((Kai tänne, kiitos ^^))

Shaido Yatoma asteli hiljaisena pitkin tietä. Hän muisti, miten oli yli kuukausi sitten samaa tietä tullut Ikkusotoon ja jäänyt sille tielleen koko täksi ajaksi, Naokin luokse. He olivat tavanneet juuri tällä samaisella tiellä. Nyt hänen seurassaan ei ollut Naokia, vaan toinen vaalea mies, Sieg. Vaikka Shaido oli yrittänyt käyttäytyä normaalisti toisen läsnäollessa, hän tunsi yhä syyllisyyttä siitä, mitä oli mennyt toiselle tekemään. Täysikuuhun oli vielä pari päivää, mutta ainakin he ehtisivät perille hänen kotiinsa ajoissa, ennen kuin olisi muuttumisen aika. Hänestä tuntui, että tämä ensimmäinen täysikuu ihmissutena saisi toisen vihaamaan häntä. Shaido ei tiennyt, olisiko se ollut parempikin, että toinen vihaisi häntä. Ehkä Sieg sitten tajuaisi, että saisi vaikka lyödä häntä, jos tahtoi. Omasta mielestään Shaido ansaitsi sen. Se oli osasyy, miksi hän oli ottanut toisen mukaansa. Osasyy oli myös se, ettei hän halunnut Siegin viettävän liikaa aikaa Naokin kanssa.

Shaido oli alkanut olla yhä enemmän mustasukkainen Naokista. Hän tiesi olevansa itsekäs, mutta hän ei voinut mitään sille, että olisi halunnut omia sen miehen kokonaan itselleen. Hän ei ollut juurikaan saanut aikaa olla Naokin kanssa kahden viime aikoina, vaikka he yhä jakoivat saman sängyn normaalisti. Nytkin hän kaipasi Naokia, vaikka oli parempi, ettei tämä tullut mukaan. Shaido ei olisi kestänyt, jos olisi ihmissutena vahingoittanut rakastaan millään tavoin.
Hän vilkaisi hieman vierellään kulkevaa miestä. Hiljaisuus heidän välillään hieman vaivautunut, mutta Shaido ei tiennyt, mitä olisi tälle sanonut. Hän ei juurikaan ollut viettänyt aikaa kaksin Siegin kanssa.

Sieg tarpoi hyvin hiljaisena, harvinaisen vakava ilme kasvoillaan eteenpäin tuota tietä kohti Shaidon asuntoa. Vähän väliä siniset silmät vilkuilivat tummatukkaa, hermostuneena vaivaantuneesta hiljaisuudesta. Ehkä se oli vain hänen päässään, tai hän lähestulkoon tunsi täydenkuun lähestyvän. Siihen oli vielä pari päivää, mutta silti aivan liian vähän aikaa. Nuorukaisen käsi oli jo ehtinyt parantua mallikkaasti, kiitos Naokin parantajantaitojen. Hän oli muutenkin viihtynyt oikein hyvin tämän seurassa, eikä ollut niinkään jutellut Shaidon kanssa – välillä oli tuntunut jopa siltä, että tummatukka olisi vältellyt häntä.

Ehkä sen takia hän oli alkanut pikkuhiljaa tuntea olonsa tungettelevaksi, ja olisi tavallaan halunnut jo lähteä kaksikon luota, pois häiritsemästä näiden elämää. Silti hän oli jäänyt, ehkä voidakseen ainakin yrittää jutella Shaidolle, kysellä tältä hieman asioita – vaikka ei ollutkaan uskaltanut vielä tähän hetkeen mennessä tehdä sitä.

Poikamaiset kasvot olivat hieman kalvenneet, mutta niille tuli silti pienoinen hymy hänen ja Shaidon silmien kohdatessa vahingossa. Hiljaisuus oli jatkunut aivan liian pitkään, joten nuorukainen yskäisi hieman, katsahtaen hieman huolestuneena pidempään ja päästi mieltänsä painaneen kysymyksen esille:
”Tuota… sattuuko se ihan kamalasti?”

//lyhyt... kökköänn... sori.//

Shaido vilkuili Siegiä vähän väliä. Toinen myös vilkuili häntä. Mies huomasi sen viimeistään silloin, kun heidän katseensa kohtasivat ja tämän kasvoille syttyi pieni hymy. Shaido yllätti itsensä saamalla kasvoilleen jonkin hymyntapaisen juurikaan edes yrittämättä sitä paljoa. Sieg oli liian hyväntahtoinen ihminen, että tälle olisi voinut nyreää naamaa aivan koko ajan. Vaikka Shaido tunsi olonsa kurjaksi, ehkä olisi parempi yrittää edes parantaa toisen oloa omalla käytöksellä.

