Rís oli kiitollinen siitä, että tuo kiharapää oli saanut summoninsa jonkinlaiseen ojennukseen. Tuollaisten tapauksien kanssa tarvittiin tiukkaa kuria ja tarkkaa valvontaa.

”Tuota, päivää. Rís sanoi haluavansa esitellä minut sinulle… nimeni on Zephaniah.”
Valerie katsoi tuota omituisen tutun näköistä kiharapäätä hetken kulmat kurtussa ja hymyili sitten kauniisti.
”Minä olen Valerie. Rís, miksi hänet täytyy esitellä mi-” miehen kysymys jäi kesken, kun vaarattomalta vaikuttanut kissa muuttuikin pantteriksi kovan sähinän säestyksellä. Ruskeahiuksisen silmät laajenivat. Hän tunnisti tuon summonin. Siitä, kuten muistakin hieman tunnetuimmista summoneista oli kerrottu paljon kirjassa, jonka hän omisti. Hän ei olisi uskonut Fukaikanin ilmestyvän hänen olohuoneeseensa.
”Sanoin että olet hiljaa!”
”Enkä! En niin pitkään kun nuo ovat lähellä!”
Vino hymy kohosi Valerien kasvoille.
”Fukaikan”, hän huikkasi, jotta summon kääntyisi katsomaan häntä kunnolla.
Mies heitti lattialle purkillisen kanelia tunkien sitten purkin takaisin taskuunsa, josta oli sen ottanut.

Fukaikan irvisteli, vilkutellen pitkiä pedonhampaitaan Valerielle. Sitä epäilytti suuresti tuo kaunis mies, Rísin mestari. Kaikki tuntui olevan liukumassa pois siitä, miten hän halusi asioiden olevan.
Summon lopetti mestarinsa mulkoilun, ja katsoi pahasti mustaan kissankarvaan katoavilla silmillään Valerietä. Silmät levisivät heti lautasen kokoisiksi kun maustepurkki nousi esille.
”Eih!”
Hetken ajan tyrmistyneeltä näytettyään kissapeto huojahti hieman. Ja sitten uudestaan. Näytti erittäin pahasti siltä, että se olisi juovuksissa. Kun henkiolento lähti hoippuvin askelin kävelemään hieman lähemmäs Valerietä, sarvet ja kynnet turkin sisään kutistuen, se lopulta kaatui kanelikasan päälle alkaen kehrätä kovaan ääneen. Eihän se vielä mitään, kun summon kiepahti selälleen kuin mikäkin ylisuuri sylikissa tila alkoi näyttää pahemmalta kuin pelkkä viaton humala.
Kuin kissa, joka oli löytänyt jotain kolme kertaa kissanminttua voimakkaampaa.

Zeph räpytteli silmiään hämmentyneenä sohvalla istuen. Hän oli kuullut vain Valerieksi esittäytyneen kutsuvan Fukaikania, siitä seuranneen hiljaisuuden ja sitten kovaäänisen kehräyksen. Nenää kutitti voimakas kanelin tuoksu, ja sokean suu avautui ihmetellen.
”Mi-mitä ihmettä sinä oikein teit? Fukaikan… kehrää?!”

Valerie hykerteli tyytyväisenä Fukaikanin retkahtaessa kaneliin täysin.
”Käy hakemassa tuota keittiöstä lisää. Sitä pitäisi olla siellä iso purkki”, hän sanoi Rísille, joka kiirehti keittiöön hakemaan kyseistä maustetta.
”Mi-mitä ihmettä sinä oikein teit? Fukaikan… kehrää?!”
”Niin. Minä tiedän tuon summonin. Tiedän muutenkin summoneista hyvin paljon, Aryliassa ei ole varmasti montaa henkilöä, joka tietäisi minua enemmän. Ja Fukaikanin heikko kohta on kaneli. Anna hänelle jokin komento ja olen varma, että hän tottelee sinua. Suosittelen, että käsket hänen palaamaan ihmishahmoonsa ensimmäiseksi”, mies selosti ja otti Rísin tuoman kanelipurkin istahtaen tyytyväisenä Zephin viereen sohvalle.
”No, kerrohan vähän kuinka törmäsit viehättävään summoniisi ja mitä se on jo ottanut sinulta, kuinka kauan tapaamisestanne on ja muuta mitä koet tärkeäksi kertoa. Katsotaan sitten kuinka voin auttaa sinua”, ruskeahiuksinen sanoi ja laittoi kätensä Zephin olkapäälle.

”Niin. Minä tiedän tuon summonin. Tiedän muutenkin summoneista hyvin paljon, Aryliassa ei ole varmasti montaa henkilöä, joka tietäisi minua enemmän. Ja Fukaikanin heikko kohta on kaneli. Anna hänelle jokin komento ja olen varma, että hän tottelee sinua. Suosittelen, että käsket hänen palaamaan ihmishahmoonsa ensimmäiseksi”
Zephaniah aukoi suutaan hämmentyneenä, mutta joutuen uskomaan joka sanan – hän kyllä kuuli Fukaikanin äänekkään, lähes hurmoksellisen kehräyksen. Hän karautti kurkkuaan, ja kääntyi äänen suuntaan.
”Vaihda ihmishahmoosi.”
”Kyllä, mestari~”
Sokea järkyttyi entisestään kuullessaan yhteistyöhaluisen ja onnellisen äänensävyn – ja se, että Fukaikan kutsui häntä mestariksi, oli pelkästäänkin jo ihmeellistä. Hän ei tietenkään tiennyt, muuttuiko summon oikeasti käskystä, ja siksi kääntyi Valerien puoleen.
”Tuota… muuttuiko se?”

