// Sovittu peli //

Lucretia oli jälleen liikkeellä, valmiina tappamaan jonkun uhrin ruuakseen ja tyydyttäkseen loputtoman verenjanonsa. Tuolla ei ollut ratsua, mutta ei hän tarvinnutkaan. Mustan suden hahmossa liikkuva vampyyrinainen jolkotti rauhallisena pitkin suuren järven viertä kohti lähintä kylää, Sesurua. Sinne tosin olisi vielä matkaa. Yö oli vasta alkanut, mutta se oli jo nyt täynnä elämää. Jostain kaukaa kuului villisusien kaunista, lumoavaa laulua. Sitä terästivät pöllöjen rauhalliset huudahdukset, kuin orkesterin torvensoittajat. Lucretia itse oli tuon öisen musikaalin tappaja, murhaaja, peto, joka sankarin pitäisi tappaa. Mutta tässä näytelmässä ei ollut sankaria, vain Lucretia...
Puut kurottivat puisia sormiaan kohti taivaita ja ylitse käyvä tuuli sai ne taipumaan tahtoonsa, suuren voiman edessä. Lucretia nautti tuosta upeasta yöajasta. Oli täysikuu. Kuolemankalpea valo heijastui ympäristöön, kertoen synkkää tarinaa tuon vampyyrinaisen murharetkistä. Lucretia oli aika utelias tietämään olikohan muitakin matkalla tuohon samaan kaupunkiin yöllä. Muita vampyyrejä olisi hauskaa nähdä... Muita olentoja kun Lucretia ei oikein kunnioittanut.
Suden hamossa oleva vampyyri pysähtyi hetkeksi ja katseli järvelle. Järvi kylpi kuunvalossa, kuin hopeinen laguuni. Se oli taijanomainen, jopa pelottava. Mutta eihän Lucretia pelännyt mitään. Pikkuisen vampyyri kumartui ja alkoi juoda vettä. Hänen teki niin mieli verta, että voisi puraista itseään vain saadakseen maun suuhunsa, mutta se olisi ollut tyhmää. Oli vain parempi odottaa jotain uhria. Hetkeksi Lucretia kuoriutui tuosta sudennahasta, paljastaen vampyyrin olemuksensa luonnolle ja metsälle. Hetken aikaa päätti nuori vampyyri levätä veden äärellä, kerätä vähän voimia ennenkuin jatkaisi matkaa.

Asamashii käveli rauhallisesti pitkin pimeää metsää. Hän nautti metsän öisestä elämästä oikeastaan enemmän kuin päivällä näkyvästä liikkeestä. Mies katseli eteensä hajamielisesti ja luotti enemmän hopeakettumuotonsa vahvistamiin kuulo- ja hajuaisteihinsa kuin näköönsä. Ikäväkseen hänen oli tosin todettava, että tuuli puhalsi hänen takaa, joten jos joku olisi hänen edessään, tämä huomaisi hänet ennemmin kun hän tämän. Niinpä Asamashii lähti kiertämään päästäkseen tuulen alapuolelle, muuttuen välillä hopeaketuksi, joka vilahteli puiden välissä kuin haamu. Järvelle päästyään Asamashii muuntautui takaisin ihmiseksi ja katseli järven pintaa, joka liikkui hivenen tuulessa. Mies ei ollut vieläkään tuulen alapuolella ja tilanne ärsytti häntä hieman. Hän ei kuitenkaan antanut tilanteen pahemmin häiritä itseään, sillä eipä hän voisi tehdä muuta kuin hakeutua tuulen alapuolelle. Tai leiriytyä järvenrantaan.

Asamashii antoi katseensa kiertää ja hän näkikin pienen poukaman huomattavasti kauempana. Mies muuttui jälleen hopeaketuksi ja lähti kulkemaan järven reunaa seuraillen kohti poukamaa. Hänen askelistaan ei kuulunut äännähdystäkään kun hän sukelteli järven reunaa kiertävien puiden lomassa. Lopulta Asamashii saavutti poukaman ja hän tutki vielä paikan läpikotaisin, ennen kuin muuttui ihmishahmoonsa. Koska täysikuu hohkasi kylmää valoaan, ei Asamashii viitsinyt sytyttää nuotiota valaisemaan pientä aluetta ja synkentämään loppu metsää. Ja kylmyyttä vastaan hän suojautui paksulla turkisviitalla, jonka oli ostanut kylästä jossa oli viimeksi ollut. Turkis oli todella lämmin ja mukava nukkuma-alustakin, mutta silti mies suunnitteli antavansa sen pois. Liika hienostelu ja mukavuus veivät luonnosta sen oman maun. Asamashii katseli järvelle turkkiinsa kietoutuneena ja mietti kuinka kaukana lähin kylä mahtoikaan olla.