Siegin kysymyksen myötä Shaidon naama kuitenkin venähti ja kasvot kääntyivät nopeasti miehestä pois. Hänellä olisi ollut monta kauhutarinaa kerrottavanaan, mutta hän ei halunnut synkistää toisen mieltä turhaan. Toisen iloisuus kun tuntui saavan hänet itsensäkin hieman paremmalle tuulelle. Shaidon tunteet olivat kuitenkin ristiriitaisia, eikä hän oikein kyennyt saamaan kaikista selkoa. Sieg sai hänet tuntemaan syyllisyyttä, vihaa itseään kohtaan, järjetöntä pelkoa joka ei vaikuttanut kohdistuvan oikein keneenkään sekä kuitenkin hieman myönteisyyttä ja iloisuutta. Shaidon mielialat vaihtelivat melkoisen paljon juuri nyt.

"Se...sattuu ihan vähäsen vain", hän sanoi milteinpä huolettomaan sävyyn, katsomatta kuitenkaan Siegiä. Sen sijaan hän katseli tietä edessään. Pian tulisi kohta, jolloin he jättäisivät sen ja lähtisivät kohti vuoria.
Sudeksi muuttuminen sattui. Se sattui paljon. Ehkä myöhemmin hän voisi varoittaa Siegiä siitä kivusta, mutta nyt hän ei halunnut pilata toisen mieltä. Jos edes toinen heistä jaksoi hymyillä ja olla synkistelemättä, se oli vain hyvä.

Sininen katse muuttui hieman säikähtäneeksi kun kysymys sai vastauksekseen äkillisen liikkeen. Sieg pysähtyi hetkeksi ihmeissään ja oli alkaa pureskella kynsiään. Oliko hän kysynyt liian henkilökohtaisia? Suuttuiko Shaido? Ehkei kumpaakaan, sillä mies vastasi hänelle pienen tauon jälkeen, huolettomasti, kuin mitään ei olisi tapahtunut äsken.

Vaaleaverikön huulilta tipahti helpottunut huokaus. Ainakin yksi huolenaihe poissa – sillä sinisilmä uskoi heti, kun toinen sanoi, ettei se sattuisi paljoa. Askeleet alkoivat heti tuntua hieman kevyemmiltä.
”Hienoa…” hän hengähti, alkaen hymyillä aurinkoisesti.
”Mutta Shaido, onko talollesi vielä pitkä matka?” hän kysäisi, miettiessään missäköhän päin tummatukan majapaikka oli.

//Paskaa, anteeksi, yritän ryhdistäytyä.//

Shaido painoi hieman päätään. Taas hän tunsi syyllisyyden pistoksen, kun näki toisen aurinkoisen ilmeen, jonka hänen valheensa oli saanut aikaan. Hetken Shaido ajatteli kertovansa totuuden, mutta ravisti ajatuksen päästään. Hän ei halunnut pilata toisen mieltä. Vielä. Sieg tuntisi kaiken itse ja se kipu, minkä muuttuminen ja yö suden hahmossa saivat aikaan, vaikuttaisi vielä muutaman päivän sen jälkeenkin. Hän ei tiennyt, muistiko Sieg, kuinka väsynyt ja heikkona hän oli ollut muutaman päivän viime täysikuun jälkeen.

Shaido sai pienen hymyn kasvoilleen, kun hän vilkaisi jälleen Siegiä. Hänen ilmeensä oli jotakin huvittuneisuuden ja pahoittelun välimaastosta.
"Toivottavasti jaksat kävellä pitkään. Voimme pitää taukojakin silloin, kun haluat. Tarvitsen niitä kyllä itsekin", hän sanoi. "Jos hyvin käy, olemme perillä illalla."
Hänellä oli hyvä syy asua kaukana muusta asutuksesta. Hän ei halunnut ihmissutena olla lähelläkään muita ihmisiä silloin, kun oli muuttumisen aika.
"Otithan vettä mukaan?" Shaido kysyi Siegiä jälleen vilkaisten. "Sinulle voi tulla jano matkalla. En muista, sanoinko siitä ennen kuin lähdimme."