Fukaikan päästi silloin epämääräisen kujerruksen, ja vaihtoi asentoaan kyljellään makailuun. Näky oli oikeastaan melko häiritsevä, pitkä ja uhkaava sarvipäinen mustatukka hymyili täyttä häkää silmät puoliummessa poskeaan lattiaa vasten kiehnäten. Yllättävää kyllä se oli jopa jättänyt kätensä kynnettömiksi, eikä suusta pilkottanut yhtä pitkät kulmahampaat kuin aina välillä.

Zeph ei ollut uskoa tilannetta ja onneaan todeksi, ja hymyili pienesti Valerien laskiessa käden hänen olkapäälleen.
”No. Pitkä tarina lyhyesti, törmäsin kirjaan jossa kerrottiin summoneista, ja löysin kutsuohjeet sen välistä. Siellä ei ollut kuvausta Fukaikanista, joten olin typerä ja otin riskin”, hän naurahti hieman katkerasti, mutta yritti peittää sen äänestään mahdollisimman hyvin. Käsi pöyhäisi ruskeita kiharoita, ja ylväspiirteisille kasvoille ilmestyi haparoivan miettivä ilme.
”Ensinnäkin olen menettänyt näköni, mestarini kuoli kutsumistilanteessa, parantamiskykyni kärsi... Ja en tiedä onko tämä sellainen menetys mistä pitäisi mainita, mutta viime vuodet ovat kuluneet… siis, tuntuu kuin olisin menettänyt päivän sieltä, toisen täältä, ja muutenkin se on ollut turhaa kun olen joutunut välttelemään muita, etten olisi vaaraksi heille.”
Nyt mies huokaisi jo melko raskaasti, mutta sai vielä loihdittua leikkimielisen hymyn kasvoilleen.
”Katsotaanpas. Olin silloin kolmekymmentä, joten kaipa siitä on pian kymmenen vuotta. Kevättalvella tulee vuosipäivä. Muuta en osaa sanoa.”

”Tuota… muuttuiko se?”
”Kyllä vain”, Valerie sanoi hymyillen vinosti.
”No. Pitkä tarina lyhyesti, törmäsin kirjaan jossa kerrottiin summoneista, ja löysin kutsuohjeet sen välistä. Siellä ei ollut kuvausta Fukaikanista, joten olin typerä ja otin riskin. Ensinnäkin olen menettänyt näköni, mestarini kuoli kutsumistilanteessa, parantamiskykyni kärsi... Ja en tiedä onko tämä sellainen menetys mistä pitäisi mainita, mutta viime vuodet ovat kuluneet… siis, tuntuu kuin olisin menettänyt päivän sieltä, toisen täältä, ja muutenkin se on ollut turhaa kun olen joutunut välttelemään muita, etten olisi vaaraksi heille. Katsotaanpas. Olin silloin kolmekymmentä, joten kaipa siitä on pian kymmenen vuotta. Kevättalvella tulee vuosipäivä. Muuta en osaa sanoa.”
”Riskin ottaminen oli todellakin hieman typerää. Summonit ovat vaarallisia otuksia ja niiden kanssa ei parane leikkiä jos ei tiedä mitä tekee”, ruskeahiuksinen sanoi ja heitti lattialle hieman lisää kanelia.
”Älä kutsu minua otukseksi Valerieni”, Rís huomautti lempeällä äänellään ja tökkäsi ruskeahiuksista kylkeen.
”Anteeksi Rís”, mies naurahti ja kääntyi sitten taas Zephiä päin.
”Olet menettänyt melko paljon. Kuten olet ehkä huomannut, Fukaikan ottaa uhrauksensa hitaasti, mutta varmasti. Kuitenkin, kymmenen vuoden kuluttua kutsumisesta, hän ei voi enää ottaa uhreja. Eli et voi sen jälkeen menettää mitään”, Valerie kertoi ja taputti olkapäätä kätensä alla.
”Olen uskoakseni oikeassa, jos epäilen, että mielenne ovat melko tiukasti kiinni toisissaan? Jos asia on kuten luulen, niin teitä täytyisi hieman erottaa. Mitäs sanoisit ajasta erillään Fukaikanista?”

”Riskin ottaminen oli todellakin hieman typerää. Summonit ovat vaarallisia otuksia ja niiden kanssa ei parane leikkiä jos ei tiedä mitä tekee”
Zephaniah painoi päänsä hieman nolostuneena, osittain peittääkseen lievän punastuksen, osittain tottumuksesta. Näkevät eivät yleensä halunneet nähdä puhekumppanin ilmettä, kohdata tämän katsetta – hänellekin tapa oli jäänyt, vaikka se oli aivan turha.

”Olet menettänyt melko paljon. Kuten olet ehkä huomannut, Fukaikan ottaa uhrauksensa hitaasti, mutta varmasti. Kuitenkin, kymmenen vuoden kuluttua kutsumisesta, hän ei voi enää ottaa uhreja. Eli et voi sen jälkeen menettää mitään”
”Tuohan tarkoittaa, että pian se on ohi?”, hän kysyi ilahtuneella äänellä, tuntien syvää huojennusta saadessaan kuulla kaoottiseksi ajautuneeseen elämäänsä olevan tulossa niinkin pian jotain parannusta. Hän ei haluaisi Nían joutuvan todistamaan mitään ikävää onnettomuutta, tai että tälle kävisi jotain.

