Otsikko: Erilainen prinsessasatu
Kirjoittaja: Lumikki
Ikäraja: K13 (kai)
Tyylilaji: romance
Varoitukset: angstaamista, lievää lemonia, ei sopivaa luettavaa tosikoille. Jossain määrin myös kauhun aineksia.
Esittely: Kertomus prinsessa Flannista ja hänen kummallisuuksistaan. Tärkeä osa hänen kummallisuuksiaan on ei-ehkä-ihan-tarpeeksi-älykäs vampyyri Ciar. Ja loput saatte tietää kun luette.

A/N: No niin. Tämä on vain tarina, jonka idean sain kummallisena ahaa-elämyksenä, kun olin kotini ylä-aulassa lähdössä tallille. Siellä tallilla sitten aloin suunnittelemaan tarinaani... Laitan muuten luvun alkuun aina ikärajan. Koska tässä alussa tämä on melko kiltti. Tuo "Erilainen prinsessasatu" ei muuten ole tämän tarinan oikea nimi, koska sellaista ei ole. Heitin vain kehiin jotain, joka kuvailisi aihetta yleismaallisesti.

Prologi [S]


Nuori neito, valkoisten ruusujen maan prinsessa, istui yhdellä suuren juhlasalin upottavan pehmeistä penkeistä näyttäen tyypillisen hienostuneelta, juuri sellaiselta kuin prinsessan pitääkin näyttää, vaikka tämä prinsessa ei ollutkaan tyypillinen kultakutri-sinisilmä-maitoiho, vaan hänen hiuksensa räiskyivät liekinpunaisina, hänellä oli kuulas iho ja pistävät vihreät silmät, jotka ilmiantoivat kaikki hänen tuntemuksensa. Ja nyt nämä silmät kertoivat nuoren neidon olevan hyvin, hyvin kyllästynyt. Hän kuunteli puolella korvalla ympärillä käytäviä keskusteluja ja sitä, miten maitokasvoiset prinssit kehuskelivat tappamillaan lohikäärmeillä. Vain tahdonvoima esti punapäätä haukottelemasta. Yksi prinsseistä yritti kiinnittää hänen huomiotaan.
"Prinsessa Flann, kuinka monta lohikäärmettä minun olisi surmattava saadakseni sinut huomaamaan minut?" Vastaukseksi kysymykseen nuori neito katsahti poikaan pistävillä silmillään.
"Ei yhtään", hän vastasi ykskantaan ja prinssin silmät kirkastuivat. "Minun huomiotani ei saada idiotismilla", prinsessa jatkoi sitten terävästi, ja vaaleahiuksinen prinssi katsoi häpeilevästi lautastaan.

Flann oli aina ollut hankala. Ja sen vuoksi poikkeuksellisen suosittu. Hän oli aina arvostanut erilaisia asioita kuin muut prinsessat. Siinä missä toiset pitivät kauniista piirteistä ja mahtavista urotöistä, Flann oli enemmän kiinnostunut älystä. Vaikka kasvatuksensa vuoksi hänkin oli melko ulkonäkökeskeinen. Mutta koska hän ei ollut mitenkään ihastunut vaaleanpunaiseen ihoon ja pehmeisiin piirteisiin, jollaisia linnoissa kasvaneilla pullamössösukupolven prinsseillä oli tarpeettoman usein, oli Flann juuri se vaikeasti saavutettavissa oleva ei-sääntöä-ilman-poikkeusta-prinsessa. Ja hän todella oli hankala. Ja arvosteleva. Ja inhottava. Ja vielä piti siitä! Pullamössöprinsseille ilkeily oli hänen ominta alaansa. Jos linnaan joskus erehtyi saapumaan komea ja tumma prinssi, jolla oli valloittava hymy, hän sai osakseen vielä kamalamman kohtelun. Sillä Flann oli huomannut, että mitä herkullisemman näköinen mies, sen suurempaan idiotismiin tämä kykeni. Hänen mielestään oli todella huvittavaa loukata prinssejä. Sanoi vain oikeassa paikassa jotain, joka loukkasi heidän ylikasvaneita egojaan. Se, miten prinssien hymyt hyytyivät ja muuttuivat kiusaantuneiksi, ja miten he yrittivät selvitä tapaamisen loppuun teräväkielisen prinsessan kanssa. Yrittivät olla kohteliaita siinä missä Flann oli niin inhottava kuin osasi. He ottivat niin tosissaan tämän lohikäärmeiden ja muiden petojen tappamisen, että kun Flann vain väheksyi heidän "urotöitään" he ottivat sen niin kipeästi itseensä ettei sille voinut muuta kuin nauraa. Flannilla olikin naurussa pitelemistä, mutta hänellä oli rautainen itsehillintä vaikka hänen silmänsä kavalsivatkin hänen todelliset tunteensa.

Flann rakasti linnan puutarhan valkoisia ruusuja. Hän rakasti kuuta.
Erityisen kauniita valkoiset ruusut olivat kuun pehmeässä kajossa.
Puutarhaan levinnyt musta metsä korosti ruusujen valkoisuutta entisestään.
Jos metsässä todella olisi asunut joku, tämä joku olisi saattanut nähdä kuutamoöinä kuinka valkeaan yöpukuun verhoutunut punahiuksinen neito istui linnan parvekkeen kaiteella ja katseli kuinka kuun säteen heijastelivat valoaan valkeista ruusuista.

Eräänä kirpeänviileänä iltana Flann oli tapansa mukaan katselemassa ruusuja parvekkeeltaan. Kuu oli juuri mennyt pilveen, puutarha oli hämyinen ja usva pyörteili pensaiden juurakoissa. Koska ilta oli viileä, neito oli vetänyt tumman ja lämpimän aamutakin päälleen. Myöhemmin hän oli tyytyväinen siitä että oli tehnyt niin, sillä sai nyt todistaa jotain, joka olisi saanut kenet tahansa toisen kirkumaan kauhusta.

Luku 1 [K7]

Prinsessan pimeään sopeutuneet silmät erottivat liikehdintää eräästä ruusupensaasta, joka sijaitsi melko lähellä parveketta. Hän kuuli mutinaa. Yksi linnan monista puutarhureista näytti etsiskelevän jotain pensaikosta. Flann oli huutamassa miehelle, kysyäkseen mitä hän touhusi puutarhassa tähän aikaan, muttei ehtinyt. Hänen huomionsa kiinnittyi puutarhurin taakse. Oliko se susi?

