Mercure oli huvittunut. Niin yksinkertainen kasvi kuin malkintrone, tai millä nimellä nyt sitä halusi kutsua, sai molemmat naiset kuohahtamaan. Ei kai nyt risujen kasvattaminen niin omituista puuhaa ollut? Mercure laski kätensä ja kasvi jäi seisomaan kolmikon eteen, keskelle hiekkaa ja merta. Siinä se hengitti merituulta ja katseli maailmaa vihreiden lehtien läpi. Haltian kasvoille roiskahti hieman vettä, Kin heilauttaessa käsiään ja melkein kaatuessa takaisin veteen. Tuo ei voinut olla nauramatta ystävällisesti molemmille. Miten mukavaa, että Ki ja Evangeline nauttivat molemmat pienen kasvin olemassa olosta. Niinpä niin, elämän pienistä iloista piti nauttia, se unohdettiin vain niin helposti. Ki toisteli innoissaan kasvin nimeä ja Mercure yritti peittää nauruaan hihansa taakse.
"Voit ottaa sen... Tuotahan kasvia sinä halusit."
Mercure hymähti vähän ja sipaisi vielä kasvin vihreitä lehtiä, ennenkuin jätti sen rauhaan. Aika harvoin Mercure edes näytti luonnonmaagin taitojaan, oli turhaa pröystäillä osaamisillaan, mutta Ki oli tarvinnut kasvia, joten ystävällinen haltia auttoi mielellään.
Mercure huokaisi vähän ja istui vähän paremmin maahan. Oikeastaan hän tiesi, että oli olemassa kasveja, jotka muuttivat muotoa, esimerkiksi saivat aikaan evät jalkojen tilalle, mutta sellaisista kasveista Mercure pysyi visusti erossa eikä hän suostunut kasvattamaan niitä. Se oli luonnon omiin valintoihin puuttumista, vaarallista kasvimagiaa. Parempi vain antaa olla vesiolentojen vedessä ja maalla olevien maalla. Ei pitänyt leikkiä jumalaa, ellei ollut sellainen.
"Tarvitseko sinä kenties jotain, Evangeline?"
Mercure piti kohteliaana kysyä varmuuden vuoksi myös toiselta osapuolelta asiaa.

Evangeline hymyili lempeästi merenneidon innostukselle kasvista, mutta kukapa Kitä olisi moittinutkaan! Olihan hän itsekin ihmeissään kasvista.
Mercuren kysymykseen Evangeline pudisti mietteliäästi päätään. "Ei, en usko. En ainakaan tällä hetkellä..."
Hän heilautti kättän ilmassa kuin Kin eleen pienimuotoisena toisintona, mutta enemmän epävarmuudesta kuin ihmetyksestä. Oli hassua, kuinka kahteen täysin erilaiseen tunnetilaan saattoikin soveltaa yhtä elettä! Ja kuinka mukavaa olikaan kuulla merenelävän iloitsevan pienestä kasvista, nähdä vanhan haltiankin nauttivan tilanteesta.
Evangeline soi tilanteelle pienen hymyn ja lempeän naurahduksen.

Kin silmät laajenivat Mercuren sanoessa, että hän saisi kasvin.
"Ihanko totta! Se kyllä helpottaisi kummasti, mutta mitä sinä tahtoisit sen tilalle? Näit kuitenkin vaivaa sen eteen."
Ki mietti pää kallellaan mitä haltia voisi tarvita sillä hetkellä ja yritti samalla keksiä muutamalle löytämälleen esineelle käyttötarkoitusta. Olisi noloa jos hän antaisi haltialle jotain, mistä ei itsekään tiennyt mitä se oli. Mutta toisaalta, hänhän oli kysynyt haltialta mitä tämä haluaisi, joten hänen tarvitsisi vain hankkia se mitä tämä pyytäisi. Merenneito ei murehtinut hetkeäkään mahdollisuutta, että hän ei sitten tietäisikään mitä Mercure tarkottaisi pyynnöllään, ei se ei pilkahtanut hänen pieneen mieleensä. Oikeastaan Ki ei enää edes murehtinut aiempia murheitaan, hän oli taas kääntänyt katseensa yrttiin ja kävi mielessään läpi muita ainesosia, joita juomaan tarvittaisiin. Hän nyökkäsi itsekseen, päästessään listan loppuun ja hymyili hieman, itsekseen yhä.
Siskon hiuksista tulisi hienot, vaikka Ki ei kyllä ymmärtänyt miksi hänen sisarensa halusi värjätä ne punaisiksi, se oli hänestä varsin luonnoton väri merenneidoille... Mutta koska hän rakasti yrttejä ja erilaisia taikajuomia, hän auttoi sisartaan tällaisissa asioissa, joita hän itse ei kovin hyvin ymmärtänyt. Ja kai sisko tiesi mitä teki.