Lucreita polvistui hetkeksi vampyyrimuodossaan veden ääreen ja katseli sen hopeista pintaa, johon kuu maalasi kauniisti pitkillä siveltimenvedoillaan tummia sävyjä. Missään ei näkynyt elämää, ei edes vesilintuja. Pahuuden ja kuoleman aura sävähdytti pitkälle tuosta olennosta ja jokainen vähänkin järkeä omistava olento yleensä luikki suosiolla karkuun tuon paholaisnaisen luota. Paholaisen morsian, pimeyden ruhtinatar. Ympärillä oli pelkkää tyhjyyttä, ei mitää, ei ketään. Tuntui kuin Lucretia olisi kävellyt pelkässä pimeässä huoneessa, kuten hän aina käveli, ikuisessa pimeydessä, ikuisessa tyhjyydessä.
Metsä vasemmalla ja vesi oikealla, kaksi vastavoimaa, toinen kylpi valossa, toinen oli kuin pedon musta kita. Mutta tuossa tyhjyydessäkin oli jotain, nimittäin Lucretia aisti toisen olennon. Hän ei tiennyt mikä tai kuka se oli, mutta jokin ihmismäinen olento silti. Uteliaana Lucretia lähti kulkemaan näkymätöntä polkua pitkin, etsien katseellaan salaperäistä olentoaan. Ehkäpä tuosta saisi mukavan alkupalan, ennenkuin joisi jonkun ihmisen kuiviin sitten kylässä.
Mitä lähemmäs Lucretia eteni sitä nopeammin tuo huomasi kaksijalkaisen, mieheksi aistimansa olennon. Mies oli pitkä ja melko voimakkaan oloinen. Ympärillä oli turkis ja hiukset olivat upeat, hohtivat kuutamossa. Ei se sentään ihminen ollut. No se ei ollut ongelma, veri kuin veri. Sama se minkä olennon. Omahyväisenä ja ylpeänä Lucretia lähti kävelemään lähemmäs, äänettömästi, käyttäen hyväkseen varjoja ympärillään.

Asamashii kuunteli metsän ääniä ja katseli samalla kuun valaisemaa järveä. Hän tunsi ettei ollut yksin, mutta ei tehnyt elettäkään lähteäkseen. Hänen olisi ensin saatava tietää mikä häntä tarkkaili ja ennen kaikkea miksi. Mies haukotteli ja otti taskustaan hieman leipää ja alkoi syömään sitä. Hän piti katseensa järvessä ja tuijotti sitä kuin lumoutuneena. Leivän loputtua Asamashii otti hieman mukanaan kantamasta leilistä viiniä ja yksinkertaisesti odottamaan milloin tarkkailija päättäisi tulla esiin. Jos päättäisi tulla ollenkaan.

Miestä ei pahemmin haitannut ajatus, ettei hän saisi levättyä loppuyön aikana. Hän voisi päivälläkin nukkua, olihan yö parempaa aikaa olla liikkeellä. Mies vilkaisi metsään eikä nähnyt paljoa mitään, sillä suuret puut peittivät kuun hopeisen hehkun oksillaan ja antoivat mättäiden kylpeä pimeydessä. Hän käänsi katseensa takaisin järvelle ja pohti olisiko järvessä millainen kalakanta. Paistettu kala kuulosti nimittäin Asamashiista erittäin hyvältä aamiaiselta. Ellei sitten hänen tarkkailijallaan ollut muita suunnitelmia...

Lucretia väijyi varjoissa, kuin käärme luolassa ja lipoi huuliaan. Miten upea tuo olento olikaan, harmi, että hänen pitäisi tappaa tuo. Mutta toisaalta, ensin voisi pitää hauskaa, sitten vasta tappaa... Se kuullosti paljon mielenkiintoisemmalta. Lucretia oli kuitenkin sen luokan vampyyri, ettei suuremmin välittänyt toisten elämästä, kunhan hänellä vain oli kivaa. Sitäpaitsi, jos ei Lucretia saisi tuota miestä, miksi kenenkään muunkaan piti saada? Niin yksinkertaista elämä oli. Ja mikä olisikaan parempaa kuin leikkiä muiden elämällä, kuin sätkynukeilla? Pelkkiä lankoja liikuttelemalla Lucretia sai lähes kenet tahansa tekemään tahtonsa mukaan.
Hitaasti, kärsivällisesti, naarasvampyyri lähti hiipimään eteenpäin. Sammaleet hiljensitävät hänen askeleitaan olemattomiksi, tuon ottaessa suuren, mustan suden hahmon jälleen kerran. Oli hupaisaa joskus hyökätä muunakin, kuin vampyyrinä. Olisi myös hauskaa nähdä, kuinka paljon tuolla miehellä oli kykyä ja halua taistella sekä elää. Lucretia lipoi huuliaan ja lähti juoksemaan, hiivittyään tarpeaksi lähelle. Vihaisena muristen varjoista syöksähti peto, joka oli kuin suoraan kauhusadusta, se villi eläin, joka repisi sankarin kappaleiksi, ennenkuin tuo ehtisi pelastaa prinsessaansa.
Lucretian terävät hampaat oli suunnattu kohti uhria, mutta vielä tuo ei kunnolla hyökännyt. Alkuloikka oli pelkkää hämäystä, illuusiota keskellä yötä ja Lucretia laskeutui uhrinsa taakse, muutaman metrin päähän, samantien loikaten uudelleen kohti. Olisi hupaisaa nähdä, miten mies reagoisi. Kunhan ei lähtisi karkuun, se olisi todella, todella sääli.