Flann näki puutarhurin takana kaksi kiiluvaa silmää. Hän oli huudahtamassa puutarhurille, tällä kertaa varoittaakseen tätä, mutta myöhästyi jälleen. Silmät – sekä se jolle ne kuuluivat – ponkaisivat eteenpäin liikkeellä, joka oli melkein liian äkkinäinen silmin havaittavaksi. Flann tuijotti lamaantuneena kuinka musta pisara valui pitkin valkeaa leukaa, kuinka tummat huulet painuivat vasten puutarhurin kaulaa ja kuinka muutamat karanneet veripisarat putoilivat maahan. Kuu tuli näkyviin pilven takaa. Flannin silmäterät supistuivat ja hän tuijotti näytöstä edelleen, nähden tapahtumissa kauneuden, jollaista kukaan toinen ei olisi nähnyt. Ja hän henkäisi, kuin yllättyneenä, ja tuo kalpea olento jonka tummat hiukset vain korostivat valkeiden kasvojen kontrastia, nosti kasvonsa tyttöä kohti, tyttö huomasi että olennon silmätkin olivat kuin mustat, ja sitten se oli poissa. Ainoat kuuluvat äänet olivat Flannin hengitys sekä kahahdus kun puutarhuri kaatui pensaaseen. Flann oli hetken paikoillaan, kykenemättä liikkumaan kuin lumouksen jälkimainingeissa. Sitten hän hypähti alas matalalta parvekkeeltaan, käveli puutarhurin viereen ja näki siistin, kuin veitsellä leikatun näköisen pystyviillon miehen kaulassa. Ja tajusi, ettei mies ollutkaan kuollut. Hän veti aamutakin nopealla liikkeellä ohuen yöpukunsa päältä ja kietoi sen miehen kaulan ympärille. Sitten hän käveli linnan takaovelle ja astui sisään.

Palvelijattaret nostivat aivan uskomattoman hulabaloon nähdessään prinsessan. Täällä! Palvelijoiden huoneistoissa ja keittiön takahuoneessa! Miksi?! Mutta prinsessa vaiensi heidät tiukalla mulkaisulla ja totesi käsittämättömän rauhallisesti: ”Jos mielitte pelastaa puutarhassa, minun parvekkeeni alla makaavan, vertavuotavan puutarhurin verenhukkaan kuolemiselta, suosittelen että tekisitte jotain muutakin kuin vain kauhistelette sitä että tulin kertomaan teille tästä.” Sitten Flann kääntyi ja asteli ulos. Palvelijat alkoivat säntäillä ympäriinsä kuin päättömät kanat. Neito käveli mustaa metsää kohti ja kuuli kuinka lauma palvelijoita lopulta säntäsi ulos takaovesta uskomattoman melskeen saattelemina. Flann jatkoi kävelyään. Äänet vaimenivat pikkuhiljaa.

Flann katseli uhkaavaa, tummaa metsää katse ihmetyksen valtaamana. Hän kuuli pehmeitä ja sähiseviä kuiskauksia, risahduksia ja suhinaa puiden takaa. Toisinaan kuiskaukset muuttuivat ymmärrettäviksi. Ne kutsuivat häntä, maanittelivat astumaan tummiin syvyyksiin. Mutta Flann ei ollut typerä. Hän tiesi säännön. Ken tohti astua metsään, oli täysin noiden olentojen armoilla. Ja jos olento astui ulos metsästä, sen sai tappaa sen enempiä miettimättä. Kaikki tapahtui omalla vastuulla. Joten Flann vain katseli metsää hiljaisen kunnioituksen vallassa, kävellen sen viertä. Pikkuhiljaa hän kääntyi pois, niin että hänen kävelynsä näytti päämäärättömältä. Hän ei tohtinut näyttää metsän asukeille kuinka paljon todella kammoksui tuota pimeyttä. Hänen pelkoonsa sisältyi myös uteliaisuutta. Hän halusi nähdä uudelleen tuon kalpean olennon, joka oli lumonnut hänen mielensä. Flann tiesi, ettei olento todella ollut häntä lumonnut. Hän oli tehnyt sen itse. Pakonomainen tarve nähdä se uudelleen kumpusi syvältä hänestä itsestään, ilman ulkopuolisia vaikuttimia. Kaikkeen olemassa olevaan kohdistuva uteliaisuus. Tarve tietää. Tuntea. Olla. Nyt myös jotain muuta. Hän ymmärsi sen itse, mutta jos häneltä olisi kysytty mistä oli kyse, hän ei olisi osannut pukea sitä sanoiksi. Uteliaisuus oli ajanut hänet metsän reunalle, ja uteliaisuus hänet ajaisi metsäänkin. Siitä eteenpäin kyse olisi jostain muusta. Jostain… tuntemattomasta.

Pidän tästä tarinasta. Kuten MacBeth tai Kullervo, tämäkin tarina on ajaton. Se näyttäisi ensilukemalla olevan fantasiatarina prinsessasta, mutta tuota voi hyvin tulkita myös nykymaailman ajatuksiin sopivaksi, kuinka jotkut pojat ovat pullamössöpoikia, kunnes huomaa aivan sattumalta Sen Oikean. Ja muutenkin, rakastan sanaa pullamössösukupolvi. Se saa minut äärettömän hyvälle tuulelle : D
Kun miettii tarinoita, jotka ovat olleet samankaltaisia kuin tämä, niin yleensä prinsessat ovat äärettömän ärsyttäviä neitoja, jotka eivät osaa edes kuoria hernettä itse. Flann on poikeuksellinen, itsenäinen prinsessa ja juuri siksi hänestä pidänkin, hän sopii tarinan ajatuksiin.
Jokaisella on tapansa lukea, kirjoittaa ja tulkita, mutta itse kaipaisin jonkinlaista ympäistön ja pään sisällä käyvien ajatusten tarkempaa kuvailua, mutta se olen vain minä.