((nääh, kyllä tuo mulle kelpaa <3))

Sieg oli melkein loukkaantua kun Shaido katsoi häntä huvittuneena. Hän kuitenkin punastui hieman, mennen melko noloksi, kun sai kuulla useamman lauseen jotka epäilivät hänen jaksamistaan. Aivan kuin hän olisi lapsi joka ei jaksanut kävellä yhteen mittaan matkaa eikä mitään.
”Kyllä minä jaksan” hän mutisi hiljaa, muistellen mielessään sitä kun oli juossut yhden päivän kävelymatkan verran – vaikka ei hän kai sellaiseen tempaukseen pystyisi juuri nyt, kunto oli hieman pudonnut parantumisen aikana. Ja ei hän saisi Shaidoa syyttää siitä, että hän näytti nuorelta ja kieltämättä aika heiveröiseltä, sellaiselta joka ei välttämättä jaksaisi kovin pitkää matkaa yhteen menoon.

Vesikysymys sai ponnekkaan nyökkäyksen ja nuorukainen kohensi reppunsa olkaimia hieman.
”Et muistanut, mutta kyllä matkalle nyt muistaa ottaa pullollisen vet- ” vaaleaverikkö aloitti vastauksensa hymyillen, mutta jähmettyi sitten paikoilleen, unohtaen jatkaa lauseen loppuun. Pienet kasvot kalpenivat hieman, vaikka hämmentynyt hymy jäi yhä niille, ja nuorukainen tempaisi repun selästään ja kolusi sen läpi. Ei, siellä ei ollut vesipulloa – ja hyvästä syystä, sinisilmän mieleen piirtyi tuskallisen tarkasti kuva siitä, kuinka hän unohti ojentaa kätensä ja sulloa sen reppuunsa ennen lähtöä.

Helakka punastus nousi Siegin poskille, ja hän laittoi repun takaisin selkäänsä, kävellen Shaidon vierelle katse maahan painuneena.
”Minä… taisin unohtaa…” hän mumisi hieman nolona, ja lähti astelemaan eteenpäin heidän kulkusuuntaansa hieman häpeillen.

Shaido nyökkäsi hieman Siegin sanoille. Oli hyvä kuulla, että toinen jaksaisi, mutta hän epäili omaa jaksamistaan. Naokin hyvän ruoan ja liikunnan puutteen takia hänen kuntonsa oli huonontunut. Hänen kehonsa oli muutenkin ennen täysikuuta - ja varsinkin sen jälkeen - huonompi kuin normaalisti. Joka täysikuun jälkeen tuntui, että toipuminen vei yhä enemmän ja enemmän aikaa.

Shaido pysähtyi hieman kummissaan, kun Sieg yllättäen pysähtyi ja alkoi kaivaa reppuaan. Jo ennen kuin toinen mies antoi selityksen, Shaido arvasi, että tämä oli unohtanut ottaa vesipullon. Hän hymyili hieman surumielisesti ja kohautti olkiaan.
"No, saat minulta vettä sitten, jos janottaa", hän sanoi jatkaessaan matkaa kohti kohtaa, jossa he jättäisivät tien. Tiellä menisi parisen tuntia ja yleensä Shaido vain ajatteli itsekseen asioita kulkiessaan tuota matkaa. Nyt hänellä oli kuitenkin Sieg mukanaan, mutta hän ei oikein tiennyt, mitä olisi tämän kanssa puhunut. Shaido ei vain osannut. Sieg olisi ensimmäinen ihminen, joka astuisi hänen mökkiinsä kutsuttuna. Hän ei tiennyt, merkitsikö se mitään vai ei, eikä hän tiennyt, kannatiko toiselle paljastaa koko asiaa. Edes Naoki ei ollut astunut jalallaankaan hänen kotiinsa. Shaido oli vain asunut Naokin luona viimeiset parisen kuukautta.

