Guntram hymähti halveksivasti. Hän ei osannut harmikseen lukea toista eikä tiennyt puhuiko tämä totta vai ei. Tietenkin saattoi olla niin, ettei käärme ollut kiinnostunut rahasta, olihan tämä pelkkä pahainen maankiertäjä. Oli miten tahansa, Guntram oli heistä kahdesta se, joka hyötyisi tästä enemmän ja jos toinen oli tajunnut sen, tämä saattaisi tietenkin vaatia jotain muutakin maksuksi kuin rahaa.
Tummatukkainen ei ollut aivan varma, oliko vielä niin epätoivoinen.

Guntram puri huultaan. Tässä se vihjailu tuli. Olisikin ollut naiivia kuvitella, ettei tuollainen mies - niin irstaan kuvan kun tämä oli jo itsestään antanut - olisi tajunnut tässäkin olevan mahdollisuus ehdotella uhrilleen. Demonin kiinteä katse sai Guntramin ihon nousemaan kananlihalle, toinen näytti riisuvan häntä katseellaan.

Harmaasilmäinen ei voinut kuin tuijottaa toisen meripihkan värisiin silmiin tämän tarttuessa yllättävän voimakkaasti hänen olkapäähänsä, pidellen kävelykeppiinsä nojaavan miehen tehokkaasti paikallaan. Guntram katui sitä, ettei ollut ottanut enempää henkivartijoita mukaansa - toinen vaikutti olevansa varma siitä, että jos Guntram ei haluaisi vapaaehtoisesti tulla demonin seksileluksi, tämä pystyisi kyllä nappaamaan hänen vartioiltaan - tai ehkä vielä pahempaa, hoitelemaan heidät päiväjärjestyksestä.
"Pahaa kumman mittapuulla?" tummatukkainen kysyi halveksivasti. "Tulin tänne tarjoamaan liikekumppanuutta, en etsimään panoa."

Rox hykersi hiljaa hetkisen, koskettaen ruskeatukan korvalehteä kevyesti huulillaan. Hän kuitenkin tarkkaili koko ajan tuon henkivartijoita silmä kovana, tietäen, että jos nuo päättäisivät pelastaa pomonsa, hän olisi lievästi sanoen ongelmissa... Sillä hän ei halunnut ihan heti turvautua veljensä apuun, eikä tuo kuitenkaan voisi tehdä vähempää kuin tappaa kaksi miestä. Sehän olisi haaskaamista, nuo kaksi eivät olleet erityisen pahan näköisiä.

”Ehket niin tullutkaan. Mutta mikset voisi silti ottaa iloa irti? Minä pyydän.”
Tummatukan äänensävy ei ollut lähelläkään pyytämistä, se oli vaatimista. Tietysti hän voisi yrittää vain ottaa bruneten väkisin, mutta viettelemisessä oli oma hauskuutensa. Ja jos toinen suostuisi itse, hän voisi käyttää sitä hyväkseen.
”Ehkä… voisin suostua pyyntöihisi, vaikka olen pidättäytynyt varteenotettavimmistakin tarjouksista.” Demoni ei valitettavasti nähnyt vastentahtoisen puhekumppaninsa ilmettä, koska jatkoi aivan tämän korvanjuuressa kehräämistä.

Guntram irvisti. Hän ei halunnut suostua toisen ehtoihin, hän ei ollut kiinnostunut lupautumaan tekemään mitään tällaista, jos toinen voisi sen jälkeen ehkä suostua hänen pyyntöihinsä. Sana ehkä oli aivan liian painava tässä tilanteessa - se oli aivan liian painava Guntramille, joka sai inhon väristyksiä jo katsellessaan toista, puhumattakaan siitä, että toinen kosketti häntä.
Ei, hän ei voinut suostua tähän ilman, että saisi selvän lupauksen siitä, että sopimus tosiaan toteutuisi - ja vaikka hän saisikin sen, voisiko hän silti uskoa, että toinen teki niin kuin oli luvannut? Tuosta friikistä olisi varmasti vaikea puristaa tietoa ulos, muuten joku olisi varmasti jo tehnyt sen. Guntram tuskin oli ollut ensimmäinen, joka oli keksinyt toisen huumeen takaamaan statusarvon.

"Jos suotut pyyntöihini, saat mahdollisuuden nähdä minut uudelleen", mies totesi, ärtymys kuulsi selvästi läpi hänen teennäisen rauhallisesta äänestään. "Jos tosiaan olen niin viehättävä, sen pitäisi riittää sinulle hyvin." Guntram hillitsi halunsa yrittää päästä toisen otteesta, hän kuitenkin päätyisi maahan pitkin pituuttaan ja demoni varmasti onnistuisi kaatumaan aivan sattumalta hänen päälleen.
"Joten päästäisitkö irti?"

Rox kihersi hiljaa kuullessaan bruneten ärtyneen äänensävyn sen rauhallisen neuvottelun alta. Tämä ei selvästi pitänyt siitä, että demoni piti hänestä kiinni, oli tunkenut niin lähelle ja kaupan päälle vielä ehdotteli. Hän itse vain innostui hetki hetkeltä – kiusaaminen tuotti tulosta, tietysti hän jatkaisi sitä! Oikeastaan hän ei juuri välittänyt siitä, saisiko toisen leikkikalukseen vai ei, se olisi vain mukava lisä jos hän voisi saada kovaksi keitetyn liikemiehen yhtä traumatisoituneeksi kuin alaisensakin.
”Uudestaan…? Ja kuinka monesta kerrasta me nyt puhumme?” tummatukka harrasti taas kehräämistä, ja silitti viileillä, pitkillä sormillaan toisen kaulaa. Se sai henkivartijakaksikon valpastumaan huomattavasti lisää, vaikka ei vielä käymään vakaviin toimenpiteisiin. Ehkäpä nuo odottivat jotain merkkiä?

Mies ei voinut hillitä virnistystään, ja suoristi ryhtinsä, katsoen nyt suoraan ja hävyttömän syvälle harmaisiin silmiin. Käsi toisen olkapäällä ei ollut lähtemässä minnekään.
”Koska olet noin viehättävä, mikään ei riitä. Ja ties vaikka jos irrotan, kaadutkin jalkasi kanssa”, hän naurahti pehmeästi. Kuinkakohan nopeasti liikemiehen hermot pettäisivät?

