Kirkas taivas pisti silmiin, karkea heinä kutitti käsiä ja selkää. Tuuli kuljetti ötököitä ja pölyä pelolle.
Sinihiuksinen tyttö huokaisi hiljaa ja venytteli. Hän oli Cloyd, paikallisen mökin tyttö ilman töitä. Päivät venyivät, mitä lähemmäksi kesää tultiin, mutta Cloydille se ei tuonut mitään iloa.
Hänen paras ystävänsä oli muuttanut pois vuosia sitten. Hänen ei annettu tehdä töitä. HÄnellä ei ollut mahdollisuutta harjoittaa taistelutaitojaa.
Kaiken kaikkiaan, elämä oli surkeaa juuri sillä hetkellä. Onneton Cloyd ei kuitenkaan osanut olla, omalla surullisella tavallaan hän nautti pellon heinästä, auringon paisteesta ja pilvettömällä taivaalla kiertelevistä linnuista. Saattoipa hän välillä sulkea silmänsäkin ja hyräillä epävireisesti.
Maassa makaaminen oli rauhoittavaa - ja varsin hyvä keino piiloutua muilta. Nytkin pellonreunalta kuului huutoja, ehkäpä joku etsi tyttöä tai ehkä siellä tehtiin töitä.
Ei se Cloydia haitannut. Hän oli rentoutunut, maa oli karheanpehmeä ja aurinko lämmitti hänen vartaloaan. Suljenpa siläni hetkeksi, hän ajatteli. Ei se kuitenkaan voisi olla pahasta.

Tunteja myöhemmin Cloyd havahtui ja huomasi olleensa hyvin väärässä luullessaan, etteivät pienet torkut voineet olla pahasta. Oli jo ilta, taivas oli pimennyt lähes täysin ja paljastanut hopeisten nappien kauppansa.

"Helvetti", Cloyd totesi venytellen ja silmiään hieroen. Hän seisoiu keskellä peltoa, ollen epävarma siitä, mihin suuntaan lähteä.

Hämärä oli laskeutunut maahan. Tappava aurinko oli kadonnut aikoja sitten jättäen alkavan pimeyden. Metsän yöeläimet heräilivät pikkuhiljaa koloistaan. Kohta alkaisi luonnon oma rapina. Yön äänet, taivaan suhina. Toisille pimeys oli hengen menettämistä, toisille se oli taas hengen pitämistä. Tälle yössä kulkevalle olennolle, oli yö hengissä pysymisen lahja. Kaipaus aurinkoon oli kuitenkin suurentunut päivä päivältä, tunti tunnilta, kun taas toisinaan pimeys oli paras ystävä.
Niin, metsässä kulkija oli vampyyri. Veren voimalla elävä yksilö, verenhimoinen itikka, mutta silti niin vaarallinen murhaaja. Onneksi oli tuo vampyyri janonsa jo sammuttanut aikaisemmin, korkeitaan puolisen tuntia sitten, joten seuraava avstaantulija ei olisi vaarassa.

Jare saapui pellon laitaan, ääneti kuin yössä liikkuvat varjot. Huokaisten loikkasi vampyyri ilmaan, ja tuulen sujauksessa oli tuo muuttunut linnuksi. Sulavasiipinen haukka kaarteli nyt kohti pellon pimenevää keskustaa, kunnes huomasi siellä kaksijalkaisen. Uteliaana, ja kiusaamishalusena, haukkapoika laskeutui parinkymmenen metrin päähän naisen selän taakse. Nainen kyllä saattoi huomata Jaren, mutta ei tuo tahtonutkaan naisen kimppuun hyökätä. Siellä tuo muuttui itsekseen, vampyyri Jareksi.
"Mitäs neito tekee täällä yksin. Pimeässä?"
Ääni ei ollut mikääm häijy, pikemminkin kujeileva.

Oli jo pimeä, ja vaikka Cloyd usein piti itseään lähes pelottomana, oli ny vaikea pysyä tyynenä. Tyttö harppoi ympäri peltoa, etsien metsän reunaa tai mitä tahansa, josta pystyisi määrittelemään sijaintinsa.
Hänen humioinsa oli kiinnittynyt täysin omaan surkeuteen ja kulkemiseen kaatumatta, eikä hän siis huomannut pehmeää laskeutumisen ääntä takaansa.
"Mitäs neito tekee täällä yksin. Pimeässä?" Ääni oli yhtäkkinen ja täysin järjenvastainen - ainakin Cloydille. Hänen ensimmäinen reaktionsa oli hypätä kauemmaksi, kääntyä ja puolustautua. Pimeässä hän ei kuitenkaan nähnyt äänen lähdettä, joten siinä meni sekin suunnitelma.