"No, saat minulta vettä sitten, jos janottaa"
Sieg nyökkäsi hieman ponnettomasti, mutta väläytti silti kiitollisen hymyn toiselle.
”Juu, kiitos. Minä olen välillä auttamattoman hömelö mitä tulee tällaisiin asioihin…” hän höpisi, mutta vaikeni sitten. Shaidon suunnalta tuntui tulevan hiljaisuuden pilvi, joka tukehdutti jopa hänen kykynsä jutella mukavia. Se oli mietteliästä hiljaisuutta, ja sai vaaleaverikönkin uppoamaan omiin ajatuksiinsa: hän mietti perhettään, mietti sitä miten voisi kertoa näille onnettomuudestaan huolestuttamatta heitä liikaa, mietti niitä ympäri maita ja mantuja siroteltuja ystäviään, jotka saattaisivat törmätä häneen vahingossa täydenkuun aikaan – ja ennen kaikkea hän mietti yötä, joka läheni aivan liian nopeasti. Täysikuu, se pelotti häntä suunnattomasti, ehkä siksi ettei hän tiennyt tarkalleen mitä tapahtuisi. Hän oli nähnyt millainen peto joskin hiljaisesta mutta siitä huolimatta melko mukavanoloisesta Shaidosta oli kuoriutunut silloin, mutta olisiko hän aivan samanlainen? Vai pahempi? Tummatukka oli vakuuttanut, ettei se sattunut paljoa, mutta nyt ajatellessaan sinisilmä muisti kuinka heikkona tuo oli ollut… ja kuinka tuskaisilta tämän silmät olivat näyttäneet lähes joka kerta kun ne osuivat häneen, vaikka hän kuinka hymyili miestä piristääkseen. Toisaalta, voisiko Sieg ikinä katsoa henkilöä jonka kimppuun oli käynyt tuntematta syyllisyyttä? Ei varmasti, hän oli liian hyvä ihminen sellaiseen.

Ajatukset pyörivät kehää, uudestaan ja uudestaan, joka kerralla hieman synkemmiksi värittyen. Lopulta Sieg tajusi olleensa hiljaa aivan liian pitkään, varmaan useamman tunnin ajan, ja pudisti mahdollisuuksien mukaan kaikki pahat ajatukset pois päästään, vaikka muutama tumma ripe saattoi jäädä mielen päälle. Hän katsahti Shaidoon, jonka vierellä oli kävellyt hiljaisena, juuri tajuamatta mahdollisia keskusteluyrityksiä, ja loi epäröivän katseen pidempään.
”Tuota…” hän aloitti, purren sitten alahuultaan. Shaido ei välttämättä halunnut jutella, mutta hän päätti, että olisi parasta yrittää saada ajatukset harhautettua epämieluisista aiheista.
”Sinähän olet jonkinsortin taiteilija?” nuorukainen kysyi lähestulkoon pirteään sävyyn, muistellen niitä vähiä tietoja joita oli loppujen lopuksi tummatukasta saanut. Jotenkin hän oli päätynyt olemaan enemmän Naokin seurassa… joten nyt olisi hyvä tilaisuus yrittää tutustua paremmin.
”Voitko näyttää minulle joitain teoksiasi sitten kun pääsemme kotiisi? Se olisi mukavaa… ja tietysti, vain jos viitsit.”

Shaido hymyili hieman Siegin sanoille, mutta jo silloin kuin tämä puhui, Shaido oli jo vajoamassa takaisin ajatuksiinsa eikä huomioinut toisen sanoja omasta hömelyydestään muutoin kuin pienellä olan kohautuksella. Hiljaisuus oli Shaidolle tervetullutta, sillä hän sai ajatella rauhassa tulevaa täysikuuta. Häntä mietitytti, mitä tapahtuisi kahden ihmissuden ollessa saman katon alla samaan aikaan. Ehkä kannattaisi siivota koko mökki ja laittaa kaikki särkyvät tavarat ja maalaukset piiloon. Niitä kun oli koko kämppä täynnä. Shaidon asunto oli lattiaa myöten täynnä papereita, maalauksia, pensseleitä, purkkeja ja ties mitä kirjoja ja kyniä. Suuren osan alasta veivät myös tyhjät ja täydet rommipullot, joita lojui siellä täällä.

Sinne sotkuun Shaido oli juuri viemässä Siegiä. Hän vilkaisi toista hiljaa ja huomasi tämän olevan ajatuksissaan. Oli oikeastaan outoa nähdä yleensä niin puhelias Sieg noin hiljaisena. Vaikka Shaido ei ollut paljoa puhunut Siegin kanssa, hän oli huomannut tämän puhuvan Naokin kanssa paljonkin.
Hän huomasi Siegin vilkaisevan häneen ja kuuli tämän puhuvan. Shaido käänsi katseensa tähän hieman kysyvänä ja kun toinen jatkoi puhettaan, Shaido tunsi oudon punan leviävän hieman poskilleen.
"No... en minä mikään hyvä ole", hän sanoi.
"Todennäköisesti näet osan töistäni heti kun astumme ovestani sisään. Niitä on siellä vähän hujan hajan nimittäin", Shaido sanoi ja vilkaisi sitten sivulleen.
"Tule, tässä kohtaa lopetamme tiellä kulkemisen", hän sanoi ja muitta mutkitta astui pois tieltä, jatkaen kulkuaan loivasti ylämäkeen kulkevaa reittiä, jossa ei näkynyt selvää polkua. Shaido vilkaisi taakseen Siegiin, varmistuakseen että tämä todella seurasi ja oli mukana.
"Voisimme kohta pitää pienen tauon, vai mitä olet mieltä?" hän sanoi hymyillen hieman.