Guntram hillitsi raivonsa - hän olisi halunnut lyödä edessään seisovaa, ehdottelevaa, hipelöivää ilmestystä mutta eihän se olisi ollut järkevää tässä tilanteessa. Brunetti halusi saada sen sopimuksen, jos hän haluaisi menestyä tällä alalla, hänen olisi onnistuttaa tässä, vaikka hän jaksoikin muistuttaa itselleen, että oli tarpeeksi rikas ilman huumebisneksiäkin.
"Niin monesta kuin on tarpeen", Guntram totesi haluten lisätä loppuun, että vain niin monesta kuin olisi tarpeen, hän ei halunnut turhaan mennä tapaamaan - tai vielä pahempaa, päästää tuota omaan kotiinsa - tuota käärmettä.

Guntram vastasi meripihkasilmien katseeseen selvästi halveksuvasti.
"Kaadun jos olen kaatuakseni, en tarvitse ketään pitämään minua pystyssä", mies totesi ärtyneesti. Hän vihasi - mutta mitä hän muka ei olisi vihannut - useimpien tapaa pitää häntä heikkona jalkansa vuoksi. Tietenkin hän oli heikko, ei päässyt juoksemaan pakoon vaaran uhatessa vaan tarvitsi jonkun alaisistaan kantamaan itsensä tai puolustamaan itseään, mutta sääli - sitä hän ei kaivannut keneltäkään.
"Jos et päästä irti, joudun valitettavasti pyytämään henkivartijani irroittamaan sinut."

Rox hykersi hiljaa, mietiskellen kuinka moneen tapaamiseen hänen viehättävä puhekumppaninsa voisi suostua. Mitä luultavimmin määrä jäisi vähäiseksi, sillä hänen käyttäytymisensä ei varmaan auttaisi asiaa. Hyvänen aika, aistiko hän jo raivostumista? Demonin silmät kapenivat hieman, kun hän yritti arvioida liikemiehen tunnetilaa. Se oli vaikeaa, kaiketi brunette peitteli sitä enemmän mitä kohtalokkaammat seuraukset negatiivisten tunteiden paljastamisella olisi.

Mies saikin seuraavaksi avoimen halveksivan katseen. Se ei itsevarmaa herraa suuremmin hätkäyttänyt, hän vain otti kasvoilleen myötätuntoisen ilmeen ja päästi pienen, säälittelevän äännähdyksen.
”Oletpa sinä urhea poika.”
Nähdä saisi kuinka pahasti bruneten hermot kärähtäisivät siitä. Mutta tuo näytti niin suloiselta jo nyt, olisi mukavaa nähdä mies vihaisena.

”Uhkailetko minua? Tsk tsk, emmekö me olekaan neuvottelemassa?”
Roxin hymy oli enemmän kuin pahaenteinen. Hän alkoi tosiaan kyllästyä noihin henkivartijoihin. Ei ollut yhtä hauskaa kuin silloin, kun hänellä oli yliote.
”Tulikin mieleeni, että minulta oli jäänyt jotain kesken”, hän sanoi vaimeasti, muistelevaan sävyyn, mutta päästi samalla toisen olkapäästä irti, harpaten takin helmat liehahtaen ympäri ja kojulleen. Selän paljastaminen oli tietysti riski, ei ollut mitään takeita, ettei hän saisi tulipalloa tai nuolta koristeekseen – mutta eleenä se oli liian herkullinen pois jätettäväksi. Niinpä hän kulki itsevarmasti kojunsa sivulle, ja nykäisi oviaukon vieressä olevan ”ikkunaluukun” ylös.
”Reol~ On epäkohteliasta piileksiä vierailta.”

Hetken päästä huhuilun kohde asteli ihmishahmossa ovensuuhun, pälyillen paikalla olevia. Rox suukotti veljensä poskea ja taputti tämän päätä, katsoen sitten brunetteen hyväntuulinen hymy huulillaan. Hellyydenosoituksen peitossa hän oli kuiskannut muutaman ohjeen toisen korvaan.
”Pikkuveljeni. Eikö olekin suloinen?”, hän kysäisi kuin ei olisi äsken lähennellyt toista, vaan kuin he olisivat juttelemassa niitä näitä. Herra asteli sitten takaisin liikemiehen luo, kasvoillaan ystävällinen asiakaspalvelu-ilmeensä.
”Ehkäpä meidän pitäisi aloittaa tämä alusta. Kerro toki nimesi, kultapieni. Minä olen Rox.”

Samalla kun hän hymyili häiritsevän kiltisti, Reol tuijotti kiinteästi Guntramia. Hitaasti nuoremman veljesparista pää liikahti hieman, katse kohdistui henkivartijoihin. Joku magiaa osaava olisi osannut kertoa, että hoikan nuorukaisen ympärille kerääntyi magialataus, vieläpä melko suuri sellainen. Roxin saatua esiteltyä itsensä maagi päästi pienen, terävän henkäyksen.
Se peittyi nopeasti kuuluvilta kahden päällekkäisen, kostean rusahduksen myötä. Vähän matkan päässä seisoneet henkivartijat tippuivat maahan, molemmilla pähkinän kokoinen reikä ohimossa.

//… sowwy kun kesti… Jotkin asiat vievät inspaa… Ja tapoin sitten henkivartijat.//

Hymy, jolla Guntram vastasi demonille, oli vääristynyt inhosta. Jos hän ei vihaisi lähes jokaista oman taloutensa ulkopuolella, hän olisi voinut väittää vihaavansa - ei, inhoavansa, samalla tavalla kuin käärmeitä inhottiin ja välteltiin - tuota ilmestystä enemmän kuin ketään muuta.
"Ei minun tarvitse uhkailla", mies totesi, mutta keskeytti lauseensa toisen irroittaessa hänen hartiastaan. Guntram horjahti, lähes kaatui mutta sai kehonsa tuettua kävelykeppinsä varaan - tätä demoni tuskin edes huomasi, tämä oli selin liikemieheen, keskittynyt puhumaan veljelleen, joka vaikutti harvinaisen tärkeältä tuolle kuvottavalle olennolle.

"Suloinen tuskin on oikea sana kuvaamaan häntä", mies totesi tarkastellen katseellaan Reolia. Miksi demoni raahasi mukaan tuollaista taakkaa? Siihen oli pakko olla jokin syy, kunnolliseen työhön ei tuosta näyttänyt olevan.
Rox kääntyi katsomaan tummatukkaiseen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, mikä ärsytti Guntramia vielä enemmän kuin tuon lääppimiset. Silloin hän oli tiennyt, mitä piti odottaa. Nyt hän kuitenkin oli epävarma siitä, mitä mies aikoi.
"Bielschowsky", mies totesi ja pakottautui vastaamaan toisen hymyyn miellyttävällä hymyllä. Hän ei oli näyttelijä, mutta niin oli hänen edessään seisova demonikin. Hän ei kuitenkaan taipunut tarpeeksi kertoakseen toiselle etunimeään - sen tietoonsa saaminen ei tietenkään olisi hankalaa kun tiesi sukunimen, sitä ei ollut kovinkaan monella.

