//Lumikki be my guest ^^ Ja kyllä, innostuin...//

Samettisen musta taivaankansi oli tuhansilla tähdillä koristeltu sinä kuuttomana yönä. Leppeä, vielä muualla Aryliassa syksyksi laskettavana vuodenaikana puhaltava tuulenvire leikitteli väen vaatteiden helmoissa ja liepeissä, saaden harvojen syyskukkijoiden terälehtiä mukaansa tanssiin. Metsä tuntui jatkuvan ympäröimänsä kaupungin sisälle, niin paljon kasveja jokaisessa kadunkulmassa ja aidatussa pihassa rehotti. Kaduilla kulki paljon väkeä, savuisten kapakoiden ja kovaa musiikkia kaduille tulvivien oviaukkojen ohi, ehkä menossa kotiin tai tulossa juhlimaan. Tai jopa etsimässä pientä iltapalaa.

Erään suuren kadun varrella, sopivalla etäisyydellä suurimmasta virtauksesta neljä paperilamppua hohteli pehmeää valoa. Kuin tyhjästä sinne oli aikaisemmin päivällä ilmestynyt pienikokoinen, yhden hengen pyöritettävä ravintola jonka sivuseinämää vasten oli pinottu neljä pyörää. Punainen katos oli suojaamassa lehdiltä ja muulta taivaalta tippuvalta korkeilla jakkaroilla istuvia – joita ei valitettavasti ollut vielä yhtään.

Rox ojensi kätensä silittelemään ohueen kattoparruun kiertyneen hohtelevan mustan käärmeen viileää ihoa. Voimakkaasti meikatuilla kasvoilla näkyi turhautunut ilme.
”Eikö täällä arvosteta kunnollista ruokaa?” mies kysäisi eläimeltä, joka jätti vastaamatta kuten aina. Sehän ei tuon menoa haitannut, herra alkoi käännellä hiilien yllä hiljalleen liian paljon käristyviä vartaita. Mausteinen tuoksu leijui varmasti pitkälle, ainakin tuon tuulen mukana. Ja hän oli laittanut rottavartaat kauas kanaa sisältävistä, kenelläkään normaalimpaa ruokaa syövällä ei pitäisi olla valittamisen aihetta.

Eikä kokissakaan pitäisi olla valittamisen aihetta. Herkullisesti paljasta pintaa näyttävät vaatteet olivat aikaisemmin tuoneet asiakkaita… Ehkä kilpailu oli liian kova. Mutta ei Rox vaihtaisi paikkaansa, ei nyt kun oli siihen kerran jäänyt.
Otetaan kovat keinot käyttöön.
Herra kurottautui nojaamaan käsillä tiskiinsä ja vislasi äänekkäästi ohikulkevalle tyttöporukalle.
”Hei, noin nätit leidit varmaan kaipaavat yöpalaa? Pikkuisen suuhunpantavaa, hmm? Olen varma että tarjoan isoimmat ja maukkaimmat annokset tällä kadulla.”
Vihjaileva virne ja kaksimielinen mainospuhe saivat aikaan tirskuntaa ja muutaman kääntyvän pään, mutta siihen se sitten jäikin. Ennemmin tai myöhemmin joku suostuisi, niin kävi aina.
”Hei sinä komea siellä, univormuisille puoleen hintaan! Eikö? No, demonitar tulee sitten, täällä on jotain tuollaisen ketun makuun…”
Tummatukan toinen silmä kapeni aavistuksen verran kun hemaiseva neiti näytti vain olevan valmis heittämään häntä tulipallolla ja nuori mies oli luikkinut karkuun. Mikä ihme Selesian väkeä vaivasi? Oltiinko täällä jotenkin konservatiivisempia? Oh, ei sinun tarvitse tulla syömään, olet jo tarpeeksi läski, voisin vaikka syöttää sinut Reolille.

Flirttaileva hymy ei kadonnut minnekään synkeämmistä ajatuksista huolimatta, kun hän viittoi kädellään ohikulkevalle, hemaisevalle blondille. Siinäpä vasta tyttö jolla oli muotoja.
”Suloinen neiti tulee ja maistaa palasen? Maku vie kielen mennessään, en ihmettele jos viattomuuskin lähtisi samalla. Syntisen hyvää!”

