//Lote, tiedät mitä tehdä!//

Oli todella viileä päivä, viiem yön pakkanen oli valkaissut Miran kadut kuurallaan. Miten Zeph tämän tiesi, noh, hänen keppinsä lähti vähän väliä liukumaan jääpintaa pitkin, ja sokea oli lentää takamukselleen maahan useammissa kuin kolmissa portaissa. Onneksi luotettava helistinsauva oli auttanut tasapainoilussa, ja kiharapäinen herra oli säästynyt häntäluun murtumilta. Nía ei olisi varmaan sen jälkeen enää päästänyt häntä kävelylle yksinään, ei edes siksi toviksi kun itse oli tekemässä paperihommia esimiehilleen.

Pariskunta oli majaillut Mirassa jo pidemmän aikaa, elellen melko rauhallista elämää ja matkastaan toipuen. Nyt Zeph osasi jo muutamia kulkureittejä ulkoa, tiesi missä piti varoa rappusia ja mistä kääntyessä löysi tiensä takaisin heidän majapaikalleen. Siksi hän nauttikin tuosta tavanomaista pidemmästä kävelyretkestä täysin siemauksin, kuunnellen kaikessa rauhassa askeliensa ritinää kenkiensä alla, niiden muutamien muiden liikekannalla olevien jutustelua. Hän myös tunsi auringonvalon kasvoillaan, ilman hyisevää tuulta olisi ollut mukavan lämmin päivä.

Tuuli ei onneksi päässyt hänen mustan, pitkän huopakangastakkinsa – Nía oli ystävällisesti tehnyt sen saatuaan metrin kangasta – ja pirteän punaisen, nallekuvioisen kaulaliinansa läpi. Zephaniah ei tiennyt kaulaliinansa väreistä mitään, vain sen että se lämmitti mukavasti, sillä Nía oli taktisesti jättänyt tuon pikku yksityiskohdan mainitsematta.

Askelten rahina muuttui erilaiseksi, kun miekkonen pääsi soralla päällystetylle puistotielle. Helinän kaiut kielivät lähistön olevan melko autiota, vain harvoja puita ja epäilyttävästi penkkiä muistuttava möhkäle oikealla puolella – ja se tosiaankin oli penkki, kalautettuaan sauvanpäänsä siihen ja tunnusteltuaan hieman kädellään istuinta kiharapää istahti sille huokaisten syvään kirpeää ilmaa keuhkoihinsa.

Kävelyreissun tarkoitus oli karistaa ajatukset alituisesta huolenaiheesta, josta hän ei ollut puhunut Níalle heidän matkallaan Miraan, saati sitten siellä. Hänen summoninsa oli ollut yllättävän rauhanomainen viime aikoina, säästäen hänet pahemmilta painajaisilta - mutta toisaalta sen läsnäolon tunne oli voimistunut, erilaisella tavalla kuin aikaisemmin. Enää hän ei niinkään tuntenut osan omaa itseään olevan sekoamassa, vaan hänen päässään kuului hiljainen, täysin erillinen itsekseen jupiseva ääni, jonka sanoista ei saanut juuri mitään selvää. Se oli häiritsevää, vaikka hän tiesikin monilla summoneilla olevan telepaattisia kykyjä, ja omansa olevan erittäin tiukasti omassa mielessään kiinni. Toisaalta, hän ei loppujen lopuksi tiennyt Fukaikanin luonnosta paljoa mitään.
Vain, että sen jupinasta erottui vähän väliä ilmaisu ”kymmenen vuotta”, ja heidän yhteen lyöttäytymisestään olisi kohta kulunut niin paljon aikaa.

Aivan yhtäkkiä ajatuksiinsa harhautunut heräsi, kun hän kuuli ilkeän sähähdyksen. Hetken kuulosteltuaan ympäristöään hän tajusi, että se oli ollut hänen summoninsa, ja että koko otus oli alkanut …tuntua ärtyneeltä. Ties mitä se oli huomannut.
Sokea puristi silmänsä kiinni, kuunnellen ympäristöään, tuntien olonsa harvinaisen hauraaksi ja puolustuskyvyttömäksi.
”Onko täällä joku?” hän kysyi, kun ei näkemältään pimeydeltä sitä pystynyt päättelemään.

Rís hymyili onnellisena. Hän olikin jo kaivannut yksinäistä hetkeä ja nyt se oli vihdoin hänelle suotu. Valerie oli lähtenyt esittelemään Chachalle ravintolaansa, joten häntä ei tarvittu. Summon luotti siihen, että kiharahiuksinen pystyisi puolustamaan hänen ystäväänsä tarpeen tullen.
Valkohiuksisen askelet olivat kevyet ja hän lähes lipui kohti lähellä sijaitsevaa puistoa. Kylmä ilma tuntui hänen kasvoilleen vain raikkaalta ja ohikulkevat katsoivat häntä oudosti vähäisen vaatetuksensa vuoksi.