Asamashii kuuli pienen äänähdyksen varjoista, mutta hän ei antanut huomaamisensa näkyä. Hän jaksoi odottaa, mikä ikinä metsässä olikin. Mies hymyili hieman, odotti tarkkailijansa seuraavaa liikettä. Ihmetys valtasi miehen kasvot, hänen haistaessaan suden. Lähellä. Oliko hänen seuraajansa muuttujademoni kuten hän itse? Suden ilmestyminen keskeytti Asamashiin mietteet ja hän nousi ylös suden loikatessa toistamiseen kohti. Hän mietti miten asian hoitaisi, mutta koska oli varma siitä, että hänen edessään oleva susi oli muutakin kuin hänen edessään hampaitaan väläyttelevä otus, hän päätti puhua.
"Mitä sinä tahdot?"
Paksu viitta roikkui Asamashiin hartioilla ja tahtoessaan hän olisi voinut siepata tikarin käteensä, mutta hän ei uskonut, että edessään oleva haluaisi pelkästään tappaa hänet. Ei, tarkkailija olisi hyökännyt suoraan kohti. Hajumuutoksen lisäksi tämä erotti miehen edessä olevan yksilön luontokappaleista. Luontokappaleet toimivat vaistojensa varassa, eivätkä yrittäisi säikytellä, mitä hänen edessään tekevä susi yritti. Mies lähestulkoon hymyili huomattuaan, kuinka mielenkiintoiseksi yö olikaan muuttunut.

Mukavaa. Tuo mies siis oli hyvä taistelija, ei mikään surkea pelkuri, joka lähtö pakoon nähdessään pedon. Lucretia hymyili, miten nyt susi ikinä voikaan hymyillä, omaa, kieroa hymyään. Pientä murinaa kantautui suden kurkusta. Selvästi tuo oli myös fiksu uhri, ymmärsi pysyä rauhallisena, järkevänä, sillä ei ollut täysin helppoa kohdata täysikasvuinen susi. Mutta tuon enempää ei Lucretia hyökkäillyt, hän antoi miehen puhua ja kierteli tämän ympärillä, virnuillen kuin itse paholainen.
"Olen vaikuttunut... Ottaen huomioon, ettet ole vampyyri..."
Lucretia nauroi, puoliksi vampyyri naurua, puoliksi suden murahtelua. Erikoinen ääni se oli, pelottavakin. Lucretia ei välittänyt muista olennoista. Hänelle vain ja ainoastaan vampyyrit olivat kunnioittamisen arvoisia, joten tuota olentoa, mikä sitten olikaan, Lucretia katseli ja tulisi kohtelemaan kuin kadulta löytynyttä raatoa.
Lopulta Lucretia pysähtyi miehen eteen, katsoi syvälle silmiin ja samalla muuttui takaisin omaan vampyyrimuotoonsa.
"En halua sinusta mitään, noin henkilökohtaisesti..."
Lucretia naurahteli hiljaa. Olisikohan miehellä jotain mitä varastaa, ihan mitä vain? Lucretia etsi tarkoilla silmillään pienintäkin asiaa, minkä voisi nappaista mukaansa. Eipä hän mitään sille voinut, että oli kleptomaani. Lucretia käveli veden äärelle ja katseli vähän kuutamoa, joka heijastui tyynen järven pintaan, kuin tuhansia hopeasäikeitä laskeutuisi maahan.
"Kaunis yö, eikö?"
Lucretian ääni oli kuin viettelijättärellä, mutta julma, kylmä ja tunteeton.

