//D ja Gunt~//

Rox ei voinut olla myöntämättä, että päivä oli mukavan aurinkoinen ja lämmin näin syksyn keskellä. Auringonvalon oikein tunsi kuumottavan poskilla. Mikäs sen parempaa melkein matelijansukuiselle demonille.
Viime iltana bisnekset olivat sujuneet hyvin – Mirassa kauppa kävi aina hyvin, pääkaupungissa oli tarpeeksi kummaa väkeä arvostamaan hänen kokkauksiaan. Ja että punamustahiuksinen oli nauranut jonkin vapisevan mutta suloisen miehen tullessa selittämään jotain siitä, miten tämän pomo haluaisi kysellä hänen toiseen bisnekseensä liittyen. Aivan kuin hän paljastaisi miksi monet narkkarit suosivat juuri hänen kamaansa, tai miten sitä valmistettiin.

Onneksi herran ei tarvinnut olla huolissaan reseptinsä pöllimisestä – kristallinmurusten näköisen jauheen raaka-aineen tuottaja istui sillä hetkellä hänen edessään, maassa sillä syrjäisellä ja hiljaisella kadunpätkällä, ja hyrisi hiljaa mielissään lämpimästä valosta ja isoveljen suorittamasta hiusten harjaamisesta. Rox itse oli kojunsa lattian laidalla istumassa, ja tosiaan setvi veljensä kosteita suortuvia. Olisihan Reol sen voinut itsekin tehdä, ei tuo ollut niin vajavainen, vaikkei osannutkaan toimia lähes yhtään muiden kanssa, mutta isoveli piti puuhasta aivan liikaa. Se oli rauhoittavaa, ja lisäksi puuhkakauluksiseen takkiinsa pukeutunut vakuutteli huolenpidollaan itselleen, ettei vain käyttänyt sulkeutunutta veljeään rahantakomiseen.

Huolella punamustiksi maalatuille huulille levisi pieni virne, kun meripihkasilmäinen harhautui muistelemaan sitä eilistä kyselijää. Tuota oli ollut hauska kiusata. Harmi vain, että blondi oli kerennyt karata ennen kuin Rox oli päässyt asiaan.

Guntramin alainen - vaalea poikaparka jonka mies oli palkannut muutama kuukausi sitten - oli palannut myöhään eilen illalla kalpeana, edelleen kauhusta vapisten herransa luo. Kauppias ei ollut saanut paljoakaan irti tuosta tärisevästä nuorukaisesta, ilmeisesti kokemus oli ollut liikaa blondille. Ainoa asia, minkä hän oli saanut tietoonsa oli se, missä tuo hänen etsimänsä huumekauppias majaili ja jos tummatukkaisella olisi tuuria, tämä olisi edelleen siellä tai jossain edellisen olinpaikkansa lähellä.
Ilmeisesti tuo erikoisen näköinen mies - alainen oli kauhuissaan kuvaillut miehen huomiota herättävää ulkomuotoa - oli hankala tapaus.

Jos halusi jotain tehtävän, se olisi tehtävä itse. Ilmeisesti sanonta piti paikkansa, sillä tälläkin kertaa Guntram joutui itse lähtemään tuon huumekauppiaan luokse, olettaen että saisi itse tuosta enemmän tietoa irti, kuin hänen alaisensa oli saanut. Mies oli tietenkin valmistautunut paremmin kuin eilinen blondi, hän otti mukaansa miehiä, suojelemaan häntä joten jos tuo friikki - siis, erikoisen näköinen herra - yrittäisi tehdä kauppiaalle jotain, henkivartijat pitäisivät huolen siitä, että tämä saisi näpeilleen.

Guntram oli puketunut tavallista arkisemmin, hän ei halunnut kenenkään liikekumppaneistaan tietävän, että hänellä oli hämäräbisneksiä tai sen friikin kaltaisia liiketuttuja. Hän laskeutui vuokrakärryistä hieman kauempana kohteensa olinpaikasta, toinen saisi luulla että hän oli tullut paikalle jalan, ja lähti nilkuttamaan - oikeastaan hänen jalkansa oli tänään niin hyvässä kunnossa, että hän pystyi kävelemään miltein normaalisti, kunhan otti kävelykepistä hieman tukea - eteenpäin, huumekauppiasta etsien.
Friikki löytyikin kampaamasta toisen kaltaisensa hiuksia.
"Odotin jotain karmivampaa", Guntram totesi tarkastellen arvostellen toisen kojua.

Rox nosti katseensa veljensä hiuksista vasta kun kuuli häntä kohti kepin kanssa nilkuttaneen puhuvan hänelle. Reol ei ollut huomannut koko miestä sitä aikaisemmin, ja meikittömän kasvoilla käväisi säikähtänyt ilme – joka katosi kuitenkin pian kaksikosta nuoremman vaihtaessa käärmemuotoonsa, luikertaen sitten piiloon yhteen kojun kaapeista.
Rox olisi muuten voinut ottaa yllättävän vieraansa ystävällisesti vastaan, mutta häntä ärsytti keskeytys lähestulkoon idylliseen perhehetkeen.