Pieni hyräily karkasi summonin huulilta hänen saavuttaessaan puiston portin. Puut näyttivät sokerikuorrutetuilta valkoisen peitteensä vuoksi ja kaikkialla oli uskomattoman kaunista. Summon piti siitä, hän piti kaikesta kauniista.
Lemmikinsinisten silmien katse kulki levollisesti pitkin ympäristöä. Kohta se kuitenkin kohdistui eräällä penkillä istuvaan mieheen. Nyt onkin hyvä hetki mennä juttelemaan jonkun kanssa mukavia, Rís ajatteli ja käveli lähemmäs. Mies näytti kuulostelevan jotain tarkasti ja valkohiuksinen pelkäsi säikäyttävänsä tämän silmät kiinni istuvan.
”Onko täällä joku?”
”On, hyvää päivää, anteeksi jos säikäytin”, summon sanoi pehmeällä äänellään, josta kuulsi läpi hymy.
”Voinhan istua viereesi?”

Jokin tiedostamaton solmu Zephin hartioiden sisällä aukeni, kun hän kuuli sointuvan, pehmeän ja ehdottoman hymyilevän äänen vastaavan itselleen. Sokea mies avasi silmänsä, ja käänsi päänsä suunnilleen sinnepäin mistä oli äänen kuullut, hymyillen leppoisasti. Fukaikan oli yhtäkkiä vaiennut, hän pystyi tuntemaan sen kyräilevän tulijaa, josta ei itse tiennyt äänen lisäksi yhtään mitään.
"Et suinkaan. On vain vaikea tajuta jonkun olevan lähellä, jos tämä kävelee hiljaa", hän selitti, pöyhäisten ajatuksissaan hiuksiaan. Jotenkin tulijan ääni sai hänet rauhoittumaan, ja epäsuora sokeudenilmaisu tuli puolivahingossa ulos.

Mies nyökkäsi kevyesti kysymykselle, tehden hieman lisää tilaa toiselle. Liikkeen kesken hän horjahti, painuen pää melkein polviin asti yhtäkkisen huimauskohtauksen takia. Hämmentyneesti ähkäisten hän otti tukea penkistä, suoristaen taas ryhtinsä sokeita silmiään räpytellen. Olo oli todella ontto...

Sitten hän tunsi käden toisella olkapäällään, ja miekkosen niskavillat nousivat pystyyn. Hänen ei tarvinnut nähdä mitään tietääkseen Fukaikanin nousseen esille, paljon rauhallisemmalla tavalla kuin ennen, paljon helpommin. Se, mitä sokea ei tiennyt, oli summonin ulkonäkö. Henkiolento seisoi kahdella jalalla reilusti kahden metrin korkuisena, lähes ihmismäisessä hahmossa. Kapeat, pahaenteiset kasvot olivat pitkien etuhiusten peitossa, ja pari kokonaan mustia silmiä mulkoili toista summonia myrkyllisesti. Hiukset olivat pöyheänä pehkona päälaella, mutta valuivat sen jälkeen piikkisuorina maahan asti, kiemurrellen riitteen seassa. Etäisesti miehen näköisellä oli yllään vain mustat housut, ja paljas valkoinen rintakehä oli saanut koristuksekseen mustia koukeroita, jotka kiemursivat olkapäiltä, jatkaen käsien ihon mustuutta muuallekin - ja ne kädet päättyivät pitkiin, kaareviin raatelukynsiin.
"Häivy!", tuo sarvipää sähähti, ääni rätisten, "Hän on minun. En halua sinua hänen lähelleen."

"Et suinkaan. On vain vaikea tajuta jonkun olevan lähellä, jos tämä kävelee hiljaa"
Rís tajusi, että tuo oli sokea ja naurahti hieman.
”Ymmärrettävää”, hän sanoi ystävällisesti.

Summon näki toisen lyyhistyvän ja samassa hän näkikin kaksimetrisen summonin seisovan tämän vieressä. Voiko huonompaa tuuria enää olla? Hän valitsee täysin satunnaisesti ihmisen, jolle menee juttelemaan ja juuri Fukaikanin on täytynyt pesiytyä tähän?
"Häivy! Hän on minun. En halua sinua hänen lähelleen."
”Fukaikan! Mitä helvettiä sinä oikein puhut? Luuletko, että minä tekisin hänelle jotain pahaa?” Rís kysyi ja muuttui asteen uhkaavammaksi.
”Kyllä sinä tiedät ettei se kuulu minun luonteeseeni”, summon jatkoi. Hän kyllä tiesi millainen tuo kaaoksen summon oli luonteeltaan. Hän myös tiesi miten kurjat oltavat sen omistajalla täytyi olla. Mieleen pomppasi kuva Valeriesta. Tämä saattaisi pystyä auttamaan tuota jotenkin tutunnäköistä miestä.
”Rauhoitu vain. Minä haluaisin esitellä mestarisi eräälle henkilölle”, Rís yritti tapojensa mukaan selvitä tilanteesta puhumalla. Kyllähän hän taistellakin tuon kanssa voisi, mutta hän ei halunnut vaarantaa sen mestaria, joka näytti olevan pahasti tossun alla ja kaiken lisäksi peloissaan.
”Fukaikanin mestari, kuka sitten oletkin, älä pelkää. Minä en satuta sinua”, valkohiuksinen sanoi Zephille. Kaikki olisi helpompaa, jos tuo mies saisi yliotteen summonistaan.