"Oma on asiani", hän totesi vältellen.

Jaren kasvoille elvisi perin huvittunut hymy. Eräänlainen miellyttävä tuntemus sai miehen aina valtaansa, nykyään, kun hän onnistui edes hieman pelotella jotakuta. Ennen Jare oli ollut todella ystävällinen, mutta nykyään päivät pimeydessä viettäen, tarvitsi jotakin hupia jos pimeys kerta oli koti. Niimpä Jare nautti hetken hiljaisuudesta, kunnes jatkoi.
"Taitaa neito olla eksyksissä."
Jare sanoi, mutta olikin tällä kertaa liikkunut toiseen paikkaan yhdessä sujahduksessa. Päälle vielä kolkko naurahdus, niin toista saattaisi kovinkin paljon pelottaa. Valitettavasti eräs asia pilasi kaiken, taivaalta kuului kiljaisu.
"Voih, Fewewnilläni taita olla asiaa."
Nyt Jaren ääni oli miehen huomaamatta täynnä rakkautta, rakkautta tuota uskollista eläintä kohtaan. Kaartelehtien laskeutui haukka miehen kädelle.
"Taidan olla anteeksipyynnön velkaa, joten anteeksi pelotteluni."
Jare sanoi rapsutellessaan rakasta haukkaansa.

Cloyd ei totta puhuen tiennyt mitä ajatella.
Totta, häntä hieman pelotti olla keskellä ei mitään, keskellä yötä, ties kenen kanssa.
Totta oli myös se, että tätä hän ei vain millään osannut ottaa tosissaan. Siltikin tyttö katsoi epätoivoisena miestä, joka yhtäkkiä olikin tässä ja kohta tuolla toisaalla. Hän ei uskaltanut avata suutansa. Hermostuneena Cloyd raapi päätänsä, pohtien mikä olisi paras suunta toivottomaan pakoon. Taivaalta laskeutuneen haukan saapuminen ja miehen jopa Cloydille ilmeinen kiintymys eläimeen rohkaisi häntä avaamaan suunsa.
Äänekkään tuhahduksen säestämänä hän totesi; "Entä sitten jos olenkin eksyksissä? Kuten sanoin, omapa on asiani."

Fewen laski päätään alemmas, nokka lähes rintaan kiinni. Jare rapsutteli haukkaansa lämmöntunne sisällään. Haukka kurisi suloisesti nauttien rapsuttelusta. Tarpeeksi kauan lintuaan hellittyään, nosti demonivamppyyri katseensa Cloydiin.
"Taisin pyytää anteeksi, joten vaadin ystävällisempää käytöstä."
Jare totesi ja heitti sitten Fewenin ilmaan. Haukka kaarteli hetken aikaa kuunvalossa, kunnes laskeutui jonnekkin metsän siimekseen.
"Mutta jos olet eksyksissä, voinko jotenkin auttaa. Vaikka olenkin vamppyyri, ei se tarkoita että olisin sika."
Jare totesi rapsutellen korvantaustaansa rentona.
"Ainiin, nimeni on Jare ja tuo haukka oli Fewen."
Mies kertoi yrittäen saada sähköistä tunnelmaa laskeutumaan.

Suu epämääräisesti mutrulla Cloyd tuijotti miestä. Mies oli pyytänyt anteeksi - ja tavallaan Cloyd oli jo antanut miehelle anteeksi, hän ei vain tienhnyt sitä vielä itse. Anteeksi antaminen ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että tyttö olisi luottanut vampyyrimieheen. Päinvastoin. Jopa Cloyd tiesi, että vampyyrit olivat vahvempia kuin tavalliset ihmiset.
Cloyd oli oikeudenmukainen, vaikkakin hieman yksinkertainen tyttö. Siispä hän huokaisi taaskin kerran.
"Aivan sama. Saat anteeksi."
Sitten tyttö pohti hetken. Vieraille ei saisi kertoa omaa nimeään, ei ainakaan epämääräisille miehille, mutta... Jokin miehen - Jare - lempeydessä haukkaansa kohtaan oli herättänyt Cloydissa luottamuksen.
"Olen Cloyd ja, jos tosiaan haluat auttaa, no, apu ei olisi pahitteeksi."
Sanojaan Cloyd säesti leveällä virnistyksellä ja hämmentyneellä naurahduksella.