Mercure nosti kätensä torjuvasti eteensä.
"Kiitos, en tarvitse mitään."
Haltia teki mielellään hyviä tekoja, joista tuli vain hyvä mieli. Ei muuta. Harvemmin Mercure kaipasi yhtään mitään, koska mitä hän olisi rahalla tai muulla tehnyt? Haltia eli metsissä, eli sen ehdoilla ja tavoilla, joten ainoastaan metsän hän tarvitsi. Eikä Evangeline nähtävästi tarvinnut myöskään mitään. Haltia nyökkäsi hieman Evangelinen pudistaessa päätään.
"Kuten sanot."
Haltia totesi hiljaa.
Mercure alkoi nyt tosissaan pohtia, tarvitsiko mitään merenneidolta. Haltia raapi hieman leukaansa ja näytti katsovan jonnekkin kaukaisuuteen, vaikkei mitään nähnytkään sokeilla silmillään. Mutta tuo näki omalla tavallaan.
"Itseasiassa... Nyt kun mietin... Voisin tarvita merestä erästä kasvia. En pysty kasvattamaan niitä itse, koska olen maahaltia, en veden."
Se kasvi, sekoitettuna muihin, auttaisi haltiaa erilaisissa loitsuissa ja transsitiloissa. Ne eivät olleet kovin kummoisia loitsuja, pelkästään haltialle tärkeitä. Ja kasvissa olisi myös voimakasta myrkkyä, joka voisi olla hyvinkin kätevää tarpeen vaatiessa. Ei ollut mitään, mihin kasvit eivät pystyneet ja Mercure tunsi niiden jokaisen vaikutuksen, ainakin mitä maalla kasvoi. Ja nyt kun haltia pohti asiaa lisää, ei ollut mahdottomuus tehdä juomaa, joka muuttaisi merenneidon ihmiseksi, edes hetkeksi aikaa. Ääneen asiaa haltia ei vain viitsinyt sanoa. Se tuntui liian normaali elämään sotkeutumiselta.

Evangeline suorastaan näki, miten rattaat pyörivät haltian päässä. Mitähän tämä nytkin mahtoi pohtia? Häntä oli niin vaikea lukea...
Ki suorastaan tuntui sädehtivän, mutta samalla hän vaikutti olevan ehkä jopa loukattukin vastapalveluksen tyrmäämiestä...
Evangeline tajusi analysoivansa tilannetta liikaa, joten hän pudisti päätään äkäisesti ja istui maahan sormeillen huilua.
"Ei teitä varmaan haittaisi jos soittaisin jotain?"

Ki katseli haltiaa ja tyytyi vain nyökkämään tämän todettua, ettei tarvinnut mitään. Hän otti hiussuortuvan sormiinsa ja alkoi pyörittelemään sitä mietteisään. Samalla hän seurasi haltian liikkeitä ja eleitä, odottaen mitä tämä seuraavaksi sanoisi. Merenneidosta oli tavattoman hauska seurata Mercuren ja Evangelinen eleitä, sillä ne näyttivät erilaisilta veden alla kuin veden päällä. Lisäksi hänellä oli tunne, että hän voisi näitä kahta seuraamalla oppia jotain uutta elämästä maanpäällä. Haltian jatkaessa puhettaan Ki hätkähti, sillä hän oli kiinnittänyt huomionsa toisaalle, unohtaen kokonaan kaksikon jatkumattoman tarkkailun.
"Hmm. Totta kai, mikähän kasvi on kyseessä? Minulla on lähes kaikkia vedessä kasvavia kasveja kotonani, tai siis laivanhylyssäni, mutta jos se on jokin yleisempi, niin sen hankkimiseen ei mene niin kauan aikaa."
Merenneito kosketti mietteliäästi leukaansa yrittäen pähkäillä kauanko hän oli uinut rannalle. Evangelinen pyöritellessä huilua sormissaan Ki Soumei unohti kaiken mistä oli keskusteltu ja mitä oli tapahtunut. Hänen silmänsä laajenivat ihmetyksestä, sillä hän ei ollut ennen nähnyt mitään huilun kaltaista. Ilmeisesti sillä pystyi soittamaan, tai niin ainakin nainen oli sanonut tekevänsä.
"Ei minua ainakaan haittaa! Ei ollenkaan."
Ki katseli odottavainen ilme kasvoillaan, millainen äänähdys huilusta pääsisi.