Samaan aikaan Fukaikan ynähti hiljaa lattialla, kääntäen harhailevan katseensa Valerieen. Sillä oli selvästi vaikeuksia kohdistaa katseensa, saati sitten ajatuksensa.
”Se kuulostaa… upealta. Joskus luulen olevani menettämässä järkeni, koska Fukaikan on lähestulkoon sekoittanut omansa mieleeni.”
Mestarin vastaus sai summonin heräämään ainakin osittain käsittämään todellisuuden, ja petomaiset piirteet kuihtuivat yhtäkkiä. Äskeisen hupaisasti lattialla makoilleen pelottavan sarvipään tilalle ilmestyi melko lyhyt, kalpeaihoinen mustatukka, joka vilkuili kahta sohvalla istujaa mustilla silmillään lähes hätääntyneesti. Varoittamatta se loikkasi kiharatukan jalkaan kiinni, takertuen siihen käsillään kuin kiukutteleva pikkulapsi.
”Ei. En lähde minnekään, meillä on sopimus, et voi häätää…” Kaaoksen summonin puhe vaipui epäselväksi muminaksi, ja Zeph ei hennonut ravistaa sitä irti jalastaan. Hän ei myöskään tiennyt, mitä sanoisi – ei hän ollut häätämässä tätä lopullisesti, mutta jos kerta tilanteen parantamiseen tarvittiin erillään oloa…

”Se kuulostaa… upealta. Joskus luulen olevani menettämässä järkeni, koska Fukaikan on lähestulkoon sekoittanut omansa mieleeni.”
”Sen uskon. Onneksi Rís ei tee mitään sellaista”, Valerie sanoi hymyillen ja Rís naurahti.
”Miksi minä haluaisin sulautua jonkun mieleen? Se vaikuttaa epämiellyttävältä puuhalta”, hän sanoi nyrpistäen sievää nenäänsä.
”Ei. En lähde minnekään, meillä on sopimus, et voi häätää…”
”Ei kukaan ole sinua lopullisesti häätämässä”, Valerie sanoi, mutta Rís huitaisi kädellään tämän vaikenemaan ja käveli Fukaikanin vierelle kyykistyen sitten tämän tasolle.
”Kuules riiviö, sinä tulet minun mukaani. Joko vapaaehtoisesti tai pakottamalla”, hän sanoi ja tökkäsi summonia kylkeen.
”Ja tähän tarvitaan myös sinua”, Valerie sanoi Zephille hymyillen ”Sinun täytyy työntää häntä pois mielestäsi, jotta saamme hänet lähtemään Rísin mukaan.”

Ovikellon soitto keskeytti heidän keskustelunsa ja ruskeahiuksinen kurtisti kulmiaan.
”Kuka ihme siellä nyt on?” hän ihmetteli ääneen ja marssi ovelle avaten sen.
”Anteeksi vain neiti, mutta kuka te olette?” kuului hämmentynyt ääni eteisestä. Ovi paukahti kiinni ja kohta eteisestä kantautuivat olohuoneeseen nopeat askelet.
”Hei, te ette voi vain marssia minun kotiini!” Valerie huudahti.
”Minä en tietääkseni ole tehnyt mitään mihin armeijan pitäisi sekaantua”, hän jatkoi hölmistynyttä puhettaan.
”ZEPHANIAH! MITÄ SINÄ TÄÄLLÄ TEET!” vaaleahiuksinen nainen huudahti äkäisesti ja tarrasi sokean olkapäihin tiukasti välittämättä Fukaikanista pätkääkään.

Fukaikan puristi entistä lujemmin mestarinsa jalkaa, ja harvinaisen inhimillisen näköisestä summonista näkyi, kuinka paljon se taisteli yrittäessään päästä irti maustepilven aiheuttamasta huumaustilastaan. Vaikka henkiolento oli väkivaltainen, ilkeä, pahakin suorastaan, se oli jo aivan liian tottunut omistajaansa, eikä halunnut irrottaa tästä.
”Kuules riiviö, sinä tulet minun mukaani. Joko vapaaehtoisesti tai pakottamalla”
”Unissasi!”
Mustasilmän nenään polttavan vahva kanelin tuoksu sai sen yskähtämään hiljaa, mikä vei tehoa kiukuttelevaksi sortuvalta ärähdykseltä. Alahuuli mutristui kapinoivasti, ja oli ilmiselvää, ettei kaaoksen summon lähtisi kiltisti.

Zephaniah huokaisi hiljaa, miettien itsekseen kuinkahan pitkään kestäisi, ennen kuin hänen varpaisiinsa tulisi kuolio. Ei Fukaikan niin kovaa oikeasti puristanut, mutta hän oli koko ajan lievässä shokissa summonin esiintymistavan muuttumisesta.
Hän nyökkäsi Valerielle, puhaltaen keuhkonsa tyhjiksi. Kaikessa rauhassa hän keskittyi siihen tavallista kevyempään kosketukseen, jona summonin läsnäolo tuntui hänen mielessään. Se oli niin erillinen verrattuna siihen, kun henkiolento pesi hänen ruumiissaan. Hän pystyi erottamaan sen rajat, ja tönäisi rajusti. Fukaikan inahti hiljaa, päästäen otteensa irti ja kiepsahtaen pienelle kerälle, yhtäkkiä takaisin käärmemäisessä hahmossaan – mutta yhä niin sekaisin kanelista ettei muuhun pystynyt kuin pitämään pientä, surullista ääntä samalla kun kiharatukan ilme muuttui tuimaksi tämän pitäessä summoninsa poissa mielestään.

