// vapaa peli kaikille ^^ Jos saataisi useampi pelaamaan voisi olla monipuolisempaa, ne?

Yaku askelsi hitaanpuoleisesti ja päästi itsensä liukuun pienen ja loivan alamäen kohdalla. Hän
tutkaili ohikulkevia ihmisiä ja nautti hieman kosteasta ilmasta, joka leijui suuren järven aiheuttamana ympärillä. Kaikilla tuntui olevan kiire jonnekkin, töihin, kotiin, perhe tapaamisiin ja ties minne. Elementalisti katsoi hieman huvittuneen kun pieneltä pojalta evättiin karamellien saanti ja tämä purskahti itkuun äidin kättä repien, kunnes tajusi huutamisen olevan turhaa ja pyyhi kädellään kasvojaan. Muutama lintukin lennähti läheltä Yakua ja sai hänet kääntämään katseensa niiden suuntaan. lintujen lentäessä poispäin hän huomasi muutaman liikkeen, jotka näyttivät tutuilta. Aivan, tuossa ne olivat viimekerrallakin olleet. Nainen nosti kättään pyyhkäistäkseen silmiltään tuulen kasvoille heilauttamaa lyhyehköä rastaa. Hänen ihonsa kimmelsi kevyesti, joka johtui aurasta hänen ympärillään ja ilmasto oli muutenkin hänelle suotuisa. Kosteailma ja hieman viileä tuuli olivat naiselle kuin aurinkoinen päivä rantalomailialle. Hän käveli eteenpäin ja huokaisi syvään nähdessään suurehkon rautaportin jokseenkin vielä kaukana edessäpäin. Tuone hän oli menossa, nainen hymyili hieman. Siitä oli nyt jo melkein kaksi vuotta, hänen 19 vuotis syntymäpäivänsä lähenivät ja Mera, hänen äitinsä, oli kuollut hieman ennen kuin hän oli täyttänyt 17. Yakuba asteli kohti porttia ja katsoi sen lävitse laskien kätensä rautapinnalle ja tarkoituksetta jäädyttäen sen kostean pinnan astuessaan sisään. Hautausmaa levittäytyi hänen edessään suurena ja pimeänä vaikka oli vasta keskipäivä. Yaku käveli tottuneesti hautarivistöjen välistä ja astahti kristallisen kiven eteen polvistuen.
"Hei.." hän sai sanotuksi kivelle, joka oli kristallin mallinen ja osittain läpinäkyvää kiveä. Hän laski kätensä kosteaan nurmikoon ja päästi käsistään huokuvan kylmyyden muodostamaan märästä nurmikosta kauniin jäisen kukkaseppeleen haudanympärille.

// Liityn peliin Nicoletalla

"Onpa kaunis jääseppele..."

Nuoren naisen askeleet pysähtyvät kylmyyttä huokuvan neitokaisen selän taakse. Kalpea iho menee hieman kananlihalle - ei pelosta, vaan kylmästä viimasta - ja pitkät sormet laskevat mustan hupun pois päästä, paljastaen altaan harmaat kuivat hiukset. Punaisten silmien laajat pupillit pienenevät valon päästessä silmiin ja nainen joutuu siristelemään suodattaakseen paremmin valoa tottumattomiin silmiinsä.

"Mielenkiintoiset taidot sinulla... Mukava nähdä jonkun muunkin olevan kiinnostunut taikuudesta. Itse en pystyisi samaan." Nicoletta laskee äänentasoaan lähes kuiskaukseksi: "Et ehkä halua tietää mihin pystyn..."

Hän ottaa vielä muutaman askeleen kohti juuri tapaamaansa nuorta neitiä ja polvistuu tämän vierelle hautakiven luokse. "Turhaa sinä hautakiveä tervehdit... Eivät vainajat kuule sanojasi. Harmi että hän on kuollut niin kauan sitten. Olisin voinut muuten auttaa teitä keskustelemaan keskenänne." Pieni virne nousee Nicoletan kasvoille hänen katsoessaan jääelementalistia silmäkulmastaan, tarkaillen tämän reaktiota puheisiinsa.