Kiitos :) Olet muuten tulkinnut tarinan juuri oikein... En uskonut että jonkun olisi noin helppo tajuta se :O Et muuten ole ainoa joka rakastaa sanaa pullamössösukupolvi ;D Minä rakastan myös sanoja "hulabaloo", "kuin päättömät kanat", ja, no, muitakin tällaisia hauskempia sanoja. Ja inhoan niitä sellaisia säälittäviä "yhyy-en-osaa-mitään"-tyyppisiä prinsessoja. Flannkin on omaan makuuni ehkä hitusen liian pumpulissakasvanut, mutta prinsessaksi kyllä ihan kiitettävän persoonallinen. Ja kiitos todella paljon rakentavasta palautteesta, yritän parantaa kirjoitustani.

Jatkoa seuraa.

(Flann muuten muuttuu ihan karmeaksi teiniangstiksi yhdessä vaiheessa. Näin etukäteenvaroituksena... Ettei kukaan ylläty. Tyttö on hiukan liian emotionaalinen, kuten minäkin. Mutta minulla angstit jäävät päänsisäisiksi, hän taas...)

Varoituksen sanasena, liikaan angstaukseen ei kannata sortua, yleensä se ärsyttää, mutta tarkoitukseni ei ole tietenkään yleistää.

Älä naura, mutta kun suunnittelin mielessäni sitä sen angstausta, säälin tyttöparkaa niin kamalasti että aloin vollottamaan *tippa* Onneksi en suunnitellut sitä esim. bussissa... Ihmiset olisivat saattaneet vähän katsoa... Ja se on ärsyttävää. Tai siis... Ciar on ärsyttävä. *pirullista naurua*

Urghmikseikukaanmuukommentoi?!?

No niin. Viimein luin tämän ja todellakin pakko laittaa kommenttia...

Pullamössösukupolvi..... *nauraa vieläkin vedet silmissä* Todella hauskoja ilmaisuja tekstin alussa, todellakin. Siitä erittäin iso plussa. Yleensä en pidä prinsessatarinoista, mutta tämä todellakin yllätti hauskoilla sanoilla ja ilmaisuilla. Muutenkin kirjoitat tarttuvasti ja sujuvasti. Tarina etenee aika nopeaa tahtia, mutta se ei oikeastaan haittaa. Tässä vaiheessa tulee mielenkiinto siitä, miten tarina nyt tästä jatkuu.

Tosin... alkoi mietityttämään... onko Flann ehkä sittenkin menossa nyt liian nopeasti sinne metsään? Olet kyllä hyvin kuvannut, miten se ikään kuin kutsuu tätä ja vetää puoleensa... Eihän se tässä vaiheessa vielä siellä ihan ole, mutta pisti miettimään, että onko se nyt tosissaan menossa heti seuraavassa osassa sinne. Se on oikeastaan se epätietoisuus seuraavasta osasta, mikä eniten häiritsee, joten pakko sanoa, että jatkoa kiitos, menee se sinne metsään tai ei... Toisaalta tuo metsä alkoi kiehtomaan myös minua ja haluan tietää, mitä siellä oikein on.

Vaikea sanoa enempää juuri nyt...muuta kuin että jatka vaan :3

Ja pakko sanoa... Yume on täynnä inspiroivia kirjoittajia ja tämän tekstin perusteella olet kyllä sellainen myös :D

//pakko vielä lisätä... Forten kanssa olen samaa mieltä siitä, että kuvailua voisi olla hieman tarkemmin.

Oh, kiitos. Oikeasti, ihanaa kun ihmiset kehuu *grin* Tänää tuleekin jatkoa <3 Kun pääsen neljäksi tunniksi koneelle! Jes!

Hahaaaa, sitten on taas luettavaa. :3 *odottaa jo innolla ja yrittää olla hakematta sipsipussia kaupasta*

Osaat käyttää sanoja, sen huomaa heti parin rivin jälkeen. Tykkään myöskin aiheesta ja siitä, miten olet saanut prinsessasta oman persoonansa ja juoni näyttäisi ainakin tällä hetkellä olevan ei perinteinen prinsessatarinan hehkutus, kaikkine kliseineen. Vaikka sinäänsä, oikein hyvin kirjoittettu perinteinenkin prinsessatarina voi myös antaa jotain uutta.


Rakenne on hieman rikkinäinen, ainakin minun makuuni. Ensin prinsessa on juhlissa, sitten hyppy toiseenpaikkaan, kolmanteen. Ainakin minun itseni oli vaikea sanoa, tapahtuuko tämä kaikki samana päivänä, kahtena päivänä vai viikon sisällä. Muutenkin tuli sellainen epävarma olo, että hyppääkö aihe joka jaksotuksessa muualle.
Toisin kuin muita, minua ei häirinnyt kuvailujen puuttuminen. Ehkä kyseessä on mielikuvitukseni, kuka tietää, mutta sain vahvoja mielikuvia siltä miltä paikka näyttää, yms. jo näistä kuvailuistasi

Pidin kovasti lukemastani ja odotan muiden tavoin innolla jatkoa. Odotan varsinkin tuota angstaamista, sillä se kertoo paljon kirjoittajan taidoista hallita kirjoittamistaan.

Luku 2 [K7]

Puutarhuri selvisi säikähdyksellä. Flann ei. Hän ei enää katsellut ruusujaan iltaisin. Jos olisi, uteliaisuus olisi vienyt voiton ja hän olisi sännännyt metsään. Kaikki mikä muistutti häntä etäisestikään metsästä sai hänet hermostumaan. Hän halusi - eikä kuitenkaan halunnut - mennä metsään. Hän tiesi että hän olisi vapaata riistaa jos astuisi tummien puiden alle. Mutta se kiehtoi häntä. Siihen oli syynsä, ne muutamat pisarat poikkeuksellista verta jotka hänen suonissaan kiersivät. Ja Flannille luonteenomainen uteliaisuus. Jossain syvällä sisimmässään hän tiesi, että menisi metsään, vaikka kuinka yritti viivytellä ratkaisevaa askelta. Päivät matoivat, tumma metsä varjosti koko ajan hänen tajuntaansa. Lopullinen raja hänen itsehillinnälleen tuli erään tyypillisen tylsistyttävän juhlaillallisen aikana. Mutta sitä ennen hän löysi ruusun, joka oli erilainen kuin muut.