Fukaikan sähähti sanattomasti, ja tiputtautui alas, kiertäen molemmat jäntevät kätensä mestarinsa rinnan ympäri, nojaten leukansa tämän olkapäähän. Zeph vain aukoi suutaan järkyttyneenä, hän ei ollut osannut kuvitella summoninsa harrastavan noin ihmismäisenä kulkemistä.

"En välitä vaikket tekisikään mitään pahaa, hän on minun. Tiedät aivan hyvin, etten halua ketään teistä muista omaisuuteni lähelle", summon murisi matalasti, väläyttäen pitkiä hampaitaan kuin mikäkin peto kauniille rakkauden summonille. Hän teisi Rísin luonteen, tiesi ettei tuo kuulunut niihin joiden kanssa hänellä oli sota meneillään, mutta ei rehellisesti sanottuna jaksanut välittää moisesta pikkuyksityiskohdasta vihaamistaan pilaamassa.

Kiharatukka kuunteli kahden summonin juttelua hämillään, kunnes kaunisääninen sanoi haluavansa esitellä hänet jollekulle. Fukaikanin kurkusta alkoi kuulua heti tasainen ärinä, ja tuo puristi tiukemmin omistajaansa - yllättävää kyllä vaikutti siltä, että olento vältteli tämän satuttamista.
Ja kohta Fukaikan alkoikin kuiskuttaa hiljaa Zephin mielen sisällä miten toista ei pitäisi kuunnella, että hänen ei pitäisi tehdä yhtään mitään, antaa summonin hoidella asiat.
Ja vihdoinkin Zeph sai itsensää koottua, ja henkisesti tönäisi Fukaikanin pois mielestään - tämä näkyi närkästyneenä ilmeenä summonin fyysisen olemuksen kasvoilla.
"Rauhoitu. Minä aion kuunnella mitä sanottavaa hänellä on", harmaasilmäinen ilmoitti lujalla äänellä, ja Fukaikan vaikutti kutistuvan kasaan, kadoten osittan mestarinsa selän taakse kyräilemään Rísiä.

Huomaamattomasti huokaisten Zeph ryhdistäytyi.
"Kenelle haluat esitellä minut? Mistä syystä?", hän kyseli samalla kun nousi seisomaan, keppinsä mukaan napaten. Summon taas sulautui taas mestarinsa sisälle, jättäen jälkeensä vain pahantahtoisen, silmättömän tuijotuksen valkotukkaa kohti.

"En välitä vaikket tekisikään mitään pahaa, hän on minun. Tiedät aivan hyvin, etten halua ketään teistä muista omaisuuteni lähelle"
”Eikö sen pitäisi mennä niin, että sinä olet hänen? Mestarihan omistaa summoninsa. Eikö se niin mene, vai olenko käsittänyt jotain pahasti väärin?” Rís kysyi ja astui askelen lähemmäs. Hän yrittäisi voittaa tuon summonin jos se olisi ainoa keino auttaa sen mestaria.

Valkohiuksinen kohotti kulmiaan Fukaikanin näyttäessä erittäin ärsyyntyneeltä.
"Rauhoitu. Minä aion kuunnella mitä sanottavaa hänellä on"
Rísin olisi tehnyt mieli hurrata. Tuo mies oli kuin olikin saanut otteen summonistaan
"Kenelle haluat esitellä minut? Mistä syystä?"
”Haluan esitellä sinut mestarilleni ja siksi, koska hän on viisas mies ja voi auttaa monia”, sinisilmäinen sanoi hymyilevään, mutta vakaaseen sävyyn.
”Olen varma, että hänestä olisi hyötyä sinulle”, Rís sanoi ja asteli aivan Zephin viereen laskien kätensä tämän olkapäälle.
”Seuraatko minua hänen luokseen?”

”Haluan esitellä sinut mestarilleni ja siksi, koska hän on viisas mies ja voi auttaa monia”
Zephin hieman päänsärkyinen ilme valostui huomattavasti, ja hän laski oman kätensä Rísin sirojen sormien päälle, kun summon tarttui kiinni kevyellä otteella hänen olkapäästään.
"Tietysti seuraan." hän ilmoitti rauhallisesti, taltutellen yhtäkkiä syttynyttä toivonkipinää. Fukaikan oli vaiennut hetkiseksi puheen mestareista ja summoneista jälkeen, ja kiharapää itse oli saanut sen kuvan, että Rísin mestari voisi tietää keinon, jolla saada pahansisuinen kaaoksen summon aisoihin. Rehellisesti sanottuna, sokea mies ei itse sitä osannut. Hän ei kai omistanut tarpeeksi lujaa mieltä...

//plrrrrh, lyhyt... .... sori.//

"Tietysti seuraan."
”Hienoa”, Rís sanoi tyytyväisenä ja lähti kävelemään reippaasti kohti kotia, josta Valerie luultavimmin löytyisi. Ja vaikka mies ei olisikaan siellä, he voisivat odottaa tätä.
Jos summon olisi liikkunut yksin, hän olisi vain siirtynyt nopeasti Valerien luo, mutta hän ei pystynyt siirtämään toisia olentoja mukanaan, joten siitä ei olisi apua tässä tilanteessa.
Käsi tiukasti kiharahiuksisen olkapäällä summon käveli läpi kujan, jolla hän ja Valerie olivat törmänneet Roxiin. Mies kiiruhti askeliaan hieman ja huokaisi syvään helpotuksesta päästessään kotiovelle.

