Vît otti Roxin ojentaman kulhon ja alkoi näykkimään rottaa hieman epäillen. Huomattuaan ettei se ollut hullumpaa hän pisteli sen hitaasti poskeensa. Tokihan hän olisi voinut syödä nopeamminkin, mutta niin ei ehtinyt maisella niin hyvin. Vît keskittyi nuudeleihin eikä edes vilkaissut Roxia, kunnes hänen ajatuksensa taas sivusivat erikoista miestä, jolloin hän tietenkin vilkaisi tätä. Hänen mietteensä kiertelivät hänen ensimmäisien vuosiensa ympärillä, ne olivat aina olleet hänelle jotain mitä hän ei kyennyt ymmärtämään. Hän oli keskustellut asiasta monien vampyyrien kanssa, mutta kenelläkään muulla ei ollut ollut niin paljon itsehillinnällisiä vaikeuksia. Outoa oli sekin että nykyään hänellä oli parempi itsehillintä kuin monilla vanhemmilla vampyyreillä. Pikkuhiljaa hänen ajatuksensa palasivat takaisin nykyhetkeen, pyyhkäisten miettivän ilmeen hänen kasvoiltaan. Tyttö imaisi nuudelinpätkän huuliensa raosta suuhunsa ja totesi että oli sittenkin tainnut syödä lievällä pikakelauksella, sillä purkki olikin jo tyhjä.

Roxin sanoessa heittäneensä neitsyytensä pois viisisataa vuotta sitten Vîtin hymy muuttui, hän sulki silmänsä ja hymyili hampaat irvessä, sitten laittoikin suunsa suppuun ja vilkaisi miestä ripsiensä alta, sanoen: "Sitten taidat olla vanhakin... Oi voi... Papparainen..." Hän laittoi toisen kätensä poskelleen ja näytti huolestuneelta, mutta hymykuopat kavalsivat hänet. Vît näytti kieltään kuullessaa miehen ehdotuksen, epäillen tämän kykyä kyetä käyttäytymään kuin neitsyt.

Vît hyppäsi tuolistaan ylös Roxin sanoessa että aikoi sulkea, sanomatta mitään, katsellen vain kun Rox puuhaili, hämmästyen käärmeen muuttumista inhimillisempään muotoon, mutta tämä reaktio ei näkynyt ulospäin. Uteliaasti hän katseli miesten toimia, sanomatta sanaakaan. Roxin viittoessa tyttö seurasi tätä, todella hämmästyen miehen äänensävyn muutosta tämän puhuessa Reolista.

Kävellessään Roxin perässä Vît väisteli hajamielisesti kuralätäkköjä. Koska hän ei keskittynyt mihinkään kiireelliseen hänen ajatuksensa - kuten tavallista - palasivat aikaan jolloin hän oli ihminen. Hänen kasvonsa muuttuivat mietiskeleviksi ja hänen keskittymisensä ympäristöön herpaantui. Jostain syystä hänen ihmisaikojensa muistot ikäänkuin veivät enemmän tilaa hänen mielestään kuin mikään muu, ehkä se johtui siitä että muistot olivat epäselvempiä. Nyt hän kykeni katselemaan niitä rationaalisemmin ja kiinnitti huomiota asioihin joihin ei aiemmin ollut kiinnittänyt huomiotaan. Hänen äitinsä pelästynyt ilme joka kerran kun tämä oli lyönyt lastaan, isäänsä, jonka mielesä vaimon lyöminen ei ollut mitenkään outoa...

Hän palasi nykyhetkeen tuntiessaan jalkansa lipeävän allaan. Hän keskeytti kaatumisliikkeen asettamalla toisen jalkansa nopeasti maahan. Tästä huolimatta ihmisrefleksi laittoi hänen kätensä tarttumaan lähimpään mahdolliseen tukeen - Roxin selkään. Hän sätti itseään mielessään tästä, aikoen ensin vetäistä kätensä pois, mutta päätteli sitten että mies olisi kuitenkin huomannut tämän, joten hän liu'uttikin käsivartensa tämän kaulan ympärille ja nojautui tätä vasten. Hän hymyili silmät suljettuina, mutta hänen kulmakarvansa olivat hieman normaalia lähempänä toisiaan, joka aiheutti sen, että hänen ilmeestään paistoi läpi hänen ärsyyntyneisyytensä. Aivan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, hänen kurkustaan pakeni lyhyt muriseva äännähdys. Tämä taas aiheutti sen, että hänen kulmakarvansa kurtistuivat hieman lisää, lopputuloksena oli melkoisen närkästynyt ilme.

Rox oli tikahtua nauruunsa vampyyrin kompastuessa ja muksahtaessa vasten hänen selkäänsä. Pieni kiukkuinen murahdus oli erittäin suloinen, jopa syötävä. Harmi vain, että hän tiedosti tyttösen rodun liiankin selvästi – muuten mies olisi jo kaatanut tämän ketoon ja antanut mennä, mutta useimmat eivät suoranaisesti pitäneet hänen tyylistään, ja vampyyrit sattuivat nyt kuulumaan niihin, joihin hänen myrkkynsä ei yleensä tehonnut kunnolla ja jotka pistivät niin pirun kovasti vastaan.

Mutta se ei estänyt miekkosta pyörähtämästä ympäri ja halaamasta Vitiä – kädet tukevasti tämän takamukselle laskeutuen.
”Oi, olisit sanonut että olet tuollaisella päällä…” hän kehräsi, hinkaten poskeaan kuin mikäkin kissa valkokultaista tukkaa vasten, ja nuolaisi huuliaan. Hieman hän hieraisi neidin kieltämättä ihastuttavaa takamusta, siirtäen samalla jalkaansa strategisesti – hän ei halunnut minkään tärkeän vahingoittuvan, ja naiset potkivat harmillisen usein vyön alapuolelle. Mutta eihän Rox edes mennyt kovin pitkälle, omalla mittapuullaan ainakaan.
”Haluatko että käsken Reolin katsomaan poispäin, vai kuuluuko Vitimme tähän pervompaan sakkiin joka haluaa tulla nähdyksi, hmm?” hän kysäisi leikillisellä äänensävyllä, päättäen tällä kertaa katsoa mitä mieltä vampyyri oli moisesta, ennen kuin tekisi mitään vastuuttomampaa.