Aamulla, kun Flann heräsi, hänen katseensa kiinnittyi ensimmäisenä hänen yöpöydällään maljakossa oleviin nuutuneisiin valkoisiin ruusuihin. Palvelijattaret olivat unohtaneet vaihtaa ne. Turhautuneena neito nousi ylös ja avasi parvekkeen ovet. Hän vältti katsomasta metsää, mutta näki sen koko ajan. Flann onnistui jotenkin pitämään hermonsa kasassa ja katkottua kauneimpia ruusuja pensaista. Kärsivällisyys ei koskaan ollut kuulunut hänen vahvuuksiinsa, ja hän oli todennut että palvelijattaret valitsivat ruusut summanmutikassa eivätkä vahtineet muuta kun etteivät ruusut olleet nuupahtaneita. Joten tänään hän poimi itse ruusunsa. Yllättäen hän huomasi pensaassa ruusun, jossa oli jotain poikkeavaa. Hän irrotti sen varoen pensaasta, varoen, koska ei halunnut vahingoittaa ruusua, varoen koska ei tahtonut repiä ihoaan. Hän käänsi ruusua valoa vasten. Ruusun keskusta oli punainen. Ei lämpimän ruusunpunainen, vaan tumma. Kuin verta. Flann käsitti, että se oli verta. Hän oli lähellä paikkaa, jossa kalpea olento hyökkäsi puutarhurin kimppuun. Veripisara oli jotenkin sattunut osumaan juuri ruusun keskustaan ja imeytynyt kukan terälehtiin. Flannin mielestä ruusu oli kaunis. Kylmä verenpunainen sävy. Jokin sai kukan kiiltämään auringossa, ja punaisella pohjalla kimmellys erottui selvemmin kuin valkoisella. Flann halusi ruusun olevan kokonaan verenpunainen. Hän painoi sormensa yhteen ruusun piikeistä ja värähti katsoessaan kuinka hänen voimakkaan värinen verensä putoili pisaroina valkean ruusun terälehdille. Veri ei imeytynyt lehtiin nopeasti, mutta imeytyi kuitenkin. Veri sormen haavassa alkoi hyytyä, joten hän painoi toisenkin sormensa piikkiin saadakseen ruusun värjättyä kokonaan verenpunaiseksi.

Yksi linnan palvelijattarista siivosi prinsessan huonetta. Hän huomasi, että ruusut oli vaihdettu. Prinsessa oli arvatenkin kerännyt ruusut itse huomattuaan niiden nuupahtaneen. Palvelija huomasi, että yksi ruusuista oli punainen. Tietyssä valossa se näytti mustalta. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt samanlaista. Se sai kylmänväreet kulkemaan hänen selässään. Hän ei ollut varma mistä hyytävä tunne johtui, mutta yllättäen hänen teki mieli poistua huoneesta niin pian kuin mahdollista. Kenties ruusulla oli jotain pahoja voimia! Palvelijatar naurahti vainoharhaisuudelleen ja siivosi huoneen huolella, silottaen päiväpetosta kaikki rypyt pois.

Flann oli todella hermostunut. Aivan tavallinen ilta. Aivan tavallisia vieraita. Aivan tavaton puheenaihe. Niin juuri. Flann oli kiusaantunut. Eivätkö he voineet olla hiljaa! Hän tuijotti pistävästi tummahiuksista kreiviä, joka todennäköisesti oli joskus nuorena ollut hyvinkin komea. Mies puhui hänen isälleen. Monet miehet olivat heti yhtyneet keskusteluun. Muutamat naisetkin olivat liittyneet keskusteluun, lähinnä taivastellakseen miten kamalia ja pelottavia kaikki pimeyden olennot olivat. Kreivin ääni kuului muiden äänien yli. "En saata ymmärtää miksi teidän kaltaisenne järkevä kuningas hyväksyy valtakunnassaan noiden pimeyden olentojen olemassaolon!" Flannin silmät kipinöivät. Kreiviä vastapäätä istuva kreivitär sattui vilkaisemaan prinsessaa ja vetäisi terävästi henkeään. Hän oli varma, että jos joku todella osaisi tappaa katseellaan, se olisi juuri tämä kissansilmäinen prinsessa.

Muut prinsessat loivat oman keskustelunsa aiheen ympärille. "Olen kuullut että pimeyden olennot ovat rumia. Eräs ystäväni kertoi minulle niistä. Että niiden silmät ovat punaiset ja niiden keho on epämuodostunut..." Monet vetivät henkeään kauhuissaan, haluten kuitenkin kuulla lisää. Toinen prinsessa, jolla oli kikkarat hiukset, kuiskasi muille kuin salaliittolainen: "Ne ovat kaikki rumia. Mutta kaikkein kammottavimpia ovat vampyyrit. Liha mätänee niiden luiden ympärillä ja niiden silmät ovat kuin mustat kuilut. Ne eivät siedä auringon valoa, vaan palavat. Miten paha olento voisikaan sietää valoa, hyvyyden vertauskuvaa?" Flannin sisu kuohahti. Hänen kirkkaat silmänsä kääntyivät kikkarahiusta kohti. Joku huomasi hänen äkkinäisen liikkeensä. "Mitä nyt?" äimisteli eräs prinsessa. Juuri sellainen lillukanvarsi, jollaisia Flann inhosi. Lillukanvarsi näytti säikähtäneeltä. Ja Flann halusi järkyttää heitä. "Älä puhu", hän tokaisi kikkarapäälle. "Teistä kukaan ole koskaan nähnyt vampyyriä. Te ette tiedä millaisia ne todella ovat, joten älkää esittäkö tietäväisiä." Toiset käsittivät, että nyt kuultaisiin jotain kiinnostavaa. Flann oli huomion keskipiste. "Vampyyrit ovat jotain niin ainutlaatuista, ettette te voi kuvitellakaan sitä." Flannin katse kiersi muiden kasvoissa. He tuijottivat häntä kuin tottelevaiset koiranpenikat. Tämä ärsytti Flannia entisestään, aivan kuin nämä pikkukakaran tasolla olevat pikkuprinsessat jotka todella eivät iältään poikenneet hänestä paljoakaan suuntaan tai toiseen pitäisivät häntä jonain vampyyri - tietäjänä. Kuin hän olisi perehtynyt niihin tarkastikin. "En ole nähnyt kuin yhden vampyyrin. Mutta hän oli komein inhimillinen olento, jonka olen eläessäni nähnyt." Prinssit jotka kuulivat hänen sanansa kääntyivät häntä kohti katseet täynnä epäuskoa. Flann nautti tilanteesta täysin siemauksin. Hänen silmänsä kaventuivat ja hänen huulensa kaartuivat julmaan hymyyn. "Juuri niin. Se valkea hipiä, mustat hiukset... Silmät, jotka niin tummat, etten osaa sanoa olivatko ne mustat vai jotain muuta väriä... Hänen ihonsa hehkui kuunvalossa kauniimmin kun yksikään puutarhamme sadoista valkeista ruusuista. Kuu, ruusut, kauneimmat prinsessat ja kuningattaret, komeimmat prinssit... Kaikki kalpenevat hänen rinnallaan." Juhlasalin ilmapiiri oli sähköistynyt. Flannin ääni oli ainoa kuuluva ääni. Kaikki tuijottivat tätä nuorta neitoa. Epäuskoa. Kauhua. Ihastusta. Kenenkään silmissä ei näkynyt inhoa, joka aiemmin oli värittänyt heidän äänensä. Flann oli onnistunut tuomaan kalpeakasvoisen nuorukaisen kaikkien silmien eteen niin elävänä huolimatta siitä ettei kuvaus ollut täydellinen. "En voi kertoa teille tarkalleen miltä hän näyttää, sillä sellaista täydellisyyttä ei voi kuvata sanoin."

