//Yksinpeli, tapan Lea Faustin pois. Hahmo muuttui turhakkeeksi…//

Se oli kaunis yö, kaunis todellakin. Oikein valtava, täysi kuu helottamassa taivaalla, kevyt ja karmaiseva tuuli heiluttelemassa puiden oksia. Lea ei tiennyt tästä mitään, hän nukkui syvää, horroksensekaista unta kylmyyden takia, pienenä myttynä puun juurille asettuneena. Pieni, innostunut hymy kareili hänen huulillaan samalla kun hennot väriaallot pyyhkivät unien mukana suljettujen silmien ylitse.

Paha vain, että tuo etelän suljetulla saarella varttunut ei tiennyt yhtään mitään maailmasta, ja siitä että täysikuulla ei kannattanut nukkua puolustuskyvyttömänä metsässä. Olihan maailmassa sen nimisiä raukkaparkoja kuin ihmissudet.

Hyytävä ulvonta ei herättänyt pirteää saridiaania, eikä hän ehtinyt herätä ollenkaan kohtaamaan valkeita kulmahampaita, vahvoja leukoja jotka nappasivat kiinni suhteellisen heikosta kallosta, louskauttaen sen pieniksi murusiksi. Harvinaisen iso peto sai hauskat kasvot muuttumaan tunnistamattomaksi mössöksi, eikä sitä haitannut ollenkaan kuolleen neitokaisen muutos näkymättömäksi – peto haistoi ja maistoi tarpeeksi hyvin, voidakseen popsia suuhunsa suuren kimpaleen neidistä ennen kuin hylkäsi saaliinsa retkottamaan maahan, ja kiertyi itse kerälle nukkumaan.

Aamulla ihmiseksi palautunut herra pakeni paikalta, jättäen ruumiin onnekkaiden lintujen nokittavaksi.