Vîtin ilme muuttui entistä närkästyneemmäksi vaikka hän olikin jo arvannut että mies ei pitäisi käsiään aisoissa. Hän heivasi ilmeensä menemään, katsoen kuitenkin alaspäin, peläten että jokin osa hänen ärsyyntyneisyydestään näkyisi. Sekunnin sadasosassa hän onnistui keskittämään ajatuksensa siihen mikä oli mukavaa, ja näin ollen unohti koko ärsyyntyneisyytensä.

Hän katsahti Roxia silmät lupsakasti raollaan ja kuiskasi pehmeästi: "En minä oikein kuulu kumpaankaan sakkiin, samapa tuo minulle..." Hänen suupielensä kohosivat hieman. Olihan hän jo miettinyt tätäkin asiaa ohimennen, mutta oli arvellut ettei nuorempi kuitenkaan olisi mitenkään älyttömän kiinnostunut tuijottelemaan heitä...

Vît oli rekisteröinyt Roxin itsesuojeluliikkeen ja nojautui lähemmäs, vieden kasvonsa lähelle tämän kasvoja ja sipaisten sormenpäillään miehen poskea. Hän antoi äänensä helkkyä - ihmisten lähellä hän yleensä puhui normaaliääntään matalammin ja näin häivytti helinän äänestään - kysyen: "Oh, pelkäätkö sinä että minä vahingoitan sinua? Eihän mokoma käynyt mielessänikään..." Tämä oli vale - hän todella oli hetkisen harkinnut tätä tuntiessaan miehen kädet takamuksellaan, mutta kuten sanottua, oli hillinnyt mielihalunsa nopeasti. Miksi vahingoittaa miestä, eihän tässä ollut mitään vikaa, jollei melko matalalta vaikuttavaa moraalia laskettu mukaan.

Vît hymähti hiljaa ja pudotti kätensä miehen kaulalle, sitten vetäytyi hieman taaksepäin ja nosti hameensa helmaa, näyttäen kuraisia kenkiään. "Tässä kyllä on iljettävän kuraista, enkä suvaitsisi näiden vaatteiden likaantuvan..." tyttö selitti reaktiotaan. Hänen katseensa palasi miehen silmiin ja vaalea kulmakarva kohosi huomauttavasti. Hän tiesi että aiheuttaisi vielä Roxille suurissa määrin kummastusta käytöksellään, mutta epäili, ettei mies olisi tästä muutoksesta lainkaan pahoillaan. Ennemminkin saattaisi pitää siitä...

Hiljaa kilisevät, tasaisesti eteenpäin rullaavat kärryt pysähtyivät nytkähtäen juuri ja juuri pienen puistontapaisen sisälle. Enemmän tuo maapläntti taisi olla joutomaata, jolle ei ole keksitty muuta käyttötarkoitusta. Olihan se ihan viihtyisä, muutama lehtiään varistava puu ja pensaita siistillä ruohikolla. Nuorempi demonikaksosista huokaisi hiljaa, avaten silmänsä ja päästäen samalla taikuudesta irti. No, ei kokonaan, Reol piti kevyttä kosketusta yllä vaikka ei pitäisi edes tuulensuojaa tuovia näkymättömiä seinämiä ruokakojun ympärillä.

Meripihkasilmät katsoivat Roxia ja valkotukkaista tyttöä kohti, havaitsivat veljen virnistykset vastauksina toisen vihjailuille, ja tunnistaen veljensä ilmeen tarkoituksen hän muuttui käärmeeksi, luikertaen hiljaa perimmäisen kaapin nurkkaan, toiseen nukkumapaikkaan jota suosi parrun ohella.

Jos joku ajatuksien lukuun kykenevä olisi astellut paikalle, tällä olisi ollut erittäin hauskaa Roxin päänsisäisiä hihkaisuja ja hykertelyä kuunnellessaan. Vampyyri oli lähtenyt häkellyttävän helposti mukaan. Sanat olivat jokseenkin siveitä, mutta kehonkieli kertoi jostain aivan muusta.
”Aivan kuin noin herttainen tyttö voisi rampauttaa minut”, hän nauroi kirkkaasti, koskettaen poskeaan siitä kohtaa missä oli vampyyrin viileän kosketuksen tuntenut. Kuran tullessa puheenaiheeksi herra katsoi omia kenkiään, ja nappasi sitten Vitin käsivarsilleen.
”Anna kun tämä herrasmies vie sinut turvaan”, hän vitsaili, kantaen naisen kojulleen, laskettaen istumaan lattialle, kuraiset kengät ulkopuolella roikkuen. Mies itse laskeutui polvilleen maahan, ja alkoi vetää likaantuneita jalkineita valkokultatukkaisen jaloista.
”Meidän täytyy kyllä puhdistaa nämä, eikö niin?”

Vît hymyili miehen vastaukselle, ja koska tytön huomio oli miehessä hän ei yllättynyt lainkaan tämän kopatessa hänet syliinsä, kyllähän hän oli ehtinyt huomaamaan alkavan liikkeen.
"Herrasmies... Minä olen sitten varmaan oikea lady?" Vît naurahti helkkyvästi. Hänen katseensa kapeni ja hymy leveni kun hän katsoi miehen ilmettä. Hänen hymynsä kuitenkin kaventui pikkuhiljaa kun hän tunsi epämääräisen painon raajoissaan hidastavan hänen liikkeitään. Miehen laskiessa hänet istumaan hän kykeni hieman rentoutumaan. Hän hymähti hieman miehen vetäessä kenkiä hänen jaloistaan. Miehen arvellessa että kengät täytyisi puhdistaa tyttö otti toisen kenkänsa miehen kädestä, raaputti kuraa hituisen ja totesi sitten: "Luulen että tämä tähtee paremmin irti kuivana..." Pieni vihjaus siihen suuntaan, ettei hänen kengillään ollut niinkään väliä, hän inhosi niitä muutenkin.

Tyttö vetäisi paljaat jalkansa kojun sisäpuolelle mutta jäi lattialle istumaan. Otettuaan toisenkin kengän miehen kädestä hän keskittyi hakkaamaan niitä yhteen maanpinnan lähellä, niin että pääsi eroon pahimmista kuraklönteistä ilman että ne lentelivät ympäriinsä. Hänen oli keskityttävä turhanpäiväisiin ajatuksiin kuten kaupungin ääniin, kuran märkään hajuun ja kenkien puhdistamiseen estääkseen jäykkyyttä palaamasta jäseniinsä. Aivan liian nopeasti kengät olivat puhtaat. Tyttö pudotti ne viereensä lattialle ja katsahti vaivalloisesti Roxiin.