Yaku säpsähti ja seppele heilahti haudalla osuen kristalliseen piikkiin ja katkaisten siitä yhden ruusun, joka hiljaa kilahtaen osuin maahan ja hajosi jäätomuksi sulaen samantein. Yaku putosi takamuksilleen hieman huterasta asennosta, jossa oli ollut. Hän ei ollut kuullut kenenkään tulevan, ei askelia ei mitään, joka olisi antanut vihjettä, että hänen vieressään seisova nainen tosiaan olisi tullut hänen jälkeensä. Oliko tämä ollut hautuumalla jo ainakisemmin? Yaku pudisti päätään, miten hän ei ollut nähnyt tätä?

Naisen kommentoidessa hänen toitojaan ja mainiten omistaan Yakun katsen siirtyi tämän silmiin, mutta kääntyi pian hieman pelokkaasti poispäin. Hän oli uppoutunut muistelemaan äitiään ja huomasi vasta nyt kuinka kyyneleet valuivat hänen poskillaan kovettuen ohuiksi jää vanoiksi hänen kasvoilleen, jotka hän pyyhkäisi nopealla käden liikkeellä pois.

"Puhua...?" Hän sai ähkäistyksi hämmästyneenä ja tajusi näyttävänsä typerältä siinä kompuroidessaan maassa. Elementalisti nojasi käsillään maahan ja nousi seisomaan nyt tarkastellen tulijaa hieman rohkeammin. Nainen ei ollut kovinkaan vanha, ehkä hänen ikäisensä.
"Kiitos vain, en halua häiritä kuolleita... tämä on vain tapa.." Hän sai soperrettua kunnes otti muutaman nopean askeleen kohti suurta kiviporttia, jonka altaoli hetki sitten kulkenut kun tunsi kyyneleitten taas alkavan valua pitkin hänen poskiaan.

Nicoletta nousee itsekin haudan äärestä seisomaan ja kääntyy kohti poispäin kulkevaa nuorta naista. Hän ottaa ripeitä askelia saavuttaakseen muutaman metrin päässä olevan neidon ja tarttuu tämän olkapäästä kalpealla kädellään.

"Odota. Minne olet matkalla? Jos haluat, voin liittyä seuraasi... Olen ollut jo tarpeeksi pitkään tällä hautausmaalla. Kaikki vainajat ovat liian kauan sitten kuolleita minun tarkoituksiini..."

Hänen toinen kätensä menee köysivyöllä roikkuvaan pussiin, josta se kaivaa kahisevia yrttejä. Hän pistää yrttejä suuhunsa ja nielaisee. Helpottunut huokaus seuraa perässä, muuttaen hänen hieman uupuneen ilmeensä pirteämmäksi. Suusta pääsevä henkäys tuoksuu raikkaalta - kuin mintulta - mutta ei kuitenkaan aivan samalta. Suu kääntyy tyytyväiseen hymyyn paljastaen valkoisen hammasrivistön.

"Jos sinusta koskaan tuntuu väsyneeltä loitsimisen jälkeen, nämä piristävät oloasi..." toteaa Nicoletta iloisen oloisena. "Tiedätkös... Ylensä minua aristaa tutustua uusiin ihmisiin, mutta tunnen, että sinä ja minä olemme jotenkin hyvin samanlaisia. Voinhan liittyä seuraasi, minne ikinä oletkaan menossa?".

"Odota. Minne olet matkalla? Jos haluat, voin liittyä seuraasi... Olen ollut jo tarpeeksi pitkään tällä hautausmaalla. Kaikki vainajat ovat liian kauan sitten kuolleita minun tarkoituksiini..."


Yaku katseli hieman kummissaan ja edelleen tunneryöpynkangistamana. Nuori nainen veti kätensä hiustensa lomitse ja toisti liikkeen rauhoittuakseen. hänen käsistään tippui hiljaa vettä pisaroina kuivaan maahan, koristeen tekemisestä jääneet jääkiteet sulivat ilman lämmittäessä niitä. Yaku kyykistyi, kuten hänellä oli tapana tehdä ja hymyili hieman uudelle tuttavalleen.