Kiitos synnynnäisen herkkyyden magialle, Guntram pystyi aistimaan magiaa selkänsa takana, juuri siellä minne hän oletti Reolin menneen - juuri siellä, missä hänen armaat henkivartijansa seisoivat. Mies kääntyi ympäri, juuri sopivasti nähdäkseen kuinka hänen henkivartijansa kaatuivat maahan, kummallakin pahan näköinen reikä ohimossaan.
Tummatukkaisen silmät laajentuivat pieneksi hetkeksi järkytyksestä - jos Rox huomasi sen, tämä luultavasti oletti sen johtuvan siitä, että liikemies tajusi nyt olevansa pulassa, yksin himokkaan miehen armoilla - ja mies ontui pari askelta lähemmäs henkivartijoita, surun, vihan ja järkytyksen loistaessa tasaisen harmaista silmistä. Mies tönäisi Reolin tieltään, katsoen tätä kuin ohimennen, halveksivasti. Molemmat noista olivat siis samanlaisia käärmeitä, olisi pitänyt ottaa useampi henkivartija mukaan.
"Te menitte liian pitkälle", tummatukkainen totesi ja polvistui henkivartijoidensa vierelle. Hän tiesi, että tuskin pääsisi tästä ylös omin avuin, ei näin järkyttyneenä, muttei epäillyt, etteikö Rox olisi ollut valmis repimään häntä väkisin pystyyn. "Ette osaa aavistaakaan kuinka kalliiksi tämä tulee minulle." Raivostuneeseen, järkyttyneeseen mielentilaan nähden Guntramin ääni oli yllättävän tyyni, hän oli ennenkin joutunut samankaltaiseen tilanteeseen.

Tummatukkainen kyyristyi nuoremman henkivartijan ylle, kokeili vielä tämän pulssia, todeten ettei tuntenut sitä ja sulki ruumiin silmät.

//Eeeei se mitään :'3\\

Henkivartijoiden kuolema heitti liikemiehen juuri niin tolaltaan, kuin Rox oli arvellutkin. Raukkaparka ontui näiden luo, ja Rox olisi voinut maksaa melkein mitä tahansa saadakseen tietää mitä tuon pään sisällä liikkui. Aivan varmasti tuo inhosi häntä ja Reolia, ehkä vihasikin sillä hetkellä, ja tunsi samaa järkytystä joka oli heijastunut harmaista silmistä hetken ajan. Kuolema sai aina aikaan muissa paitsi uhreissa niin paljon tunteita, että demoni ei voinut lakata hykertelemästä sitä ajatellessaan.
Tönäisty Reol tömähti istumaan maahan, ja katsoi menetyksen kokenutta selvästi ajatukset epäjärjestyksessä. Aina hiljainen mies ei ikinä pitänyt siitä, että muut koskivat häneen, ja tönäisy sai hänet pahemman kerran tolaltaan. Onneksi hän vilkaisi veljeään ennen kuin lähti tekemään mitään järjetöntä, ja pienen päänpudistuksen myötä valahti käärmeeksi, lähtien paikalta omaan rauhaansa.

”Oh? Sinulla vain on niin hauraita henkivartijoita”, hän vastasi venytellen, harppoen rehvakkaasti maahan polvistuneen vierelle. Mies kuulosti tyyneltä, mutta kuinkahan paljon se vaati tämän itsehillinnältä? Huvittavaa, ja noin sievän ollessa kyseessä herkullista.
”Niin… ties mitä joudut maksamaan heidän perheilleen – ja kyllä, epäilen että yrität korvata tämän ja surra mukana. Ja hyvää työvoimaa löytää niin niukalti näinä päivinä.”
Tummatukka naurahti käheästi, laskeutuen itsekin maahan, kietaisten kätensä ruskeatukan ympärille tämän selän takana ollen, ja veti syvään henkeä. Muiden ruumiinlämpö tuntui aina mukavalta, ja ties millaisen kohtauksen nyt hänen kiusattavansa saisi.
”Reol on vähän herkkä, et saisi töniä häntä noin. Haluat kai ruumiit mukaasi ehjinä?”

Guntram ei kääntänyt katsettaan ruumiista eikä töninyt Roxia välittömästi pois kimpustaan - tiesihän hän jo, ettei siitä ollut mitään hyötyä. Tuota miestä oli mahdotonta saada irroittamaan kun tämä oli kerran kiinni tarttunut, kiitos tämän huomattavasti Guntramin omia voimia vahvemmat fyysiset voimat.
"Älä ole typerä, minun ei tarvitse korvata mitään kenellekään", liikemies totesi, halveksivaan, inhoavaan sävyyn. Hänen olisi turha esittää enää ystävällistä - hän ei voisi tehdä mitään sille, miten tilanne tulisi etenemään. Hän jätti mainitsematta, että hän ei joutuisi suremaan omaisten mukana kohteliaisuus syistä - eihän hänen tarvinnut esittää, kun suru oli oikeaa. "He kuuluivat minulle, he olivat minun omaisuuttani.." Perhettäni.

Ruskeatukkainen kääntyi terävästi ympäri, pyrkien pitämään demonin kyynärpäällään edes hieman kauempana itsestään.
"Ja sinä laitoi debiilin veljesi heidän kimppuunsa joten sinä olet minulle velkaa", mies totesi ärtyneesti, korotetulla äänellä. "Helvettiäkö minä siitä välitän, että pikku enkelisi ei pidä tönimisestä! Jos et ole vielä tajunnut eivät minunkaan alaiseni suorastaan rakastaneet kuolemista. Tai minä sitä, että joku itsestään liikoja luuleva friikki lääppii minua!" Guntram yritti nousta ylös tukeutuen kävelykeppiinsä.

Ei se ollut ensimmäinen kerta, kun Rox tönäistiin kipeällä kyynärpääiskulla kauemmas, ja demoni antoi itsensä horjahtaa pienen matkan päähän ruskeatukasta. Hän katsoi tätä hiljaisena, pieni kiusoitteleva hymy huulillaan, kuunnellen tällä kertaa saamansa haukut rauhallisesti. Olikin jo aika Guntramille suuttua hänelle, eihän kenenkään pinna voinut ikuisuuksiin venyä.

Hieman tapojensa vastaisesti – Rox kun piti itsensäkin yllättämisestä – hän päästi otteensa irti, antaen bruneten nousta seisomaan, keppiinsä nojaten. Meripihkasilmät vilkaisivat heikkoa jalkaa miehen pysyessä vielä hetken maassa hiljaisena – tuli mieleen eräs rakastettava tuttu. Mutta tämä ei ollut paikalla, eikä kukaan muukaan hänen ja kepin kanssa liikkuvan lisäksi. Kukaan ei odottanut päiväsaikaan tapahtuvan sen kummempia, ja vartiosto ei riittänyt Miran jokaiselle syrjäkujalle.