Rox katseli miettiväinen ilme kasvoillaan Vitin kengänpuhdistuspuuhia. Hän oli huomaavinaan jotain kummallista tytön liikkeissä, pientä jähmeyttä, kuin hänellä itsellään kylmällä säällä. Kuten aina, fyysinen heikkouden merkki sai miehen hykertelemään itsekseen. Hiljaa hän istahti blondin viereen, vastasi jotenkin vaivalloiseen katseeseen silmät hiljaa kytien, huulilla päättäväinen hymy.
”Mikä hätänä, kulta?” demoni kysäisi kepeästi, vaarallisen iloisena siitä, että vampyyri oli antanut hänelle vahingossa tilaisuuden. Yksi ensimmäisistä selviämisohjeista Roxin kohdalla kuului selvästi älä näytä heikkoutta.

Kädet tarttuivat nopealla liikkeellä Vitiä olkapäistä, ja demoni kaatoi tuon selälleen, nousten itse istumaan hajareisin naisen päälle. Toinen käsi lukitsi ranteet paikoilleen, ja yksi pitkä sormi hipaisi suloisia huulia.
”Mikä on? Onko jokin sinussa vialla? Pelkäätkö?” hän kyseli matalalla äänellä, silmät kavenneina. Suu aukeni, ja ääneti kaksi ohutta, pitkää myrkkyhammasta taipui eteen, ja mies sipaisi niillä naisen kaulaa.
”Rauhallisesti… en kai ole kertonut, mutta olen myrkyllinen. Ethän halua tulla purruksi, kultamuru? … mutta minua on turha pelätä, en satuta ketään ...kovin paljoa.”

//Jep, niin niillä on tapana ^^ Ja sori tämä hittailu... //

Vît tunsi epämiellyttävän vaaran tunteen miehen hymyillessä, mutta arveli ettei siitä tarvitsisi huolestua.
Tyttö pingoittui entistä enemmän miehen puhuessa. Hän sulki silmänsä nopeasti ja katsoi sitten miestä terävästi. "Ei minulla ole mitään hä--", hän sanoi selkeästi, mutta ennen kuin oli saanut lauseensa loppuun hän tunsi Roxin kädet olkapäillään ja hänen kurkustaan kuului kimpaantunut murahduksentapainen kun hän osui maahan.

Vîtin yhteenpuristettujen huulten takaa kuului tukahtunut murina miehen sormien käydessä tytön huulilla. Vît ei pyristellyt vastaan vaan antoi raivon kuplia sisällään. Miehen kysymyksiin hän vastasi hampaidensa välistä murinaan vivahtavalla, hysteerisen kimeäksi nousseella äänellä. "Minussa on paljonkin vikaa!" hän murisi kimeästi, jatkaen sitten lausettaan: "En minä pelkää, olen nuori, senkin debiili!" Vîtin silmät kaventuivat viiruiksi kun mies avasi suunsa ja tyttö huomasi myrkkyhampaat. Hänen ajatuksensa selkenivät. Hän ei väistänyt, hänen hengityksensä ei tempoillut kun miehen hampaat koskettivat hänen kaulaansa. Ennemminkin hän nojautui niitä vasten ja nykäisi sitten kaulansa sivuun jotta voisi katsoa miestä silmiin. "Oh, tahdotko leikkiä? Hyvä on..." Tyttö ponkaisi ylös, työntäen miehen edellään, käännähti ja työnsi tämän seinää vasten. Vîtin huulet laskeutuivat miehen kaulalle ja tyttö hymyili sanoessaan: "Uhattuna, huh...?" Sitten hän vetäytyi kauemmas ja huitaisi otsahiuksensa pois silmiltään. Tämä alkoi mennä ärsyttäväksi. Mies olisi voinut jättää tuon hampaillaan leikkimisen pois. Hänen kätensä vetäytyivät puuskaan hänen puhahtaessaan: "Jos keskittyisimme muuhunkin kuin puhumiseen ja toistemme uhkailuun?"

//Ei haittaa yhtään, vampyyrit ovat nopeampia pidemmän päälle kuin käärmedemonit – tai no, Roxia ainakin – ja vahvempia… Mutta jos Rox puree, tai tekee jonkin pikkuliikkeen, se on erittäin nopea. Ja hittailu kelpaa aina, saapahan peliä jännittävämmäksi~//

Tavallaan Rox oli osannut odottaa räjähdystä, mutta eihän hän tietystikään uskonut sen olevan tulossa. Yhtäkkiä hän tunsi ilman lentävän pihalleen keuhkoistaan selän törmätessä seinään, ja Vit marmatti – tai sitä sanaa demoni halusi siitä käyttää – hänen leikkimisestään. Joku muu olisi suuttunut tai hävennyt itseään, mutta Rox virnuili, virnuili pahemmin kuin aikaisemmin.

”Et pidä siitä leikin kanssa? No mutta, kaltaisesi nuori ei kai sitten tiedä paremmasta…” tummatukka kehräsi, painaen tällä kertaa kätensä Vitin vyötäisille, vetäen tuon keveästi lähemmäs itseään, vaarattomasti, rauhoittavasti. Se kävi leikiten, hellän esittäminen. Tarvitsi vain lepuuttaa leukaa tytön olkapäätä vasten, silittää selkää hennosti, ja kohottaa toinen käsi vetämään pehmeät hiukset palmikolta ryöppyämään jalometallivirtana pitkin nuoren naisen sirosti kaartuvaa selkää… Se oli kuin pientä itsensä kiusaamista ennen palkintoa.

”Mutta silti… haluaisit tehdä jotain kehittävämpää kuin jutella?” mies hyrisi matalasti aivan vampyyrittaren korvaan, hipaisten sitä kevyesti huulillaan. Hän ainakin halusi, oli jo kulunut aivan liian pitkään viime kerrasta. Paha vain, että tuo tyttö taisi tarvita jotain rauhoittamisekseen, Rox ei halunnut lentää uudestaan seinään. No, ehkä myöhemmin, sitten kun tuo ei enää tajunnut olla varuillaan, hän voisi huolehtia asiasta, ja päästä huvittelemaan.