”Aivan varmasti olet hyvä” Sieg vastasi, ei kovin inttävästi mutta selkeästi uskoen Shaidon kykyihin. Hän hymyili innokkaasti kuullessaan pääsevänsä näkemään tämän töitä, ja naurahtikin hiljaa.
”Mukavaa! Meidän suvussa ei kulje oikein taiteellista lahjakkuutta, olen aina ihaillut taidemaalareita…” vaaleaverikkö puheli, miettien kyllä vähän omia vuoleskelujaan. Hänen tekemiään pikkupatsaita oli kehuttu, ja kai hän nyt tosiaan ryhtyisi puusepäksi, kunhan saisi jonkun opettamaan homman itselleen, mutta ei hän kehtaisi silti käydä kertomaan omista yrityksistään.

Sieg oli kävellä ohitse kun Shaido yhtäkkiä astui pois tieltä, mutta hetken hämmennyksen jälkeen nuorukainen lähti tämän perään metsään, ja kohautti sitten olkapäitään.
”Ei minua vielä väsytä.”
Hetken ajan päästä lyhyempi karahti punaiseksi, ja katsahti tummatukkaa. Ehkäpä toista väsytti?
”No, voidaanhan me taukokin pitää, jos niin haluat…”

Shaido vilkaisi Siegiä ja hymähti hieman.
"No, sitten kun olemme joskus tänään perillä, saat sitten itse päättää, olenko hyvä vain en", hän sanoi ja ensimmäisen kerran pitkään aikaan hieman susimainen virnistys kohosi hetkeksi hänen kasvoilleen. Hetken hänen silmänsä tuikkivat aidosta hyväntahtoisesta huvittuneisuudesta ennen kuin hän käänsi taas päänsä pois Siegistä. Häntä huvitti toisen puheiden lisäksi myös se, että toinen oli ollut niin hassun näköinen hetki sitten, kun ei ollut tajunnut heti, että Shaido oli astunut pois tieltä. No, ainakin tämä nyt seurasi. Se oli pääasia.

Shaido hymyili hieman Siegin väitteelle, ettei tätä väsyttänyt vielä, vaikka Sieg tuskin näki sitä hymyä hänen takaraivonsa lävitse.
"Kävellään sitten pitemmälle vielä", Shaido sanoi. "Voisimme pysähtyä erään lähteen rannalla hetkeksi. Se ei ole kovinkaan kaukana. Minun kuntoni ei enää ole niin hyvä kuin mitä se joskus oli. Täysikuu verottaa aina niin paljon voimia..." Viimeisen lauseen Shaido mutisi puoliksi itselleen ja puoliksi Siegille, eikä hän oikeastaan ajatellut ennen kuin sanoi sen. Kun hän oli sen kuitenkin sanonut Shaido tajusi, että se oli ikävä muistutus siitä, että täysikuu oli taas lähellä. Tuntui, ettei edellisestä ollut kuin muutama päivä. Juuri edellisen täysikuun Shaido olisi halunnut pyyhkiä kokonaan pois.

Sieg valpastui heti huomattavasti kun Shaido mainitsi täysikuun. Hän tuijotti hyvin tiiviisti tummatukan takaraivoa, tarpoen eteenpäin tasaista vauhtia tämän perässä. Pienikokoisen miehen ympärille painui oikein painostava hiljaisuus kun tämä alkoi murehtia tulevaa kuutamoyötä. Hän ei haluaisi satuttaa ketään vahingossa, ja pelkäsi salaa hirvittävästi. Shaido oli paikalla, mutta kun he molemmat olivat susia ties mitä tapahtuisi…

Huolestumisen pystyi melkein tuntemaan ilmasta, ja lopulta Sieg kiristi askeleitaan, pidemmän vierelle kävelemään asettuen. Hymyileväisistä kasvoista kuvastui suunnaton hermostus, ja vaaleaverikön täytyi kostuttaa huuliaan kielellään ennen puhumista.
”Um… mitä tarkoitat voimien verottamisella? Ja eihän se oikeasti satu?”
Naiivissa mielessä oli herännyt epäilys Shaidon sanoja kohtaan, ja se näkyi sekä kuului.