”Karmivaa? Miten voit olettaa yksinkertaisen ruokakojun olevan karmiva?” hän kysyi venytellen samalla itseään, nousten sitten seisomaan. Meripihkasilmät katselivat yhtä arvostellen pitkin ruskeatukkaisen, melko kelmeäihoisen miehen kehoa kuin tuo katseli hänen liikkuvaa ravintolaansa. Toinen ei ollut ilmeisesti suuremmalla fyysisellä työllä pilattu, mutta demonin huulet vääntyivät ilkikuriseen virneeseen tuon tarkastellessa miekkosen kasvoja.
”Oletpas sinä nätti”, hän kehräsi, nojautuen hieman lähemmäs ja sipaisten pitkiä hiuksia nopealla liikkeellä. Hän purki ärtymyksensä perinteisellä tavallaan, kiusaten hieman – ja olihan tuo kepin kanssa kulkija oikeasti nätti.
”En tajua miksi Reol säikähti sinua”, Rox kuiskasi, suoristautuen sitten kädet puuskassa katselemaan alaspäin tuota melkein arkisesti pukeutunutta miestä. Hintelät olivat parhaita, hänen ei tarvitsisi pelätä vammoja.
”Mutta mikä lennätti sinut tänne, nättipoju?”

//… ehkä sekava, ja en nyt tajunnut olivatko ne henkivartijat ihan Guntin mukana vai eivät, joten… sano jos pitää korjata.//

Guntram mutristi suutaan toisen kaksikosta - harvinaisen aran ja puhumattoman oloisen nuorukaisen karkaavan käärmeeksi muuttuneena yhteen kojun kaapeista. Se alainen oli ollut oikeassa, nämä tyypit eivät olleet ihmisiä. Tosin bisneksen kannaltahan ei ollut paljoakaan väliä, oliko toinen ihminen vai muuttujademoni, raha olisi kuitenkin rahaa.

Liikemies huomasi toisen tarkastelevan häntä - aivan yhtä antoisasti, kuin hän tarkasteli katseellaan toisen ruokakojua - mutta jätti sen huomiotta. Toinen ilmiselvästi piti näkemästään, ainakin tuon ilkikurisesta virneestä päätellen.
Seisominen alkoi oikeastaan jo vähitellen väsyttää Guntramia, hän ei ollut aikoihin kävellyt näin paljoa, mutta hän ei aikonut ainakaan vielä pyytää edessään seisovalta, flirttailevalta friikiltä istumapaikkaa.
"Tulen töiden merkeissä tietenkin", mies vastasi toisen kysymykseen, hilliten halunsa astua irvistäen kauemmas. Hän olisi mieluusti laittanut gorillansa kirjaimellisesti puristamaan tiedon ulos tuosta, mutta se ei olisi ollut hyväksi hänen liiketoimintansa kannalta. "Koska edellinen tiedustelija epäonnistui, oli minun tultava kokeilemaan. Ehkä jakaisit tietosi mieluusti minun kanssani, hyötyisimme varmasti molemmat siitä." Guntram hymyili vinosti, kauttaen tarkoituksella hieman flirttailevaa äänensävyä.
Tummatukkainen pyrki antamaan toisen ymmärtää, että hän oli vain alainen, kuten edellinenkin kyselijä. Tietenkin mukana olevat henkivartijan köriläät - jotka tosin seisoivat hieman kauempana - viittasivat siihen, että hän oli huomattavasti arvokkaampi kuin se eilinen blondi.

Ilmeisesti ruskeaverikkö ei kunnolla lämmennyt Roxin vielä melko viattomalle flirttailulle. Hän ei siitä välittänyt, miehelle oli aivan sama ärsyyntyisikö toinen hengiltä vai lankeaisiko menemään mukaan. Enää hän ei ollut kovin ärsyyntynyt keskeytyksestä, enemmän demonia häiritsi henkivartijaparivaljakon läsnäolo – hänkään ei ollut niin typerä, että alkaisi tapansa mukaan lähennellä vierastaan, kun tällä oli kaksi gorillaa mukana.

”Työasioita? Tylsää~” Pitkän takin liepeet hulmahtaen hän pyörähti ympäri, astellen hieman kauemmas keppiin nojaavasta miehestä, hieraisten päänahkaansa huokaisten. Uusi kyselijä siis, saman pomon lähettämä kuin edellinenkin? Hän ei ollut uskoa tuon uteliaisuutta, eikö jo yhden kotiinpaluu tärisevänä järkytyksestä riittänyt? Mutta tällä kertaa Rox ei voisi käyttää samaa taktiikkaa, pitää hauskaa siveellisyyden kustannuksella – ei ainakaan ilman, että hankkiutuisi eroon noista henkivartijoista.
”Anna tuoli”, hän tokaisi yhtäkkiä selkeällä äänellä, kääntyen taas katsomaan harmaasilmäiseen päin. Reol totteli isoveljensä pyyntöä kätköstään, ja kohta ravintolakojun kulmassa olleesta tuolipinosta lennähti yksi sopivasti istumaan käyvän demonin takamuksen alle. Meripihkasilmät katselivat vielä tutkivammin kävelykepin kanssa tullutta, kuin yrittäen keksiä kuka ja minkä arvoinen tuo oli.