Vîtiä häisitsi miehen virnuilu. ”... En varmaan tiedäkään, mutta sinähän voit kertoa... Tai näyttää. ” tyttönen vastasi, aloittaen lausahduksensa melko lattealla äänensävyllä johon sekoittui hymyn häive lauseen lopussa.
Vît tunsi miten miehen kädet hakeutuivat hänen vyötärölleen ja hän astahti lähemmäs miehen lämmintä kehoa tämän vetäessä häntä. Miehen nojatessaa leukansa Vîtin olkapäätä vasten tyttö painoi kasvonsa kevyesti alas vasten mienen rintakehää. Hän tunsi Roxin avaavan hänen palmikkoaan, koetti keskittyä nykyhetkeen, mutta hänen ajatuksensa olivat häiriintyneet liikaa äskeisestä uhkailusta. 'Uhh... Inhoan heikkoa itseäni...' hän ajatteli, sulki silmänsä ja nojasi otsansa miehen olkapäähän.

Miehen puhuessa hän nosti katseensa. ”Jutteleminen on hyvin kehittävää, mutta on monia muitakin kehittäviä toimintamuotoja... ” Vît vastasi hymyä äänessään, siirtäen katseensa miehen äänen perään tuntiessaan tämän hipaisevan tytön toista teräväkärkistä korvaa. Vît alkoi taas tuntea sen raivostuttavan painon käsissään ja puristi kätensä nopealla liikkeellä nyrkkiin ja auki, koettaen hämätä itseään, johdattaa ajatuksensa muille urille. Sitten hän keskeyttikin ajatuksensa, palautti ne ympäristöstä Roxiin. 'Varmaan parempi pitää ajatukset täällä kuin jossain muualla...' hän mietti. 'Hän saattaisi jopa purra minua, eikä minua oikein kiinnosta kokeilla pystyvätkö hänen hampaansa minun ihooni... Vaikuttaisi siltä, että hän ajattelee että ne pystyvät läpäisemään ihoni. Tosin, vaikka pystyisivätkin, verenkiertoni on niin hidasta ettei myrkky ehtisi levitä kovinkaan nopeasti ja pääsisin halutessani siitä huolimatta poistumaan...' Huolimatta päätöksestaan pitää ajatuksensa nykyhetkessä hän sai keskittyä uudelleen lopetettuaan spekuloivan ajattelunsa.

Vît nosti hitaasti kätensä ylemmäs, hitaasti koska paine teki liikkumisen hänelle vaikeaksi. Hän laski kätensä miehen käsivarsien päälle. Sitten hän mietti mitä tehdä. Hän ei keksinyt mitään, joten jätti vain kätensä lepäämään Roxin käsivarsille ja jätti seuraavan askeleen miehen tehtäväksi. Hän arveli, että kohta miettiminen ei välttämättä enää olisi ongelma. Jos mies osaisi käyttäytyä kohteliaasti. 'Kukaan ei puhunut siitä että pitäisi käyttäytyä nätisti...' tyttö ajatteli, mutta hänen epävarma minänsä irvisti ajatukselle.

Rox hykerteli päänsä sisällä jo aivan mielissään, vastaten Vitille vain salaperäisellä virneellään, ja kurottautui tätä kohti, painaakseen suukon tuon näteille huulille - kun kuuli hirveän kalahduksen kärryjensä ulkopuolelta, heräten siinä samassa pahantuuliseen todellisuuteen, joka ei antanut sijaa edes pienelle hauskanpidolle rankan työpäivän jälkeen.

Mustapunatukkainen työnsi vampyyrittaren luotaan, ponkaisten nopeasti liikkeelle, harpaten lattialta kenkiinsä ja katsomaan kuka oli tulllut metelöimään. Siellä oli kuihtunut, sairaalloisen laiha haltiatyttö, jonka joskus paksut, tummansiniset hiukset olivat harventuneet, ja suurissa ruskeissa silmissä oli harhaileva katse. Tyttö tärisi, ja kampesi itseään juuri risuja muistuttaville jaloilleen, polvipituiset housut ja hupullinen lyhythihainen paita maan kuraan sotkeentuneina.
"Rox-kulta..." säälittävä raukkaparka aloitti, ojentaen vapisevan kätensä. Ruskeiden silmien katseessa oli jotain mielipuolista, ja Rox katsoi tulijaa, tunnistaen tämän paremmin kuin hyvin, ja naureskeli päänsä sisällä. Jotkut eivät sitten vain osanneet pärjätä.
"Lyra, tiedät etten anna armonpaloja."
"Mutta... minä tarvitsen sitä -"
"Niinhän te kaikki. Mutta saat vain rahaa vastaan. Eihän sinulla ollut viimeksikään ongelmia löytää rahaa?", meripihkasilmäinen kysyi ilkeällä sävyllä puhuen, ja sekainen tyttö vaikutti olevan purskahtamassa itkuun kun mies käänsi tälle selkänsä, astellen Vitin eteen.
Ja samassa hänen kylmä ilmeensä muuttui pahoittelevaksi.
"Oh, sivubisnesten ongelma... Aina jossain vaiheessa heistä tulee tuollaisia." Demonin ääni oli välinpitämätön, sillä hän ei välittänyt huumeittensa takia elämänsä pilanneista pätkän vertaa. Omapahan oli mokansa, kun menivät lankeamaan niihin.

//Anteeksi kun kesti, inspis oli lopussa...//

Vît ei yllättynyt lainkaan ulkoa kuuluvasta kolahduksesta, olihan hän kuullut lähestyvät askeleetkin, ihmetellen tosin kenellä olisi näin syrjäiseen kolkkaan mitään asiaa näin myöhään illalla. Roxin yllättyneisyys sai tytön suupielet nousemaan.

Vît antoi miehen tönäistä itsensä kauemmas ja seurasi silmillään tämän menoa. Tytön silmät laajenivat hänen nähdessään haltijan. Hän vetäisi terävästi henkeään, ja ulkoa tuleva haju sai hänet lähestulkoon yökkäämään. 'Mitä tuollainen kukkakeppi tekee täällä? Tuohan tarvitsisi kunnon aterian, kuuman kylvyn, pitkät yöunet ja mahdollisesti lämpimämmät vaatteet, talvihan on jo tulossa! ...Ja mikä tuo haju oikein on?' Vît yritti keksiä mistä oli kyse, seuraten puolella korvalla näiden kahden keskustelua. Huomaamattaan hän oli hivuttautunut lähemmäs ovea ja kurkisteli nyt oviaukosta hentoa haltijaa. Tyttö näytti järkensä menettäneeltä. 'Armopaloja...? Tarvitsee...? Mitä ihmettä...?' Vîtin ihmetys säteili hänen kasvoistaan, kunnes hän lopulta tajusi. 'Mitä HELVETTIÄ?!?' Kultahiuksinen oli kirkaista ajatuksensa ääneen, mutta onnistui pitämään huudon sisällään. Miehen kääntyessä takaisin Vîtiä kohti tyttö suoristautui vampyyrimaisella nopeudella ja silotti kasvonsa. 'Mitää, oletko pahoillasi siitä että joku jonka elämän olet pilannut palaa piinaamaan sinua?' "Oh... harmillista..." Tyttö kuitenkin sanoi. Sitten hän hyppäsi miehen ohi ulos haltijan eteen ja mietti hetkisen.