Asamashii ei seurannut katseellaan kiertävää sutta, vaan tyytyi olemaan paikallaan. Hän tiesi, että susi saattaisi hyökätä hänen kimppuunsa takaapäin, mutta hän ei uskonut niin käyvän... Kuitenkin hän saatteli suden kierrokset niin pitkälle kuin sivusilmällään näki. Oikeastaan mies ei pahemmin luottanut silmiinsä, varsinkaan näin pimeällä, joten hänen ei olisi tarvinnut rasittaa silmiään suden seuraamisella, mutta kai hän sittenkin epäili sutta. Tai jotain sudessa. Suden puhuessa, Asamashii päätteli tämän olevan vampyyri. Tai sitten joku joka ihaili vain vampyyreja. Lopulta susi lakkasi kiertelemästä ja asettui hänen eteensä, muuttuen lopulta ihmismäisempään muotoon. Asamashii antoi katseensa laskeutua naisen hiuksista aina varpaisiin asti, eikä viitsinyt peitellä sitä, että katsoi toista. Ja arvioi. Naisen siirryttyä hieman kauemmaksi hänestä, lähemmäs järveä, Asamashii rentoutui hieman ja naisen kysymyksen jälkeen hän astahti hieman lähemmäs järveä. Mutta vain hieman, hän ei halunnut joutua liian lähelle vampyyria. Ainakaan vielä.
"Kaunishan tämä yö on, vaikka olen nähnyt kauneempiakin."
Asamashii korjasi hieman viittaansa ja katsoi vampyyrinaisen selkää hetken. Hän ei kuitenkaan viitsinyt sanoa mitään.

Tuo mies oli todella rauhallinen, melkeinpä rento, Lucretian epäeläväisessä seurassa. Vampyyrinainen katseli vettä ja kääntyi sitten taas kohti miestä.
"Mikä tuo sinut tänne? Tuskin veren metsästys, niinkuin minulla"
Lucretia nauoi omaan, mielenvikaista nauruaan. Tosin, ei hänestä olisi kovin suurta vaaraa tuolle miehelle. Hän ei ollut ihminen, joten vampyyrin halut eivät tulleen pintaan. Sitäpaitsi, oli aivan turha riskeerata henkeään alkamalla taistella tuon kanssa. Vaikutti voimakkaalta, joten Lucretia tyytyisi vain kiusaamaan. Sitäpaitsi, miksi pitäisi tappaa tuo reppana? Siitähän voisi olla Lucretialle hyötyä useamminkin.
"Kerrohan, komea nuorukainen, mikä sinä olet. Et ole ihminen, et vampyyri, et haltia..."
Lucretia uteli. Oli vaikea yrittää näytellä kiinnostunutta, sillä Lucretialle oli yhdentekevää, mikä tuo olento oli. Vampyyrihän se ei ollut, joten eipä ollut aiheitta kunnioitukseenkaan.
Yö molempien ympärillä tiheni. Pimeys kietoi heidät molemmat ympärilleen, pitäen otteessaan kuin koiraa hihnassa. Lucretia tiesi, ettei ollut täydellisen yksin tuon miehen kanssa. Tarkkavaistoinen nainen aisti toisia vampyyrejä. Olisi melkoisen sääli, jos nuo löytäisivät ja tappaisivat hänen uuden leikkikaverin. Pitäisikö asialle tehdä jotain? Tuskinpa, eihän se ollut Lucretian asia, elikö vai kuoliko mies. Sitäpaitsi, Lucretian pitäisi päästä kaupunkiin, ennenkuin päivä koittaisi. Hän tarvitsisi verta, kuten joka yö.

Naisen kysymys yllätti Asamashiin. Tai tarkemmin ottaen hänet yllätti se, että nainen vaivautui kysymään häneltä jotain tuollaista ns. turhaa tietoa. Mies oli nimittäin huomannut kuinka viileästi vampyyri käyttäytyi. Viileästi ja etäisesti.
"Ei, en ole täällä etsimässä itselleni yöpalaa. Olen matkalla johonkin lähikylään, mistä voisin saada jotain työtä."
Asamashii katsoi kohti naista, yrittäen oikeammin katsoa tätä silmiin. Hän ei ollut usein tavannut vampyyreja ja jos oli, nämä olivat olleet hänen tappolistallaan. Oli siis mielenkiintoista keskustella vampyyrin kanssa, jota hänen ei pitäisi välttämättä tappaa.

Hän hymähti naisen toteamukselle komeasta nuorukaisesta, sellaisten hienousten lateleminen oli turhaa, ainakin Asamashiin kohdalla. Hän ei oikeastaan pahemmin välittänyt imartelijoista, eikä ainakaan imartelijoista, joista näki, etteivät he olleetkaan sitä mieltä mitä sanoivat.
"Olen muuttujademoni."
Mies levitti hieman käsiään, kuin liike ja sanat selittäisivät kaiken.
"Molemmat vanhempani ovat, joten olen täysiverinen muuttujademoni. Oletko sinä ollut aina vampyyri, vai oletko muuttunut pureman jälkeen?"