”Eikö edellinen kultapieni jo todistanut sitä, etten aio jutella minkään juoksupojan kanssa?” Virnistys ei suinkaan pehmittänyt ilkeäksi muuttunutta äänensävyä, kun punamustatukka työnsi kädet taskuihinsa, katsoen pienellä flirttailevalla sävyllä puheitaan pehmentänyttä. Hän ei siihen langennut, tai ei ainakaan alkaisi levitellä liikesalaisuuksia vihjailujen takia.
”Enkä varsinkaan ylimääräisten läsnä ollessa”, hän tokaisi kahta henkivartijaa mulkaisten. Pienoinen, flirttaileva hymy kuitenkin palasi meikatuille huulille hänen taas katsoessa kävelykepin kanssa kulkevaan.
”Pidän kahdenkeskisistä tuokioista paljon enemmän…”

Guntram tarkkaili toista katseellaan. Tämä oli luultavasti noin varautunut, kiitos tummatukkaisen mukana tulleen henkivartijakaksikon, mutta mies tiesi, että suojelijoidensa pois ajaminen olisi ollut suuri virhe - hänhän tiesi, miten oli käynyt edelliselle kyselijälle eikä Guntram ollut läheskään yhtä nopea tai onnekas, kuin tuo edellinen oli ollut. Hän siis tuskin pääsisi pakoon edessään istuvaa friikkiä, vaikka olisi kuinka yrittänyt.

"Luulisi sinun jo tajunneen, etten ole samanlainen juoksupoika kuin se edellinen", Guntram totesi huokaisten syvään. "Jos olisin, minun mukaani tuskin olisi lähetetty kahta henkivartijaa." Hän ei pystynyt jatkamaan flirttailevalla äänensävyllä, hän alkoi jo kyllästyä toiseen ja katui sitä, ettei ollut lähettänyt jotakuta toista juoksupoikaa hoitamaan asiaa. Kiitos hänen hermoostuneisuutensa ja huonotuulisuutensa, jalkaakin alkoi kivistämään epämiellyttävästi. Kuinka Guntram toivoikaan, että olisi päässyt istumaan, mutta oli liian ylpeä pyytämään toiselta tuolia.

"Sen kyllä uskon", Guntram totesi toisen mainitessa pitävänsä enemmän kahden keskisistä juttutuokioista. "Mutta oletko jo unohtanut, että tiedän, minkä takia edellinen kyselijä joutui pakenemaan täältä häntä koipien välissä? Tuskin oletat, että saatan itseni samanlaiseen vaaraan - etenkään, koska en usko siten saavani haluamaani."

Rox tuhahti kovaäänisesti. Toinen tummatukka oli ilmeisesti luovuttanut flirttailulla pehmittämisen yrittämisen, ja pahantuulinen sävy kuulsi hienoisesti asiallisuuden alta.
”En välitä mistään henkivartijoista”, hän ilmoitti melko tylysti, hymyillen itseriittoisesti. Hän oli elänyt reippaasti yli kuusisataa vuotta, silloin ei enää hevillä tuntenut itseään alempiarvoiseksi ihmisen edessä – varsinkaan ilmeisesti jotenkin vammaisen sellaisen. Hieman demonia mietitytti, alkoikohan tuota toista väsyttää seisominen. Kun piti kepin kanssa kulkea, oli yleensä jotain vikaa jaloissa – koska mies ei ollut ainakaan sokea, sen tummatukka uskoisi huomanneensa. Olisi hupaisaa nähdä mitä kävisi, jos hän potkaisisi kepin vieraansa alta, mutta sitä ei pääsisi tekemään niin pitkään kuin henkivartijat olivat paikalla.
Ajattele, Rox, ajattele. Sitten pääset huvittelemaan…

”Niin, mutta voisit saada jotain paljon ikimuistettavampaa.” Meripihkasilmät tuijottivat haastavasti harmaisiin, ja vihjaileva hymy teki paluun. Venytellen hieman käärmedemoni pyörähti ympäri penkillään, kurottautuen avaamaan yhden kaapin, nostaen sieltä esiin pienen pussukan, joka rahisi tullessaan pompotelluksi kädestä toiseen. Tuijottaen lähes uhkaavasti syvälle ruskeatukan silmiin Rox avasi sen hitaasti, poimien etusormen ja peukalon väliin yhden pienen, kirkkaan kiteen.
”Tästä karkista olit kiinnostunut?”, hän kysäisi huolettomasti, avaten virnistyksen koristaman suunsa, laskien kiteen kielelleen. Huume alkoi sulaa kihisten, täydellisen mauttomana, ja mies antoi sen kadota kokonaan näkyvistä huoleti - se oli periaatteessa vain hänen veljensä myrkkyä laimennettuna, tietystikään se ei tehonnut kaksosparin toiseen puoliskoon.
”En levittele liikesalaisuuksiani ihan kenelle vain, vaikka kuinka monen ollessa kuulolla – joten voit mennä ja sanoa pomollesi, että raahaa sievän perseensä tänne niin katsotaan asiaa uudestaan.”

Ikimuistettavaa todellakin, mukavan muiston tuosta kummajaisesta lääppimässä itseään. Guntram ei voinut väittää, etteikö hänen kehonsa olisi ollut viimeisenä keinona tärkeissä kaupoissa kauppatavarana, hän ei kuitenkaan ollut innostunut käyttämään itseään maksuna tämän käärmeen kohdalla. Vaikka tämän huumeet olivatkin jo tunnettuja tietyissä piireissä, huumekaupasta ei saisi tarpeeksi voittoa, että tummatukkainen alentuisi antamaan mahdolliselle liikekumppanilleen sellaista nautintoa, mitä tämä oletettavasti mieli.
Harmaat silmät seurasivat katseellaan tuota kirkasta kidettä, jonka toinen otti pussistaan ja joka valitettavasti päätyi tuon kielelle. Hän ei ollut itse kokeillut tuota huumetta, eikä ollut täysin varma, olisiko noin pienen määrän pitänyt näkyä minkäänlaisena vaikutuksena hänen edessään seisovassa miehessä.