'No niin. Voisin... Pelotella hänet ostamaan itselleen ruokaa huumeiden sijaan... Mutten tiedä toimisiko se...' Sitten hänen silmänsä laajenivat, kun hän muisti jotain.

Olin seurannut miestä majataloon ja kiipesin yläkertaan, jonne hän oli mennyt heti maksettuaan huoneensa. Katselin ympärilleni käytävässä. Mies oli ja kadonnut kävelin käytävän päähän, ja kääntyessäni takaisin näin raollaan olevan oven. Kun astahdin varovaisesti lähemmäs, kuulin Äänen ensimmäinen kerran. "Tule", se sanoi. Minua pelotti, enkä halunnut mennä lähemmäs. Ääni oli niin outo... Se ei ollut kova ääni ja tajusin, että se ei ollut tarkoitettukaan kovaksi. Mutta silti se kantoi. Ja minä astuin lähemmäs, vaikken tahtonutkaan. Ja sisään ovesta, pimeyteen, ja mies istui lattialla toinen käsivarsi koukussa olevan polven päällä, katsellen minua rauhallisesti. "Ota tuo pois", hän sanoi. En ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, mutta pudotin äitini takin jonka olin ottanut nähdessäni miehen kulkevan ikkunamme ohi. Hän nousi seisomaan, painoi oven kiinni ja nojautui lähemmäs minua ja--

'...riittää. Mutta miten Ääntä käytetään? Kysehän on tahdonvoimasta...' Vît puri huultaan koettaessaan keksiä miten Ääni toimi. 'Kysehän on tahdonvoimasta! Minä tahdon että hän unohtaa huumeet, minä tahdon että hän tulee kuntoon! Hänkin on elollinen olento!' Vît vilkaisi Roxia. 'Matala moraali, todellakin... Mitä minä oikein olin tekemässä? Tuon kanssa...?' Oivallus valaisi hänen kasvonsa hymyyn. Vît käännähti takaisin kohti haltijaa, toivoen että todella osaisi käyttää Ääntä. Ja vaikka hän osaisikin, saattoi olla ettei se toiminut. Pahin mitä saattoi tapahtua, oli että nämä kaksi pitäisivät häntä sekopäisenä.

"Sinä... Lyra. Et ole koskaan maistanutkaan huumeita. Et tarvitse niitä. Et ole riippuvainen niistä. Minä annan sinulle rahaa, jotta pääset kiinni elämän reunasta. Sinä et käytä niitä huumeisiin." Vît tajusi, että Ääni oli oikea. Se kuulosti siltä kuin olisi pitänytkin. Hän veti henkeä koska puhumiseen tarvittu ilma oli loppu, ja haju oli jälleen saada hänet yökkäämään. 'Tämän takia minä nyrpistelin Roxin ryypylle, mutta se ei ollut mitään tähän verrattuna!' "Sinä menet..." 'Mikä sen pikku majatalon nimi oli? Chiamaka?' "Sinä menet Chiamakaan ja ostat sieltä itsellesi kunnon pihvin ja perunaa. Sitten pyydät majapaikkaa yöksi, käyt suihkussa ja nukut kunnon yöunet. Huomenaamulla menet ja ostat itsellesi lämpimämmät vaatteet." Vît mietti hetken. 'Tämä ei riitä. Minun täytyy saada hänen haluamaan tätä... Jos tämä nyt edes toimii.' Ja hän jatkoi: "Sinun on nälkä, sinä tiedät tarvitsevasi kylvyn. Sinua väsyttää. Ja sinun on kylmä..." Vît tutkaili haltijan silmiä, toivoen näkevänsä niissä jotain... Alistumista. Siltä hänestä oli tuntunut. Hän ei ollut taistellut vastaan, koska oli tiennyt olevansa kykenemätön siihen.

Lyra oli langennut polvilleen maahan, tihrustaen hiljaista itkua. Kaikki tärinä ei tullut tuosta itkusta, hänen aseestaan jolla tyttö oli saanut kaiken haluamansa isältään. Roxiin moinen ei tehonnut, vaan huvitti suunnattomasti. Kenen tahansa elämä tuhoutui niin nopeasti ja helposti. Pilalle hemmotellun rikkaan miehen ainoan tyttären, perheellisen miehen, pikkurikollisen... Hän oli nähnyt vaikka mitä, monia kohtaloita. Se ei vieläkään lopettanut huvittamasta häntä, saamasta tuntemaan itsensä mahtavaksi pystyessään mädättämällä muita saamaan elantonsa.
Ja kaikista hassuinta oli se, että hänen huumeensa ei loppupeleissä tuottanut paljoa enempää nautintoa kuin mitä pystyi saamaan ilman niin suurta riippuvuusriskiä ja ilmaiseksi kumppaniltaan. Ilahduttavan harvat kuitenkaan tajusivat tuota, ehkä onnettomilla ei ollut onnea siinä suhteessa?

Vitiä tämä ei tainnut huvittaa. Vampyyrin kasvot olivat aivan liian vakavat siihen, ja tyttö vain sivuutti hänet, astellen itsekseen mutisevan haltian eteen. Demoni hätkähti tuon alkaessa puhua käskevään sävyyn äänellä, joka pureutui kulkematta korvien kautta aivoihin, turhaan kursailematta ja saaden ruskeasilmäisen tytön katseen singahtamaan puhujaan.
Hitaasti tuo hauras, kuihtunut olento nousi seisomaan, katsoen Vitiä kuin uskollinen koiranpentu emäntäänsä. Ja Lyra nyökkäsi, ojentaen kätensä ja alkaen jo tähyillä Chiamakan luo vievää tietä.