Jare pisti merkille, todellakin, ettei häneen luotettu. Siihen oli kyllä toistaalta Demonivampyyri jo tottunut ollessaan pelkästään demoni. Mutta pelko häntä kohtaan oli selvästi lisäntynyt huomattavien hampaiden myötä. Aina Jaren virnistäessä peilin lähellä, hän näytti mielestään jotenkin oudolta noiden hampaiden kanssa, mutta ei sen väliä. Feroce olisi ainakin aina hänen rakkaansa, joten mitä muista mennä välittämään sen enempää?
"Tietysti. Vaikka olenkin vampyyri, en ole sydämetön hirviö, vielä."
Jare sanoi, sillä oli jo huomannut itsesään pieniä muutoksia sitten demoniaikojen. No, jos nainen tahtoi toiselle puolelle nopeasti, tarvitsisi Jare siihen erään olennon apua. Niimpä hän kohotti sormet huulilleen, ja vihlesi pitkään. Puolen minuutin kuluttua kuului hirnahdus, ja sitten kavionkopsetta. Metsästä laukkasi yönmusta tamma, kapeaakin kapeampi valkoinen kiemurainen piirto koristi tamman päätä, ja vasen takajalka oli polveen asti valkoinen. Harja ja häntä tammalla olivat kuin lainehtiva meri yöaikaan, synkän aaltoilevat.
"Tässä on hevoseni, friisiläistamma Falstelo. Jos tahdot, hän kantaa sinut mielellään metsänrajaan, ja vaikka kotiin asti, muttei ilman että minä seuraan mukana."
Ehdotti Jare.

Ihmetykseltään tamman saapumisesta Cloyd ei saanut sanaa suustaan. Jare oli selvästikin eläinystävä. Ja tuo tamma, musta kuin yö, olit odellakin kaunis. Hevosta ei olisi erottanut yöstä, ellei olisi huomannut niitä mustaa vastehn hohtavia valkoisia laikkuja.
"Tuota... Mielelläni. Todella mielelläni antaisin sen kantaa minut", Cloyd kuiskasi silmät suurina. Hän koki pelonsekaista kunnioitusta hevosta kohtaan. Sitten hän naurahti hieman epävarmana.
"En ole aivan vamra, minne suuntaan mennä. Kadotin suuntavaistoni jo pimeän tultua, sitten vielä harhailin jonkin aikaa. Enää en ole yhtään varma, minne päin mennä löytäkseeni takasin."

Falstelo korskahti pari kertaa kimeästi. Suurta mustaa harjaansa viskoen tamma tanssahteli Jaren ympärillä katseellaan jotakin etsien. Hetken kuluttua taivaalta kuuluikin ääni, mitä tamma etsi. Fewen ja Falstelo olivat hyviä ystäviä. Rauhoituttuaan hieman, katseli tamma kiinnostuneena Cloydia. Pikkuhiljaa se uskaltautui lähestymään, ja kohta yritti hieroa turpaansa naisen olkapäähän.
"Falkin tahtoo kantaa sinua."
Jare totesi ja haisteli samalla ilmaa. Kova tuulenpuuskaus toi epämieluisia hajuja metsästä. Toinen vampyyri.
"Voi helvetti."
Sähähti Jare ja porasi katseensa pimeyteen.
"Taidamme saada seuraa."
Mies totesi matalasti muristen.

Cloyd katseli lumoutuneena majesteettista hevosta ja antoi pienen hymyn lipua huulilleen. Hitaasti tyttö lähestyi tammaa ja silitti sen harjaa nauttien silkinpehmeästä kosketuksesta.
Juuri kun Cloyd oli nousemaisillaan - tai aikeissa yrittää - hevosen selkään, Jare murahti matalasti.
Ääni säikäytti Cloydin, hän hyppäsi ilmaan ja päästi säälittävän uikahduksen. Kuka oli koskaan sanonut, että kaikki vampyyrit olisivat ystävälisiä? Saattoihan hänen tämänhetkinen seuralaisensa olla harvinainen poikkeus.
Parhaansa mukaan pelkonsa nielaisten Cloyd tarrasi tiukasti hevosen harjaan ja nyökkäsi.
"M..miten kaukana?" Hän kysyi ääni värähtäen.