Vît kuljeskeli pitkin Selesian katuja, yrittäen pysyä poissa suurimpien ihmismassojen läheltä, etsien paikkaa jossa myytiin järkevää suuhunpantavaa. Hän oli ollut jo melkein kaksi viikkoa ilman verta ja se alkoi tytössä jo näkyä, muunmuassa hieman tummiksi menneinä silmänalusina. Nytkin hän joutui pidättämään hengitystään, eikä se yhtään helpottanut ruokapaikan etsimistä. Vît piti kasvonsa peruslukemilla vaikka hän olikin ärsyyntynyt tilanteesta johon oli joutunut: jostan syystä hän ei ollut löytänyt Selesian lähistöltä kuin kaneja, eivätkä ne olleet läheskään yhtä hyviä verenhimon tyydyttämiseen kuin esimerkiksi karhut.

Vît hieman yllättyi kuullessaan läheltään huhuilun ja huomatessaan itseään kymmenisen senttiä pidemmän, tummahiuksisen ja vahvasti meikatun miehen viittoilevan itselleen. Hänen ilmeensä pysyi viileän etäisenä, mutta hänen silmänsä syttyivät, sillä tuo paikka näytti sen verran erikoiselta että sieltä voisi saada raaempaakin ruokaa ja mahdollisesti muutakin. Vît astui lähemmäs, hymyili keimailevasti ja sanoi: "Jos nyt ensin keskittyisimme ruokapuoleen?" Hänen toinen vaalea, kapea kulmakarvansa kohosi kevyesti. Hän vilkaisi arvioivasti kojua ja mietiskeli hetken. Sitten hän lisäsi, hieman varoittavalla äänellä: "Saisiko täältä raakaa lihaa? Tai mahdollisesti... verta? Olen meinaan vähän puutteessa." Lauseen loppua kohti hänen äänensä muuttui rivommaksi, sillä noin avoimesti vihjailevan olennon seurassa hänen ei edes tarvinnut yrittää esittää siveää.

//Pikkujuttu Vîtin ulkonäöstä. Hänellä on siis luonnonvaalea puhvihihainen paita, joka paljastaa olkapäät, luonnonvaalea päähine, ruskea liivi joka kiristetään edestä nyöreillä, n. 10 cm nilkkojen yläpuolelle loppuva vihreä hame joka on vasemman reiden kohdalta vedetty ylös sekä sen alla hyvin tumma harmaanruskea alushame joka ylettää nilkkoihin, sekä ruskeat nahkaiset, matalapohjaiset kengät.

Lisäksi hänellä on vinohkot silmät, pyöreät kasvot, pieni, pysty nenä, pienehkö, ei mitenkään älyttömän turpeahuulinen suu, kapea leuka ja ylipäänsä hieman lapsenomaiset, mutta kauniit kasvot.//

Roxin jo valmiiksi leveä hymy venyi vielä leveämmäksi, kun vihdoin ja viimein joku suostui reagoimaan myönteisesti hänen mainospuheisiinsa. Lapsenkasvoisen suloinen, mukavanpituinen nainen lähti leikkiin mukaan – ainakin mitä demoni pystyi tämän silmiin syttyneestä pienestä hohteesta päättelemään. Hän antoi meripihkasilmiensä vaellella mahdollisen asiakkaan keholla, tyttömäisissä puhvihihoissa ja hieman vähemmän neutraaleissa paikoissa.

Kun neiti asteli kojun luo, ja pysähtyi aivan sen eteen Rox iski silmäänsä, ja naurahti riehakkaasti mutta lyhyesti tämän puheille.
”Syöminen toimii aina, ruuanhimo voi helposti johtaa serkkuihinsa”, tuo vastasi kujeilevasti, kiepauttaen samalla muutaman vartaan ympäri vasemmassa kädessään pitämillään, todella pitkillä syömäpuikoilla. Hän kokkasi aina käyttäen niitä.