Mutta Rox ei aikonut katsoa vierestä kun vampyyri veisi häneltä tulolähteen.
”Huolehdi omista asioistasi, lutka!” demoni sähähti pahasti, saaden huomaamattaan kulmahampaansa taittumaan eteen irvettänsä tehostamaan. Pitkä mies nykäisi haltiatytön olkapäästä kauemmas Vitistä, tönäisten tämän kojunsa seinää vasten. Isku sai kaikenlaiset maustekimput ja muut mielenkiintoiset roikkuvat asiat heilahtelemaan, synnyttäen pienen ja kiukkuisen kilahtelun. Heti sen vaiettua Reol oli ilmestynyt ihmishahmossa oviaukolle, tuijottaen silmiään räpyttelemättä Vitiä. Hän tiesi, milloin veli oli vihainen ja saattoi tarvita apuaan.

”Lyraseni, sinähän saat aina pyydettyä isukiltasi rahaa. Hän ei voisi ikinä kieltää mitään noin suloiselta tyttöseltään, eikö niin? Voin joustaa tällä kertaa ja myydä puoleen hintaan… Ehkäpä jos olet oikein kiltti tyttö, saat laimentamatonta tavaraa.”
Roxin ääni muuttui hiljaiseksi, vastustamattomaksi hyrinäksi, ja haltianeito nyökytteli pontevasti päätään, hymyn syttyessä kärsineille kasvoille.
Sitten demoni kääntyi katsomaan valkokultatukkaan, joka oli jo melkein vienyt tuon pienen prinsessan häneltä.
”Vit, mitä ihmettä sinä oikein ajattelit? Emmehän me voi kieltää rakkaalta isän pikku prinsessalta mitään mitä hän haluaa. Ristiriitainen kasvatus pilaa lapsen”, hän naurahti hiljaa, mutta katsoi nyt vampyyritarta huomattavasti vähemmän ihailevasti. Aivan liian korkea moraali ja liian voimakas vastus, eli ei todellakaan hänen tyyppiään.

//sowwy kun kesti, ei inspannut... ja nytkin vähän outoa juttua, koeta pärjäillä~//

”Minäkö LUTKA!!! Oh, katso peiliin!" Vît tuhahti, halveksuen, nyt jo raivostuneena, kaulaansa venyttäen, näyttäen hyvin hyvin vihaiselta. Hän näki Reolin silmäkulmastaan, tästä mitään välittämättä ja astahti lähemmäs Roxia.

Vît kuunteli miehen puhetta arvostelevasti puolella korvalla ja vastasi tälle sitten: "Sinä pilaat ihmisten elämän. Sinä tuhoat sen. Saatko siitä jotain tyydytystä? Tyydytystä? Eikö huoraaminen ja juopuneiden raiskaaminen riitä? Eikö? Etkö sinä saa tarpeeksi? Kerro minulle mitä muita ässiä sinulla on hihassasi? Ja - älä pelottele minua noilla sinun pikku hampaillasi, et ole nähnyt minua kun suutun." Hän ei enää välittänyt haltijan hajusta. Hänen pupilliensa reunoista alkoi levitä musta väri, sitten värikalvon ulkoreunoista levisi veren tavoin punainen väri. Todellisuudessa väri ei lisääntynyt vaan katosi, niin että verisuonet aiheuttivat sen että silmät näyttivät punaisilta. Hän sulki suunsa hetkeksi. Enää se ei sattunut kuten alussa, se oli vain pientä kutinaa hänen hampaidensa juurissa. Hänen kynsiensäkin juurissa tuntui kutinaa, ja kun hän nosti kätensä pieneen vilkutukseen, oli hänelle kasvanut kolmen senttimetrin mittaiset, läpinäkymättömät ja valkoiset, terävinä sisäänpäinkaartuvat kynnet. Ja hän hymyili. Ja hymy oli keihäs, irvistys, joka saisi kenet tahansa haukkomaan henkeään. Tytön hampaat olivat pitkät, vitivalkoiset ja piikinterävät. Hän oli vampyyri. Nyt sen näki, yössä, joka sai tähtien valon heijastumaan hänen silmiensä verkkokalvon peilipinnasta. Hän ei enää näyttänyt ihmiseltä, vaan pedolta. Kissapedolta.

Ja hän hymyili. Hänen äänensä helisi. "Nii-iin, minä en pidä sinun kaltaisitasi pikku otuksista, sellaisista, jotka pilaavat toisten elämän. Minä olen vampyyri, mutten ole kahteenkymmeneen vuoteen tappanut yhtään ihmistä. En edes juonut ihmisverta. Ja koko sen ajan olen tappanut jokaisen, jonka sain tietää murhanneen toisen. Jos et tiennyt, huumeet voivat olla tappavia. Ja tuo on murhaamista. Hidasta, ehkä, ja ymmärrän että se oli alussa vielä hänen hallinassaan, mutta sinä olet aivan yhtä paljon syyllinen. Etenkin nyt, kun yrität estää minua pelastamastä hänet. En haluaisi vahingoittaa sinua, enkä myöskään veljeäsi. Ole hyvä ja jätä hänet rauhaan." Vît puhui pitkään, yritti saada Roxin käsittämään asian käyttämättä Ääntä. Ei hän kyllä tuohon otukseen sitä vaivautuisi käyttämäänkään. Hänen niin teki mieli vain tappaa se. Jos hän päästäisi sen menemään, se jatkaisi elämien tuhoamista. Vîtiä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa se, menettäisikö Rox yhden tulonlähteen laskemalla haltijan vapaaksi. Olihan sillä muutkin huumeriippuvaisensa, aivan varmasti, ja olihan sillä kojunsakin. Kyllä se selviäisi. Jos se laskisi tämän tytön irti kynsistään hyvällä, hän voisi laskea sen menemään.

Se pieni, suloinen valkokultatukkainen enkeli muuttui vihaiseksi kissapedoksi, syyti loukkauksia, uhkauksia ja vaateita hirvittävää vauhtia Roxin niskaan. Oh, kuka tahansa muu olisi pitänyt tähtien valoa kiiluvia silmiä ja kuolemasta kertovia hampaita pelottavina, valahtanut ehkä lattialle vinkuen kauhusta, mutta ehei, ei tämä demoni. Se teki häneen vaikutuksen, ja hän tajusi tilanteen muuttuneen todella vaaralliseksi – mutta meripihkasilmien kapenemisen lisäksi sitä ei muuten pystynyt tulkitsemaan itsevarmasta miekkosesta.