”Varoitin sinua jo aiemmin. Mitäs et kuunnellut”, hän kohautti hartioitaan ja nousi itsekin seisomaan, tönäisten vastuun taas takaisin toisen harteille.
”Ja pikku enkelini ei ole vähämielinen… eikä koe asioita kuten sinä, tai edes minä. Vartijasi kuolivat nopeasti ja kivuttomasti, eikä hän tehnyt mitään ruumiille – sietäisit olla onnellinen, että olen niin hyvällä päällä, että käskin häntä jättämään huvittelun sikseen.”
Aluksi hieman uhkaava ääni suli hunajaiseksi kehräämiseksi, ja pidempi kohotti kätensä silittämään bruneten poskea, astuen samalla taas aivan tämän vierelle.
”Mutta rehellisesti, en välitä yhtään mitä rakastat. Mira on huono-onninen kaupunki minulle, enkä ole piiiitkään aikaan pitänyt hauskaa…” Tummatukka venytteli sanojaan turhautuneen oloisesti, aivan liian kepeästi tilanteeseen verrattuna. Kaksi oli kuollut, he kahden, ja Roxia kiinnosti mitä toisen hallitun ulkokuoren alle kätkeytyi.

Tarvittiin vain pieni tönäisy niin hän pääsi painamaan Guntramia kevyesti yhtä ikkunatonta seinää vasten, käsi tämän pään vieressä nojaten ja jalka toisen jalkojen väliin luikahtaen. Toinen viileä käsi siveli hieman lyhyemmän leukaa, ja demoni nuolaisi huuliaan silmät aavistuksen kavenneina.
”Sanoinko jo, miten rakastan ruskeatukkia?”

Guntram oli kaatua heti takaisin päästyään ylös, mutta onnistui säilyttämään tasapainonsa kävelykeppiinsä nojaten. Hän vilkaisi toista halveksien - ei hän tuntunut enää pystyvän muuhun kuin halveksiviin mulkaisuihin. Hän voisi tietenkin yrittää puolustautua, lyödä demonia tai jopa huutaa apua - vaikka se nöyryyttävää olisikin - mutta ei uskonut, että siitä tulisi olemaan mitään hyötyä hänelle.

Ruskeatukkaisen kasvojen halveksiva ilme muuttui entistä kuvottuneemmaksi, harmaat silmät vilkaisivat pikaisesti tuota pikku enkeliä. Vajaa mikä vajaa, siitä ei päässyt yli eikä ympäri, mutta mies oli aikaisemmin pitänyt tuon vajautta lapsenomaisena viattomuutena.
"Huvittelut.." liikemies totesi silmät vihasta kaventuneina, muttei jatkanut aiheesta sen enempää. Mitä se olikin, hän ei halunnut kuulla, hän ei halunnut tietää, miten nämä kieroutuneet olennot - käärmeitähän he olivatkin - huvittivat itseään ruumiilla.
Olisi parempi olla kuolematta, tummatukkainen ei halunnut tulla käytetyksi hyväkseen kuolemansa jälkeen, etenkään tuon vajaamielisen käsissä vaikkei Roxkaan houkutellut häntä.

Guntram ei pystynyt vastustelemaan juuri lainkaan kun toinen tönäisi hänet vasten seinää. Hänen takkinsa likaantui, mutta se oli nyt huolista vähäisin.
"Luuletko, että minua kiinnostaa mitä sinä rakastat?" Guntram totesi, selvästi malttinsa menettäneenä ja yritti lyödä demonin kauemmas. Lyönti ei edes osunut kovinkaan suurella voimalla kohteeseensa ja harmaasilmäinen meinasi suunnilleen kaatua toisen syliin - onnekseen hän onnistui kääntämään tasapainonsa toiseen suuntaan viime hetkellä.

Rox tunsi olonsa kuin pikkulapseksi, joka oli saanut uuden lemmikin. Harvinaisen irstasmieliseksi pikkulapseksi, jolla ei ollut aikomustakaan olla kiltti lemmikkiään kohtaan, mutta innostus oli harvinaisen samanlainen. Eihän kukaan kasvanut tunteistaan ulos, jotkin niistä vain kypsyivät hieman. Mutta mitä nyt sellaisia analysoimaan, kun oli saanut ihanan bruneten itsensä ja seinän väliin?

Demoni nauroi suoraan päin lyhyemmän kasvoja tämän melkein kaaduttua hänen syliinsä surkean lyöntinsä jälkeen.
”Sinua kannattaisi kiinnostaa, kultaseni, kun ottaa huomioon miten rakastamiani asioita käsitelen”, hän kehräsi hiljaa, upottaen sormensa toisen päälaen ruskeaan tukkaan. Se tuntui mukavalta sormissa, vielä paremmalta kun ote tiukkeni tukistukseksi ja käsi nykäisi bruneten päätä ylemmäs, lyöden sen kevyesti seinää vasten siinä samalla. Jos joku taisteli tummatukkaa vastaan, hän kyllä vastasi samalla mitalla enemmän kuin mieluusti.

”Haluat leikkiä niin innokkaasti, ehkä minun pitäisi suostua…?” hän mietti ääneen, lipaisten kielellään nätimmän poskea. Oh, tämä vihaisi häntä niin paljon, ehkä jopa nielisi ylpeytensä ja huutaisi apua, ja kuinka ihanalta toinen näyttäisikään itkiessään... Roxin hymy muuttui pahansuovemmaksi, ja himo alkoi kiiltää avoimesti meripihkasilmistä. Ainoa asia joka häntä häiritsi, oli se, ettei demoni vieläkään ollut varma uhrinsa etunimestä. Bielschowsky… Mieleen tuli vanhempi, melko sliipattu liikemies, joka oli jutellut hänen kanssaan joskus aikoja sitten.
”Oh, olet sen miehen poika. Perinyt kasvosi äidiltäsi, tai niin ainakin luulen, Guntram.”
Rox hymyili maireasti muistettuaan viimein tuon herran höpisseen jotain pojasta, ja yhdisti ”uhkarohkeasti” nimen samaa harvinaista sukunimeä kantavaan nuorukaiseen. Ihan vain siitä ilosta hän valutti toisen kätensä miehen jalkojen väliin, tunnustellen suorasukaisesti toisen housujen läpi samalla kun painoi kasvonsa niin liki toisen omia, että maalatut huulet hipoivat Guntramin omia.