Ja juuri silloin, pahimpaan mahdolliseen aikaan Nía ilmestyi paikalle. Ilmankin Valerien huudahduksia neidistä ja armeijasta hän pystyi päättelemään rakkaansa olevan tulossa – sokea oli oppinut tunnistamaan naisen ihanan tuoksun.
Huuto ja kädet hänen olkapäillään saivat Zephin puristamaan silmänsä kiinni hetkeksi, jonka jälkeen mies sipaisi toisen poskea hennosti.
”Nía, odota hetki, selitän kaiken – Rís, raahaa Fukai pois niin kuin olisi jo! Minua ei ole pahemmin opetettu sulkemaan mieltäni!”

Rísin silmät laajenivat, kun vaaleahiuksinen nainen pyyhälsi olohuoneeseen kuin omaansa ja ryhtyi rähjäämään Zephille.
”Nía, odota hetki, selitän kaiken – Rís, raahaa Fukai pois niin kuin olisi jo! Minua ei ole pahemmin opetettu sulkemaan mieltäni!”
Tuo sai summoniin liikettä. Tämä loitsi silmää nopeammin Fukaikanin jonkinlaisiin näkymättömiin kahleisiin ja kohta tämä oli valtavan kuplan sisässä. Kumpikin katosivat näkyvistä ja hetken kuluttua Valerie tunsi Rísin läsnäolon kaikonneen, he olivat jo useamman kilometrin päässä.
”Hienoa Zeph, hienoa työtä”, Valerie kehui ja hymyili uskomattoman kauniisti.

”Ja nyt hyvä herra! Sinä selität tämän kaiken minulle nyt heti etkä ylihuomenna!” Nía aloitti rähjäämisen uudestaan ja ravisteli Zephiä olkapäistä.
”Sinun piti lähteä lähimaille kävelemään! Arvaa vain säikähdinkö minä, kun havaitsin sinun joutuneen kauas lähiteiltä ja vielä sisälle jonnekin taloon! Mikä ihme ajoi sinut tänne?! Mitä tuo sanoi tai teki, että sai sinut tänne?!” Nía mulkaisi hätääntyneen näköistä Valerieta erityisen pahasti.

Zeph päästi syvän huokauksen ulos keuhkoistaan. Tuntui kuin lähes kymmenen vuotta vaivannut päänsärky olisi kadonnut, kun Fukaikanin läsnäolo heikentyi dramaattisesti. Hän ei vastannut Valerien kehuihin sen suuremmin kuin hymyilemällä helpottuneesti, kykenemättä täysin uskomaan, että voisi tosiaan hengähtää ja olla huolehtimatta summonistaan.

Mies säpsähti hereille todellisuuteen kuullessaan Nían huudon, ja irvisti hieman tullessaan ravistelluksi jämäkästi. Siinä melkein puraisi omaan kieleensä, eivätkä veritahrat olleet varmaan ollenkaan tervetulleita Valerien sohvalle.
”Nía, rauhoitu…” hän pyysi varovaisesti, tarttuen naisen molempiin käsiin. Tämä oli ollut varmasti todella huolissaan, sen kiharapää kyllä ymmärsi, mutta eihän hän voisi selittää jos toinen rähjäisi hänen puheensa päälle. Mutta kaikista eniten hän oli hyvän selityksen velkaa, hän sai Nían muutenkin huolestumaan liian usein.
”Törmäsin Valerien summoniin puistossa, ja se sai Fukain loikkaamaan esille… irrallisena kuten sen näit tuossa äsken. Ja Rís – tämä summon, joka lähti juuri – kertoi Valerien osaavan auttaa minua. Tiedäthän kuinka paljon minua vaivaa se, etten voi hallita sitä riesaa kunnolla, minun oli aivan pakko tulla kuulemaan neuvoja”, hän puristi Nían käsiä lempeästi, kasvoillaan ilme joka kieli pyynnöstä ymmärtää.
”Mutta miten sinulla meni? Yksikään esimies ei lähennellyt sinua?”

”Nía, rauhoitu…”
Nía huokaisi raskaasti ja antoi kätensä pudota miekkansa kahvalta, jonne se oli jo ehtinyt lennähtää.
”Törmäsin Valerien summoniin puistossa, ja se sai Fukain loikkaamaan esille… irrallisena kuten sen näit tuossa äsken. Ja Rís – tämä summon, joka lähti juuri – kertoi Valerien osaavan auttaa minua. Tiedäthän kuinka paljon minua vaivaa se, etten voi hallita sitä riesaa kunnolla, minun oli aivan pakko tulla kuulemaan neuvoja”
”Hyvä on, hyvä on”, nainen huokaisi ja Valeriekin näytti helpottuneelta.
”Mutta kuka sinä nyt sitten olet?” hän kääntyi kauniiseen mieheen päin ja tämä huokaisi.
”Nimeni on Marvin Lisher, mutta kaikki kutsuvat minua Valerieksi, tee sinäkin niin. Omistan erään ravintolan täällä ja tiedän summoneista erittäin paljon”, mies kertoi ja istahti sohvalle huokaisten raskaasti.
”Mutta miten sinulla meni? Yksikään esimies ei lähennellyt sinua?”
”Ei lähennellyt. Yksi paikalle puhumaan saapunut pikkukyläläinen yritti kyllä tappaa minut, koska joku minun näköiseni oli tappanut hänen veljensä tai jotain”, Nía totesi jokseenkin välinpitämättömään sävyyn.
”Zeph, miltä nyt tuntuu?” Valerie heitti väliin. Summonin poistuminen mielestä tuntui todennäköisesti erittäin mukavalta.