Jare tuijotti hunajanvärisillä silmillään pimeyteen. Selkä petomaisesti kyyryllä ja valkeat veitsenterävät hampaat paljastettuina hän tuijotti. Sekunnit kuluivat, tuulikaan ei värähtänyt, mutta Jare kuuli. Ihmiskorva ei kykenisi niitä vaimeita, miltei laahustavia, askeleita kuulemaan.
"Metsän laidassa. Katsoo tänne. Sillä on jano."
Jare sanoi ääni matalana, epätavallisen vihaisena.
"Nouse Falstelon selkään, olet siellä paremmassa turvassa. Jos sallit, saanko pelastaa sinut janoiselta lajitoveriltani?"
Jare sanoi samalla matalasti muristen.

Jos tilanne olisi ollut toinen, Cloyd olisi nauranut. Ehkä päivän valossa, tai sitten ei. Hän pudisti päätään selkeyttääkseen ajatuksensa ja puristi vielä kerran tamman harjaa.
Tyttö nyökkäsi hätäisesti ja kipusi epätoivon vimmalla Falstelon selkään. Cloyd ei ollut koskaan ennen ratsastanut, ei edes istunut hevosen selässä. Siltikin hän oli varsin tyytyväinen omaan suoritukseensa.
Ja jos hevosen ja janoisen vampyyrin välillä oli valittava, Cloyd ottaisi mielihyvin hevosen.
Yhä Falstelon harjaa puristaen Cloyd tuijotti pimeyteen nähden pelkää mustaa. Aina välillä hän luuli näkevänsä jotakin, mutta ehkä se oli vain jokin metsän eläin.
Vaikka Cloyd olisi kyllä kuullut ne.

Mitä tämäkin oli olevinaan? Ei ollut lainkaan Cloydin tapaista olla neito pulassa! Osasi hän pitää puoliaan, jos niiksen tuli! Mutta tämä tilanne, tämä pimeys ja koko asetelma... Oikea vaara, ei harjoitustilanne. Kaikki oli uutta, eikä missään kuitenkaan ollut sitä ihanaa, kutittelevaa jännitystä.
Ilmassa väreili pelko, jonka Cloyd tiesi olevan omaansa.

"Älä tee mitään typerää, älä huolehdi minusta, selviän itse, mutta älä tee mitään typerää", CLoyd kuiskasi hiljaa, peläten äänensä pettävän.
Hän tiesi että Jare kyllä kuulisi.

Vauhdilla nainen kipusi hevosen mustaan paljaaseen selkään. Jos Jare ei olisi ollut jo varattu mies, hän olisi varmasti pistänyt merkille naisen kauniit jalat. Mutta muutenkin, tilanteessa ei vampyyri oikein keskittynyt naiseen. Vaan Viholliseen.
"En tietenkään tee mitään typerää. Puolustan vain ennakkoluulottomia olentoja mielelläni."
Falstelo steppasi hieman rauahttomosti, mutta Jaren tuima mulkaisu sai hevosen rauhoittumaan. Jare höristi korviaan, kyyristyi, ja murisi. Miehen murina oli äärimmäisen matalaa, bassoäänistä, murina kumpusi syvältä keuhkoista, ja oli täynnä inhoa. Monissa saattaisi murina aiheuttaa pelonväristyksiä, mutta Jare ei siitä välittänyt.
"Kaskas.. Vampyyri yrittää suojella.. eväitään?"
Kuului pinmeydestä ääni, ja Jare vastasi siihen murisemalla.
"Niin.. Niin taidan suojella, joten häivy." Jare vaöehteli vampyyrille. Samalla toinen verenimijä astui kuunvaloon, ja Cloydkin kykeni näkemään olennon.
"Taistelen mielelläni saaliista.