Liikemies hymähti huvittuneesti toisen seuraavalle kommentille. Sievän perseensä?
"Et ole kuunnellut tarkkaavaisesti", Guntram totesi, sipaisten vapaalla kädellään hiuksiaan. "Minä olen pomo." Käärme ei ollut suostunut puhumaan hänen kanssaan kun tummatukkainen oli antanut ymmärtää olevansa vain palvelusväkeä, mutta oli selvästi sanonut suostuvansa puhumaan pomon kanssa. Tietenkään tämä ei välttämättä uskoisi Guntramin olevan tosiaan se, mitä hän väitti olevansa.

Meripihkasilmät kapenivat huomattavasti, ja Rox alkoi nauraa vaimeasti, ilahtunutta mutta silti sellaista naurua, jota ei halunnut kuulla kohdistuvan itseensä. Keppiveikko oli siis se liikemies, joka oli niin utelias hänestä? Se kävisi järkeen, mutta eihän demoni voinut tietää valehteliko mies.
”Oh, olisi pitänyt valita toinen sana – sievä ei tee oikeutta takamuksellesi.”
Hetkisen mies hymähteli itsekseen, nousten sitten seisomaan, astellen Bielschowskyksi paljastuneen herran eteen rehvakkain askelin. Aiemmin rivo virne oli nyt enemmän huvittunut, ja demoni roikotti pikkuista mustaa pussukkaa hieman harmaiden silmien yläpuolella. Siinä oli vain murto-osa hänen varastoistaan, ja ainahan punamustatukka saisi sitä lisää, joten tuon pussin vaarantaminen kävi päinsä.
”Olet siis kuullut tästä? Saa olon tuntumaan oikein hyvältä, vaikuttaa nopeasti ja pitkään – ainoa huono puoli se, että ei koukuta tarpeeksi nopeasti. On vaikeaa saada vakituisia ostajia”, Rox päivitteli, hykerrellen itsekseen mielensä sisällä. Fyysinen riippuvuus tuli muita aineita hitaammin, mutta totta puhuen harvat pystyivät vastustamaan kiusausta kokea tunnin huuma uudestaan. Joskus demoni oikein ihmetteli veljensä ainoaa fyysistä eroa itseensä – myrkky, joka halvaannutti hyvällä ololla, olisi sopinut hänelle paljon paremmin kuin sisäänpäin kääntyneelle Reolille.

”Kaipaat lisää jännitystä elämääsi, vai haluat päästä itse levittämään tätä?” meikkimies kysäisi melko huolettomasti, alkaen taas pompotella pussukkaa kädestä toiseen, tarkkaillen silmäkulmastaan henkivartijoita. Hän pystyisi hoitelemaan toisen, ja Reol kai auttaisi toisen kanssa… jos hän nyt haluaisi saada sen kahdenkeskisen tuokion jossakin välissä.
”Jälkimmäinen vaihtoehto on valitettavasti mahdottomuus… Vaikka tietäisit miten tätä tehdään, et saisi raaka-ainetta mistään”, hän kähähti, painaen kasvonsa hetkiseksi niin lähelle Bielschowskyn omia, että hetken vaikutti siltä, että demoni aikoisi suudella tätä. Niin ei tapahtunut, ei ainakaan vielä, ja tuo aloitti raivostuttavasti hymyillen pompottelun uudestaan – kädestä toiseen, välillä korkeammassa, välillä matalammassa kaaressa.

Guntram mutristi huuliaan. Hän ei pitänyt edelleenkään tilanteesta eikä keskustelukumppanistaan. Hän olisi mieluusti jättänyt tämän naureskelemaan yksinään tuota häiritsevää, ahdistavaa naurua. Valitettavasti hän ei enää voisi tehdä niin jollei halunnut epäonnistua täysin jolloin hän olisi hukannut hyvää työaikaansa tuohon friikkiin - tosin niinhän hän teki jo nyt, alkoi nimittäin näyttää yhä epätodennäköisemmältä, että hän saisi koskaan tuota haluamaansa huumetta haltuunsa.
Harmaat silmät seurasivat demonia tämän lähestyessä hitaasti, rehvakkaasti Guntramia. Kuka tuo luuli olevansa? Toinen kohteli häntä alentavasti - kehtasikin pitää pussukkaa hänen edessään, suorastaan odottaen että liikemies kurottelisi sitä, jotta demoni voisi astua muutaman askeleen kauemmas nauraen.

Jos Guntramin refleksit olisivat olleet yhtään nopeammat, hän olisi luultavasti lyönyt liian lähelle tullutta miestä. Onneksi hänen päänsä oli nopeampi kuin kätensä joten hän reagoi toisen yllättävään lähelle tuloon - mikä ei tummatukkaisen yllätykseksi päättynyt suudelmaan - astumalla askeleen kauemmas.
"Minun avullani saisit vakituisia ostajia", Guntram totesi, onnistuen hillitsemään itsensä. Oliko tämä tosiaan tämän arvoista? "Liikekumppanuudesta olisi meille kummallekin hyötyä - sinulle oletettavasti rahallista, minä taas saisin statusta bisneksilleni." Guntram ei uskonut, että hän tulisi hyötymään tästä kaupasta kovinkaan paljoa, etenkään kun ei tiennyt kauanko tämän demoni aikoisi viettää täällä päin, tavallaan toivoen että se aika olisi mahdollisimman lyhyt, suostuisi toinen hänen liikekumppanikseen tai ei.