Nía rauhoittui onneksi selityksen kuultuaan, ja tyyntyi huomattavasti kuultuaan Valerien nimen ja ammatin. Tuo oli yhtä huolehtivainen ja varuillaan kuten aina. Niin upea nainen, vahva ja Zephaniahin rinnalla – joskus hän ei pystynyt uskomaan onneaan todeksi.
Välinpitämätön sävy, jolla toinen kertoi kuulumisistaan, sai sokean hymähtämään hiljaa, ja hän nykäisi kultansa syliinsä istumaan, suukottaen tätä kevyesti – olihan paikalla muitakin, joten hän ei kehdannut tehdä sen enempää.
”Hyvä ettei hän onnistunut siinä.”

Valerien kysymys sai hänet kääntämään päätänsä tätä kohti, ja hymyilemään pienesti, samalla kun kädet kietoutuivat halaamaan Níaa.
”Erittäin hyvältä. En ollut tajunnutkaan, millainen rasite Fukai oli… Kuin pitkäaikainen päänsärky olisi kadonnut”, hän naurahti, vaikka ei halunnut ajatella summonia aivan pelkkänä riesana. Olihan se aiheuttanut hänelle paljon pahoja asioita, mutta… no, kymmenen vuoden yhteiselon jälkeen kaikkeen tottui.
Ovelta kantautui taas kellonsoitto, ja kiharapää sai uuden syyn naurahtaa.
”Taidat olla suosittu, vai mitä Valerie?”

Oven takana, talon ulkopuolella, seisoi Chacha. Hän oli unohtanut hanskansa Valerielle, ja tullut nyt hakemaan niitä, huolimatta siitä että oli nähnyt vaaleatukkaisen naisen marssivan sisälle ja tuntenut jonkin magiaperäisen ilmiön tapahtuvan talon sisällä. Häntä huoletti hieman ystävän kohtalo, koska nainen oli näyttänyt vihaiselta, mutta toisaalta hän pelkäsi häiritsevänsä jotakin. Hanskat olivat kuitenkin lämpimimmät jotka hän omisti… ja ovikello oli jo soinut, joten hunajatukka ei enää voinut perääntyä ovelta.

”Hyvä ettei hän onnistunut siinä.”
”Sinä tiedät etteivät he koskaan onnistu. Amatöörejä kaikki”, Nía sanoi ja painautui Zephiä vasten.
”Puhut asiasta kovin… Huolettomasti”, Valerie sanoi kohottaen kulmiaan.
”Kova koulutus”, nainen hymyili venytellen käsiään hieman.

”Erittäin hyvältä. En ollut tajunnutkaan, millainen rasite Fukai oli… Kuin pitkäaikainen päänsärky olisi kadonnut”
Ruskeahiuksinen naurahti.
”Uskon, että se tuntuu hyvältä. Vaikka Rís ei ole koskaan ollut kiinni minun mielessäni tunnen silti joka kerran hänen läsnäolonsa loittonevan, kun hän ei ole minun kanssani”, mies sanoi ja käänsi päänsä ovelle kuullessaan kellon soiton.
”Taidat olla suosittu, vai mitä Valerie?”
”Tänään näköjään kyllä”, hän nauroi ja käveli eteiseen.

Ovi avautui ja hän näki tutun kiharapilven keskellä olevat kasvot.
”Chacha! Sinähän tulit äkkiä takaisin. Tule peremmäl-”, Valerien silmät laajenivat ja hän tutki noita kasvoja tarkasti. Hän palautti mieleensä olohuoneessaan istuvan miehen kasvot ja sen jälkeen Chachan kertoman tarinan suvustaan.
”Sinun täytyy tulla sisään. Sinun on aivan pakko tutustua yhteen ihmiseen”, mies sanoi ja tarrasi Chachan käteen raahaten hänet sitten sisälle ja kengät jalassa suoraan olohuoneeseen.

”Kova koulutus”
Zeph naurahti hiljaa, ja kutitti hieman venyttelevään kylkiä.
”Joskus mietin, kumpi meistä on se suhteemme mies”, hän veisteli, ja hymähti hiljaa. Nía kuulosti joskus niin epänaiselliselta.
”Mutta toivottavasti emme häiritse, Valerie, nyt jos sinulle on tulossa muitakin vieraita.”

Oven avautuessa Chacha vilkutti kevyesti kädellään, hymyillen leveästi.
”Oh, unohdin hanskani tänne, toivottavasti en häirits –”
Hunajatukka vaikeni ja katsoi hieman säikähtäneesti Valerieta, joka tuijotti hänen kasvojaan turhankin kiinteästi. Pieni puna nousi hänen poskilleen, eikä mies osannut arvata minkä takia sai noin tarkan tuijottelun osakseen.
”Tuota… täytyy vai?”
Hämmentynyt kysymys ei saanut vastausta, eikä Chacha tilaisuutta potkaista kenkiä jalastaan ennen kuin hän seisoi olohuoneessa, liaten melko varmasti maton. Mutta sitä hän ei tiedostanutkaan kovin selvästi, vaan vilkuili häkeltyneenä kahden sohvalla istujan välillä. Sievä vaaleatukkainen nainen oli selvästi rauhoittunut sisäänmarssinsa jälkeen, mutta enemmän häntä ihmetytti mies jonka sylissä tämä istui. Kiharatukkainen herra, joka näytit häiritsevän tutulta, ja katsoi hieman hänen ohitseen harmailla silmillään.

”Ah, tuota…”
Hunajatukka tuijotti äimistyneenä Zephiä, joka itse taas ihmetteli, miten jonkun askeleista pystyi pääsemään niin metallinen ääni, ja kuka oli mahtanut saapua paikalle.
”Anteeksi, mutta näytät häkellyttävän paljon Alexandralta”, hän lopulta tokaisi, katsoen Zephiä ihmetyksen vallassa, kääntyen sitten Valerien puoleen.
”Eikö niin? Muistathan sen kuvan jonka näytin, jossa sisarpuoleni oli?”