Lukko loksahti auki ja Rís hymyili.
”Olemme nyt minun ja mestarini kotona. Astu vain peremmälle”, summon sanoi ja opasti sokean ovesta sisään ja sohvalle istumaan.
”Mestarini tulee varmasti pian.”

Zeph käveli luottavaisesti Rísin perässä, miettien vain hetken pitäisikö ottaa yhteyttä Níaan, kertoa minne oli mennyt. No, hän oli sanonut löytävänsä miehen, joten kiharapää päätti luottaa kultansa sanaan.

Hän nuuhkaisi automaattisesti ilmaa astuttuaan vieraan henkilön kotiin sisälle, ja huomasi heti asunnon tuoksuvan puhtaalle, ja etäisesti ruualle. Kuin siellä olisi tehty jotain voimakkaasti maustettua sapuskaa vähän aikaa sitten…

Samalla kun sokea istuutui, Fukaikan ilmestyi uudestaan näkyviin, kuin olisi vain jäänyt seisomaan ja siitä syystä irtaantunut mestaristaan. Jonkun sisällä pesiminen ei ollut välttämätöntä, mutta mahdollista ja hän sattui pitämään siitä. Suurin osa tummanpuhuvan summonin toimista oli vain itsepintaista omien halujen toteuttamista, viis muista.

”Ja mitä mestarisi aikoo tehdä minun omalleni?” summon sähähti hiljaisella äänellä, ja Zeph peitti kasvonsa käsillään, huokaisten kärsivästi. Hän ei ollut ollenkaan varma, saisiko käskettyä sen vaikenemaan enää uudestaan, tai sen puoleen kovin pitkäksi aikaa.
”Fukaikan. Hiljaa –”
”Tuo suunnittelee jotain!” Fukaikan uhmasi mestariaan, ja sai kiharatukan itsevarmuuden ropisemaan lattialle. Ei sitä ihan hetkessä käännetty voimasuhteita ympäri.

Saatuaan mestarinsa hiljenemään summon käänsi mustat silmänsä Rísiin, luoden tähän niin halveksivan katseen että heikkohermoinen olisi luhistunut lattialle. Pitkä, petomaisessa ihmishahmossaan oleva henkiolento asteli kauneuden summonin eteen, napaten tämän paidan rinnuksista kiinni pitkäkyntisillä käsillään, nykäisten toisen lähemmäs.
”Sinulla ei ole mitään syytä sekaantua asioihini”, mustatukka sanoi vaimeasti, uhkaavalla äänellä. Nyrkin puristus tiukkeni hieman, ja vaikutti siltä kuin se olisi kohta valmis viskaamaan valkotukkaisen lähintä seinää vasten.

”Ja mitä mestarisi aikoo tehdä minun omalleni?”
”Ei mitään mistä olisi haittaa”, Rís sanoi hymyillen vinosti.
Pieni huokaisu karkasi huulilta, kun tuon mestari ei kyennyt vaientamaan riidanhaluista summonia. Valkohiuksinen seisoi tyynesti paikallaan toisen napatessa hänen paidastaan kiinni. Hän oli kuin toinen ei olisi tehnyt elettäkään astellakseen lähemmäs.
”Sinulla ei ole mitään syytä sekaantua asioihini”
”Minä haluan vain kaikkien parasta. Kyllä sinä sen tiedät”, Rís sanoi ja hymyili.
”Ja tiedät myös sen etten ole yhtä heiveröinen miltä näytän. Sinuna siis päästäisin paidastani irti”, hän jatkoi rauhallisesti.

Ovi kävi ja eteisestä kuului askelia.
”Rís? Sinä kutsuit minua”, Valerien ääni kuului eteisestä. Mies käveli hymy kasvoillaan huoneeseen ja tämän silmät laajenivat.
”Mitä helvettiä täällä tapahtuu?” hän parkaisi ja tuijotti jokaista vuoronperään.

Fukaikanin kurkusta purkautui tasainen, vaimea ja matala murina, ja muutenkin pörheät, lyhyet päälaen hiukset nousivat pystyyn kuin vihaisella kissalla. Hän ei edes vaivautunut vastaamaan Rísille, sähähti vain pahasti – mutta päästi kuin päästikin irti, ja ryntäsi Zephin luo, kumartuen puhumaan vaimeasti mestarinsa korvaan.
”Me lähdemme täältä nyt, lähdemmehän?”
Yhtäkkiä mustatukan äänessä ei ollutkaan kovin määräilevä sävy. Kaaoksen summon ilmeisesti totteli mestari-summon asetelmaa edes jossain määrin, eikä lähtenyt suoraan käskemään sokeaa. Tämä taas jätti Zephille varaa ryhdistäytyä, ja tarttua luisevasta hartiasta kiinni, ottaen mahdollisimman käskevän ilmeen kasvoilleen.
”Emme. Ja sinä istut alas, ja pidät suusi kiinni kunnes joku pyytää puhumaan.”
Kiharatukka pääsi taas käsiksi siihen varmuuteen, jonka löysi ja kadotti aina silloin tällöin. Oli paljon helpompaa käskeä Fukaikania, kun se oli jossain fyysisessä muodossa…