”Kyllä minulle on nyt jokunen vakituinen ostaja kerääntynyt 200 vuoden aikana.” Rox kohautti harteitaan, näyttäen tahallaan vielä epäkiinnostuneemmalta tarjouksesta kuin oli. Tietysti hyöty olisi enemmän Bielschowskyn puolella, tuo saisi huomattavasti statusta – ainakin pitkäikäisempien rotujen edustajat lähes kaikki tiesivät ympäriinsä vaeltelevan huumekauppiaan ja tämän toistuvat kieltäytymiset yhteistyöstä – jotka johtuivat eniten Reolista, poikaparka häiriintyi niin helpolla vieraista ja vaarana oli, että joku saatuaan selville kristallin alkuperän yrittäisi kaapata sulkeutuneen mukaansa.

Mutta demoni ei halunnut häätää tuota nättiä ruskeatukkaa ihan heti pois. Hyvänen aika, tuo oli niin hänen tyyppiään, että mies ei voinut edes kuvitella päästävänsä tätä menemään.
”Mutta voithan kokeilla, jos saisit minutkin näkemään hyötyni…” Hänen äänensä muuttui samettiseksi, ja kiinteästä katseesta huolimatta tummatukka pysytteli pienen etäisyyden päässä liikemiehestä. Mielessään hän riisui tuolta tuon melko asiallisen takin, paidan sen alta, housut jalasta – brunette oli vain niin lähellä täydellistä, ettei Rox jaksanut suuttua karttavalle käytökselle. Kaikkea muuta…

Aivan yhtäkkiä meripihkasilmäinen huokaisi raskaasti, turhautuneesti, ja astahti peruuttaneen ruskeatukan eteen, tarttuen kiinni melko laihasta olkapäästä estääkseen turvaan astelemisen. Hetken ajan mies katsoi toista ylimielinen, hieman uhkaava katse silmissään, kiusaten itseään ja nättiä piinavalla hiljaisuudella, kunnes hän kumartui lähemmäs, hyrisemään hiljaisella äänellä liikemiehen korvaan.
”Minä en todellakaan pidä noista henkivartijoistasi. Mitä jos… lähetät heidät pois, ennen kuin minun tarvitsee itse hankkiutua heistä eroon? Enhän minä tekisi mitään pahaa noin nätille.”

Guntram hymähti halveksivasti. Hän ei osannut harmikseen lukea toista eikä tiennyt puhuiko tämä totta vai ei. Tietenkin saattoi olla niin, ettei käärme ollut kiinnostunut rahasta, olihan tämä pelkkä pahainen maankiertäjä. Oli miten tahansa, Guntram oli heistä kahdesta se, joka hyötyisi tästä enemmän ja jos toinen oli tajunnut sen, tämä saattaisi tietenkin vaatia jotain muutakin maksuksi kuin rahaa.
Tummatukkainen ei ollut aivan varma, oliko vielä niin epätoivoinen.

Guntram puri huultaan. Tässä se vihjailu tuli. Olisikin ollut naiivia kuvitella, ettei tuollainen mies - niin irstaan kuvan kun tämä oli jo itsestään antanut - olisi tajunnut tässäkin olevan mahdollisuus ehdotella uhrilleen. Demonin kiinteä katse sai Guntramin ihon nousemaan kananlihalle, toinen näytti riisuvan häntä katseellaan.

Harmaasilmäinen ei voinut kuin tuijottaa toisen meripihkan värisiin silmiin tämän tarttuessa yllättävän voimakkaasti hänen olkapäähänsä, pidellen kävelykeppiinsä nojaavan miehen tehokkaasti paikallaan. Guntram katui sitä, ettei ollut ottanut enempää henkivartijoita mukaansa - toinen vaikutti olevansa varma siitä, että jos Guntram ei haluaisi vapaaehtoisesti tulla demonin seksileluksi, tämä pystyisi kyllä nappaamaan hänen vartioiltaan - tai ehkä vielä pahempaa, hoitelemaan heidät päiväjärjestyksestä.
"Pahaa kumman mittapuulla?" tummatukkainen kysyi halveksivasti. "Tulin tänne tarjoamaan liikekumppanuutta, en etsimään panoa."

Rox hykersi hiljaa hetkisen, koskettaen ruskeatukan korvalehteä kevyesti huulillaan. Hän kuitenkin tarkkaili koko ajan tuon henkivartijoita silmä kovana, tietäen, että jos nuo päättäisivät pelastaa pomonsa, hän olisi lievästi sanoen ongelmissa... Sillä hän ei halunnut ihan heti turvautua veljensä apuun, eikä tuo kuitenkaan voisi tehdä vähempää kuin tappaa kaksi miestä. Sehän olisi haaskaamista, nuo kaksi eivät olleet erityisen pahan näköisiä.

”Ehket niin tullutkaan. Mutta mikset voisi silti ottaa iloa irti? Minä pyydän.”
Tummatukan äänensävy ei ollut lähelläkään pyytämistä, se oli vaatimista. Tietysti hän voisi yrittää vain ottaa bruneten väkisin, mutta viettelemisessä oli oma hauskuutensa. Ja jos toinen suostuisi itse, hän voisi käyttää sitä hyväkseen.
”Ehkä… voisin suostua pyyntöihisi, vaikka olen pidättäytynyt varteenotettavimmistakin tarjouksista.” Demoni ei valitettavasti nähnyt vastentahtoisen puhekumppaninsa ilmettä, koska jatkoi aivan tämän korvanjuuressa kehräämistä.