”Ja toivon, että tiedät useimpien käärmeiden olevan myrkyllisiä… Ihan vain että yhteistyömme pelaisi.” Rox hymähti hiljaa, hymyillen niin että pari kaksi kertaa ihmisen omia pidemmät, nyt esille taittuneet kulmahampaat näkyivät. Hänen ihana, pieni valttikorttinsa näin läheisissä tilanteissa.

Guntramin huulilta pääsi pieni voihkaisu miehen lyödessä hänen päänsä kevyesti vasten seinää. Se ei oikeastaan sattunut - tietenkin tuntui hieman mutta kipu oli ohitse hetkessä - mutta tuo oli yllättänyt hänet. Demoni vastasi ilmeisesti jos tämän kimppuun hyökättiin - liikemies kun oli toivonut, että tämä haluaisi pitää uhrinsa ehjänä ja täysissä sielun ja ruumiin voimissa.
"Ilmeisesti huonosti", mies vastasi demonille. Hän olisi halunnut hieroa takaraivoaan, mutta ei saanut tilaisuutta siihen.

Guntram jäykistyi demonin mainitessa hänen nimensä ja isänsä. Mies oli tosiaan tavannut hänen isänsä - joskus aikoja sitten ilmeisesti, ukkohan ei ollut ollut elossa enää pitkään aikaan. Oli mukavaa huomata, millaisia ystäviä isällä oli ollut - ainakin isä ja poika ajattelivat bisneksiä samalla tavalla.
"Oikeastaan monet sanovat, että muistutan paljon isoisääni nuorena", Guntram ei voinut olla korjaamatta huomautusta ylimielisesti. Käden hiipiessä hänen housuilleen liikemies hätkähti ties kuinka monennen kerran ja yritti tönäistä toisen väkisin kauemmas, mutta demoni - ja tämän naurettavat, maalatut huulet - tuntuivat vain työntyvän sitä lähemmäs, mitä kovemmin hän yritti tönäistä tuon kimpustaan.

"Ja mistä tiedän, että sinä et ole myrkyllistä esittävä käärme?" tummatukkainen kysyi, hienoisesti hymyillen. "Suurimmat käärmeet ovat kykeneväisiä ennemmin kuristamaan kuin myrkyttämään - ja sinä olet valtava." Guntram veti henkeä. Hänen olisi pian pakko huutaa apua.

// … oletan että Rox tuntee tooodella monia Arylialaisia… Ja, hmmm, Guntin isoisä kuulostaa siltä, että hän muistaisi tämän vielä varmemmin… Sano jos järjestely ei käy xD//

”Huonosti on aivan liian lievä sana sitä kuvaamaan, kultaseni”, Rox hykersi, ottamatta hieman loukkausyritykseltä kuulostanutta lausahdusta tosissaan, virnuili vain sille. Hän oli kuullut niin paljon pahempia haukkuja, ettei enää välittänyt lähestulkoon mistään.

Huomautus isoisästä sai demonin pysähtymään hetkeksi, itse asiassa jopa vetäytymään aavistuksen kauemmas Guntramista – ei kuitenkaan liian kauas – katselemaan tätä arvioivasti. Isoisältä? Hmmm, eli joskus yli viisikymmentä vuotta sitten? Hetkisen mietittyään tummatukka naurahti, ja taputti uhrinsa poskea.
”Olet sievempi kuin hän, ja huomattavasti avuttomampi”, hän totesi kuin kehuvalla äänellä, muistaen hämärästi käsistään karanneen nätin pojan. Niitä oli harmillisen paljon hänen menneisyytensä aikana – se siitä tuli kun oli niin huoleton.

Jokainen värähdys, jokainen vastustusyritys huvitti Roxia suunnattomasti, ja hän piti jopa siitä inhosta joka näkyi ruskeatukan kasvoilla, mutta rajansa kaikella. Siinä alkoi kohta väsyä liikaan pyristelyyn – mutta kommentti valtavuudesta sai käärmeen purskahtamaan matalaan nauruun, ja hieman aikaisemmin toisen vaatteiden alle kylkiä tunnustelemaan livahtanut viileä käsikin pysähtyi siinä hetkeksi.
”Oh, otan tuon kohteliaisuutena”, hän naurahti, ja lipaisi toisen huulia kevyesti ennen kuin painoi omansa niille, huvittuneeseen ja kevyeen suukkoon, joka ei sopinut laisinkaan yhteen aikaisemman päällekäyvyyden kanssa – ellei suukon lopun pientä näykkäisyä otettu huomioon. Demoni puhkaisi toisella kulmahampaallaan alahuulen ihon, hyvin kevyesti vain, ja antoi ”maistiaisen” myrkystään – niin pienen, ettei se aiheuttaisi muuta kuin huimausta ja pistelyä.
”Voit itse päätellä tuosta jotakin…”

Rox nuolaisi haavasta tulleen veren pois, ja samalla irrotti viimein Guntramin hiuksista, vain painaakseen käden tämän kurkulle. Se oli luja ote, ja sormet puristivat kevyesti henkitorvea. Ei niin paljon että toinen kuristuisi kuoliaaksi, mutta hieman hengitystä häiriten. Eipä pystyisi myöskään huutamaan niin lujaa jos saisi ylpeytensä nieltyä. Päättäväisesti demoni tarttui lyhyemmän rinnustaan, repäisten varmalla ja tottuneella tavalla turhat vaatekerrokset pois tieltä, välittämättä irti lentävistä napeista tai repeytyvästä kankaasta. Sormet hiipivät pitkin kalvakkaa ihoa, ja mies hymyili kuin itsekseen, selvästi näystä pitäen.
”Mitäs oikein tekisimmekään…? Hienosta perheestä oleva poika ei varmaan ole leikkinyt mitään kovin jännittäviä leikkejä, ehkä pitäisi opettaa niitä sinulle?”
Roxin hyrisevät kuiskailut kuulostivat samaan aikaan vietteleviltä ja pelottavilta, ja hän ei tietystikään odottanut niihin mitään vastausta.

//eei haittaa//

Käärme oli tavannut kaikkia, nyt tämä käyttäytyi kuin olisi tosiaan tavannut joskus Guntramin isoisän - eihän se voinut olla mahdollista ja miten tuo muka voisi muistaa jokaisen tapaamansa ihmisen noin hyvin? Ei, Roxin oli pakko valehdella, tummatukkainen ei suostunut uskomaan että tuo tosiaankin oli tavannut sekä hänen isänsä että isoisänsä vaikka tavallaan ajatus oli lohduttava. Jos hän joskus saisi pojan - mikä oli epätodennäköistä - joutuisiko tämäkin Roxin ahdistelemaksi?
"Oi kiitos, olen otettu", liikemies totesi, hammasta purren.