”Ei ikinä voi saada tarpeeksi. Kun on tyytyväinen, on kuollut. Koko elämä on pelkkää ahneutta, haluamista ja vaatimista – itsekkyyttä ja ahneutta. Minä vain myönnän ja sallin sen itselleni”, hän hyrisi hiljaa, naurahtaen heti perään.
”Sinäkin selvästi haluat jotain! Haluat oikeutta ja hyvyyttä, eikö niin? Ja ehkä sovitusta jostain? Tämä tyttönenkin, suloinen Lyra, halusi jotain. Halusin taas antaa sen hänelle, joten miksi ei? Elämässä ei ole yhtään mitään muuta järkevää kuin halujen toteuttaminen!”
Demonin julistus kaikui hiljaisessa puistossa, ja hän virnisti tyytyväisenä, nykäisten Lyran eteensä. Miehen kädet kietoutuivat tuon laihan kehon ympäri, ja toinen tarttui kiinni hennosta leuasta, kynnet painaen jäljet ihoon.

Viimeisimmät syytökset kuullessaan tummatukka naurahti avoimen pilkallisesti, antaen naurun pulputa hyvän tovin ennen kuin katkaisi sen kuin veitsellä leikaten.
”Kultapieni, en minäkään pidä kaltaisistasi, jotka luulevat olevansa parempia kuin muut, jotenkin puhtaampia ja oikeellisempia, ja siksi olettavat voivansa rankaista muita”, hän lähestulkoon sylki sanat yhä hymyilevien huuliensa välistä.

”Minkä oikein kuvittelet minun olevan? Olen käärme, minulla on oma myrkkyni, ja luonnollisesti tiedän muistakin. Tämä on salaisuus, mutta ihastuttava kristallini, josta tulee niin mukava olo – eikö niin Lyra?” hän katkaisi yhtäkkiä puheensa, kääntäen haltiatytön pään sivulle jotta voisi katsoa tätä silmiin. Lyra vinkaisi hiljaa, ja Rox taputti tämän poskea. Juuri niin, hän käytti tätä suojakilpenä ja panttivankina. Halusihan Vit mitä ilmeisimmin pelastaa tytön.
”Se tulee parista pitkiä myrkkyhampaita.”
Rox ei suoraan sanonut kyseessä olevan Reolin myrkyn, hän ei halunnut päästää tietoa eteenpäin. Kukaan ei saisi edes haaveilla koskevansa hänen pikkuveljeensä.

Siellä ei tuullut lainkaan, mutta Reolin mustanpunaiset suortuvat huojuivat hiljaa, jokin mykissä silmissä kipinöi. Hän oli tajunnut veljensä olevan vastuuton, että vaaleatukkainen nainen saattaisi hyökätä tämän kimppuun – ja tietysti hän aikoi turvata veljensä selustan.
”Älä sinäkään yhtään uhkaile minua, Vit-kulta. Kuvitteletko tosiaan, että olisin voinut elää koko elämäni niin kuin olen sen elänyt pystymättä puolustamaan itseäni kaltaisiltasi?” Rox hyrisi hiljaa, laskien päänsä Lyran olkapäälle – ja hetken puolikkaassa hänen hampaansa iskivät neidon lihaan. Hän ei tarvinnut tätä, mutta menemään päästäminen soti aivan liikaa hänen arvojaan vastaan.
Lisäksi Vit oli saanut hänet vihaiseksi.

Mies tönäisi kauhistuneen haltiatytön vampyyria kohti, hymyillen leveämmin kuin aikoihin. Aivan kohta tämän huulet sinertyisivät ja elämän lämpö katoaisi.
”Ole hyvä, pelasta hänet.”
Halveksivan julkeasti tokaistujen sanojen jälkeen Reol katsahti kumpaakin riidan osapuolta, ja löi vahvan, näkymättömän seinämän näiden väliin. Eihän sitä sopinut päästää veljeä kuolemaan.

//Sowwy kun kesti, inspis valui muualle… ja nyt on vähän hämärä, pärjäile ^^//

Vîtiä ärsytti se, ettei mies näyttänyt lainkaan järkyttyneeltä hänen ulkonäössään tapahtuneesta muutoksesta. Toisaalta mies näytti muutenkin osaavan hillitä itsensä niin taidokkaasti, että ei tätä nyt yllätyksenä voinut pitää.

"Halujen toteuttamisessakin pitäisi olla rajansa. Halu, joka aiheuttaa toiselle pahaa, ei ole kovikaan hyvä halu... Oletko koskaan kokeillut haluta jotain, josta ei ole kenellekään vahinkoa? Vaikkapa rakkautta? Nyt sinä naurat. 'Rakkaus kuuluu nössöille', tai jotain vastaavaa, eikö? Tai 'rakkautta ei ole olemassa'? Minä uskon rakkauteen, vaikken ole sitä koskaan kokenut. Vaikken koskaan saisi kokea. Se mitä sinun ja veljesi välillä on... Sekin on rakkautta. Mutta et sinä varmaankaan käsitä. Koska olet läpimätä." Vît sanoi viimeisen lauseen niin kovalla voimalla, että puraisi huuleensa. Hänen hampaansa olivat niin terävät.

Sitten mies väitti että hän pitää itseään jotenkin parempana kuin muut.
Silloin Vîtin silmät leiskahtivat ensimmäisen kerran oikeasti ja hän hypähti lähemmäs miestä niin nopeasti, että liikkeen rajat katosivat. Sitten hänen ilmeensä muuttui epäröiväksi - ei, hän ei tappaisi tätä miestä. Hän ei ollut sen arvoinen. Niinpä hän astahti taaksepäin, hitaasti, ja sanoi sitten hiljaa: "En minä pidä itseäni ketään parempana. En todellakaan. Minä... Tapoin omat vanhempani. Kaikki kyläni asukkaat. Se ainoa asia, joka tekee minusta sinua paremman, on se, etten minä tahdo tappaa ketään. Tapan vain ne, jotka ovat murhanneet toisen. Sillä ei enää ole väliä, koska... Koska olen kuitenkin tappanut niin paljon. En tahdo että viattomat joutuvat tahraamaan kätensä vereen kostaakseen... Vaikka jonkun rakkaansa puolesta." Ja hän huokaisi.

Miehen puhuessa huumeestaan Vîtille tuli paha olo. Rox selvästi käytti haltijaa kilpenään. Tyttö katseli miehen esitystä yökötyksen vallassa, hyvin arvostelevasti. Hän ei viitsinyt puhua tuolle otukselle, eihän se kuitenkaan häntä kuuntelisi.
Vît sävähti kun mies upotti hampaansa haltijan kaulaan. Kunnon lataus, tappava. Vît epäröi hetken. Hän ei uskonut, että demoni olisi tavannut hänen tyyppinsä vampyyrejä aikaisemmin, sillä mies ei näyttänyt käsittävän mihin hän kykeni.