//anteeksi jos 'tapoin' tuon siun pahis-vampyyrin :'D Huomasin vaan, että yleensä olen vain mukana raahautuva kirjoittaja, en se juonta kuljettava. Pöh. ja ajattelin sitten korjata asiaa. no joo.//

Jos Cloyd itse ei olisi ollut osa tätä yöllistä maisemaa, hän olisi hyvinkin voinut pitää sitä.. jännittävänä. Pimeys kieppui puiden rungoilla ja kirkas kuunvalo valaisi pellon. Must hevonen oli kaunis, kuunvalo hopeoi sen karvan. Oli aivan hiljaista, vain murina ja vampyyrien äänet rikkoivat yön... Cloyd päätti lopettaa maiseman, tapahtuman runollistamisen, eihän siitä olisi tullut mitään eikä se todellakaan olisi parantanut tilannetta niin mitenkään.
Runollistamisen sijana Cloyd keskittyi tapahtumiin. jos hän aikoi kyetä puolustamaan itseään, olisi hänen hyvä olla tarkkana. Jaren matala murina kuitenkin häiritsi häntä, se oli syvää ja.. pelottavaa, mutta jotenkin turvallisella, lämpimällä tavalla. Kun taas tuo toinen... Se ei tuntunut hyvältä. ei kuulostanut hyvältä ja kaikista vähiten, näytti hyvältä. Uuden tulokkaan ruumis oli irvokkaalla tavalla kaunis, kasvot täydellisen väärät ja vatteet, ne vaattet roikkuivat vampyyrin pältä kuin kuolleen nahka. Väriä oli mahdoton kertoa yön pimeydessä, mutta Cloyd arveli sen olevan musta tai ainakin tumman punainen.
Kun Cloyd kuuli Jaren vastaaan myöntävästi tulijan kysymykseen, hän värähti. Eväitä? Ei. Ei voinut. jarella oli pakko olla jokin juoni. Olihan hän ollut jo aikaisemmin ystävällinen...
Yhä lähestyvä olento sanoijotain, mikä sai tytön jäykistymään. ei kai.. Miksi juuri hän? Hän ei halunnut aiheuttaa taistelua! ei ainakaan siitä, kuk saisi.. saisi imeä hänen verensä!

... miten hän, Cloyd, olikaan päätynyt tänne, keskelle peltoa, kahden vampyyrin kanssa, joista ainakin toinen halusi hänen elämänsä? Mikä todennäköisyys oli, että näin pääsisi käymään? Nolla. Ainakin lähes.

Tuuli heilutteli Jaren pähkinän värisiä hiuksia, jotka vaalenivat kohti päänahkaa. Miehen pehmeissä, pähkinäpuunruskeissa silmissä, loisti inho tuota toista verenimijää kohtaan. Suurin osa vampyyreista näin 'nuorena' ei välittänyt mistään mitään, vaan tappoivat vain tappamisen ilon takia ihmisiä. Jare taas puolusteli ihmisiä ja joi vain pahojen sellaisten verta. Jare katsos usein tarkkaili jonkunaikaa haukkamuodossaan saalistaan, kunnes löysi sopivan 'pahan' ihmisen.
Jarestakin tuo toinen 'paha' vampyyri oli kuvottava ulkonäöllisesti, mutta mies oli jo niin keskittynyt mahdolliseen alkavaan taisteluun. Hitaasti vampyyrin käsi nousi selälle, ja kuului terävä äänimiekan ilmestyessä tupestaan.
"Minulla ei ole hopeaesineitä, mutta voin satuttaa sinua pahasti normaalillakin miekalla. Eväälläni kyllä on hopeaa, joten jollet tahdo kuolla häivy."
Toisen vampyyrin silmissä näkyi hetken aikaa epävarmuus, ja Jare käytti sitä raa-asti hyväkseen. Salaman lailla, hyödyntäen omaa äärimmäistä nopeuttaan, Jare syöksyi, sivalsi ja pisti toiseen vampyyriin. Ensimmäinen sivallus osui vampyyrin käsivarteen, toinen sivalsi selkään ja kolmas vasta meni ohitse. Hyökkäykseensä tyytyväisenä Jare perääntyi.
"Häivytkös?"

{ei se mitään. NPC hän tuo toinen olento on, joten saat itse roolata sillä yhtä paljon kuin minäkin.]

"Minulla ei ole hopeaesineitä, mutta voin satuttaa sinua pahasti normaalillakin miekalla. Eväälläni kyllä on hopeaa, joten jollet tahdo kuolla häivy."
Jaren ilmoitus hämmästytti Cloydia. Mistä tuo mies tiesi, oliko hänellä hopeaesineitä? Ajatus toi Cloydin mieleen toisen. Oliko hänellä hopeaa mukanaan? Hitasti hän kvi mielessään läpi kaikki mukanaan olevansa tavarat, samalla katselleen edessään tapahtuvaa hyökkäystä.
Ei, ei hänellä ollut hopeaa mukanaan. Miksi Jare sitten...? Paitsi jos hän... aivan, ehkä Jare huijasi tuota toista vampyyriä. Cloyd oli huomannu, aivan ohimennen, tulokkaan silmissä epäröinnin. Ja sitten Jare oli hyökännyt.
Melko pian hyökkäyksen jälkeen toinen vampyyri astui muutaman askeleen taakse päin, pyyhkäisi kasvojaan ja...
"VARO!" Cloyd kiljaisi täsmälleen sinä hetkenä kun tuo tulokas syöksähti eteenpäin, valmiina käymään Jaren kimppuun.