Lucretia naurahti hiljaa, kylmästi jo kolkosti. Miksi tuo etsi töitä? Ainakaan näin myöhään. Eihän kaupungissa ketään ollut hereillä, joten tuo olisi voinut nukkua hyvin yön yli ja liikkua aamulla. No jaa, eihän se ollut vampyyrineidon asia. Silti se oli epäilyttävää. Ehkäpä tuo oli naamioitunut vampyyrinmetsästäjä. Kyllä niitäkin tapasi aina silloin tällöin, vaikkei edes haluaisi. Jotenkin Lucretialla oli outo "kyky" joutua aina vääriin porukoihin vain koska oli olemassa. Sellaista se oli. Lucretia sipaisi pitkiä hiuksiaan ja hymyili ylpeänä ja itsevarmana. Jaa jaa... Olisi kiintoisaa nähdä, pystyisikö tuo mies vastustamaan häntä. Se oli suurta hupia.
Kuullessaan, mikä tuo olento oli, Lucretia sähähti hiljaa, tuskin kuuluvasti.
"Vai demoni... Teikäläisiä ei ole näkynyt paljon..."
Lucretia tuhahti ja puhui, kuin roskalle.
"... Kiehtovaa... Ja minun syntymäni ei sinulle suuremmin kuulu, mutta kyllä, olen aina ollut vampyyri."
Lucretia hymähti kuolettavaa hymyään ja kierteli hieman uteliaana muuttujademonin ympärillä. Mikäköhän tuon nimi oli? Vaikka parempi olla tietämättä, koska jos tiesi jonkun nimen, siitä henkilöstä tuli tärkeä. Ja todellakaan demoni ei ollut suuremmin vampyyrin mieleen. Kiehtovaa silti. Paljonkohan tuossa miehessä oli vastustajaa hänelle? Lucretia kierteli demonin ympärillä ja sipaisi välillä tuon hiuksia tai vaatteita.

Asamashii jatkoi seuraajan osaansa, kun nainen kiersi hänen ympärillään. Mies oli huvittunut vampyyrin tavasta välillä hipaista häntä. Hän seurasi vielä hetken kuinka nainen pyöri hänen ympärillään, mutta astahti sitten pois tämän 'ringistä'. Hän katsoi vampyyrinaista, odottaen miten tämä reagoisi hänen pois siirtymisestään. Asamashii pohti naisen äänensävyjä ja käyttäytymistä, mutta hän ei saanut tästä oikein selkoa. Käyttäytyminen ja puhe olivat ristiriidassa toisiinsa nähden... Mitä vampyyri halusi? Verta oli yksinkertaisin vastaus, mutta jostain syystä nainen ei vielä ainakaan ollut yrittänyt tehdä Asamashiista yöpalaansa. Nauttiko tämä pelaamisesta saaliidensa kanssa?
"En minäkään ole nähnyt kovin montaa vampyyriä. Vaikka tuskin tämä tieto sinua kiinnostaa."
Mies kietaisi viittaa paremmin ympärilleen, sillä siitä asti kun vampyyri oli ilmestynyt paikalle, oli viitta roikkunut tippumaisillaan hänen olkapäiltään. Nyt hän oli kyllästynyt nykimään viittaansa jatkuvasti ylös. Lisäksi hän kosketti kevyesti tikariaan, oli mukava tietää sen olevan yhä siellä, missä kuvitteli sen olevan.
Asamashii oli tullut siihen tulokseen, että nainen aikoi imeä hänet kuiviin, kirjaimellisesti.

Sangen huvittavaa. Yleensä ihmismiehet oli todella helppo lumota, senkun näytti kauniilta ja vähän katseli syvälle silmiin, se oli siinä. Mutta tämä demoni oli voimakas, siinä oli haastetta. Demoni ei ollut heikko ja surkea, kuten ihmismiehet, jotka lankesivat heti maahan neidon nähtyään. Tästä Lucretia suuresti piti, joku, joka ei ollut taivuteltavissa, jota ei voinut vietellä, joku, jota pystyi kutsumaan mieheksi. Kiintoisa tilanne, tällaiseen Lucretia oli törmännyt joskus vuosia sitten, hän ei muistanut enää kovin hyvin, missä ja milloin.
Lucretia vain hymyili ovelasti, miehen astuessa kehästä taaemmas, pois neidon kalman kylmien sormien ulottumattomista.
"Et siis tunne kaltaisiani hyvin? Sepä mukavaa..."
Lucretia naurahti hiljaa. Ei hän edelleenkään ollut millään tapaa kiinnostunut tuosta miehestä, mutta olisi mukavaa tietää nimi, vaikkei sillä mitään tekisikään. Se vain kuului tapoihin kysyä. Lucretia pysähtyi jälleen miehen eteen ja vain katseli syvälle silmiin.
"Ja mikä mahtaa olla nimesi?"
Vampyyri kysyi, kuin olisi päivänselvää, että hänelle kerrottaisiin nimi, kukaan ei sanoisi ei hänenlaiselleen, upealle vampyyrille. Tosin sitä Lucretia ei ollut huomioinut, jos tuo demoni kysyisi hänen nimeään. Uskaltaisiko sitä paljastaa? Nimessä oli kuitenkin suuri voima ja sitä saattoi käyttää väärin. Olisi sääli, jos demoni käyttäisi.
"Jos näytät olevan matkallasi yksin. Voit tietysti matkata kylään asti kanssani, se ei ole suuri vaiva"
Lucretia jatkoi pienen tauon jälkeen, samanlaisella, tympeän itserakkaalla äänensävyllä.