Nían silmät laajenivat Valerien raahatessa huoneeseen hätkähdyttävästi Zephiltä näyttävän miehen. Nainen ei voinut ymmärtää missä nyt oltiin menossa. Ja häkeltyessä oli niin helppo ottaa kovan armeijan jäsenen rooli. Nía pomppasi ylös yhä univormussaan ja katsoi tuota tuntematonta tuimasti.
”Anteeksi, mutta näytät häkellyttävän paljon Alexandralta. Eikö niin? Muistathan sen kuvan jonka näytin, jossa sisarpuoleni oli?”
”No todellakin näyttää. Siksi juuri minun täytyikin saada sinut tänne katsomaan häntä”, Valerie sanoi, mutta vaikeni Nían mulkaistessa häntä erittäin pahasti.
”Hyvä herra, selittäkää kuka olette ja mikä on asianne tänne”, nainen sanoi suorastaan ilkeältä kuulostaen ja asteli aivan Chachan eteen tuijottaen tätä vihaisesti.

Chacha nyökytti innokkaasti päätään Valerielle, katsellen Zephaniahia ihmetyksen vallassa. Hänen teki mieli korjata lausuntoaan, vaikka toinen kiharatukka näytti Alexandralta – joka oli ollut harvinaisen kulmikaskasvoinen nainen – vielä enemmän tuo muistutti Josephia, hänen setäänsä ja siskopuolensa miestä. Hunajatukka sulki silmänsä hetkeksi, hilliten innostumistaan. Niin, sukunäköä ainakin löytyi, mutta hän oli ollut monta kertaa väärässä, ja jokainen kerta, kun ilmeni, ettei hän ollut vieläkään löytänyt muita elonjääneitä, oli ollut katkera.

Univormupukuinen nainen vaiensi sievimmän miespuolisen henkilön mulkaisulla, ja ulkovaatteissaan hieman hölmönä seisovan hymy hyytyi tiukan äänen kajahtaessa ilmassa.
”Hyvä herra, selittäkää kuka olette ja mikä on asianne tänne.”
Hetken aikaa hän näytti hieman säikähtäneeltä, mutta hymyili sitten ystävällisesti ja kohotti kätensä ilmaan.
”Nimeni on Elidyr Brazen, mutta minut tunnetaan yleisesti Chachana. Olen koruseppä, ja Valerien ystävä, ja tulin hakemaan tänne unohtuneet hanskani” hän vastasi kohteliaalla sävyllä naisen tiukkaamisesta huolimatta.

”Nía, älä hiillosta häntä.”
Zeph lausahti hiljaa, ja nousi seisomaan itsekin, astellen naisen vierelle, ja laski kätensä tämän olkapäille rauhoittavasti. Sokeana sitä joutui enemmän tuntemaan kuin näkemään ympäristönsä, ja hän oli oppinut luottamaan siihen tuntumaan jonka sai.
”Tämä Elidyr ei varmasti tarkoita mitään pahaa – ja henkilökohtaisesti minua kiinnostaa jos näytän jonkun sukulaiselta. Kasvoin orpona” hän jatkoi, suunnaten puheensa loppua kohden enemmän Chachalle. Tämä näytti hetken puulla päähän lyödyltä, mutta sitten päästi pienen hihkaisun.
”Todellako? Tämä voi tarkoittaa sitä, että olen etsinyt sinua pienen ikuisuuden ajan!”

Tuo lausahdus sai aikaan useamman tunnin kestäneen keskustelun, jonka aikana ilmassa oli paljon epäuskoa, hämmennystä ja ajoittaisia kiukunpurkauksia Níalta, joka olisi halunnut varmaan viettää iltapäivää muutoin kuin kahden ”hämäräperäisen” miekkosen kanssa keskustellen, varsinkin kun toinen näistä oli häntä kauniimpi. Zeph ei tiennyt tuosta faktasta mitään, eikä olisi varmaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota vaikka olisi nähnytkin Valerien. Hän sai enemmän kuin tarpeeksi pureskeltavaa Elidyrin varovaisista mutta innokkaista puheista suvustaan, ja mahdollisuudesta että ruskeatukka oli hänen sisarenpoikansa – tai puoliserkkunsa, vaikka mies itse ei ymmärtänyt miten hän voisi olla molempia samaan aikaan. Puhutaan häiriintyneistä sukulaisuussuhteista.

Kaikki tuo johti lopulta siihen, että Nía ja Zeph lähtivät kotiinpäin paljon myöhemmin kuin oli alun perin ollut tarkoitus. Huomattavasti sitä aikaisemmin, huomattavan välimatkan päässä Valerien talosta Fukaikan ja Rís poksahtivat esille kaupungin laitamilla olevaan autiotaloon. Heti kun toisen summonin ote heltisi aavistuksen verran tummempi repi itsensä irti, muutti pieneksi, mustaksi liskoksi ja käpertyi sihisemään yhteen rakennuksen nurkista. Mustat, lähes suomuista erottumattomat silmät mulkoilivat toista pahasti, mutta summon pysytteli vielä aloillaan. Hän tiesi, että oli vielä liian pökerryksissä voidakseen käydä haastamaan riitaa vaalean kanssa. Mutta se ei estänyt sitä sähähtämään ymmärrettävää ja hyvin kiukkuista kysymystä:
”Mikä oikeuttaa sinut sekaantumaan minun ja mestarini välisiin asioihin?