Kaaoksen summon jähmettyi hetkeksi, mutta liukui sitten lattialle, kutistuen pieneksi, pitkähäntäiseksi mustaksi kissaksi, jolla oli lyhyt harjas selässään. Pienet sarventyngät, oikeastaan vain punaiset laikut, näkyivät korvien välissä.
Hän jopa naukaisi mielenosoitukselliseksi, ja heilutti häntäänsä kiivaasti.

Silloin Zephaniah kuuli oven käyvän, ja heleän miehenäänen huhuilevan Rísiä. Parkaisu sai hänet irvistämään, ja sokea vilkutti hieman epävarmasti hymyillen jonnekin sinnepäin, missä oletti tulijan seisovan. Tuo sentään tömisteli edes hieman kävellessään.
”Tuota, päivää. Rís sanoi haluavansa esitellä minut sinulle… nimeni on Zephaniah.”
Siinä samassa Fukaikan ärtyi sähisemään ja kasvattamaan kokoa hellyttävästä kotikissasta isoksi pantteriksi, ja sarvet ja kynnet venähtivät siinä samalla huomattaviin mittoihin. Vihainen ääni säikäytti harmaasilmän, mutta keräten rohkeutensa hän läimäytti lujasti kissapedon päätä. Oli helppo paikantaa se äänen perusteella, ja onneksi summon vain ärähti käden poikki puremisen sijaan.
”Sanoin että olet hiljaa!”
”Enkä! En niin pitkään kun nuo ovat lähellä!”

Rís oli kiitollinen siitä, että tuo kiharapää oli saanut summoninsa jonkinlaiseen ojennukseen. Tuollaisten tapauksien kanssa tarvittiin tiukkaa kuria ja tarkkaa valvontaa.

”Tuota, päivää. Rís sanoi haluavansa esitellä minut sinulle… nimeni on Zephaniah.”
Valerie katsoi tuota omituisen tutun näköistä kiharapäätä hetken kulmat kurtussa ja hymyili sitten kauniisti.
”Minä olen Valerie. Rís, miksi hänet täytyy esitellä mi-” miehen kysymys jäi kesken, kun vaarattomalta vaikuttanut kissa muuttuikin pantteriksi kovan sähinän säestyksellä. Ruskeahiuksisen silmät laajenivat. Hän tunnisti tuon summonin. Siitä, kuten muistakin hieman tunnetuimmista summoneista oli kerrottu paljon kirjassa, jonka hän omisti. Hän ei olisi uskonut Fukaikanin ilmestyvän hänen olohuoneeseensa.
”Sanoin että olet hiljaa!”
”Enkä! En niin pitkään kun nuo ovat lähellä!”
Vino hymy kohosi Valerien kasvoille.
”Fukaikan”, hän huikkasi, jotta summon kääntyisi katsomaan häntä kunnolla.
Mies heitti lattialle purkillisen kanelia tunkien sitten purkin takaisin taskuunsa, josta oli sen ottanut.

Fukaikan irvisteli, vilkutellen pitkiä pedonhampaitaan Valerielle. Sitä epäilytti suuresti tuo kaunis mies, Rísin mestari. Kaikki tuntui olevan liukumassa pois siitä, miten hän halusi asioiden olevan.
Summon lopetti mestarinsa mulkoilun, ja katsoi pahasti mustaan kissankarvaan katoavilla silmillään Valerietä. Silmät levisivät heti lautasen kokoisiksi kun maustepurkki nousi esille.
”Eih!”
Hetken ajan tyrmistyneeltä näytettyään kissapeto huojahti hieman. Ja sitten uudestaan. Näytti erittäin pahasti siltä, että se olisi juovuksissa. Kun henkiolento lähti hoippuvin askelin kävelemään hieman lähemmäs Valerietä, sarvet ja kynnet turkin sisään kutistuen, se lopulta kaatui kanelikasan päälle alkaen kehrätä kovaan ääneen. Eihän se vielä mitään, kun summon kiepahti selälleen kuin mikäkin ylisuuri sylikissa tila alkoi näyttää pahemmalta kuin pelkkä viaton humala.
Kuin kissa, joka oli löytänyt jotain kolme kertaa kissanminttua voimakkaampaa.

Zeph räpytteli silmiään hämmentyneenä sohvalla istuen. Hän oli kuullut vain Valerieksi esittäytyneen kutsuvan Fukaikania, siitä seuranneen hiljaisuuden ja sitten kovaäänisen kehräyksen. Nenää kutitti voimakas kanelin tuoksu, ja sokean suu avautui ihmetellen.
”Mi-mitä ihmettä sinä oikein teit? Fukaikan… kehrää?!”