Jos Guntram ei olisi ollut niin keskittynyt tähän tilanteeseen, keskittynyt tuntemaan Roxin myrkyn vaikutuksia, hän ei olisi huomannut huimausta tai pistelyä ja jos olisikin, hän olisi pannut ne jalkansa ja tämän tilanteen piikkiin ennemmin kuin uskonut Roxin aiheuttaneen sen.
Tummatukkainen irvisti eikä sanonut mitään. Hänen ei tarvinnut, myrkky oli vaikuttanut ja jos hän menisi huomauttamaan, ettei se ollut tuntunut paljon missään, Rox saattaisi haukata häntä uudelleen, vapauttaen tällä kertaa suuremman myrkkyannoksen hänen verenkiertoonsa. Vielä nöyryyttävämpää kuin tulla raiskatuksi täysissä voimissa oli tulla raiskatuksi huumattuna - kokien jatkuvasti kipua, hänen tajunsakin saattaisi mennä tuon myrkyn vuoksi ja kujalta alastomana herääminen - ja miettiminen, oliko joku muukin ehkä käyttänyt hyväkseen hänen tajuttomuuttaan kuin Rox - ei kuulunut niihin kokemuksiin, jonka liikaa aikaa sisällä viettänyt nuori mies halusi kokea.

Demonin painaessa kätensä liikemiehen kaulalle Guntram ei saanut hetkeen ollenkaan henkeä, hitaasti hän alkoi haukkoa henkeä liian ahnaasti, liian syvään. Rintakehää kivisti väkivaltaisen hengityksen jäljiltä . Kangas repeytyi, napit lensivät kadulle ja ainoa, mihin Guntram pystyi keskittymään, oli hengitys. Vastustelu kävi hetki hetkeltä hankalammaksi, samoin kuin puhuminen, huutamisesta ei tulisi hetken päästä mitään, joten jos ruskeatukkainen aikoisi huutaa apua, hänen olisi tehtävä se heti.
"Lopeta!" Lyhyt sana oli ainoa, jonka hän sai ulos.

Eihän Rox oikeasti kunnolla muistanut Guntramin isoisää, tämän hän oli nähnyt vain ohimennen, isänkin kanssa jutellut vain kerran. Mutta vaikuttavammaltahan se kuulosti, kun hän esitti tuntevansa kaikki. Todellisuudessahan hän kyllä tunsi hätkähdyttävän määrän Arylian asukkaita viidensadan vuoden aikajanalta, mutta näiden sukulaisuussuhteista hän ei ollut ottanut suuremmin selvää. Kun otti huomioon sen, että monet näkivät vähän aikaa painajaisia hänestä, ei perhetaustoista puhumisen puute ollut kovin yllättävää.

Hänellä oli aivan liian hauskaa seuratessa kuinka lähelle paniikkia ruskeatukka joutui, ja miten kivuliaalta tuon hengittäminen näytti. Hämmästyttävää, joku oli tukehtua noin helpolla.
Demoni näykkäisi voimakkaasti kohoilevaa rintakehää, ja leikitteli kädellään jo toisen housujen rajalla, naurahtaen matalasti kuullessaan vaatimuksen lopettaa.
”En todellakaan.”

Kuin kohtalon pirullisen huumorintajun takia hän tunsi seuraavassa hetkessä kylmän otteen kaulallaan, ja lensi selälleen maahan. Lähimailla ei näkynyt ketään, mutta Rox kyllä tiesi heti mistä oli kyse, ja vaikka tiesi sen turhaksi nyki katukiveykseen uponnutta kaulansa ympärillä olevaa metallirengasta sähisten kirosanoja. Kohta hän lysähti liikkumattomaksi, selvästi raivokkaasti hengittäen, vaikka pannan ja kaulan välissä oli pari senttiä.
”Et voi olla tosissasi! TAAS? Seurailetko sinä minua, Eridyl?!” hän karjahti yhtäkkiä, vilkuillen ympärilleen. Kohta kujan mutkan takaa paikalle astelikin pitkä, hunajatukkainen mies, ystävällisillä kasvoillaan nyt tuima ilme.
”Entä sinä, Rox? Taas kiusaat heikompiasi?”
”Niin?”

Chacha huokaisi hiljaa, astellen käärmedemonin luo, ja katsoi Guntramia pikaisesti, välittämättä Roxin kiroilusta. Huulessa olevan haavan lisäksi hän ei nähnyt muita vammoja, mutta oli yhä käsittämätöntä mitä hauskaa demoni näki muiden kiusaamisessa! Parka oli varmaan ollut kauhuissaan.
Hänen seistessään pienen hetken paikoillaan Reol astahti ulos kojusta, katsoen muulloin niin kovin elottomat silmät nyt vihaisesti säkenöiden pitkää miestä, mutta astahtaessaan vielä hieman lähemmäs tämä vinkaisi ja pysähtyi huomatessaan Roxia paikoillaan pitelevän renkaan uppoavan hieman syvemmälle maahan.

Chacha katsoi nuorempaa kaksosista tuimasti, ja samalla Rox katsoi tätä jo lievästi hätääntyneenä, kun hengittämistila hupeni vielä hieman lisää.
”Reol, pysyt siellä etkä yritä yhtään mitään!” mies ärähti, kävellen sitten Guntramin puoleen, tarttuen lempeästi kiinni tämän olkapäästä.
”Olethan kunnossa? Pystytkö kävelemään? Um, tämä kuulostaa vähän hassulta mutta pelastan sinut kotiisi.”
”Etkä varmana! Olin viimeinkin pääsemässä pitämään hauskaa” Rox protestoi heti, ääni hieman hinkuen loppua kohden. Chacha huokaisi hiljaa, ja kääntyi hetkeksi maassa makaavan puoleen, potkaisten tätä reiteen. Jalka kalahti hiljaa, ja demoni vinkaisi kasvoillaan ruma, vihainen ilme, joka ei halunnut uskoa häviötä.
”Et minun kotini lähellä.”

Chacha tiesi, että hänen ei tarvitsisi enää ikinä huolehtia kävelevän katastrofin takia, jos hän nyt vain rusauttaisi metallipannan ja kykyjensä avulla tämän kaulan poikki. Mutta hän oli liian hellämielinen mitään sellaista tehdäkseen, ja siksi tyytyi potkaisuun ennen kuin kääntyi taas Guntramin puoleen, vilkaisten myös kahta ruumista kadulla. Hänellä ei ollut aavistustakaan, minkä takia nämä ja ruskeatukka olivat joutuneet samalle kadulle kuin Rox, mutta sen hän tiesi että halusi aina auttaa muita pois demonin kynsien ulottuvilta.
”Meidän täytyy jättää ystäväsi tänne hetkeksi, mutta tärkeintä on että pääset pois tuon läheltä, eikö niin?”