Mercurea lähes hymyilytti. Ki oli todella energinen ja innokas merenneito. Haltia oli kuullut, että merenneidot yleensä olivat sellaisia pirteitä. Evangeline taas vaikutti enemmän vakaalta, hiljaiselta olennolta, joka ei turhia riehunut. Molempien seura oli haltiasta todella mukavaa ja hän viihtyi tässä rannalla, ilman sen kummempaa tekemistä.
"Kiitän, jos vaivaudut kasvin hakemaan. Se on tietääkseni punertava levä, jota kasvaa valottomissa paikoissa."
Mercure yritti muistella, millainen tuo kasvi olisi. Tai eihän levä mitään samanlaista kasvia ollut, mutta melkein. Haltia uitti kättään vedessä, tuntien meren viileän, suolaisen kosketuksen. Vesi luikerteli miehen sormien välistä, yhdistyen jälleen ikuiseen, loputtomaan mereen.
Evangelinen puhuessa musiikista, sokea haltiamies hymyili aidosti iloisena. Hän rakasti musiikkia, kaikenlaista musiikkia.
"Olisi upeaa kuulla soittoasi, Evangeline."
Mercure hymyili rauhallista hymyään ja katseli Evangelineä, vaikkei nähnyt mitään huivinsa takaa. Mutta hän aisti kyllä naisen läsnäolon, siitä ei ollut epäilystäkään. Hän tiesi missä tuo istui, missä asennossa ja jopa kasvojen ilmeen. Luonnonmaagi itse nautti laulaa, mutta tällä kertaa hän halusi kuulla jonkun muun äänen, kuin omansa. Ja ääni oli haltialle elintärkeä, joten tuo ymmärsi musiikin kauneuden todella hyvin.

Evangelnie taivutti päänsä pieneen kumarrukseen ja nosti huilun huulilleen. Hän veti henkeä ja asetteli sormensa. Nainen ei suonut ajatustakaan sävelmälle, hän vain soitti.
Sävelmä joka levisi ilmaan, oli kepeä ja leikittelevä. Evangeline tunsi sen kutittelevan nenäänsä, koskettavan hiuksiaan ja sitten, tutkittuaan soittajaansa tarpeeksi, se siirtyi muiden luo.
Musiikki oli vetänyt Evangelinen täysin pauloihinsa, eikä hänen huomionsa riittänyt muiden reaktioiden tarkkailuun.
Hän saattoi vain toivoa, että muut nauttivat hänen soitostaan yhtä paljon kuin hän nautti soittaa.

Ki kosketti hieman leukaansa, tavalla jonka oli oppinut velholta. Mies kosketti aina leukaansa kun mietti jotain ja Kistä se oli varsin hyvä tapa, ainakin silloin kun merenneito muisti käyttää sitä.
"Katsotaanpas... Punertava, ei valoa. Aaa, nyt keksin yhden vaihtoehdon! Kompi levonus."
Ki kallisti hieman päätään ja jatkoi leivien läpikäymistä. Merenneidolla oli sellainen tunne, että jokin muukin levälaji vastaisi miehen kuvaukseen, mutta hän ei saanut äkkiseltää nimeä mieleen.
Evangelinen alkaessa soittamaan, Ki unohti täysin koko levän ja miettimisen ja katsoi silmät suurina naista ja huilua. Kun hän oli viimein käsittänyt, että kyllä, ääni tuli tuosta hassusta esineestä, merenneidon silmät laajenivat hieman lisää. Hän kuunteli lumoutuneena soittoa ja muisteli samalla, oliko hänellä jossain kätköissään tuollaista esinettä? Ei hän kylläkään muistanut tuollaista ääntä, mutta eipä hän ollutkaan esineisiin puhallellut kuin Evangeline nyt teki. Ja sormien liikehdintä, sellaista hän ei ollut ennen myöskään kokeillut esineille. Hetkeäkään hän ei miettinyt sitä, että kaikki esineet eivät todellakaan soineet, vaan suunnitteli jo, miten kävisi jokaisen esineen läpi ja kokeilisi näistä lähtevää ääntä.

Tämä peli näyttää tulleen tiensä päähän? Vai...