"Liian kauan kuolleita.. mitä oikein tarkoitat?" Yaku otti vastaan tarjotut antimet ja sujautti ne talteen rinnallaan olevaan taskuun.

Elementalisti hymyili vielä leveämmin kun toinen tunnusti ujoutensa, tuskin tässä mitään pelättävää olikaan. Siitä olikin jo tovi kun hän oli käynyt keskusteluita muiden kuin kauppiaiden kanssa.
Yaku laittoi kätensä yhteen ja kevyt vingahdus kajahti niiden välistä. Hän avasi kätensä ja naisen kämmenellä oli neliskulmainen jääpala. Tämän jälkeen hän ojensi sen Nicolettalle hymyillen.
"Iki-jäätä. Se ei sula kuin polttavassa kuumuudessa, ja hädintuskin silloinkaan. Ties vaikka siitä olisi sinulle iloa. Olkoon se vastine antamistasi.
Nainen nousi nyt täyteen mittaansa ja ojensi siron kätensä kohti Nicolettaa.
"Yakuba, voinet kutsua minua yakuksi hassu ystäväiseni, joka herättää kuolleita"
Hän katsoi tämän silmiin, mutta käänsi pikaisesti hieman nolona katseensa muualle.
Nainen oli hänen mielestään sievä.

"Olin matkalla tänne, ja nyt kotiin. Äitini hauta on täällä ja tulin tervehtimään häntä. Mistä itse olet tulossa, tai onko sinulla jokin päämäärä?"

Yakuba: "Liian kauan kuolleita.. mitä oikein tarkoitat?"

"Niin. Olen nekromantikko, kuten varmasti ymmärsit. Voinen kertoa sen sinulle huoletta, vaikka varmasti kumpikin meistä tietää, ettei minun kaltaisistani pidetä. Olen vielä niin nuori, että pystyn herättämään vain viikon vanhoja ruumita eloon. Äitisi on ollut kuolleena kauemmin."

Nicoletta ojensi kalpean kätensä ottaen vastaan kimpaleen niinsanottua Iki-jäätä. Jääkuutio höyrysi kylmyyttään. Sen pinta tuntui kylmältä ja tahmealta; sormiin takertuvaa sorttia, kuten erittäin kylmät esineet ylensä. Nuori nainen mietti hetken minne laittaisi jääpalan, sillä hänen vaatteissaan ei ollut taskuja ja hänen nahkapussissaan oli piristäviä yrttejä, jotka eivät välttämättä pitäisi niin kylmästä. Paremman vaihtoehdon puuttuessa, hän päätti kuitenkin avata pussin nyörit ja laittaa jääpalan sinne.

Tuskinpa yrtit nyt pahasti kärsivät ja saahan niitä lisää Mirasta jos on pakko...

Nicoletta tarkasteli tapaamansa naisen ulkonäköä ja päätteli tämän olevan häntä hieman nuorempi. Harmillista menettää äitinsä niin nuorena. Naisen ojentaessa kätensä Nicoletalle esittäytyäkseen, nuori nekromantikko tekee kohteliaasti saman.

Yakuba: "Yakuba, voinet kutsua minua yakuksi hassu ystäväiseni, joka herättää kuolleita"

Yakuban käsi tuntui kylmältä - niin kylmältä, että sen koskeminen virkisti Nicolettaa hieman hiostavaksi muuttuneessa säässä. Lieneekö kylmyys johtuneen äskettäin tehdystä Iki-jääkimpaleesta vai onko se aina noin kylmä.

"Yaku.. Sinullapa on erikoinen nimi sininen ystäväiseni, joka jäädyttä asioita." Nicoletta naurahtaa ja virnistää Yakulle iloisen näköisenä. "Olen Nicoletta ja tulen Mirasta. Kuulun Lathakin sukuun. Lähdin vaeltelemaan ympäri Aryliaa kehittääkseni voimiani, eikä minulla ole varsinaisesti mitään määränpäätä, jonka takia kysyinkin minne olet menossa. Voisin kävellä seuranasi kotimatkallasi, sillä minulla ei ole muutakaan tekemistä juuri nyt."