Ensimmäiset ihmiset, jotka onnistuivat häivyttämään kuvan mielestään liikahtelivat kuin muurahaiset olisivat juoksennelleet ympäri heidän kehojaan. Aiempi kreivi kokosi itsensä ja kysyi ylenkatseellisesti: "Ja missä armon prinsessa on moisen otuksen mahtanut nähdä?" Lumous haihtui ja Flannin ääni vastasi vielä kopeammalla äänensävyllä: "Onko sinun asiasi missä minä olen nähnyt vampyyrin? Tahdotko sinäkin nähdä sellaisen?" Kreivi vastasi tuhahduksella. Lopulta Flannin isä, kuningas, sai äänensä takaisin. Hänen kasvonsa olivat punehtuneet sekä raivosta että häpeästä. "Flann!" hän jyrisi. "Kuinka sinä saatat kertoa mokomia valheita vieraillemme?!? Tiedät vallan hyvin, etteivät nämä pimeyden olennot astu ulos Mustasta metsästä!" Kuningas oli vaikuttava mies, mutta Flannilla oli luja mieli eikä hänen isänsä raivoa uhkuva äänensävy vaikuttanut siihen mitenkään. "Mene huoneeseesi." Muuta kuningas ei saanut sanottua tyttärelleen, tyttärelleen jonka silmien katse pisteli häntä. Flann loukkaantui. Hänestä tuntui että häntä rankaistiin kuin lasta. Kuitenkin hän nousi kopeasti seisomaan ja lähti kävelemään pois. Ovella hän kääntyi puoliksi takaisin ja sanoi puhuen hiljaisella, uhkaavalla äänellä: "Oletko aivan varma, että kaikki tottelevat lakejasi? Kenties joku on valmis ottamaan sen riskin..." Kuninkaalle tuli tyttärensä sanoista todella epämukava olo. Hänen ihonsa nousi kanalihalle. Hän huomasi tyttärensä puheissa jotain kummallista. Vaikutti siltä, että neito ihaili vampyyriä. Ja piti tätä... inhimillisenä. Vaikka Flann poistuikin, kaihertava tunne ei jättänyt kuningasta rauhaan. Hän ei enää kyennyt keskittymään keskusteluihin. Hänellä oli tunne, että jotain oli tapahtunut. Jotain peruuttamatonta. Jotain, jonka jälkeen tämä maa ei enää olisi entisensä.


//Dah! Valmis! Kommenttia, kiitos :3//

Hmm... kyllähän siellä oli muutama kirjoitusvirheitä. Muutamia kirjaimia väärässä paikassa... :3 mutta se ei sinänsä haittaa, huolimattomuusvirheitä ne vain... kuten... huljaisella äänellä tarkoittaa varmaan hiljaisella äänellä *virn*

Mutta. Pidin erityisesti tuosta vampyyrin kuvailu kohdasta. Se oli jotenkin... mielenkiintoinen. Muuten tarina tuntuu hypätehtelevän hieman paikasta toiseen, mutta ei kovinkaan häiritsevästi. Kuitenkin tajusin, missä mennään. Ja hyvä, ettei se vielä tässä vaiheessa sinne metsään mennyt.

Lillukanvarsi... tuo aivan mahtava ilmaisu taas. Sai hymyn kasvoille. :3 Jatkoa odottelen taas innolla, tuo kun vaikuttaa mielenkiintoiselta vieläkin.

Hmmph... ehkä tämä kommentti ei ole niin rakentava, mutta koska tunnen oloni hieman sekopäiseksi tällä hetkellä, se varmaan selittää hieman... *virn*
Joka tapauksessa jatkoa, kiitos.

Heh... Rakastan sitä itse. Sitä oli todella kiva suunnitella ja vielä hauskempi kirjoittaa... Kaverini valitti ihan kamalasti tuosta ruusujutusta... xD Tuo kuvailujuttu ei kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan, mutta ruusu kuului. Oikeasti se ruusu kuului ensimmäiseen lukuun, mutta jotenkin se ei sopinut siihen.