Maalatut huulet mutristuivat, ja hetkeksi huulensa rengastanut näytti miettivän ankarastikin. Vampyyri asiakkaana? Eipä ollut ensimmäinen kerta. Rox piti kunnia-asianaan tarjota ruokaa erikoisempaan makuun – hän itsekin melkein käärmeenä omasi omituisen maun ruuan suhteen.
”Raakaa lihaa siis? Se ei ole niin hyvää sillä tavalla, ei yhtään rapeutta ja maustaminenkin menee pieleen.” Mies nojasi taas keittiönsä yli tiskiä ja asiakastaan kohti, katsellen tätä kuin pahoitellen. Yhtäkään hikipisaraa ei valunut vaalealla iholla, ei yhdelläkään senttimetrillä jonka pikkuruinen musta toppi paljasti. Ja herra ei räpytellyt silmiäänkään tuijotellessaan blondia silmiin. Ei hän niin lyhyellä ajalla.

”Mutta… minulla saattaisi olla kannullinen verta varastossa. Eläimenverta – ja katsotaan mitä voin tehdä puutteellesi.” Rox virnisti, ja nuolaisi huuliaan – kaksihaarainen kieli vain pilkahti esillä, ja sitten suu sulkeutui peittäen taittuneet myrkkyhampaatkin. Hän ei peitellyt rotuaan, mutta mitä sitä turhaan sillä heruttelemaankaan. Häntä huvitti tuon blondin asenne suuresti, yhtä leikkisä kuin hänkin.

”En jaksa etsiä sitä, auta vähän.”
Rox tokaisi yhtäkkiä ääneen, samalla kun nappasi kupin, josta yleensä tarjosi teetä, ja asetti sen yhden korkean jakkaran eteen tiskilleen. Katse ei käynytkään paikallaan pysyvässä, veistosta erehdyttävästi muistuttavassa käärmeessä, mutta hän tosiaan puhui sille eikä blondille. Mitään ei vaikuttanut tapahtuvan, mutta kohta isokokoinen kannu kohosi esille, ja demoni nappasi sen kahvasta kiinni. Hetkisen kuluttua sen paino vapautui taikuuden otteesta, ja hän nuuhkaisi läpinäkymättömän kannun sisältöä. Rautainen veren haju, ehdottomasti.
”Kiitos.” Musta käärme sai nopean taputuksen kylkeensä, ja Rox laski kannun käsistään pöydälle.

Nyt meripihkasilmät hyppäsivät takaisin asiakkaan omiin, ja mies väläytti hehkuvimman asiakaspalvelu (ja -isku) hymynsä.
”Kuinka paljon haluat? Ja kuinka paljon olet valmis maksamaan?” Hän ei ollut määritellyt veren hintaa, mutta päätti katsoa kuinka kipeästi tuo toinen tarvitsisi sitä.

//Nice ^^ Tuota, Roxilla on hahmoesittelyn kakkospuku, eli pikkuinen toppi ja valkoiset, pitkät pussihousut… Ja homma toimii~ Niin muuten, minä kyllä lueskelen hahmokuvaukset tosi tarkkaan, että en mene kuvailemaan omiani kenenkään ulkonäöstä… Anteeksi että kesti, tosiaankin olin poissa kotoa viiden päivän ajan//

Vît katseli rauhallisesti, hieman ilkikurisesti, miehen ilmettä ja huomasi tämän katselevan kehoaan, muttei siitä välittänyt. Miesten kanssa oli niin hauska leikkiä, tosin tämä yksilö vaikutti keskivertoa mielenkiintoisemmalta. Tällaiseen henkilöön hän saattaisi jopa luottaa - omalla tavallaan.

Vît kiinnitti huomionsa miehen kädessä oleviin puikkoihin.
'Hmm... Mitenköhän tuollaisten käyttäminen sujuisi ihmiseltä? Tästä herrasta kyllä näkee ettei hän ole ihminen..." Pieni hymy häivähti tytön lapsenkasvoilla.

Hän odotteli hiljaa kun mies näytti hetken miettivän seuraavaa askeltaan, kurtisti kulmiaan tämän puhuessa raa'asta lihasta mutta seuraavassa hetkessä hänen kasvonsa silisivät jälleen. Tyttö ihmetteli kovasti miehen pyyntöä, mutta oli hiirenhiljaa, sillä jos mies todella olisi puhunut hänelle, olisi hän todennäköisesti toisanut pyyntönsä kun tyttö ei reagoinut. Vît katseli kun mies tarkisti oliko kannussa todella verta, ja oli jo itsekin nuuhkaisemassa ilmaa kun muisti ettei se kannattanut.