Jaren kasvoilta pyyhkiytyi pois viimeinenkin hymyn ripe. Miehen silmät tuntuivat tummenevan, punertuvan sekunnissa. Silmänympärystän lihakset kiristyivät, ja terävät kulmahampaat paljastuivat. Murinakin kuului taas kurkusta. Samassa vastustaja hyökkäsi.
Kaikkeen kului vain pari sekuntia, samaten hyökkäykseen. Vastustaja lensi matkaan josuen lailla, ja nopeudensa ansiosta miehen ääriviivat sumenivat. Jare hyökkäsi vastaan, käyttäen nyt vampyyrivoimiensa kera myös tulta. Ilmassa kajahti vain muinaisella kielellä lausutut sanat, askelten töminää ja miekkojen kilinää. Ihmis silmä ei kyennyt näkemään, mitä tapahtui. Suunnattomalla nopeudella kaksi tasaväkistä samaa lajia edustavaa taistelivat, ääriviivat sumeina. Vihdoin kuului lehahdus keskemmältä niittyä, jonne Jare ja vastustaja olivat kadonneet. Tuli värjäsi paikkaa hetken, Hacun alla oleva hevonen kavahti, ja hirnui sitten lujaa.
Tuli tukahtui hetkessä, ja sitten tuli äänetön hiljaisuus. Tuulikaan ei liikuttanut puuta. Levottomana nyki Fal Hacun käsissä olevia ohjia, ja yritti päästä kohti paikkaa, jossa tuli oli lehahtanut.

//Pirsana ku en oo oikeen ehtiny kirjottaan tai muutenkaan oleen koneella. Pah. Ja pöh. //

Huudahduksensa jälkeen Cloyd pysyi jähmettyneenä paikallaan. Ehkä se johtui viivästyneestä shokista, ehkä se oli järkytys, tai ehkä, niin, ehkäpä se olikin pelko. Hevonen tytön alla liikahteli levottomana, pyrkien taistelukentälle.
Taistelukentälle, jolla ei enää taisteltu, Cloyd huomasi palatessaan tähän maailmaan. Mitä oli tapahtunut? Kirkas leimahdus, aivan, se oli ollut tulta. Kun tarkasti katsoi, saattoi huomata maassa vielä muutaman kytevän ruohonkorren. Mutta mistä tuli oli tullut? Kumpi vampyyreistä - sana puistatti Cloydiä - oli voittanut?
Hitaasti hän päästi kätensä valahtamaan sivuille ja antoi hevosen kulkea kohti kytevää taistelukenttää. Mitä hän siellä näkisi, sitä Cloyd ei tiennytm eikä ollut varma, halusikokaan tietää.

Jare oli maassa polvillaan, kädet sivuilla. Miehen kädet savusivat yhä, ja tuon edessä oli vain musta tuhkakasa. Hengitys kulki miehellä hyvin epätasaisesti, ja rinta kohoili ylös alas samaan tahtiin. Vampyyria pyörrytti, kovasti. Verentarve kohisi suussa. Tuoksu joka leijaili tämän sieraimiin, oli vastustamaton. Nainen takana lähestyi. Jare sulki silmänsä, nipisti enänsä kiinni ja avasi suunsa. Maailma pyöri, ja peto yritti herätä miehen sisällä. Jare kyllä tiesi että ei missään nimessä saisi hyökätä tuon naisen kimppuun.
"Ä-ä-lä tule lähemmäs."
Demonivampyyri sanoi ääni vapisten. Aina kun hän veti henkeä, taivaallinen tuoksu lennähti hänen sieraimiinsa. Aina Jare taisteli itsensä kanssa, ettei kääntyisi ympäri, ja purisi tuota naista. Paikallaan edes takaisin hytkyen yritti hän kaikin voimin saada itseään kuriin. Kohta olisi muuten piru irti.