Valerie hykerteli tyytyväisenä Fukaikanin retkahtaessa kaneliin täysin.
”Käy hakemassa tuota keittiöstä lisää. Sitä pitäisi olla siellä iso purkki”, hän sanoi Rísille, joka kiirehti keittiöön hakemaan kyseistä maustetta.
”Mi-mitä ihmettä sinä oikein teit? Fukaikan… kehrää?!”
”Niin. Minä tiedän tuon summonin. Tiedän muutenkin summoneista hyvin paljon, Aryliassa ei ole varmasti montaa henkilöä, joka tietäisi minua enemmän. Ja Fukaikanin heikko kohta on kaneli. Anna hänelle jokin komento ja olen varma, että hän tottelee sinua. Suosittelen, että käsket hänen palaamaan ihmishahmoonsa ensimmäiseksi”, mies selosti ja otti Rísin tuoman kanelipurkin istahtaen tyytyväisenä Zephin viereen sohvalle.
”No, kerrohan vähän kuinka törmäsit viehättävään summoniisi ja mitä se on jo ottanut sinulta, kuinka kauan tapaamisestanne on ja muuta mitä koet tärkeäksi kertoa. Katsotaan sitten kuinka voin auttaa sinua”, ruskeahiuksinen sanoi ja laittoi kätensä Zephin olkapäälle.

”Niin. Minä tiedän tuon summonin. Tiedän muutenkin summoneista hyvin paljon, Aryliassa ei ole varmasti montaa henkilöä, joka tietäisi minua enemmän. Ja Fukaikanin heikko kohta on kaneli. Anna hänelle jokin komento ja olen varma, että hän tottelee sinua. Suosittelen, että käsket hänen palaamaan ihmishahmoonsa ensimmäiseksi”
Zephaniah aukoi suutaan hämmentyneenä, mutta joutuen uskomaan joka sanan – hän kyllä kuuli Fukaikanin äänekkään, lähes hurmoksellisen kehräyksen. Hän karautti kurkkuaan, ja kääntyi äänen suuntaan.
”Vaihda ihmishahmoosi.”
”Kyllä, mestari~”
Sokea järkyttyi entisestään kuullessaan yhteistyöhaluisen ja onnellisen äänensävyn – ja se, että Fukaikan kutsui häntä mestariksi, oli pelkästäänkin jo ihmeellistä. Hän ei tietenkään tiennyt, muuttuiko summon oikeasti käskystä, ja siksi kääntyi Valerien puoleen.
”Tuota… muuttuiko se?”

Fukaikan päästi silloin epämääräisen kujerruksen, ja vaihtoi asentoaan kyljellään makailuun. Näky oli oikeastaan melko häiritsevä, pitkä ja uhkaava sarvipäinen mustatukka hymyili täyttä häkää silmät puoliummessa poskeaan lattiaa vasten kiehnäten. Yllättävää kyllä se oli jopa jättänyt kätensä kynnettömiksi, eikä suusta pilkottanut yhtä pitkät kulmahampaat kuin aina välillä.

Zeph ei ollut uskoa tilannetta ja onneaan todeksi, ja hymyili pienesti Valerien laskiessa käden hänen olkapäälleen.
”No. Pitkä tarina lyhyesti, törmäsin kirjaan jossa kerrottiin summoneista, ja löysin kutsuohjeet sen välistä. Siellä ei ollut kuvausta Fukaikanista, joten olin typerä ja otin riskin”, hän naurahti hieman katkerasti, mutta yritti peittää sen äänestään mahdollisimman hyvin. Käsi pöyhäisi ruskeita kiharoita, ja ylväspiirteisille kasvoille ilmestyi haparoivan miettivä ilme.
”Ensinnäkin olen menettänyt näköni, mestarini kuoli kutsumistilanteessa, parantamiskykyni kärsi... Ja en tiedä onko tämä sellainen menetys mistä pitäisi mainita, mutta viime vuodet ovat kuluneet… siis, tuntuu kuin olisin menettänyt päivän sieltä, toisen täältä, ja muutenkin se on ollut turhaa kun olen joutunut välttelemään muita, etten olisi vaaraksi heille.”
Nyt mies huokaisi jo melko raskaasti, mutta sai vielä loihdittua leikkimielisen hymyn kasvoilleen.
”Katsotaanpas. Olin silloin kolmekymmentä, joten kaipa siitä on pian kymmenen vuotta. Kevättalvella tulee vuosipäivä. Muuta en osaa sanoa.”