//No niin, muutin tuon... toivottavasti hittailuni ei haittaa, ja Fukain ja Rísin välienselvittely tässä kohtaa kelpaa n__n'//

//Jätän muut kuin Fukaikanin ja Rísin nyt huomiotta\\

”Mikä oikeuttaa sinut sekaantumaan minun ja mestarini välisiin asioihin?
”Auttamisenhalu”, Rís tokaisi ja katsoi Fukaikania jokseenkin pahasti, ”Ei ole oikein mestariasi kohtaan, että loisit hänessä kuin mikäkin mato. Ja lisäksi, se ei ole kunnioitettavaa summonilta.” Kauniimpi osapuoli asettui lattialle istumaan ja tuijotti mustaa ilmestystä nurkassa.
”Milloin sinä olet viimeksi oikeasti auttanut häntä?” summon oli päättänyt yrittää puhumista ensin.
”Milloin olet omaa etuasi tavoittelematta, pyyteettömästi auttanut häntä? Veikkaan ettet muista. Sinun olisi aika ryhtyä tekemään niin. Se olisi kunnioitettava tehtävä sinulle. Auttaa mestariasi kaikin tavoin. Niin minäkin teen.” Rís nousi seisomaan ja asteli edestakaisin kuluneella lautalattialla.

//Pahoittelen lyhyttä vastausta, mutta en halunnut kirjoittaa pelkästään Rísin yksinpuhelua kovin pitkää pätkää\\

Fukaikan tuijotti Rísiä hyvin, hyvin pahasti hämärästä nurkastaan, vaikka taas vaihteeksi summonin kasvoista ei pystynyt silmiä erottamaan. Hän kiemurteli hiljaa, sulaen käärmemäiseen hahmoon, kasvattaen hieman kokoaan kuin vastalauseena kauniimman osapuolen järjenpuhumiselle.

Mutta vaikka joskus siltä vaikuttikin, kaaoksen summon ei ollut typerä. Hän ymmärsi täysin, että toinen oli oikeassa ja hän väärässä, mutta ei halunnut myöntää sitä. Hänellä oli syynsä, kaikella oli syynsä, eikä Rís tiennyt niistä mitään, joten tietysti kuumapäisen otuksen temperamentti lopulta leimahti toisen lopettaessa puheenvuoronsa. Summon päästi korviasärkevän, metallisen sähähdyksen, ja kavahti ylemmäs – tai siltä ainakin näytti, vaikka oikeasti se vain kasvatti kokonsa lähemmäs hevosen luokkaa, ilmestyen omimmassaan muodossa kauniimman silmien eteen. Lintumaiset raatelukynsillä varustetut jalat, pitkä käärmemäinen ruumis ja sarvien koristama kettumainen pää josta lähti selän pitkä, musta ja ilmassa olemattomassa tuulessa huojuva harjas – kyllä, summon oli hyvin, hyvin kiukkuinen, eikä aikonut leikkiä mukavaa.

”Mitä se sinulle silti kuuluu?!” musta ilmestys lähes karjahti, pitäytyen silti vielä hyökkäämättä.
”Kuka käskee olla kunniakas? Miksi minun pitäisi olla hyödyksi mestarilleni? Hän on vain heikko, mitätön ihminen, eikä edes täysin puhdasverinen. Eikä hän edes halunnut minua riesakseen – joten ei ole mitään, ei yhtään mitään syytä miksi minun pitäisi leikkiä hänen lemmikkiään!”
Vihaisuuden kuuli selvästi Fukaikanin äänestä, vaikka oli siinä pikkuisen katkeruuttakin. Hän tiesi olevansa monien silmissä paha, ja että siksi ansaitsi suurimman osan saamastaan huonosta kohtelusta, mutta silti summonilla oli ylpeytensä. Kutsuttu vahingossa, mikä olisi sen inhottavampaa olennolle, jonka elämän tarkoitus oli palvella kutsujaansa?

//Ihan hyvä tuo oli, toivottavasti pärjäät tämän kanssa n__n//

”Kuka käskee olla kunniakas? Miksi minun pitäisi olla hyödyksi mestarilleni? Hän on vain heikko, mitätön ihminen, eikä edes täysin puhdasverinen. Eikä hän edes halunnut minua riesakseen – joten ei ole mitään, ei yhtään mitään syytä miksi minun pitäisi leikkiä hänen lemmikkiään!”
”Puhdasverisyys ei merkitse mitään, ei myöskään se tarkoittiko joku kutsua sinut vai ei”, Rís sanoi yhäkin rauhallisella äänellä kiivastumatta lainkaan.
”Tiedän ettei ole mukava ajatus tulla kutsutuksi vahingossa, mutta mestariaan täytyisi silti totella”, summon jatkoi ja katsoi käärmettä kulmiensa alta.
”Ja sinun ei tarvitse olla hänelle lemmikki. Ole hänelle ystävä”, hän huokaisi vielä ja valmistautui luomaan jonkinlaisen suojakilven eteensä jos tuo meinaisi hyökätä.
”Minä voin taistella kanssasi, mutta en todellakaan halua sitä. Kuitenkin, jos minulla ei ole vaihtoehtoja voin olla hyvinkin vaarallinen vastus, joten kehotan miettimään kaksi kertaa tekojasi”, Rís kertoi rauhallisesti.
”Minä haluaisin olla sinun ystäväsi, en vihollisesi.”

