minne jalat johdattavat." Karasu mietti hetken, minne olisi menossa. Kuten sanottu, kaupunkiin hän ei menisi, Karasu vieraili yleensä korkeintaan pikkukylissä, joissa oli helpompaa saada napattua mukaan ruokaa ja muuta tarpeellista.
"Entä sinä?" Karasu kysyi haltijalta venytellen jälleen. Hänen täytyisi arvostaa tätä lyhyttä rauhan hetkeä, seuraavaan voisi olla jopa kuukausia. Karasu laski toisen käden syliinsä ja toinen valahti rentona Karasua ja haltijaa lähinnä olevan suden, Kuroin, päälle. Kevyesti Karasu silitti lemmikkinsä selkää. Suden kasvoilla saattoi nähdä hymyntapaisen, kun Karasu ja tuo haltija paijasivat sitä. Kuroin häntä eilui pienesti, vaikka se olikin unessa. Joskus Karasun oli vaikea uskoa, että juuri tuo kyseinen susi oli kolmikon aggressiivisin.
Tori palasi, se ei jaksanut enää lennellä hevosen perässä. Korppi laskeutui Karasun ojennetulle kädelle ja noki tämän kämmenselkää kevyesti. Karasu silitti kevyesti linnun päätä ja kohotti kätensä sitten ylemmäs, jolloin Tori lehahti oksalle ja laittoi päänsä siipensä alle, sekin päätti levätä, vaikkei kovin väsynyt ollutkaan.

Kuten Cuivre oli epäillytkin, Karasu ei ollut matkalla minnekkään. Oli mukavaa tavata samanluonteisia olentoja, joille päämäärä ei ollut tärkeä vaan matka itse. Luonnon läheisyys, sen muutokset ja voimat. Cuivre hymähti vähän ja haroi sormillaan pitkiä hiuksiaan.
"Olen vaeltaja, joten en koskaan tiedä mihin menen. En oikein viihdy kaupungeissa, ne eivät hengitä."
Cuivre huokaisi syvään ja kopautti hieman piippua vastan puuta, jolloin tuhkaksi muuttunut ja polttamiskelvoton osa tipahti ulos. Cuivren teki mieli kysyä, mikä nainen oikeastaan oli rodultaan, muttei kehdannut. Eihän se hänen asiansa ollut. Mutta tuo oli niin erikoisen oloinen. Samalla ihmistä ja sutta... ehkäpä jonkinlainen hybridi. No haltia jätti arvailut sikseen ja keskittyi vain lempeään kesäpäivään. Itseasiassa he kaksi olivat melko samankaltaisia. Hiljaisia ja nauttivat metsästä, joten ei ihme, että Cuivre tunsi olonsa niin levolliseksi ja rauhalliseksi. Pikkuisen vielä Cuivre silitteli sutta, kunnes kohotti päätään, Skinfaxen tullessa takaisin. Hevonen pärski hieman ja luimisteli korviaan. Se ei pitänyt tilanteesta, joka mustatukkaa lähinnä huvitti.
"Hevoseni on mustasukkainen, kun suon huomiota jollekkin toiselle nelijalkaiselle."
Cuivre hymähti ja nousi seisomaan ja silitti hevosen kaulaa hieman. Mutta Skinfaxe luimisteli edelleen ja töni turvallaan haltian kauemmas. Se oli nyt verisesti loukkaantunut äskeisestä. Se oli aina tuollainen, eikä hevosen käytös ollut mitenkään uudenlaista.

Karasu naurahti toisen todetessa hevosensa olevan mustasukkainen. "Sittenhän se ei ole niin kaukana susistani, nekin ovat hyvin mustasukkaisia, etenkin Kuroi." Karasu hymähti ja sulki jälleen silmänsä. Kesäpäivä oli muuttunut mukavan rauhalliseksi, joskin nyt toisen hevonen vihoitteli ratsastajalleen.
Karasu raotti toista silmäänsä hymyillen hevoselle, joka töni omistajaansa.
"Onneksi sudet eivät ole tarpeeksi isoja tai rohkeita tönimään minua noin." Karasu naurahti ja nosti maasta heinänkorren, jota pyöritteli sormissaan.
"Miten olet oppinut käyttämään ja kontrolloiaan tulta noin?" Karasu viimein kysyi, hänellä itsellään ei ollut tuontapaisia, enemmän tai vähemmän maagisia, kykyjä.
Ja vaikka hän oli puolidemoni, hän ei osannut tippaakaan susien magiaa tai edes muuttua sudeksi. Jos vain olisi keino muuttua täydeksi demoniksi, niin Karasu tekisi kaikkensa.
karasu vajosi mietteisiinsä hetkeksi. Täsin demoni, olisiko se niin kummoista? Paitsi ettei olisi vainottu monien lajien keskuudessa, olisi voimakkaampi ja omaisi maagisia kykyjä. Eli kyllä, kyllä se olisi.
Karasu heräsi ajatuksistaan ja käänsi katseensa taas haltijamieheen ja tämän ratsuun.