”Tuota… muuttuiko se?”
”Kyllä vain”, Valerie sanoi hymyillen vinosti.
”No. Pitkä tarina lyhyesti, törmäsin kirjaan jossa kerrottiin summoneista, ja löysin kutsuohjeet sen välistä. Siellä ei ollut kuvausta Fukaikanista, joten olin typerä ja otin riskin. Ensinnäkin olen menettänyt näköni, mestarini kuoli kutsumistilanteessa, parantamiskykyni kärsi... Ja en tiedä onko tämä sellainen menetys mistä pitäisi mainita, mutta viime vuodet ovat kuluneet… siis, tuntuu kuin olisin menettänyt päivän sieltä, toisen täältä, ja muutenkin se on ollut turhaa kun olen joutunut välttelemään muita, etten olisi vaaraksi heille. Katsotaanpas. Olin silloin kolmekymmentä, joten kaipa siitä on pian kymmenen vuotta. Kevättalvella tulee vuosipäivä. Muuta en osaa sanoa.”
”Riskin ottaminen oli todellakin hieman typerää. Summonit ovat vaarallisia otuksia ja niiden kanssa ei parane leikkiä jos ei tiedä mitä tekee”, ruskeahiuksinen sanoi ja heitti lattialle hieman lisää kanelia.
”Älä kutsu minua otukseksi Valerieni”, Rís huomautti lempeällä äänellään ja tökkäsi ruskeahiuksista kylkeen.
”Anteeksi Rís”, mies naurahti ja kääntyi sitten taas Zephiä päin.
”Olet menettänyt melko paljon. Kuten olet ehkä huomannut, Fukaikan ottaa uhrauksensa hitaasti, mutta varmasti. Kuitenkin, kymmenen vuoden kuluttua kutsumisesta, hän ei voi enää ottaa uhreja. Eli et voi sen jälkeen menettää mitään”, Valerie kertoi ja taputti olkapäätä kätensä alla.
”Olen uskoakseni oikeassa, jos epäilen, että mielenne ovat melko tiukasti kiinni toisissaan? Jos asia on kuten luulen, niin teitä täytyisi hieman erottaa. Mitäs sanoisit ajasta erillään Fukaikanista?”

”Riskin ottaminen oli todellakin hieman typerää. Summonit ovat vaarallisia otuksia ja niiden kanssa ei parane leikkiä jos ei tiedä mitä tekee”
Zephaniah painoi päänsä hieman nolostuneena, osittain peittääkseen lievän punastuksen, osittain tottumuksesta. Näkevät eivät yleensä halunneet nähdä puhekumppanin ilmettä, kohdata tämän katsetta – hänellekin tapa oli jäänyt, vaikka se oli aivan turha.

”Olet menettänyt melko paljon. Kuten olet ehkä huomannut, Fukaikan ottaa uhrauksensa hitaasti, mutta varmasti. Kuitenkin, kymmenen vuoden kuluttua kutsumisesta, hän ei voi enää ottaa uhreja. Eli et voi sen jälkeen menettää mitään”
”Tuohan tarkoittaa, että pian se on ohi?”, hän kysyi ilahtuneella äänellä, tuntien syvää huojennusta saadessaan kuulla kaoottiseksi ajautuneeseen elämäänsä olevan tulossa niinkin pian jotain parannusta. Hän ei haluaisi Nían joutuvan todistamaan mitään ikävää onnettomuutta, tai että tälle kävisi jotain.

Samaan aikaan Fukaikan ynähti hiljaa lattialla, kääntäen harhailevan katseensa Valerieen. Sillä oli selvästi vaikeuksia kohdistaa katseensa, saati sitten ajatuksensa.
”Se kuulostaa… upealta. Joskus luulen olevani menettämässä järkeni, koska Fukaikan on lähestulkoon sekoittanut omansa mieleeni.”
Mestarin vastaus sai summonin heräämään ainakin osittain käsittämään todellisuuden, ja petomaiset piirteet kuihtuivat yhtäkkiä. Äskeisen hupaisasti lattialla makoilleen pelottavan sarvipään tilalle ilmestyi melko lyhyt, kalpeaihoinen mustatukka, joka vilkuili kahta sohvalla istujaa mustilla silmillään lähes hätääntyneesti. Varoittamatta se loikkasi kiharatukan jalkaan kiinni, takertuen siihen käsillään kuin kiukutteleva pikkulapsi.
”Ei. En lähde minnekään, meillä on sopimus, et voi häätää…” Kaaoksen summonin puhe vaipui epäselväksi muminaksi, ja Zeph ei hennonut ravistaa sitä irti jalastaan. Hän ei myöskään tiennyt, mitä sanoisi – ei hän ollut häätämässä tätä lopullisesti, mutta jos kerta tilanteen parantamiseen tarvittiin erillään oloa…

”Se kuulostaa… upealta. Joskus luulen olevani menettämässä järkeni, koska Fukaikan on lähestulkoon sekoittanut omansa mieleeni.”
”Sen uskon. Onneksi Rís ei tee mitään sellaista”, Valerie sanoi hymyillen ja Rís naurahti.
”Miksi minä haluaisin sulautua jonkun mieleen? Se vaikuttaa epämiellyttävältä puuhalta”, hän sanoi nyrpistäen sievää nenäänsä.
”Ei. En lähde minnekään, meillä on sopimus, et voi häätää…”
”Ei kukaan ole sinua lopullisesti häätämässä”, Valerie sanoi, mutta Rís huitaisi kädellään tämän vaikenemaan ja käveli Fukaikanin vierelle kyykistyen sitten tämän tasolle.
”Kuules riiviö, sinä tulet minun mukaani. Joko vapaaehtoisesti tai pakottamalla”, hän sanoi ja tökkäsi summonia kylkeen.
”Ja tähän tarvitaan myös sinua”, Valerie sanoi Zephille hymyillen ”Sinun täytyy työntää häntä pois mielestäsi, jotta saamme hänet lähtemään Rísin mukaan.”