Guntram irvisti. Hän ei halunnut suostua toisen ehtoihin, hän ei ollut kiinnostunut lupautumaan tekemään mitään tällaista, jos toinen voisi sen jälkeen ehkä suostua hänen pyyntöihinsä. Sana ehkä oli aivan liian painava tässä tilanteessa - se oli aivan liian painava Guntramille, joka sai inhon väristyksiä jo katsellessaan toista, puhumattakaan siitä, että toinen kosketti häntä.
Ei, hän ei voinut suostua tähän ilman, että saisi selvän lupauksen siitä, että sopimus tosiaan toteutuisi - ja vaikka hän saisikin sen, voisiko hän silti uskoa, että toinen teki niin kuin oli luvannut? Tuosta friikistä olisi varmasti vaikea puristaa tietoa ulos, muuten joku olisi varmasti jo tehnyt sen. Guntram tuskin oli ollut ensimmäinen, joka oli keksinyt toisen huumeen takaamaan statusarvon.

"Jos suotut pyyntöihini, saat mahdollisuuden nähdä minut uudelleen", mies totesi, ärtymys kuulsi selvästi läpi hänen teennäisen rauhallisesta äänestään. "Jos tosiaan olen niin viehättävä, sen pitäisi riittää sinulle hyvin." Guntram hillitsi halunsa yrittää päästä toisen otteesta, hän kuitenkin päätyisi maahan pitkin pituuttaan ja demoni varmasti onnistuisi kaatumaan aivan sattumalta hänen päälleen.
"Joten päästäisitkö irti?"

Rox kihersi hiljaa kuullessaan bruneten ärtyneen äänensävyn sen rauhallisen neuvottelun alta. Tämä ei selvästi pitänyt siitä, että demoni piti hänestä kiinni, oli tunkenut niin lähelle ja kaupan päälle vielä ehdotteli. Hän itse vain innostui hetki hetkeltä – kiusaaminen tuotti tulosta, tietysti hän jatkaisi sitä! Oikeastaan hän ei juuri välittänyt siitä, saisiko toisen leikkikalukseen vai ei, se olisi vain mukava lisä jos hän voisi saada kovaksi keitetyn liikemiehen yhtä traumatisoituneeksi kuin alaisensakin.
”Uudestaan…? Ja kuinka monesta kerrasta me nyt puhumme?” tummatukka harrasti taas kehräämistä, ja silitti viileillä, pitkillä sormillaan toisen kaulaa. Se sai henkivartijakaksikon valpastumaan huomattavasti lisää, vaikka ei vielä käymään vakaviin toimenpiteisiin. Ehkäpä nuo odottivat jotain merkkiä?

Mies ei voinut hillitä virnistystään, ja suoristi ryhtinsä, katsoen nyt suoraan ja hävyttömän syvälle harmaisiin silmiin. Käsi toisen olkapäällä ei ollut lähtemässä minnekään.
”Koska olet noin viehättävä, mikään ei riitä. Ja ties vaikka jos irrotan, kaadutkin jalkasi kanssa”, hän naurahti pehmeästi. Kuinkakohan nopeasti liikemiehen hermot pettäisivät?

Guntram hillitsi raivonsa - hän olisi halunnut lyödä edessään seisovaa, ehdottelevaa, hipelöivää ilmestystä mutta eihän se olisi ollut järkevää tässä tilanteessa. Brunetti halusi saada sen sopimuksen, jos hän haluaisi menestyä tällä alalla, hänen olisi onnistuttaa tässä, vaikka hän jaksoikin muistuttaa itselleen, että oli tarpeeksi rikas ilman huumebisneksiäkin.
"Niin monesta kuin on tarpeen", Guntram totesi haluten lisätä loppuun, että vain niin monesta kuin olisi tarpeen, hän ei halunnut turhaan mennä tapaamaan - tai vielä pahempaa, päästää tuota omaan kotiinsa - tuota käärmettä.

Guntram vastasi meripihkasilmien katseeseen selvästi halveksuvasti.
"Kaadun jos olen kaatuakseni, en tarvitse ketään pitämään minua pystyssä", mies totesi ärtyneesti. Hän vihasi - mutta mitä hän muka ei olisi vihannut - useimpien tapaa pitää häntä heikkona jalkansa vuoksi. Tietenkin hän oli heikko, ei päässyt juoksemaan pakoon vaaran uhatessa vaan tarvitsi jonkun alaisistaan kantamaan itsensä tai puolustamaan itseään, mutta sääli - sitä hän ei kaivannut keneltäkään.
"Jos et päästä irti, joudun valitettavasti pyytämään henkivartijani irroittamaan sinut."

Rox hykersi hiljaa, mietiskellen kuinka moneen tapaamiseen hänen viehättävä puhekumppaninsa voisi suostua. Mitä luultavimmin määrä jäisi vähäiseksi, sillä hänen käyttäytymisensä ei varmaan auttaisi asiaa. Hyvänen aika, aistiko hän jo raivostumista? Demonin silmät kapenivat hieman, kun hän yritti arvioida liikemiehen tunnetilaa. Se oli vaikeaa, kaiketi brunette peitteli sitä enemmän mitä kohtalokkaammat seuraukset negatiivisten tunteiden paljastamisella olisi.