Shaido käveli hiljaa eteenpäin, huomaten hiljaisuuden, joka oli taas painostavana heidän välillään. Hän katui jo sanojaan, sillä vaistosi Siegin tarttuneen niihin. Eikä hän voinut Siegiä siitä syyttää. Oli vain luonnollista, että toinen oli huolissaan asiasta. Shaido odotti kysymystä, joka ennen pitkää tulisi eikä joutunut pettymään. Sieg tuli hänen vierelleen ja puhui. Vaikka Shaido oli osannut odottaa kysymystä, siihen vastaaminen ei ollut sen helpompaa. Hän oli pitkään vaiti ja mietti, mitä sanoisi. Synkkä varjo tuntui menevän hänen kasvojensa ohitse.

"Se... on väsyttävää", Shaido sanoi viimein hiljaisella äänellä Siegiä katsomatta. "En haluaisi pelotella sinua mitenkään, mutta... kyllä. Se sattuu. Se sattuu paljon."
Shaidon pää painui alaspäin ja surumieliset silmät tuijottivat maahan. Lähde tuli näkyviin ja mies käveli sen rannalle edelleen hiljaa. Hän jäi seisomaan sen rannalle ja tuijotti sen kirkkaaseen veteen, mutta ei nähnyt oikeastaan mitään.
"Anteeksi, että valehtelin", Shaido sanoi hiljaa. Hän ei vieläkään katsonut matkakumppaniaan, sillä pelkäsi sitä ilmettä, jonka mahdollisesti näkisi tämän kasvoilla. Hän ei halunnut nähdä aina niin hyväntuulisen Siegin synkkää puolta.

Sieg käveli Shaidon vierellä, siniset silmät tämän synkeiksi valahtaneisiin kasvoihin nauliintuneina. Hän oli kompastua puunjuuriin muutamaan otteeseen metsäpolulla, mutta vastausta anova katse ei herpaantunut ollenkaan, vaikkei se tavoittanut vedenharmaita silmiä. Vaaleaverikkö tiesi, tai ainakin halusi uskoa, ettei Shaido valehdellut tai ainakaan pimittänyt tietoa pahantahtoisuuttaan. Tummatukka ei vaikuttanut lainkaan sellaiselta persoonalta, ei ollenkaan. Siegin silmiin tuo oli mitä nyt hiljainen, mutta ystävällinen tapaus. Ei tämä voisi tarkoittaa pahaa hänelle, eihän?

Yllättävää kyllä Siegin naama ei venähtänyt tämän kuullessa epämiellyttävän paljastuksen. Hän kyllä jämähti paikoilleen kesken askeleen, kuin kivettyen. Metsän äänet kaikkosivat korvista samalla kun kasvot pyyhkiytyivät puhtaiksi ilmeistä.
”Mmm... No, eihän sitä muuten voisikaan pitää niin kamalana juttuna...” vaaleaverikkö mumisi ja asteli lammen reunalle ja istua töksähti aivan sen rannan lähettyville. Silmät tuijottivat kirkasta ja peilityyntä lammenpintaa, johon heijastui sinitaivas ja taivaalla kalpeana erottuva kuu. Aivan kuin se olisi tullut kurkkimaan ilkeyttään näin etukäteen uhrejaan – vaikka eihän se ollut niin, kuu näkyi sattumalta aina välillä päivisinkin.

Lyhyt mies huokaisi hiljaa ja nakkasi pikkukiven lampeen, särkien kaikki heijastukset.
”Olin kerran pienempänä hukkua kotini lähellä olevaan jokeen. En ole pitänyt vedestä sen jälkeen. Harmi, en taida enää täydenkuun jälkeen sietää sitäkään...”
Aina niin positiivisen nuorukaisen ääneen luikahti annos murhetta, mutta hän niiskaisi ja käänsi sitten hymyilevät kasvot Shaidoa kohti.
”No, olenkin aina pitänyt päivästä ja auringonpaisteesta enemmän.”

Shaido ei vilkaissut Siegiä, mutta kuuli tämän mutinan. Hän nielaisi hieman ja hetken hänen teki mieli kalauttaa toista jollakin puukepillä päähän. Sen sijaan hän kaivoi vesileilinsä ja täytti sen puhtaalla, raikkaalla vedellä.