//... vähän sekava... mutta yritä pärjätä sen kanssa ^^//

Guntram ei voinut mitään sille, että jalat pettivät hänen allaan. Hän oli raivoissaan ja järkyttynyt - miten hänelle saattoi käydä näin? Hän ei uskonut viimehetken pelastuksiin tai kohtaloon mutta hän joutui huomaamaan jonkun tuntemattoman pelastaneen hänet viimeisellä hetkellä - ja haluavansa kutsua sitä ihmeeksi tai kohtaloksi. Hieman toivuttuaan Guntramin kalpea käsi hiipi kaulalle, hän pystyi hengittämään taas helposti eikä se tuntunut normaalilta sen äkillisen hengenahdistuksen jälkeen, vaikka se olikin kestänyt vain hetken.
Mies alkoi korjailemaan revennyttä takkia - tietenkin hän oli hienoisessa shokissa, koska nämä asiat kiinnostivat häntä enemmän kuin kiittäminen - hän ei pystynyt ompelemaan sitä kokoon, mutta ainakin tuskeatukkainen pystyi peittämätään revenneen kohdan jotenkin.

Liikemies ei kiinnittänyt paikalle tulleeseen pelastajaan - kiharatukkaiseen mieheen, jonka hiusten väri muistutti yllättävästi hunajaa - ennen kuin tämä tarttui hänen olkapäästään. Tummatukkaisen ensimmäinen reaktio oli nopea näpäytys muukalaisen sormille ennen kuin hän katsoikaan tuoka kunnolla. Jos tuo tunsi Roxin, tämän ehdotus kotiin viemisestä ei välttämättä ollut kovinkaan hyvä ajatus.
"Pystyn." Liikemies nousi seisomaan hakien jälleen kepistään tukea. Käveleminen saattaisi todellisuudessa osoittautua lähes mahdottomaksi mutta sitähän hän ei tuolle kertoisi.

Guntram loi syyllisen katseen alaisiinsa kun heidät oltiin otettu puheeksi ja nyökkäsi lyhyesti.
"Tietenkin. Kuolleita ei voi valitettavasti enää auttaa", ruskeatukkainen totesi ärtyneesti, aivan kuin pelastaja olisi väittänyt muuta. Pitihän hänen päästä purkamaan aggressionsa johonkuhun.

//Gunt, sinä kiittämätön paskiainen D: //

Chacha kyllä ymmärsi, miksi hän sai läimäytyksen sormilleen, ja miksi tuo ruskeatukka suhtautui häneen niin epäilevästi. Rox oli melkein päässyt raiskaamaan tämän, vähemmästäkin olisi shokissa. Hieman kiharapää mutristi huuliaan huomatessaan kuinka huterasti lyhyempi nousi seisomaan, ja epäili vahvasti tämän kävelemisen onnistumista vaikka toinen toista väittikin. Mutta hän ei sanonut siitäkään mitään, hymyili vain rauhoittavasti ja kuunteli ärtyneen huomautuksenkin ilmeen värähtämättä. Ei hän odottanut kiitosta tai mitään, hän vain halusi auttaa koska itse ainakin kaipaisi apua tuollaiseen tilanteeseen jouduttuaan. Hieman tuo vielä katsoi kuolleisiin, joutuen hieraisemaan silmäkulmastaan sinne kerääntynyttä kosteutta pois.
”Niin. Mutta sinua onneksi vielä voi.”

Rox katseli lähtöä tekevää kaksikkoa yhä maassa maaten, ja kirahti hiljaa. Typerä metallirengas, se oli liian tiukasti hänen kaulansa ympärillä! Hän ei pystynyt muuttumaan käärmeeksi moisen häiriötekijän takia, ja joutuisi vain katselemaan sivusta kun hänen uhrinsa vietäisiin. Tästä eteenpäin hän ei oleilisi pitkään Mirassa, tai missään missä Eridyl saattoi olla lähettyvillä.
”Guntram, sinä todella lähdet tuon miehen mukaan? Mistä tiedät, ettei hän ole vielä pahempi kuin minä…?” demoni kähisi, saaden Chachalta lyhyen mulkaisun.
”Sinäkin tiedät erittäin hyvin, että olen vain tavallinen koruseppä, joka on liian tunteellinen omaksi hyväkseen ja ei osaa hillitä aina juomistaan.”
Hunajatukka yritti kuulostaa mahdollisimman neutraalilta, mutta pieni värinä luikahti ääneen. Että tuo matelija jaksoi!

”Guntram on siis nimesi?”
Kysymys on hieman turha, mutta Chacha kysyi sen silti, pitäen kevyesti kiinni miehen olkapäästä ja lähti kävelemään poispäin, välittämättä Roxin hiljaisesta sähinästä.
”Et varmaan asu aivan näillä kulmilla? Pitää hankkia sinulle kärryt… ja voisit odottaa niitä luonani, jos vain haluat. Tee rauhoittaa mukavasti, eikö niin?” hän jutteli rauhallisella äänellä, katsellen järkytyksen kokenutta huolehtivaisesti.

//Hyi häntä xD Chacha vaan yrittää olla kiltti niin sitä käydään ärisemään...//

Guntram käänsi päänsä kiukkuisesti sähähtäen Roxin suuntaan. Hänen seurassaan oleva pitkä mies kuitenkin vastasi Roxille ennen häntä - tummatukkaisella olisi ollut paljon sanottavaa, mutta tuon tuntemattoman seurassa haukkuminen olisi ollut vain nöyryyttävää.
"Älä ole lapsellinen", Guntram totesi lopulta, kuulostaen enemmän väsyneeltä kuin vihaiselta vaikka hän olikin edelleen raivoissaan. Hän olisi mieluusti painanut kenkänsä Roxin naamalle ja tallannut muutaman kerran kunnolla nyt kun toinen ei voinut tapella vastaan. Hän sai juuri ja juuri hillittyä halunsa toteuttaa ajatuksensa, oikeastaan suurin syy tähän päätökseen oli se, että Rox olisi vain saattanut innostua siitä lisää.

"Niin", tummatukkainen totesi huokaisten. Olisi ollut parempi, ettei muukalainen olisi tietänyt hänestä edes etunimeä, kokemus oli muutenkin nöyryyttävä ja hän halusi vain päästä kotiin parantelemaan ruhjeille hakattua egoaan ja kertomaan muulle palvelusväelle henkivartijoiden kohtalosta, joku saisi hakea heidät ennen kuin ruumiit ryöstettäisiin ja vietäisiin jonnekin paloiteltaviksi.
"Ei, voin odottaa kärryjä ulkona", ärtyneisyys alkoi hiipiä jälleen liikemiehen ääneen. "Minua ei tarvitse paapoa, pärjään aivan hyvin itsekin. Ja vihaan teetä."