Vît katseli edelleen miestä rauhallisena ja vastasi tämän kysymykseen: "Katsotaanpas..." Hän sipaisi ylösnostetun helman pintaa. Sitten hän tajusi, ettei hänen rahapussinsa ollut paikoillaan. Sekunnin sadasosan aikana hän kyyristyi ja kivettyi, viha ja ärsyyntyneisyys peittivät hänen kasvonsa.

Hän mietti, minne olisi voinut rahapussinsa unohtaa, muttei muistanut. Hän mietti olisiko joku varastanut sen, mutta niinkään ei ollut käynyt. Pieni murina kohosi hänen kurkustaan, hän oli todella vihainen itselleen. Sitten hän suoristautui, jälleen niin nopeasti että ihminen olisi ihmetellyt, ja hymyili miehelle sievästi. "Odottaisitko hetkisen?" Hän kysäisi, muttei jäänyt odottamaan vastausta vaan syöksähti kohti pääkatua. Pääkadulla hän katseli ympärilleen, ja huomasikin hieman hienommin pukeutuneen ihmismiehen, syöksähti tätä kohti, nappasi miehen rahapussin ja syöksähti takaisin Roxin kojulle.

Hän hymyili hieman ilkeästi Roxille ja kysyi: "Nooh, paljonkos maksaisi litra tuota verta?" Hän kokeili rahapussin painoa ja totesi että siellä oli kevyesti viitisensataa galdia. 'Valitsin juuri oikean miehen ryöstettäväksi <3' hän hymähti mielessään. 'Tämä oli kyllä poikkeuksellisen helppoa. Harvoin saan varastaa vain yhden ihmisen rahat...' hän ajatteli ihmetellen.

Rox hymyili maireasti, vilkuillen vähemmän hienovaraisesti asiakkaansa puuhia tämän kokeillessa hameensa helman luota jotain. Neidin kasvoille ilmestyi ärtynyt ilme, joka ei sopinut sitten ollenkaan niiden lapsenomaiseen ulkomuotoon – ja sitten tuo olikin käskenyt häntä odottamaan ja juossut pois. Mies jäi tuijottamaan hölmönä asiakkaansa perään, kunnes tajusi loksauttaa suunsa kiinni.
Mitä helvettiä? Helvetin lutka, juosta nyt pois kesken ostamisen…

Antamatta ärtymyksen häiritä kasvojensa asiakaspalveluilmettä Rox sipaisi yläpuolellaan lepäilevän käärmeensä viileää ihoa, ja alkoi sitten huudella taasen ohikulkijoille.

Hän oli juuri saanut erään nuorukaisen viskaamaan itseään ilmeisesti naapurikojun nuudelikipolla, joka onneksi oli tyhjä – ja herra oli saanut sen kiinni ennen kasvoihinsa mäjähtämistä – kun aikaisempi blondi palasi.
Punamustatukka ei pitänyt tytön hymystä. Meripihkasilmät kapenivat aavistuksen, ihan pikkuisen vain. Ei sittenkään aivan minun ihannetyyppiäni vai? No, kaikki käy.

”Istu toki”, demoni kiersi suoran kysymyksen ja viittasi yhtä korkeaa jakkaraa. Yksikin istuva asiakas sai todennäköisyyden muiden tuloon kasvamaan. Joskus hän oli käyttänyt Reolia siihen hommaan, mutta pikkuinen oli aina poissa tolaltaan sen jälkeen, joten hän vältti sitä parhaansa mukaan.