"Voi vittujen vitut!" Vît sähähti tyyliinsä erittäin epäsopivasti. Hän koppasi haltijatytön kiinni, seuraten koko ajan katseellaan demonia ja imi demonin myrkyn pois, sylkäisten sitten veren suustaan. Hän pyyhki huulensa kämmenselkäänsä ja toivoi että oli saanut kaiken myrkyn pois. Ainakaan se ei ollut ehtinyt vaikuttaa pitkään. Sitten hän nostikin kipunoivat silmänsä Reolia kohti ja sihahti: "Olet sinäkin yksi. Tajuan kyllä sukulaisuussuhteiden voiman, mutta että voit katsella tuon touhuja vierestä? Ehkä sinäkin olet yhtä paha... Vaikket näytäkään siltä. Noh, ulkonäkö voi pettää." Ja hän katsoi taas Roxia. Punaiset silmät kipunoivina viiruina.

Rox naurahti kylmästi. Kuinka… typeränä tuo pikkutyttö, nuori vampyyri, häntä oikein piti? Nauru ei ottanut loppuakseen, sortuen hiljaiseksi hykertelyksi samalla kun mies pyyhki naurunkyyneleitä silmistään.
”Rakkaus on erittäin paljon olemassa. Minäkin rakastan, tiedän mikä on rakkautta. Aivan toinen asia onkin, haluanko olla yhtään mitään muuta kuin läpimätä paskiainen, jolla on hauskaa!”

Hän ei edes vaivautunut kuuntelemaan tuon valitusta omasta pahuudestaan, syyllisyydestä. Todellakin, Rox ei pitäisi vampyyria pahana tappamisen takia. Kaikki söivät jotain, tappoivat kasveja, eläimiä, kaikenlaisia eliöitä ruuakseen. Miksi sitten syyllistää vampyyri ruuanhankinnan takia? Oh, sitä ”oikeamielisten” typeryyttä.

Tilanne oli melko räjähdysherkkä, mutta demoni antoi olla Vîtin imettyä myrkyt Lyrasta. Haltia oli jo ehtinyt menettää tajuntansa, joten tuo ei heräisi vähään aikaan, vaikka hyvällä hoidolla varmaan palautuisikin.
Valitettavasti sievä neiti meni tekemään pahan virheen, sähisemään suoraan vasten Reolin kasvoja.

Hetken ajan meripihkasilmät katsoivat ilmeettöminä kiukkuista maailmanparantajaa. Sitten aikaisemmin täysin ilmeettömien silmien nurkassa värähti, ja nuorempi veljeksistä päästi pienen äänen kaiken sen hiljaisuuden jälkeen – ja kaiken lisäksi se muistutti äärimmäisen etäisesti hentoista, säikähtänyttä nyyhkäisyä.

Rox säntäsi veljensä vierelle, näyttäen vain ohivilahtavalta mustanpunaiselta pallosalamalta, ja nappasi kaksosensa käsiensä väliin, nykäisten tämän kauemmas Vîtistä ja itsensä kuin muuriksi näiden väliin. Hetken ajan hän tuijotti vampyyria silmät raivosta kipinöiden, mutta sulki meripihkan mustan luomivärin taakse, kääntäen päänsä ja laskettaen suukon veljensä hiuksiin.
”Ei, sinun ei tarvitse vastata mitään, voit vaihtaa hahmoa…”, hän supisi hiljaa, ja kohta jäljellä oli vain yksi ihmishahmoinen demoni.
”Sinä. Kukaan ei saa puhua Reolilleni noin. Nyt sinä häivyt, voit jopa ’pelastaa’ tuon säälittävän räsynuken jos haluat. Kunhan et enää ikinä tule meidän lähellemme.”
Rox tuijotti Vîtiä murhaavasti, silitellen veljensä mustia suomuja ristiriitaisen hellästi muuhun olemukseensa nähden.

Vîtin kasvot tummuivat ärsyyntyneisyydestä miehen nauraessa hänelle. Miehen vastaus ärsytti häntä, jos mahdollista, vielä enemmän. 'Läpimätä, tosiaankin', tyttö ajatteli.

Roxin veljen äännähtäessä Vît järkyttyi. Hän ei kyennyt uskomaan että joku miehen seurassa elävä saattaisi olla tuollainen herkkis. Käsittämätöntä. Roxin reaktio oli hänestä vielä hämmentävämpi. Nämä kaksi olentoa... Ne olivat Vîtille jotain täysin käsittämätöntä. Hiljainen, henkisesti haavoittuvainen käärmemies, joka kulki tuollaisen moraalittoman perverssin seurassa. Ja muutos tuossa moraalittomassa perverssissä milloin oli kyse veljestä. Se oli outoa. Mutta ei Vîtin ongelma.

Roxin puhuessa Vîtille tyttö rentoutui ja ulkoiset merkit vampyyriudesta häipyivät pikkuhiljaa. Pieni hymy kareili nuoren naisen suupielissä. "Ei hätää, Rox. En tahdo enää nähdäkään teitä."

Ja tyttö käveli mustahiuksisen luokse, tavalla joka näytti hitaalta kävelyltä, mutta siitä tajusi heti ettei häneltä mennyt kuin sekuntin murto-osa saapua miehen luo. Ja hänen hymyynsä tuli särmää, kun hän vilkaisi miehen kasvoja, ja hän nosti kätensä miehen poskelle, ja sormien kynnet olivat taas pitkät. Ja ne hipaisivat Roxin poskea, tavalla jonka Vît tiesi olevan... Kiihottava. Ja käsi putosi alas, hipaisi käärmettä, ja sitten tyttö sanoi pehmeästi: "Harmi sinulle..." ja käännähti ja oli Lyran luona. Ja hän nosti haltijan varoen käsivarsilleen ja käveli pois. Ja tuuli kuljetti miehiä kohti hänen naurusta helkkyvän äänensä. "Todellakin harmi sinulle..."

//*sigh* Enää en osaa vastata mitään, Rox varmaan vaa katteli perään ja kävi sitten rauhoittelmaan herkkispallura-veikkaansa.
Kiitos pelistä, hauskaa oli ^^//

//Geez, loppu oli aika floppi. No, mutta, pakko myötää, oli minullakin hauskaa *virn*//