Mies saikin seuraavaksi avoimen halveksivan katseen. Se ei itsevarmaa herraa suuremmin hätkäyttänyt, hän vain otti kasvoilleen myötätuntoisen ilmeen ja päästi pienen, säälittelevän äännähdyksen.
”Oletpa sinä urhea poika.”
Nähdä saisi kuinka pahasti bruneten hermot kärähtäisivät siitä. Mutta tuo näytti niin suloiselta jo nyt, olisi mukavaa nähdä mies vihaisena.

”Uhkailetko minua? Tsk tsk, emmekö me olekaan neuvottelemassa?”
Roxin hymy oli enemmän kuin pahaenteinen. Hän alkoi tosiaan kyllästyä noihin henkivartijoihin. Ei ollut yhtä hauskaa kuin silloin, kun hänellä oli yliote.
”Tulikin mieleeni, että minulta oli jäänyt jotain kesken”, hän sanoi vaimeasti, muistelevaan sävyyn, mutta päästi samalla toisen olkapäästä irti, harpaten takin helmat liehahtaen ympäri ja kojulleen. Selän paljastaminen oli tietysti riski, ei ollut mitään takeita, ettei hän saisi tulipalloa tai nuolta koristeekseen – mutta eleenä se oli liian herkullinen pois jätettäväksi. Niinpä hän kulki itsevarmasti kojunsa sivulle, ja nykäisi oviaukon vieressä olevan ”ikkunaluukun” ylös.
”Reol~ On epäkohteliasta piileksiä vierailta.”

Hetken päästä huhuilun kohde asteli ihmishahmossa ovensuuhun, pälyillen paikalla olevia. Rox suukotti veljensä poskea ja taputti tämän päätä, katsoen sitten brunetteen hyväntuulinen hymy huulillaan. Hellyydenosoituksen peitossa hän oli kuiskannut muutaman ohjeen toisen korvaan.
”Pikkuveljeni. Eikö olekin suloinen?”, hän kysäisi kuin ei olisi äsken lähennellyt toista, vaan kuin he olisivat juttelemassa niitä näitä. Herra asteli sitten takaisin liikemiehen luo, kasvoillaan ystävällinen asiakaspalvelu-ilmeensä.
”Ehkäpä meidän pitäisi aloittaa tämä alusta. Kerro toki nimesi, kultapieni. Minä olen Rox.”

Samalla kun hän hymyili häiritsevän kiltisti, Reol tuijotti kiinteästi Guntramia. Hitaasti nuoremman veljesparista pää liikahti hieman, katse kohdistui henkivartijoihin. Joku magiaa osaava olisi osannut kertoa, että hoikan nuorukaisen ympärille kerääntyi magialataus, vieläpä melko suuri sellainen. Roxin saatua esiteltyä itsensä maagi päästi pienen, terävän henkäyksen.
Se peittyi nopeasti kuuluvilta kahden päällekkäisen, kostean rusahduksen myötä. Vähän matkan päässä seisoneet henkivartijat tippuivat maahan, molemmilla pähkinän kokoinen reikä ohimossa.

//… sowwy kun kesti… Jotkin asiat vievät inspaa… Ja tapoin sitten henkivartijat.//

Hymy, jolla Guntram vastasi demonille, oli vääristynyt inhosta. Jos hän ei vihaisi lähes jokaista oman taloutensa ulkopuolella, hän olisi voinut väittää vihaavansa - ei, inhoavansa, samalla tavalla kuin käärmeitä inhottiin ja välteltiin - tuota ilmestystä enemmän kuin ketään muuta.
"Ei minun tarvitse uhkailla", mies totesi, mutta keskeytti lauseensa toisen irroittaessa hänen hartiastaan. Guntram horjahti, lähes kaatui mutta sai kehonsa tuettua kävelykeppinsä varaan - tätä demoni tuskin edes huomasi, tämä oli selin liikemieheen, keskittynyt puhumaan veljelleen, joka vaikutti harvinaisen tärkeältä tuolle kuvottavalle olennolle.

"Suloinen tuskin on oikea sana kuvaamaan häntä", mies totesi tarkastellen katseellaan Reolia. Miksi demoni raahasi mukaan tuollaista taakkaa? Siihen oli pakko olla jokin syy, kunnolliseen työhön ei tuosta näyttänyt olevan.
Rox kääntyi katsomaan tummatukkaiseen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, mikä ärsytti Guntramia vielä enemmän kuin tuon lääppimiset. Silloin hän oli tiennyt, mitä piti odottaa. Nyt hän kuitenkin oli epävarma siitä, mitä mies aikoi.
"Bielschowsky", mies totesi ja pakottautui vastaamaan toisen hymyyn miellyttävällä hymyllä. Hän ei oli näyttelijä, mutta niin oli hänen edessään seisova demonikin. Hän ei kuitenkaan taipunut tarpeeksi kertoakseen toiselle etunimeään - sen tietoonsa saaminen ei tietenkään olisi hankalaa kun tiesi sukunimen, sitä ei ollut kovinkaan monella.