Rox nappasi verikannun, ja kaatoi kupin täyteen varmalla otteella, työntäen sen sitten blondia kohti. Vino hymy venytti poskia taasen oikein urakalla.
”Talo tarjoaa ensimmäisen lasin. Siitä eteenpäin… kolme galdia lasilta.” Kuppi oli siinä vähän päälle desin, eli koko litra tulisi maksamaan pikkuiselle 27 galdia.
Käärmedemoni alkoi pinota kypsiä vartaita pinoksi viileämpään kohtaan taas syömäpuikkoja käyttäen, ja yllättävää kyllä siinä viiden porukka kävi ostamassa joka ikinen itselleen yhden kanavartaan lisukkeilla. Kukaan ei valitettavasti jäänyt syömään siihen, mutta Rox pääsi täyttämään rahalipastaan hyräillen tyytyväisenä. Ei yhden illan nollatulot häntä tappaisi, mutta oli aina mukavaa saada rahaa.

Noustuaan ylös kaappejaan penkomasta meripihkasilmä hymyili taasen blondille, istahtaen omalla puolellaan olevalle, huteralle jakkaralle. Ei hänkään koko aikaa jaksanut olla seisaallaan – ja siitä oli parempi kulma naisen kaula-aukkoon nähden. Silmä oikein lepäsi. Onkohan hänellä yhtä hyvännäköisiä sukulaisia? Vähemmän pippurisia, enemmän alistuvia ja kiusattavia… Hetkiseksi viirupupillisilmissä välähti tumma palo, mutta se katosi kun demoni alkoi rapsutella yhä täysin kivettyneenoloista käärmettä.
”Mukava ilmasto täälläpäin, eikö? Olen tällainen kulkuri, ja aina pohjoisessa ollessani on todella ankeaa. Hirveän kylmä, ja kaikilla paljon vaatetta päällä…” hän huokaisi kuin murheen murtamana, ja virnisti sitten, toivoen että keskustelunaloitus tuottaisi hedelmää.

//Ahaa…. *heh* No, sitten vain lisäät ne sinne ^^ Kyllä se siitä.//

Vît totteli miehen pyyntöä ja istahti jakkaralle. Vîtiä hieman ärsytti se, ettei mies vastannut hänen kysymykseensä, mutta hän päätti olla välittämättä siitä.

Miehen tönäistessä kupin kohti hän nappasi sen ennen kuin se oli pysähtynytkään ja kulautti koko desin alas kurkustaan yhdellä kulauksella. Sitten hän livautti kätensä hameensa alle ja hivutti pussista kolme kymmenen galdin kolikkoa. Hän piti niitä nyrkissään samalla kun vastasi miehen keskustelunavaukseen: "Todellakin... Minäkin olen vähän kuljeskellut. Hassua etten ole ennen nähnyt sinua, jos kerran olet ollut pohjoisessa. Tosin, se saattaa johtua siitä, etten vietä samassa paikassa pitkiä aikoja... Tiedätkös, itsekin inhoan sitä kylmyyttä! Ja kaikki ne painavat vaatteet, aina tiellä--" Hänen kasvoillaan käväisi haavoittunut ilme kun hän jatkoi mielessään lausettaan. ´-- eivätkä ne vaatteet olleet ainoat asiat elämääni hankaloittamaan..."

Hän laski katseensa alas ja vilkaisi kolikoita kädessään. Hänen katseensa terävöityi ja hän katsahti ylös. "Ja nyt, lopeta tuo pelleily ja anna se -- koko -- litra." Jokaisen kolmen viimeisen sanan kohdalla hän kilautti pyötään kymmenen galdia. Hän arveli että saisi parilla ylimääräisellä galdilla hieman paikattua hyökkäävää käytöstään, vaikka mies vaikuttanutkaan olevan ostettavissa, niin kenties pieni laskutaidottomuuden- ja heikkoudenosoitus nostaisi hänen pisteitään.

Rox naurahti hiljaa huomatessaan vauhdin jolla hänen asiakkaansa joi kuppinsa tyhjäksi. Jos hän olisi vampyyri, ja noin janoinen, hän ei menisi ostamaan eläimenverta vaan tyhjentäisi ensimmäisen vastaantulijan. Mies nuuhkaisi mausteista tuoksua ajatuksissaan, pieni virne kasvoilla.
”Tosiaankin, sulokkuutta ei pidä peittää turhaan. Eikä Reolkaan pidä kylmästä, hän heittäytyy hankalaksi…” Rox nyökäytti päätään käärmettä kohti nimen mainitessaan. Oli lähes mahdotonta olla mainitsematta veljeä aina silloin tällöin, kun oli niin tottunut tämän läsnäoloon.
”No, Aryliassa on paljon väkeä ja paljon paikkoja, jonkun ohittaminen huomaamatta käy melko helposti”, räikeähiuksinen totesi, lisäten mielessään puhuvansa kokemuksen syvällä rintaäänellä. Yhdessä pikku kylässäkin oli yksi tuska etsiä jotakuta, saati sitten kun ei tiennyt yhtään mistä päin maata pitäisi yrittää löytää yksi ainokainen yksilö.