"Se on aivan tarpeeksi kamalaa, vaikka se ei sattuisikaan", Shaido sanoi ehkä hieman liian äreällä äänellä. Hän ei sinänsä välittänyt, vaikka häneen itseensä sattui. Se, että hän satutti muita, oli monin verroin kamalampaa. Sieg oli elävä esimerkki siitä, mitä saattoi tapahtua, kun susi hänessä pääsi satuttamaan toisia. Hän ei ollut kertonut Siegille sitä, että hän näki tämän unissaankin, syyttämässä häntä ja ajamassa häntä lopulliseen epätoivoon, josta ei ollut ulospääsyä. Oli parempi, ettei vaivannut toista unillaan. Uniahan ne vain olivat. Hyvin todentuntuisia ja ahdistavia unia.

"Minä pidin ennen täysikuusta", Shaido sanoi Siegin lopettaessa puhumisen. Hänen katseensa hakeutui lähteen pintaan. "Rakastin öistä kuutamoa. Nyt se tuo vain painajaisia."
Mies vilkaisi toista miestä vierellään ja suupielet kääntyivät hieman surulliseen hymyyn.
"Sinä taidat olla aika positiivinen tapaus", hän sanoi. "Jaksat hymyillä niin paljon."

Totta puhuen Sieg ei tuntenut oloaan sillä hetkellä laisinkaan positiiviseksi. Hän itse näki positiivisena ja toiveikkaana pysymisen vahvuutta vaativana ja ihailtavana piirteenä, ja siksi yritti nytkin parhaansa mukaan nähdä valoa tunnelin päässä. Se vain oli kovin pitkä tunneli, koko elämän mittainen. Hän ei tulisi ikinä pääsemään eroon saamastaan kirouksesta, mutta sinnikkäästi vaaleaverikkö lopetti ajattelemasta täysikuuöitä vuoden, kymmenen ja kahdenkymmenen vuoden päästä.
”Hymyily kuulemma rasittaa kasvojen lihaksia vähemmän kuin murjotus” sinisilmä vastasi hymähtäen, ja nappasi maasta pikkukiven. Se plumpsahti lampeen, rikkoen tyynen pinnan ja saaden kuvajaiset väreilemään tiehensä.
”No, kävihän minulla tavallaan onni onnettomuudessa. En saanut kuolettavia vammoja, noin alkajaisiksi. Lisäksi en usko, että kovin moni pääsee koskaan näkemään häntä purreen ihmissuden... saati ystävystymään tämän kanssa.”
Viimeisen huomautuksen kohdalla nuorukainen epäröi hieman, ja katsahti varovasti Shaidon silmiin. Hänestä he olivat ystäviä, vaikkeivät olleet niin paljoa tekemisissä vielä olleetkaan. Toivoa sopi, ettei toinen ottanut oletusta pahakseen.

Shaido kohautti olkiaan Siegin sanoille. Hän ei koskaan ollut kuullut moista väitettä, mutta Siegin kaltaiselle ihmiselle väite tuntui sopivan. Hymyileminen tuntui sopivan tälle paremmin kuin murjotus.

Shaido laittoi vesileilin reppuunsa ja kuunteli Siegin puhetta. Miehellä oli omituinen vaikutus häneen. Matka ei tuntunut niin raskaalta kuin se joskus oli tuntunut. Ehkä tämän positiivinen asenne vaikutti myös Shaidoon. Hän ei tiennyt, tulisiko koskaan ääneen sanomaan sitä Siegille, mutta hän oli oikeastaan kiitollinen tämän seurasta. Oli omituista, miten ristiriitaisia tunteita risteili hänen mielessään. Syyllisyyttä ja kiitollisuutta, surua ja jonkin asteista iloa. Ja Siegin sanat... nuo sanat, jotka tulivat hieman pienemmän miehen suusta, saivat Shaidon tuijottamaan vaaleaa hieman pitempään kuin tavallisesti. Sieg siis piti häntä ystävänään. Hän katsoi miestä puhumatta mitään, kykenemättä sanomaan sanoja, jotka olisivat kertoneet, mitä nuo sanat hänelle merkitsivät. Shaidolla ei ollut ystäviä juuri lainkaan, joten se, että Sieg piti häntä ystävänään, merkitsi hänelle paljon. Hiljaa mielessään hän päätti, että maalaisi tuon miehen vielä joskus.