Ovikellon soitto keskeytti heidän keskustelunsa ja ruskeahiuksinen kurtisti kulmiaan.
”Kuka ihme siellä nyt on?” hän ihmetteli ääneen ja marssi ovelle avaten sen.
”Anteeksi vain neiti, mutta kuka te olette?” kuului hämmentynyt ääni eteisestä. Ovi paukahti kiinni ja kohta eteisestä kantautuivat olohuoneeseen nopeat askelet.
”Hei, te ette voi vain marssia minun kotiini!” Valerie huudahti.
”Minä en tietääkseni ole tehnyt mitään mihin armeijan pitäisi sekaantua”, hän jatkoi hölmistynyttä puhettaan.
”ZEPHANIAH! MITÄ SINÄ TÄÄLLÄ TEET!” vaaleahiuksinen nainen huudahti äkäisesti ja tarrasi sokean olkapäihin tiukasti välittämättä Fukaikanista pätkääkään.

Fukaikan puristi entistä lujemmin mestarinsa jalkaa, ja harvinaisen inhimillisen näköisestä summonista näkyi, kuinka paljon se taisteli yrittäessään päästä irti maustepilven aiheuttamasta huumaustilastaan. Vaikka henkiolento oli väkivaltainen, ilkeä, pahakin suorastaan, se oli jo aivan liian tottunut omistajaansa, eikä halunnut irrottaa tästä.
”Kuules riiviö, sinä tulet minun mukaani. Joko vapaaehtoisesti tai pakottamalla”
”Unissasi!”
Mustasilmän nenään polttavan vahva kanelin tuoksu sai sen yskähtämään hiljaa, mikä vei tehoa kiukuttelevaksi sortuvalta ärähdykseltä. Alahuuli mutristui kapinoivasti, ja oli ilmiselvää, ettei kaaoksen summon lähtisi kiltisti.

Zephaniah huokaisi hiljaa, miettien itsekseen kuinkahan pitkään kestäisi, ennen kuin hänen varpaisiinsa tulisi kuolio. Ei Fukaikan niin kovaa oikeasti puristanut, mutta hän oli koko ajan lievässä shokissa summonin esiintymistavan muuttumisesta.
Hän nyökkäsi Valerielle, puhaltaen keuhkonsa tyhjiksi. Kaikessa rauhassa hän keskittyi siihen tavallista kevyempään kosketukseen, jona summonin läsnäolo tuntui hänen mielessään. Se oli niin erillinen verrattuna siihen, kun henkiolento pesi hänen ruumiissaan. Hän pystyi erottamaan sen rajat, ja tönäisi rajusti. Fukaikan inahti hiljaa, päästäen otteensa irti ja kiepsahtaen pienelle kerälle, yhtäkkiä takaisin käärmemäisessä hahmossaan – mutta yhä niin sekaisin kanelista ettei muuhun pystynyt kuin pitämään pientä, surullista ääntä samalla kun kiharatukan ilme muuttui tuimaksi tämän pitäessä summoninsa poissa mielestään.

Ja juuri silloin, pahimpaan mahdolliseen aikaan Nía ilmestyi paikalle. Ilmankin Valerien huudahduksia neidistä ja armeijasta hän pystyi päättelemään rakkaansa olevan tulossa – sokea oli oppinut tunnistamaan naisen ihanan tuoksun.
Huuto ja kädet hänen olkapäillään saivat Zephin puristamaan silmänsä kiinni hetkeksi, jonka jälkeen mies sipaisi toisen poskea hennosti.
”Nía, odota hetki, selitän kaiken – Rís, raahaa Fukai pois niin kuin olisi jo! Minua ei ole pahemmin opetettu sulkemaan mieltäni!”

Rísin silmät laajenivat, kun vaaleahiuksinen nainen pyyhälsi olohuoneeseen kuin omaansa ja ryhtyi rähjäämään Zephille.
”Nía, odota hetki, selitän kaiken – Rís, raahaa Fukai pois niin kuin olisi jo! Minua ei ole pahemmin opetettu sulkemaan mieltäni!”
Tuo sai summoniin liikettä. Tämä loitsi silmää nopeammin Fukaikanin jonkinlaisiin näkymättömiin kahleisiin ja kohta tämä oli valtavan kuplan sisässä. Kumpikin katosivat näkyvistä ja hetken kuluttua Valerie tunsi Rísin läsnäolon kaikonneen, he olivat jo useamman kilometrin päässä.
”Hienoa Zeph, hienoa työtä”, Valerie kehui ja hymyili uskomattoman kauniisti.

”Ja nyt hyvä herra! Sinä selität tämän kaiken minulle nyt heti etkä ylihuomenna!” Nía aloitti rähjäämisen uudestaan ja ravisteli Zephiä olkapäistä.
”Sinun piti lähteä lähimaille kävelemään! Arvaa vain säikähdinkö minä, kun havaitsin sinun joutuneen kauas lähiteiltä ja vielä sisälle jonnekin taloon! Mikä ihme ajoi sinut tänne?! Mitä tuo sanoi tai teki, että sai sinut tänne?!” Nía mulkaisi hätääntyneen näköistä Valerieta erityisen pahasti.