Kiitos synnynnäisen herkkyyden magialle, Guntram pystyi aistimaan magiaa selkänsa takana, juuri siellä minne hän oletti Reolin menneen - juuri siellä, missä hänen armaat henkivartijansa seisoivat. Mies kääntyi ympäri, juuri sopivasti nähdäkseen kuinka hänen henkivartijansa kaatuivat maahan, kummallakin pahan näköinen reikä ohimossaan.
Tummatukkaisen silmät laajentuivat pieneksi hetkeksi järkytyksestä - jos Rox huomasi sen, tämä luultavasti oletti sen johtuvan siitä, että liikemies tajusi nyt olevansa pulassa, yksin himokkaan miehen armoilla - ja mies ontui pari askelta lähemmäs henkivartijoita, surun, vihan ja järkytyksen loistaessa tasaisen harmaista silmistä. Mies tönäisi Reolin tieltään, katsoen tätä kuin ohimennen, halveksivasti. Molemmat noista olivat siis samanlaisia käärmeitä, olisi pitänyt ottaa useampi henkivartija mukaan.
"Te menitte liian pitkälle", tummatukkainen totesi ja polvistui henkivartijoidensa vierelle. Hän tiesi, että tuskin pääsisi tästä ylös omin avuin, ei näin järkyttyneenä, muttei epäillyt, etteikö Rox olisi ollut valmis repimään häntä väkisin pystyyn. "Ette osaa aavistaakaan kuinka kalliiksi tämä tulee minulle." Raivostuneeseen, järkyttyneeseen mielentilaan nähden Guntramin ääni oli yllättävän tyyni, hän oli ennenkin joutunut samankaltaiseen tilanteeseen.

Tummatukkainen kyyristyi nuoremman henkivartijan ylle, kokeili vielä tämän pulssia, todeten ettei tuntenut sitä ja sulki ruumiin silmät.

//Eeeei se mitään :'3\\

Henkivartijoiden kuolema heitti liikemiehen juuri niin tolaltaan, kuin Rox oli arvellutkin. Raukkaparka ontui näiden luo, ja Rox olisi voinut maksaa melkein mitä tahansa saadakseen tietää mitä tuon pään sisällä liikkui. Aivan varmasti tuo inhosi häntä ja Reolia, ehkä vihasikin sillä hetkellä, ja tunsi samaa järkytystä joka oli heijastunut harmaista silmistä hetken ajan. Kuolema sai aina aikaan muissa paitsi uhreissa niin paljon tunteita, että demoni ei voinut lakata hykertelemästä sitä ajatellessaan.
Tönäisty Reol tömähti istumaan maahan, ja katsoi menetyksen kokenutta selvästi ajatukset epäjärjestyksessä. Aina hiljainen mies ei ikinä pitänyt siitä, että muut koskivat häneen, ja tönäisy sai hänet pahemman kerran tolaltaan. Onneksi hän vilkaisi veljeään ennen kuin lähti tekemään mitään järjetöntä, ja pienen päänpudistuksen myötä valahti käärmeeksi, lähtien paikalta omaan rauhaansa.

”Oh? Sinulla vain on niin hauraita henkivartijoita”, hän vastasi venytellen, harppoen rehvakkaasti maahan polvistuneen vierelle. Mies kuulosti tyyneltä, mutta kuinkahan paljon se vaati tämän itsehillinnältä? Huvittavaa, ja noin sievän ollessa kyseessä herkullista.
”Niin… ties mitä joudut maksamaan heidän perheilleen – ja kyllä, epäilen että yrität korvata tämän ja surra mukana. Ja hyvää työvoimaa löytää niin niukalti näinä päivinä.”
Tummatukka naurahti käheästi, laskeutuen itsekin maahan, kietaisten kätensä ruskeatukan ympärille tämän selän takana ollen, ja veti syvään henkeä. Muiden ruumiinlämpö tuntui aina mukavalta, ja ties millaisen kohtauksen nyt hänen kiusattavansa saisi.
”Reol on vähän herkkä, et saisi töniä häntä noin. Haluat kai ruumiit mukaasi ehjinä?”

Guntram ei kääntänyt katsettaan ruumiista eikä töninyt Roxia välittömästi pois kimpustaan - tiesihän hän jo, ettei siitä ollut mitään hyötyä. Tuota miestä oli mahdotonta saada irroittamaan kun tämä oli kerran kiinni tarttunut, kiitos tämän huomattavasti Guntramin omia voimia vahvemmat fyysiset voimat.
"Älä ole typerä, minun ei tarvitse korvata mitään kenellekään", liikemies totesi, halveksivaan, inhoavaan sävyyn. Hänen olisi turha esittää enää ystävällistä - hän ei voisi tehdä mitään sille, miten tilanne tulisi etenemään. Hän jätti mainitsematta, että hän ei joutuisi suremaan omaisten mukana kohteliaisuus syistä - eihän hänen tarvinnut esittää, kun suru oli oikeaa. "He kuuluivat minulle, he olivat minun omaisuuttani.." Perhettäni.

Ruskeatukkainen kääntyi terävästi ympäri, pyrkien pitämään demonin kyynärpäällään edes hieman kauempana itsestään.
"Ja sinä laitoi debiilin veljesi heidän kimppuunsa joten sinä olet minulle velkaa", mies totesi ärtyneesti, korotetulla äänellä. "Helvettiäkö minä siitä välitän, että pikku enkelisi ei pidä tönimisestä! Jos et ole vielä tajunnut eivät minunkaan alaiseni suorastaan rakastaneet kuolemista. Tai minä sitä, että joku itsestään liikoja luuleva friikki lääppii minua!" Guntram yritti nousta ylös tukeutuen kävelykeppiinsä.