Asamashii ei vastannut heti naisen kysymykseen ja pian kysymyksiä olikin useampi. Mies mietti vielä hetken mitä vastaisi, katsoen naista silmiin.
"Sanoin etten ole tavannut montaakaan vampyyriä, mutta se ei tietenkään tarkoita, ettenkö voisi tietää vampyyreista yhtä ja toista."
Mies hymyili hieman ennen kuin jatkoi.
"Nimeni on Asamashii. Mikähän mahtaa olla teidän nimenne?"
Asamashii heilautti hieman kättään, kevyt kohteliaisuuden ele, jota hänellä oli tapanaan käyttää naisten seurassa. Hän vilkaisi kysymyksensä jälkeen järveä ja nautti kauniista maisemasta, ennen kuin palautti katseensa naisen silmiin. Hän kieltämättä piti naisen silmistä.
"Matkaan mielelläni kylään kanssasi."
Niin. Pidä vaarattomat lähelläsi ja vaaralliset vielä lähempänä, Asamashiin olisi helpompi kulkea, jos hänen ei tarvitsisi miettiä missä verta himoitseva vampyyri mahtaisi olla. Lisäksi, hän oli utelias ja valmis oppimaan uutta vampyyreista.

Lucreti oli kurissa ja nuhteessa kasvatettu aatelisperheen tytär, joten kyllä hänellä käytöstapoja oli, ne olivat upputuneet syvälle Lucretian selkärankaan, joten siellä ne pysyivät ja tulivat esiin tarvittaessa.
"Olen Lucretia"
Vampyyri niiasi samalla, kun Asamashiiksi itseään kutsuva mies heilautti kättään. Erikoinen nimi, hyvin erikoinen.
"Asamashii... Miten runollinen nimi. Alku kuullostaa huulissa niin voimakkaalta ja loppu kuin pehmeä kuiskaus tuulen lomassa... Asamashii"
Lucretia maisteli nimeä suussaan hetken aikaa ja naurahti sitten hiljaa, omaa, vähän mielenvikaista vivahdetta omaavaa nauruaan. Mitä pidemmälle yö eteni, sitä enemmän se näkyi Lucretian käytöksessä. Hän oli peto, joka ei tuntenut mitään ja samalla tunsi kaiken, vihasi ja rakasti yöllistä maailmaa, halusi elää siinä kaaoksessa, jonka hän voisi järjestellä. Ja yön eteneminen sai hänen kasvavan petonsa etenemään. Hän tarvitsisi verta. Mutta kokemuksesta oli helppo sanoa, ettei demonin veri ollut paras mahdollinen. Se oli hapanta ja karvasta, maistui mustalta noelta suussa. Siitä tuli paha olo.
"Miten hurmaavaa saada miesseuraa yksinäiselle matkalle."
Vampyyrinainen katseli tiiviisti Asamashia ja yritti arvuutella, mitä tuon päässä liikkui. Demoneihin ei ollut luottamista, ne olivat pimeydestä syntyneet, kuten vampyyrit, mutta aivan erilaisia. Pahuutta... Sitä demoneissa oli. Tuskin tämäkään herrasyksilö olisi poikkeus. Samanlaista pahuutta hänessäkin, kuin kaikissa muissa, vaikkei sitä aistinut. Lucretian ei tarvinnut aistia, hän tiesi olevansa oikeassa, hän oli aina oikeassa, ilman poikkeuksia. Lucretia käänsi lopulta katsettaan, samalla kun lähti kävelemään eteenpäin.