No niin, raahauduin nyt lukemaan ja kommaamaan ^^

Lumikki, kirjoitat mukavasti, ja tuo tarina on idealtaan hieno. Minua vain häiritsi, miten paljon toooodella lyhyitä lauseita käytät. Ne... töksähtelevät, vaikeuttavat lukemista, vaikka pieninä määrinä ovatkin hyvä tyylikeino.
Toinen häiritsevä asia oli se, miten... kaikki muut ovat jotenkin typerämpiä kuin Flann. Aloin jo vähän ärsyyntyä siihen, miten hän ajattelee muita typeryksiksi... vain hän ja se vampyyri vaikuttavat jotenkin "hyviltä" tyypeiltä.
Ja viimeinen kritiikki kohdistuu sanavalintoihisi. Hyvä on, olen samaa mieltä ja suurin osa sanoista on hauskoja ja keventää tarinaa - mutta en saanut oikein otetta siihen, pitäisikö tämä nyt ottaa vakavasti vai ei. Alku ainakin tuntui lapsekkaalta ja ei liian vakavasti itsensä ottavalta, mutta vampyyrikuvauksessa alkaa jo tuntua kauhuromantiikan haulta.. Ja nuo kaksi piirrettä samassa tekstissä vahingoittavat toisiaan ^^'

Hyppely ei minua niin paljoa haitannut, ympäristön ja tilanteen kuvailun puute enemmän. Mikä maa, mikä valuutta? Onko Flann nyt osittain vampyyri vai mitä ihmettä? Millainen paikka tuo on, jos ei ulkoisesti niin tunnelman ja mielipiteiden perusteella? Ei tarvitse vastailla, mutta minusta tuollaisten asioiden ilmaisu, edes hyvin kevyesti, auttaa paremmin hahmottamaan tarinaa, erityisesti prinsessatarinaa...

Mutta tästä tuli mieleen eräs kirjasarja, jonka luin joskus... Päähenkilö oli Cimorene, ensimmäisen kirjan nimi taisi olla "Lohikäärmeen prinsessa". Päättäväinen ja ei-niin-hömppä -prinsessat ovat ihania~~ Vaikka Flann on vähän teiniangsti x3

Tuuppaa jatkoa vain, haluan nähdä miten tämä etenee ja millainen bishie-vampyyri sieltä tulee~

Itselleni tuli muuten sama kirjasarja mieleen, en vain muistanut yhtään sarjan kirjaa. Vaikka tämä tarina onkin erillainen, niin silti tuli vahva mielikuva tuosta Lohikäärmeen prinsessa kirjasta.

2 luku oli kiinnostava, vaikka kieltämättä en itse tykännyt siitä ruusukohdasta. (En tiedä oliko syynä ruusu, vai se miten palvelijatar käyttäytyi) Olen myös samaa mieltä Sir Kain kanssa siitä, että tuo jatkuva muiden typeryys alkaa häiritsemään. Tietysti jos tarinassa paljastuu jokin syy siihen miksi vampyyri ja Flann olisivat oikeasti muita viisaampia niin... Se voisi ehkä mennä, mutta ei mahdottoman suurina annoksina.

Maininta "muutamat pisarat poikkeuksellista verta jotka hänen suonissaan kiersivät" oli kiehtova veto ja herätti tietysti heti kysymyksen siitä, mitä tällä tarkoitettiin. Tietysti tarinan luonteen huomioiden tulee hyvin nopeasti yksi vahva ehdotus, mutta yritän unohtaa vaihtoehdon, koska se on aika ilmeinen valinta ja toteuduttuaan vaatii juonelta paljon, jotta tarina kiinnostaisi loppuun asti.

Mutta jatkoa vaan, tätä on mukava lukea ^^

Yeah. Wellaa, tässä vielä vähän jotain: DA-tilini.

Korjailin prologia ja molempia lukuja; korvasin Flannin nimeä vähän muilla termeillä välillä ja vähensin "ja" ja "mutta"-alkuisia lauseita, lähinnä. Toisesta luvusta korjasin kirjoitusvirheitä.

Luku 3 [K11]

Metsä oli tumma ja tämä värien vastakohtaisuus sai Flannin vaaleanvihreän mekon värin hehkumaan. Neito painoi otsansa puun kaarnaa vasten ja koetti kerätä rohkeutta. Kaiken uhon hän oli jo tuhlannut mielenosoitukselliseen kävelyyn metsän reunalle. Kukaan ei ollut nähnyt häntä. Metsä huokaili hiljaa, mutta Flann tiesi sen olevan väliaikaista. Aikansa puun vierellä seistyään hän huoahti ja kiersi puun toiselle puolelle. Ei tyttö ollut rohkeuttaan saanut takaisin, mutta uteliaisuus oli saanut hänet pakottautumaan liikkeelle. Ja nyt hän oli metsässä, mutta mitään ei tapahtunut, mikään ei tuntunut erilaiselta. Jalat kuljettivat häntä syvemmälle metsään, mutta Flann päätti pitää linnan näköpiirissään. Hämmennys läikähti vaaleilla kasvoilla kun jalat tapasivat maatuvien lehtien peittämän polun. Kuitenkin Flann lähti kulkemaan polkua pitkin.

Hiljaisuus oli muuttunut painostavaksi, kun ympäristöstä alkoi kuin vaivihkaa kuulua ääniä. Hiljaista rahinaa ja käheitä kuiskauksia jotka saivat Flannin ihon nousemaan kananlihalle. Tyttö keräsi kokoon kaiken tahdonvoimansa jottei olisi lähtenyt juoksemaan. Hän ei tahtonut näyttää heikkouttaan. Yllättäen hänen eteensä levittäytyi pieni aukio. Flann asteli aukiolle hämmentyneenä ja varuillaan. Kuullessa käheiden äänien lähestyvän aukion reunaa tyttö kääntyi hitaasti ympäri. Synkkien puiden varjossa ei ollut mitään. Vai oliko sittenkin? Liikehdintää, varjoja väärissä paikoissa. Ääniä. Flann saattoi nähdä varjosta astuneiden olentojen vääntyneet kehot. Ne olivat kuin mustia aukkoja, varjoja, jotka imivät kaiken valon itseensä. Tytön ilme ei kuitenkaan näyttänyt ulospäin pienintäkään vinkkiä sisällä vellovasta kuvotuksesta.

Hän siloitteli mekkonsa helmaa sormenpäillään ja voitettuaan kuvotuksensa tutkaili etovia olentoja uteliaasti. Hänen ihmettelynsä keskeytyi takaa kuuluvan äänen vuoksi. "Mitä sinä täällä teet?" Flann ei hätkähtänyt, mutta hänen sydämensä jätti yhden lyönnin väliin. Hän kääntyi rauhallisesti ympäri ja räpäytti vielä silmiään ennen kuin vastasi. "Katselen." Flann oli huomannut tuttavallisen, tai tässä tilanteessa epäkunnioittavan puhutelutavan, mutta havaitsi sen viehättäväksi eikä huomauttanut asiasta. Tytön metsänvihreät silmät kohtasivat nuoren miehen terävän katseen. Flann ei käsittänyt miten tämä oli päässyt hänen taakseen niin ääneti. Heti asiaa ihmeteltyään hän kuitenkin tunnisti kalpean ihon ja sirot kasvonmuodot sekä taipuisat mustat hiukset. Kyseessä oli sama nuorukainen, jonka Flann oli kohdannut myöhään illalla parvekkeensa alta. Nuorukainen, joka oli Vampyyri.