Käärmemäinen venytteli hieman, tönien sitten laiskasti kokkailujaan. Kasvoilla oli leppoisa ilme, mutta sisällään hän mietti mikäköhän vaivasi neitiä vaatteiden lisäksi. Jotkut eivät pitäneet vampyyriydestä, aina saattoi olla ongelmia kotona tai ystävien kanssa… Oikeastaan sellaista oli mahdoton arvailla, niin värikästä väkeä saattoi kulkea kadulla vastaan.

Vähäpukeinen herra naurahti makeasti, kun blondi tiputteli kolikoita tiskille. Leikittiinkö siinä söpöä tyhmää esittämällä, vai antoiko tuo tippiä? Hän keräsi kolikot nopsaan itselleen, tarkastaen ne vain pikaisesti ennen kuin ojensi vähän päälle litran kannullisen punaista hurmetta asiakkaalleen.
”Olkaa hyvä ja kiitos.” Pystytukan puheeseen tipahti vinoileva sävy, kun hän pudottautui taas lattianrajaan täyttämään rahalipastaan. Yleensä hän keräili tuottonsa avonaiseen rasiaan Reolin pään viereen, mutta nyt tuloja tuli niin harvakseltaan, että viitsi kyykkiäkin.

Ylös päästyään herra istahti penkille – huomatakseen vain uuden asiakasryppään tulemaan hakemaan mukaan otettavaa purtavaa. Hän päätyi hääräilemään kiireisenä aimo tovin, ajan jossa vampyyri pystyi tyhjentämään ison osan kannusta. Mustaan hupulliseen viittaan pukeutunut henkilö, josta Rox ei pystynyt päättelemään yhtään mitään edes äänen perusteella istuutui mahdollisimman kauas blondista, ja käärmedemoni kokosi tälle nopsaan, yliluonnollisen vaivattomanoloisesti kulhollisen nuudeleita, lihaa ja lisukkeita. Kohta rutiininomaisen hallitulla ojennuksella tuolla toisella asiakkaalla oli myös kuppi vihreää teetä – ja Rox menetti mielenkiintonsa rahalähteeseensä. Viittaan sonnustautunut ei ollut yhtään houkutteleva, ties mitä tuo peitteli. Sen sijaan vampyyrineito sai jälleen kerran meripihkasilmien huomion.
”Ai niin. Kultaseni, saanhan kuulla nimesi? Kukaan noin sievä ei saisi jäädä nimettömäksi.” Meikkimies iski silmäänsä lähes huomaamattaan, ja jatkoi sulavasti ”Rox on se nimi jota sinun pitää kehua kaikille nälkäisille ystävillesi.”

//Älä suotta huolehdi, itse failasin matematiikan kanssa... ja olin näköjään unohtanut hahmopyynnöstäni Roxin napakorun. Hrmph.//

Heti saatuaan litran pönikän käsiinsä Vît keskittyi lähinnä tyhjentämään sitä, mutta katseli koko ajan ympärillä kulkevia ihmisiä ja miestä pienillä, uteliailla vilkauksilla. Mies palveli tällävälin jotakuta huppupäistä miestä, Vît - utelias kun oli - vilkuili huppupäätä vähän väliä, mutta huomasi pian ettei tässä ollut mitään kiintoisaa ja keskittyi lähinnä kannun tyhjentämiseen, ihmetellen miten veri saatiin pidettyä niin hyvänä.