Chacha katseli hieman huolestuneena toisen ontuvaa kävelyä, ollen helpottunut siitä, että ei tarvinnut enää kauaa kuunnella tai nähdä Roxia, vaan tämä jäisi piakkoin kujanmutkan taa. Oikeastaan erästä oikotietä pitkin hunajatukan asunnolle oli vain muutama sata metriä – mutta ilmeisesti hänen ei tarvitsisikaan saada Guntramia sinne asti, tämän ärtyneistä tiuskahduksista päätellen ainakaan. Taisi olla toisen egokin ottanut muutaman kolauksen – mutta pidempi ei mahtanut sille mitään, että huolehti tästä. Repeytyneen takin kanssa tulisi kylmä ulkona, eikä epämiellyttävän kokemuksen jälkeen halunnut antaa toisten olla yhtään huonommissa olosuhteissa kuin olisi tarpeen.
”Jos todella haluat, en estele. Sisällä vain olisi mukavampi sinulle – ulko-oveni on kauppani vieressä, melko isolla kadulla. Ja minulla on kaakaotakin” hän lisäsi vielä hetken mielijohteesta, aivan liian kärsivällisesti ja kiltisti. Samalla tuo käski yhden korvakorunsa matkaan, metallivanan luikertamaan tilaamaan kärryjä lyhyemmälle. Eihän se voinut puhua, mutta kirjoitus onnistui, ja pieni metallilevy kyllä kulkisi tarpeeksi pitkälle.

Guntram irvisti ärtyneenä. Miksei tuo suostunut uskomaan, ettei hän halunnut tältä apua muuhun kuin täältä pois pääsemiseen. Hän ei halunnut mennä tuon luokse juomaan niin teetä kuin kahviakaan, hän halusi päästä hunajatukasta mahdollisimman pian eroon.
Tummatukkainen käänsi katseensa pidempään. Tämä tosiaan näytti omalla tavallaan pelottavalta, pituus antoi tälle pelottavan silauksen ja jos Guntram olisi ollut helposti säikähtävää tyyppiä, hän olisi voinut uskoa Roxin väitteet tuosta.
"Ei kiitos, en pidä kaakaosta", mies totesi, valehdellen. Ei hän kaakaota paljoakaan juonut, mutta kyllähän hän siitä piti. Oli vain helpompaa torjua toisen ehdotus sellaisella tavalla, mihin tämä ei voinut väittää vastaan ja selittää, ettei Guntista olisi hänelle vaivaa mitenkään. "Pärjään ihan hyvin näin. Haluan vain mahdollisimman pian kotiini lepäämään."

Eridyl katsoi pitkän tovin Guntramia, ajattelematta vaikuttiko uhkaavalta tai miltään muultakaan tämän silmissä. Hän vain tunsi olonsa hieman syylliseksi tajutessaan, että huolenpito ei ollut parantanut yhtään lyhyemmän mieltä, ehkä päinvastoin. Eli hänen pitäisi kai lopettaa tuo hössötys ja vain varmistaa, että toinen pääsisi kotimatkalle.
”Tosiaan, se on varmasti parasta” hunajatukka lausahti vaimeasti, nyökäyttäen päätään. Sitten hän avasi lyhyen, tummanruskean takkinsa ja ojensi sitä sitten Guntramia kohti, vilkaisten tämän kärsineitä vaatteita.
”Se on vähän iso, mutta… toimiva” pidempi hymyili hieman, hänelle ei tulisi kylmä viileästä ilmasta huolimatta koska yllä oli vielä vähän liiankin paksu paita tälle säälle. Ei hän uskonut, että ruskeatukallekaan tulisi kylmä, mutta tuo vaikutti sellaiselta henkilöltä, joka ei halunnut liikkua rikkoutuneissa vaatteissa.

Kohta he olivat Chachan kaupan – ja asunnon, joka sijaitsi sen yläkerrassa – kohdalla, ja hunajatukka jäi ulos odottamaan Guntramin kanssa kutsuttujen vuokravaunujen tuloa. Siihen ei kestänyt kovin kauaa, ja pidempi hymyili vähän ruskeatukalle.
”Turvallista kotimatkaa.”

Guntram otti takin myrtyneenä vastaan. Hän ei halunnut jäädä velkaa tuolle toiselle, ei vaikka tämä kieltämättä vaikuttikin vilpittömältä. Eihän sen Guntramin päivää pelastanut, mutta jälkikäteen hän tulisi katumaan edes hieman sitä, että oli käyttäytynyt kuin hemmoteltu kakara.
"Tietenkin on", liikemies totesi, onnistumatta kuulostamaan yhtään sen vähemmän ärtyneeltä. Takki lämmitti mukavasti hartioilla vaikka olikin hieman liian iso - olihan hänellä ja tuntemattomalla hunajatukalla hieman pituuseroa.

Vaunut tulivat yllättävän nopeasti - vaikka odottelu olikin tuntunut tuskastuttavan pitkältä odotella hiljaisuudessa. Toinen ei vaikuttanut tästä vaivaantuvan vaan hymyili samallaista hymyä kuin aikaisemmin. Oikeastaan se oli yllättävän rauhoittavaa.
"Kiitos", liikemies totesi ja loi vielä vilkaisun koruseppään. "Korvaan tämän jotenkin." Hän kiipesi sisälle vaunuihin, onnistuen olemaan kompastumatta vaikka jalat eivät tuntuneet - taaskaan - liikkuvan kunnolla.

Chacha nyökkäsi Guntramille vielä kerran, kiitoksen kuullessaan.
”Älä siitä huolehdi” hän vastasi lyhyesti, ja jäi ulos vielä siksi aikaa kunnes vaunut lähtivät ja kääntyivät näkymättömiin kulman taakse. Siinäpä oli vasta ollut päivän hyvä työ.

Käytyään sisällä hakemassa takin hän kävi tarkastamassa kujan, huomaten demoniveljesten kadonneen sieltä jättäen jälkeensä keskeltä poikki väännetyn näköisen metallirenkaan ja kaksi ruumista, joista toiset kasvot oli polkaistu ruman näköisiksi. Hunajatukka ei jäänyt puuttumaan asioihin sen enempää, vaan meni kotiinsa ja jatkoi päivän töitään siitä mihin ne olivat keskeytyksen takia jääneet.

//Se taisi olla siinä ^^ Kiitos pelistä.//