Asamashii nyökkäsi Lucretian esittäytyessä ja niiatessa. Hän ei ollut aikoihin nähnyt yhtä muodollista tervehdystä. Hän ei kuitenkaan voinut olla hymyilemättä naisen analyysille miehen nimestä.
"Kiitos sanoistasi. Eipä kukaan ole ennen luonnehtinut nimeäni tuolla tavoin. Lucretia, vahva ja kaunis nimi."
Asamashii myönsi olevansa huono sanomaan jotain toisten ulkonäöstä tai nimistä. Hän pyrkikin kiertämään tällaiset kysymykset tai vastaamaan niihin niin ympäripyöreästi kuin osasi.
Asamashii vilkaisi vielä järvelle ja kuunteli samalla metsästä kuuluvia ääniä. Joku liikkui siellä, ehkä useampiakin. Hän luonnehti kuulemansa perusteella kulkijat eläimiksi, mutta koska hän ei halunnut muuttua naisen edessä hopeaketuksi, mies ei osannut sanoa mitkä eläimet olivat kyseessä. Hän palautti katseensa naiseen ja päätti olla varuillaan myös mustan metsän suhteen. Ties vaikka naisella olisi ystäviä piilossa, vaanimassa onnettomia jotka Lucretia sai mukaansa.
"Minusta on myös mukavaa saada kulkea kauniin naisen seurassa. Matka sujuu näin nopeammin ja mukavammin."
Asamashii vilkaisi vielä metsään ja lähti sitten seuraamaan Lucretiaa.

Lucretia hymähti. Miten viehättävän kömpelöltä Asamashin sanat kuullostivatkaan. Yritti olla kohtelias ja kompastui omaan arvokkuuteensa. Miten nautinnollista, joku, joka ei ollut samanlainen aatelinen, kuin Lucretia, ei osannut hienoa hovikäyttäytymistä ja silti oli miellyttävä. Ei turhan tylsä. Saattoihan sitä olla herrasmies ilman, että nimessä oli keskellä sana "von".
"Oi, kiitän."
Lucretia hymyili ylmpeänä ja naurahti hiljaa, jatkaen kepeää ja siroa askellustaan metsää pitkin. Hän liikkui äänettömästi, kuin öinen tuuli. Häntä ei pystynyt näkemään tai kuulemaan, ellei ollut tottunut liikkumaan vampyyrien tavoin, kuten ovelat metsästäjät. Joskus Lucretia ihmetteli, miten ihmiset pystyivät tappamaan vampyyrin niinkin helposti. Vampyyrithän olivat rotunsa huippu, täydellisiä eläimen ja ihmisen parhaita puolia omaavia petoja. Luonnon kasvatteja, kuun ja veren lapsia. Uskomatonta, että vampyyreitäkin voitiin tappaa.
Metsä tuon kaksikon ympärillä tuntui olevan täynnä elämää. Lucretia ei tiennyt, liikkuiko Asamashii öisin yleensä, mutta neito oli oppinut tunnistamaan jokaisen yön äänen, tunsi ne kuin omat aseensa. Yö oli hänen aikaansa. Pian Asamashin kohteliaisuudet jatkuivat.
"Kiitän, jälleen. Toki myönnän, että olen kaunis, mutta mukavaa kuulla se myös."
Lucretia sipaisi vähän hiuksiaan ja katsahti erikoinen pilke silmäkulmassaan Asamashiin.
Yölliset äänet, jotka kuuluivat vain niille, jotka osasivat oikein kuunnella, saivat Lucretian havahtumaan. Metsässä oli jotain... hän oli siitä aivan varma, eikä se luvannut mitään hyvää. Saattoi olla vain tavallisia petoja, kuten susia. Tai sitten jotain paljon pahempaa...
"Sinua varmaan kiinnostaa, Asamashii, ettemme ole täysin yksin... Demoniaistinne pitäisi olla sen verran hyvä, että huomaatte sen itsekkin."
Lucretia naurahti jälleen. Hän oli tilanteeseen nähden hyvin huoleton. Eihän Lucretian tarvinnut pelätä mitään muuta, kuin metsästäjiä.

Asamashii tyytyi vain nyökkäämään Lucretian mainitsemille kiitoksille. Hän yritti pysyä tilanteen tasalla, niin paljon kuin se oli mahdollista. Nainen liikkui helponoloisesti metsässä, hyvin äänettömästi. Miehen oli kuitenkin helppo seurata tätä hopeakettu- taitojensa vuoksi. Vaikka hän ei ollutkaan hopeakettumuodossaan, kuuli hän silti naisen lähes äänettömät askeleet. Hopeakettuna tämän askeleet eivät olisi olleet niin äänettömiä ja tätä olisi ollut muutenkin helpompi seurata, mutta Asamashii halusi piilotella eläintä joksi kykeni muuttumaan. Ties vaikka hänen tarvitsisi yllättää Lucretia... Naisen huomio siitä, etteivät he olleet täysin yksin, sai miehen havahtumaan ajatuksistaan. Hän kuunteli hetken metsästä kuuluvia ääniä ennen kuin vastasi.
"Niin, aivan kuin meitä olisi seurattu koko matkan lähtömme jälkeen."
Asamashii kuunteli huuhkajan huhuilua ja hiljensi hieman vauhtiaan. Mies olisi kovasti tahtonut tietää, mitä eläinlajia seuraajat edustivat, mutta hänen kuulonsa ei kertonut muuta kuin sen, että seuraajat kulkivat neljällä jalalla. Asamashii käännähti yhtäkkiä ympäri ja jäi katsomaan metsään.
"Ovat tuulen alapuolella..."
Mies kääntyi jälleen Lucretiaan päin ja jatkoi tämän seuraamista. Miksi heidän seuraajansa olivat yhtäkkiä menneet tuulen alapuolelle? Siinä ei tuntunut olevan järkeä... Ellei heitä seurannut kaksi muuttumiskyvyn omaavaa eläinhahmossaan. Jos näin oli, seuraajat olivat tyhmiä. Ja varomattomia.