"N-niin", Shaido sanoi havahtuen tuijotuksestaan. "Se on kieltämättä hyvin epätavallista. En ole itse koskaan saanut selville, kuka minua purrut ihmissusi oli." Hän oli ajatellut asiaa, mutta loppujen lopuksi hän oli päätynyt siihen tulokseen, että oli parempi, ettei hän tiennyt, kuka häntä oli purrut.
"Meidän on parasta jatkaa matkaa", Shaido sanoi hymyillen hieman. "Perillä voin lämmittää vaikka saunan, jos haluat peseytyä."
Shaido heilautti repun selkäänsä huolettoman oloisesti. Vaikka hän ei sanonut mitään ja hymyilikin yhtä vaisusti kuin ennenkin, miehen olemuksessa oli jotakin rennompaa ja lempeämpää kuin hetki sitten.

Sieg yritti huomaamattomasti vilkuilla Shaidoa nähdäkseen mitä tuo oli mieltä hänen sanoistaan. Vaaleaverikölle oli luvattoman helppoa kutsua muita ystävikseen, oli aina ollut ja tulisi olemaan. Hän luotti siihen vaikutelmaan jonka sai toisista, ja vaikka Shaido oli niin hiljainen ja niin surumielinen, hän oli silti mukava. Oikeastaan mukava ei ollut oikea sana, mutta tarpeeksi lähellä sitä mitä sinisilmä ajatteli.

Pidempi tuijotti häntä pitkän, pitkän tovin. Tuulenvire käväisi lammen pinnalla, maalaten siihen väreitään ja Sieg hymyili aavistuksen epävarmasti. Onneksi tummatukka heräsi puhumaan, mainitsematta mitään ystävyydestä, kuin ei olisi huomannutkaan sanoja. Silti vaaleaverikkö osasi päätellä, ettei tätä haittaisi vaikka hän kutsuisikin heitä ystävyksiksi. Se sai hymyn levenemään hänen kasvoillaan, ja nuorukainen pomppasi seisaalleen reippaasti.
”Sinulla on sauna?” hän kysyi tarpeettomasti, mutta selvästi ilahtuneena.
”Olisi ihanaa saunoa.”
Ilmapiiri oli selvästi parantunut, ja se sai askeleen tuntumaan kevyemmältä.

Siegin energisyys sai hymyn häivähtämään Shaidon huulilla. Hän oli oikeastaan iloinen, että toinen näytti pitävän saunomisesta.
"No. Tänään saat saunoa niin paljon kuin haluat", Shaido sanoi ja naurahtikin hieman. Hän oli valmis jatkamaan matkaa ja Sieg vaikutti myös olevan valmis. Ajatus saunasta sai Shaidoonkin lisää energiaa ja olo tuntui keveämmältä kuin hetki sitten.

"Mennään, että ehdimme perillekin vielä tänään", hän sanoi ja lähti muitta mutkitta jatkamaan matkaa. Hänen mielialansa oli kohonnut muutaman asteen ja se näkyi hänen rennommasta kävelystään selvästi.

((tuli vähän lyhkäinen... mutta... :3 voisko nämä jo seuraavan postisi jälkeen vaikka saapua perille >.<))

//Käyhän se~ Ovathan nuo rämpineet jo ihan tarpeeksi.//

Siegin kasvoilla hohti mitä iloisin hymy ja hän lähestulkoon hyppelehti eteenpäin. Hän oli viimeksi saunonut kotona, ja kotona käymisestä oli monen monta kuukautta. Ja siihen kestäisi vielä monta samanmoista, vaaleaverikköä nimittäin pelotti ajatus kohdata hymyilevä Lionhartien poppoo kantaessaan niin synkeitä uutisia mukanaan. Mutta ainakin nyt hän iloitsisi kaikesta mistä pystyi, pitäisi täydenkuun poissa mielestään vielä niin pitkään kuin pystyi.

Matkalla metsän halki sinisilmä alkoi hymistä melko iloista rallatusta, kävellen Shaidon opastamana eteenpäin polkuja pitkin. Puut siellä näyttivät erikoisilta, kuin milloin tahansa joku metsänhenki olisi voinut vilkuttaa joltakin käyrältä oksalta. Yöllä ne voisivat olla jopa pelottavia, mutta eivät nyt. Kohta sinisilmät huomasivatkin puiden takaa pilkottavan talon, ja hän kääntyi matkakumppaninsa puoleen.
”Onko tuo talosi?”