Fukai päästi ylimielisen korskahduksen ja nakkasi niskojaan. Peto lähti sen jälkeen kiertämään hitaasti Rísin ympäri, vaaniva katse tarkasti kiinni toisessa.
”Se on silti typerää.”
Vastaus oli yksinkertainen, mutta niin oli hänen mielipiteensä asiastakin. Summonin nyrjähtänyt luonne oli aivan liian ylpeä totellakseen jotakuta vain koska tämä oli sattunut kutsumaan hänet luokseen. Olihan Zephaniahin mielenvoima ollut tarpeeksi voimakas taltuttamaan hänet, mutta hän olisi halunnut enemmän todisteita… Puhumattakaan siitä, kuinka mies ei ollut kertaakaan edes yrittänyt hallita häntä muutoin kuin tukahduttamalla hänen olemassaolonsa.

Hetkisen ajan Fukaikan näytti lähes rauhalliselta, mutta Rísin sanat saivat hänet sähähtämään uudestaan, raivokkaammin kuin aiemmin, ja ryntäämään toisen lähelle, pedonkasvot vaarallisen lähelle kauniimpia vasten painuen.
”Lopeta tuo valehtelu! Ystäviä? Et usko tuohon itsekään” hän huusi päin toisen naamaa, paljastaen hampaansa. Tietäen, että Rís voisi helposti väistää fyysisen hyökkäyksen, ja että tuo oli häntä parempi taktikoija, mutta ollen aivan liian vihainen voidakseen enää pidätellä itseään summon kehitti yksinkertaisen mutta toimivan suunnitelman, jonka toteutti samassa hetkessä. Nopeammin kuin silmä ehti seurata perässä, peto suli ihmishahmoksi, hieman vaaleaa lyhyemmäksi ja karkeammat kasvonpiirteet omaavaksi nuoreksi mieheksi joka jysäytti oikean koukun toisen leukaan. Hänen omat rystysensä rutisivat ja paukkuivat – voima oli liian suuri hänen tavallista heikommalle keholleen siedettäväksi – mutta iskun tuoma tyydytys korvasi sen. Torahampaat kirskahtivat toisiaan vasten, mutta kipu oli toissijainen tuntemus, jonka summon sai pyyhittyä mielestään. Silti se astahti muutaman askelen taemmas, kättään toisella pidellen, ja pysähtyi sitten alkaen virnuilla riehakkaasti. Kokomustat silmät katsoivat kauniimpaa lähes halveksuvasti – vaikka toisaalta hän oli kateellinen pidetylle, ystävälliselle ja ah aina niin sievälle Rísille.

”Sinä voit saada ystäviä, en minä. Me emme ole samanlaisia” hän sihahti, painaen katseensa tuon autiotalon lattiaan, pitkät hiukset osittain kasvot peittäen. He eivät todellakaan olleet samanlaisia. Ei, Fukaikan ei pystynyt olemaan noin kaunis, vaikka hioisikin piirteensä sileiksi ja täydellisiksi. Rís osasi sen paljon, paljon paremmin, ja tällä oli monta asiaa jotka puuttuivat häneltä: vilpitön hyväntahtoisuus noin aluksi.
”Olet typerä ja tietämätön, jos et ymmärrä sitä. Ei ole mahdollista, että joku haluaisi minut minuna – sillä tällainen minä olen; jääräpäinen, vihainen ja julkea!”
Hassua kyllä, sanoista katosi suurin osa vihaisesta terästä. Aivan kuin tumma olisi ollut lähes surullinen, sieluttoman mustissa silmissään hetken ajan annos kipua. Hänelläkin oli pelkoja, ja kuin vahingossa yksi niistä lipsahti tuon huulilta matalana ja hiljaisena kuiskauksena:
”Hänkin vain karkottaa minut luotaan heti, kun siihen pystyy. Eikä minulle jää muuta kuin se minkä olen saanut häneltä varastettua…”

”Lopeta tuo valehtelu! Ystäviä? Et usko tuohon itsekään”
”Kyllä minä uskon…” Rís aloitti kun tunsi nyrkin kasvoissaan. Mies kirahti ja loikkasi kauemmas.
”Mistä hyvästä sinä minua löit?” hän kysyi silmät loistaen pettymystä. Hänen mielestään ei ollut oikein, että toinen löi häntä, kun hän yritti vain auttaa.

”Sinä voit saada ystäviä, en minä. Me emme ole samanlaisia”
”Me emme ehkä ole samanlaisia, mutta kaikki voivat saada ystäviä. Saat nähdä, että sinäkin tulet saamaan ystäviä”, Rís kertoi hymyillen vaikka kyseisen ilmeen tekeminen sattuikin lyötyyn kohtaan hieman.
”Olet typerä ja tietämätön, jos et ymmärrä sitä. Ei ole mahdollista, että joku haluaisi minut minuna – sillä tällainen minä olen; jääräpäinen, vihainen ja julkea!”
”Sitten sinä olet sellainen. Olen kuitenkin edelleenkin varma, että ennemmin kuin arvaatkaan saat hyviä ystäviä. Henkilöistä, joista et olisi uskonut niitä saavasi. Et ilmeisesti aio edes yrittää ystävyyttä minun kanssani, mutta jonkun muun kanssa ehkä”, summon hymyili edelleen.
”Hänkin vain karkottaa minut luotaan heti, kun siihen pystyy. Eikä minulle jää muuta kuin se minkä olen saanut häneltä varastettua…”
Toisen kulmat kohosivat. Tätäkö tuo ilmestys pelkäsi?
”En usko, että hän tekisi niin”, mies anoi ja astui varovaisen askelen lähemmäs Fukaikania.
”Hän ei ole sellainen…”

Rís vei Fukaikanin Valerien luo koulutettavaksi ja tämä asettui sinne taloksi.

// THE END \\

//Jeps, THE END, enkä jaksa kirjoitella lisää... Fukai vain kiukutteli ja meni mukaan. Kiits oli hauskaa n__n//