Lucretia kuullosteli metsää ympärillään. Yleensä Lucretia ei kenenkään seurassa näyttänyt soturintaitojaan, mutta jos ne kerta auttoivat naisen pulasta, hiivattiin ylpeys. Lucretia ponnisti maasta yhdelle oksalle seisomaan ja katseli kuin haukka valppaana ympärilleen. Vampyyrinvaistot toivat eläimelliset vaistot pintaan, etsien heidän seuraajiaan. Ihmisiä ne eivät olleet, se oli hyvä. Kyseessä siis ei ollut pari vampyyrinmetsästäjiä. Saattoi olla pahempaakin.
"Meitä on seurattu... Ajattelin, että he olisivat vampyyreitä..."
Lucretia mutisi ajatuksissaan, yrittäen paikallistaa molemmat. Heitä ei ainakaan ollut kovin paljon, korkeintaan neljä, mutta tuskin edes sen verraan. Ilmassa tuoksui eläimeltä, mutta ei Lucretia uskonut eläinten seuraavan heitä.
"Niin ovat... Mutta keitä he ovat? Aistin eläimen, mutten normaalia sellaista..."
Lucretia katsahti Asamashiin vähän kysyvästi ja hyppäsi puusta tämän vierelle. Tässä koko jutussa ei ollut mitään järkeä. Miksi kukaan haluaisi heitä seurata ja edes yrittää vahingoittaa? Olivat ne mitä tahansa, paremi pysyä liikkeessä.
"Mennään, Asamashi... Ne voivat olla vampyyrejä, enkä mielelläni seurustele nyt kaltaisieni kanssa..."
Lucretia lähti jo kävelemään reippaammin eteenpäin.

Asamashii oli vakuuttunut nähdessään Lucretian loikkaavan puuhun. Hän ei kuitenkaan ollut vielä päättänyt, uskoisiko naisen olevan niin tietämätön seuraajista kuin tämä väitti olevansa. Asamashii odotti Lucretian loikkaavan alas puusta ennen kuin vastasi tämän kysymykseen.
"En osaa sanoa keitä he ovat, mutta koska he menivät yhtäkkiä tuulen alapuolelle, sanoisin heidän olevan kokemattomia saalistuksessa."
Mies käveli hieman eteenpäin, vilkaisten nopeasti taakseen.
"Ja minä uskon heidän saalistavan. Ellei joku sitten halua vakoilla mitä me kaksi teemme."
Ajatus vakoilusta huvitti Asamashiia yllättävän paljon. Hän pysähtyi ja vilkaisi vielä taakseen. Kenties heitä vakoiltiin, mutta miksi? Saalistaminen, joko rahan tai ruoan takia kuulosti todennäköisemmältä. Mies kääntyi ja lähti seuraamaan Lucretiaa.
"Miksi et halua nyt tavata kaltaisiasi?"
Mies otti nopeasti naisen kiinni ja katsoi tätä kysyvästi. Hän yritti kysymyksellään saada jotain päätelmiä siitä, esittikö nainen kuinka paljon käytöksestään, vai oliko hän oikeasti tietämätön siitä, ketkä heitä seurasivat.

Asamashii vilkuili koko ajan kävelleessään ympärilleen ja yritti selvittää missä heidän seuraajansa olivat. Hän toivoi, että kokemattomuuden takia seuraajat päätyisivät välillä tuulen yläpuolelle... Mies rypisti kulmiaan, hän mietti yhä sitä, miksi seuraajat olivat niin yllättäen menneet tuulen alapuolelle. Kokemattomuus oli varmin vaihtoehto. Tai sitten seuraajat vain esittivät. Jos niin olisi nämä olivat siirtyneet tuulen alapuolelle valmistelemaan hyökkäystään. Asamashii naurahti ironisesti. Niin tai näin, pohtiminen ei muuttanut sitä tosi seikkaa, etteivät he olleet kahdestaan.