Nuorukainen tapitti Flannia odottaen vastausta ja Flann vastasi tuijotukseen yhtä kiinteästi vaikka havaitsikin sen hankalaksi. Pojan silmät olivat jotenkin... Eivät pehmeät, mutta sumuiset ja kuitenkin hyvin terävät.
Lukijani, Flann sai nuorukaisesta täydellisen mielikuvan jo ensisilmäyksellä, mutta jos häntä oltaisiin tunnin kuluttua pyydetty kuvailemaan tämän ulkonäkö, Flann ei olisi siihen kyennyt. Niinpä kerron heti tarkalleen mitä hän näki. Nuorukaisen hiukset olivat mustat, kiiltävät ja siniseen vivahtavat, Flann arveli niiden ylettyvät lapaluihin. Silmien väri oli hyvin tummaa sinertävää vihreää, Flann kykeni pitämään katseensa niiden syvyyksissä vain tahdonvoimalla sillä hänestä tuntui kuin hän olisi hukkunut niihin. Nuorukaisen silmissä oli jotain epävarmaa, vaikeaselkoista, joka pakeni joka kerran kun sen juuri oli saamassa kiinni. Pojan iho oli vaalea, kalpea, jotenkin hopeainen ja hehkuva varjossa jonka puu heitti nuorukaisen ylle. Flann totesi että poika oli häntä itseään pidempi, ei laiha, mutta tällä ei myöskään ollut liioitellusti lihasmassaa. Nuorukaisen kasvot olivat sirot, mutteivät naiselliset, soikion muotoiset. Flannia hämmästytti ero nuorukaisen nykyisen ja viime kohtaamisen aikana nähtävissä olleen ilmeen välillä. Nuorukainen oli itsevarman näköinen, kuin olisi omistanut koko metsän ja ollut kuitenkin epämääräisesti kunnoittava luontoa kohtaan. Mutta Flannia tuo nuori mies ei todellakaan näyttänyt kunnioittavan.

Flann ja nuorukainen olivat tuijottaneet toisiaan jo pienen ikuisuuden kun tämä jälleen puhui. "No niin..." nuorukaisen ääni oli enimmäkseen kyllästynyt, "Olet katsellut jo ihan tarpeeksi." Flann liikahti epävarmasti mutta piti kasvonsa peruslukemilla. "Onpa sinulla kiire hankkiutua minusta eroon", Flann tokaisi ja ravisti hieman hiuksiaan. Nuorukaisen ilme muuttui aivan selkeästi närkästyneeksi kun tämä totesi: "Ei mitään henkilökohtaista, mutta apinat käyvät kuumana." Flann tapitti poikaa vähän aikaa. Tuo lausahdus kuulosti aivan kamalalta eikä Flann käsittänyt mitä se tarkoitti. Hänen kasvoillaan oli hyvin kummastunut ja hitusen järkyttynyt ilme kun nuorukainen heilautti päätään sivulle ja osoitti sitten sormellaan Flannin taakse. "Nuo tuolla. Eivätkö ne muka sinusta näytä apinoilta?" Flann katsahti hänen osoittamaansa suuntaan ja havaitsi muutaman varjo-olennoista. Ne näyttivät pyrkivän aukiolle, muutama oli tullut pois metsän pimennosta, mutta aina ne perääntyivät hiippailtuaan liian kauas puiden siimeksestä. "Pakko myötää, kyllä ne melko apinamaisilta näyttävät", tyttö totesin pienoisen hymyn kera. "Tulepas sitten", nuorukainen sanoi ja Flann havaitsi että hänen äänensä tuli kamalan läheltä. Nuorukainen astahti tytön ohitse ja lähti kävelemään pois aukiolta ja - hämmästyttävää kyllä - puut väistivät häntä. Juuret vetäytyivät hänen tieltään ja oksat kiertyivät sivuun. Flann lähti vikkelästi seuraamaan häntä. Puut palasivat hänen takanaan paikoilleen niin että tytön oli kuljettava lähestulkoon nuorukaisen selässä kiinni jotta oksat eivät olisi ruimineet häntä. "Äh - ", tyttö henkäisi melkein kompastuessaan juureen - "kuka sinä oikein olet?" Nuorukainen vastasi tylsistyneellä äänellä: "Minä olen Mustan metsän valtiaan poika Ciar ja täällä metsässä kaikki kutsuvat minua prinssiksi ja imartelevat minua ja blaah blaah blaah..." Tämä oli pisin lause minkä Flann oli kuullut pojan huulilta ja se sai hänet rohkaisemaan itseään jutusteluun ja varmistamaan vielä: "Nimesi on siis Ciar?"
"Joo", nuorukainen vastasi. "Ja sinä olet Kuninkaan tytär Flann jolla on vielä kuusi muuta nimeä joita en viitsi luetella ja jota muut kuninkaalliset pitävät kummallisena ja joka - " Tässä kohden Ciar sulki tien Flannilta ja nojasi kätensä puunrunkoon " - kehui minua erittäin avokätisesti tänään päivällisellä." Flann tuijotti Ciaria järkyttyneenä. Sitten hän painoi ranteidensa sisäsivut ohimoilleen ja sormensa hiustensa sekaan ja tuijotti. Hetken tuijotettuaan hän huudahti: "Jumalauta! Mistä helkkarista sinä sen olet saanut tietää?!?" Ciar tuijotti Flannia, prinsessaa, hämmentyneenä - hän ei todellakaan ollut odottanut nuoren kuninkaallisen neidon käyttävän tuollaisia sanoja. Ciar sivuutti kysymyksen olankohautuksella ja jatkoi matkaa, jolloin Flannin oli seurattava jollei tahtonut saada sivalluksia oksilta. Flann joutui kiiruhtamaan pysyäkseen Ciarin perässä ja törmäsi tämän selkään kun tämä yllättäen pysähtyi. Ciar käännähti ja heilautti osoittelevasti kättään kaaressa linnan suuntaan. "Kas niin", hän sanoi Flannille, "Olette jälleen kotonanne." Sitten hän otti Flannia kädestä kiinni hitusen ilkeän ilmeen kera ja suuteli tämän kämmenselkää. Flann tuijotti nuorukaista ärsyyntyneenä tämän irvailevasta toiminnasta, vaikka olisi samoin tein voinut myöntää ettei itsekään pahemmin arvostanut linnassa vallalla olevaa nuoleskelevaa käyttäytymismallia. Ciar laski Flannin käden alas ja pyyhkäisi tämän ohi takaisin metsään. Flann jäi tuijottamaan nuorukaisen perään ja Ciar heilutti kättään ilmassa taakseen katsomatta. Flann käännähti, veti henkeä ja lähti palaamaan kohti linnaa jonka valot karkottivat yön tunnun ympäristöstä.

//Kommentit olisivat MAHTAVIA!!!!//

Hmm...

Alussa tuli sellainen tunne, että tämä etenee jotenkin nopeasti. Aivan kuin joistakin väleistä olisi puuttunut muutama lause, joka olisi kuvaillut hieman enemmän esimerkiksi Flannin tunteita tai jotakin muuta. Se hieman hämmensi ensin, että aloit ikäänkuin puhutella lukijaa "nimeltä" ja se kohta piti lukea pariin kertaan, että tajusi siinä todella lukevan "lukijani". Toisaalta taas kuvailu tuosta Ciarista on melkoisen onnistunut. Tykkäsin siitä. Käytät sanoja vieläkin hyvin ja mukaansatempaavasti. Flannin kiroilu alkoi hymyilyttää. *virn* Nyt sitten miettii, miten tuosta eteenpäin...

Jatkoa kiitos ^^

Kiitos arvostelusta ja jatkoa seuraa pikkuhiljaa. Mutta: Ei täällä. Jos joku tahtoo tietää mitä Flannille tapahtuu jatkossa, saa lukea jatkon tarinaan täältä sitä mukaa kun sitä ilmestyy.

ookei... täytyy sitten muistaa yrittää bongailla sieltä niitä juttuja :3

Tällaisen kummallisen pätkän kirjoitin. Alkoi unena, johon sitten keksin jatkoa. Siis tämä kohtaus ei ole unesta vaan kokonaan omakeksimääni (en harrasta edes näin vähän "likaisia" unia) ja koko jutun ideana on saada lukija kuvittelemaan, ajattelemaan, kyseenalaistamaan. Palaute olisi IN ja olisi kiva tietää millaisia ajatuksia ja tuntemuksia tämä herätti.

"Tekisitkö minulle palveluksen?"
Minkä? Hänen ilmeensä on tutkimaton, mutta hän näyttää vilpittömältä. Hänen äänensäkään ei ole kuin inuva.
Miksi minun pitäisi sulkea silmäni ja pitää ne kiinni? Miksi ihmeessä? Hän näyttää niin pyytävältä... No, mitä haittaa siitä voisi olla?
Nuotion valo näkyy punaisena luomieni läpi. Hänen sormensa ovat viileät - miksi hän otti kasvoni käsiensä väliin?!? Ei kai - ... Minä värähdin ja hän vetäytyi. Mutta huuliani kihelmöi... Miksen avaa silmiäni ja lähde…? ...Koska tahdon hänen suutelevan minua uudelleen… Tuntuu typerältä edes ajatella noin! Jos hän tietäisi että se oli ensisuudelmani...
Hän liikahtaa - ja suutelee minua, hänen huulensa ovat niin pehmeät... Aivan kuin olisin jokin eksoottinen hedelmä jota hän maistelee... Ei, ei, ei, älä lopeta!
Hän on kuin kissa, puhuu minulle kehräävällä äänellä... Voi, miksi hän pyysi minua avaamaan silmäni? Hänen ilmeensä on kummastunut ja huvittunut ja saa minut laskemaan katseeni. Näytin varmaan naurettavalta; äänetön pyyntö 'etkö voisi suudella minua uudelleen?'
Nyt hän nostaa leukaani, voi, kunpa hän suutelisi! Tuo hänen vino hymynsä, hän sai itsevarmuutensa takaisin. HEI! Hän kaatoi minut selälleni ja tukahdutti huutoni huulillaan... Miksi minusta tuntuu tältä, en tiedä, tahdon enemmän - Rauhoitu, minä sanon! Pakko saada nämä nyrjähtäneen aivoni sijoilleen! Hänen hiuksensa ovat niin pehmeät ja hän maistuu hyvältä - ota ne käpäläsi pois hänen hiuksistaan! Enpäs. En tahdo! Mutta... Mitä jos Varjot tulevat? Tässä heille riittäisikin nauramista, 'kannattiko unohtaa vahtiminen vain tällaisen vuoksi', he kysyisivät - Hänellä on kylmät sormet! Ei lainkaan ihme, koska lämpötila on niin matala...
Joku tulee! Äkkiä piiloon! Maa on niin kova verrattuna hänen kosketukseensa... Miksi olen niin pahoillani kun hän irrotti sormensa minusta? Hei, se on Mummeli! Kylläpä hän nauraa riettaasti...
"Osasinpas jo odottaakin tätä! Mutta, tänä yönä ei teille kyyhkyläisille ole aikaa, sillä meidän on mentävä heti..."

Lisäksi kaksi vähän vanhempaa runoa:

Aurora

Valkea joulu
kuitenkin
Kuin tyynysodan jäljiltä
untuvainen lumi
Jouluruokaa
lahjoja kuusen alla
naurua
Näennäisidylli

Aamunkoi
Misteli ja
yllätys
Silkinpehmeät huulet

Unen hauraus

Tämä siis on uutena vuotena tehty myöhästynyyt jouluruno ja seuraava on ruokapöydässä aamulla koulusta pois jäämisen jälkeen saadun inspiraation seurausta.

Lyhtyni

Katkera rakkaus
sen viimeiset säteet
valaisevat polkuani
Pimeyden ensi hetkenä
Kaikki tulee loppuun
Kun verinen kuu
nostaa katseensa
horisontista
Suoraan
minuun.