Kannullisen juotuaan hän pyyhki suupielensä nopsalla, lähes huomaamattomalla liikkeellä ja vilkaisi meikattua miestä. Juuri sopivasti mies kysyikin Vîtin nimeä, hän olikin miettinyt miehen nimeä jo tovin, viitsimättä mitään kuitenkaan kysyä, mutta kysymyksen kuullessaan tyttönen vastasi laiskalla äänellä, venytellen: "Hmnjaa... En tiedä siitä kullasta, mutta nimeni on Vît... Vît Plançon." Hän katsahti arvioivasti miestä, jonka nimen nyt tiesi olevan Rox ja mumisi hymyillen hieman: "Rox... Sopii sinulle - lyhyt, ytimekäs, ei liian tavanomainen. Tuli mieleen, että nyt minulle maistuisi jokin vähemmän verinen. Katsos, veri on minulle vain välttämätön paha, enkä ikinä ole totuttanut itseäni pois kunnolla kypsennetystä lihasta. Ja olen aina pitänyt nuudeleista." Hän toivoi että Rox hieman yllättyisi tästä, sillä sikäli kun hän ymmärsi, harvat vampyyrit suostuvatkaan laittamaan suuhunsa mitään muuta kuin verta.

Vît napautti tuolia ja nojautui taaksepäin silmäillen Roxia edelleen, hieman keimaileva ele, kohta hänen käsivartensa rentoutuivat, hän nojautui tiskiä vasten ja silmäili Roxin tekemisiä täysin rauhallisen näköisenä, tukien ranteidensa takapuolet leukaansa vasten ja ajatellen jotain turhanpäiväistä. Hän harkitsi lähtevänsä kävelemään, mutta päätti sitten kuitenkin jäädä siihen, tiedä mitä kiinnostavaa vielä tapahtuisi. Rox vaikutti niin erikoiselta, että jo se ettei hän aiemmin ollut sattunut näkemään ketään tämän kaltaista herätti hänessä analyyttistä mielenkiintoa.

Hän vilaisi taas Roxia ja mutisi: "Tiedätkö, luulen että sinä tällä hetkellä ihmettelet erästä asiaa... Sitä, etten vain nirhannut jotakuta ihmistä kun olin janoinen..." Hän katsahti sivulle, nyt kyllästyneenä, ja lisäsi: "Muuten, onko täällä mitään mukavaa yöpymispaikkaa, katsos, kun en viitsisi tänään vielä lähteä pois täältä, enkä tahdo viettää yötäni kapakassa katsellen kun känniset miehet riehuvat ja sammuvat." Hän oli jättänyt äänestään kaikki vihjaukset pois, ja mietti nyt pysyisiköhän Rox asiallisena. 'Vaikka toisaalta, ei pieni asiattomuus minua tänään haittaisi. Olen todellakin saanut tarpeekseni ihmisistä... He eivät ole typeriä ja saattavat tajuta mikä minä olen ja sitten he pelkäävät minua. Yääh... Tylsiä otuksia. Eivät yhtään hauskoja. Tällainen erikoisuus todennäköisesti piristäisi minua.' Niin, Vît ei pitänyt ihmisistä kovinkaan paljoa, mutta arvosti elämää.

//Mutta juuri siksi Rox ei ihan aina puhu ääneen *virn* Täytetekstiä on minullakin, koetetaan kestää sitä toisiltamme. Ja kun nämä kaksi tässä flirttailevat jo vähän, pyydän nyt lupaa hittailla Vitiäsi hieman. Huomaat tekstistä missä kohtia sitä on tullut harrastettua… niin ja Roxia saa vaikka kouria, kunhan ei lähde mitään silmää puhkomaan tai tappamaan ilman lupaa, hahmojeni hittailluksi tuleminen on minusta vain mukavaa~//

Roxin asiakaspalveluhymy venähti vinoksi virneeksi, kun suloinen blondi ilmoitti kiireettömästi nimensä. Tiukan irtohihan koristama käsi silitti hetkisen valkokultaisina lainehtivia hiuksia, ja herra vetäisi sen sitten sulavasti takaisin, päätyen hypistelemään toista korvan takaa kaulalle valuvaa hiustuppoaan.
”Kullalta se minusta näyttää, mutta pitäisi kai tutkia hieman tarkemmin…”
Hän nuolaisi alahuultaan, ja huomasi samalla huppupäisen toisen asiakkaansa nousseen ylös, jättäen maksun syömästään ruuasta tyhjien astioiden kera tiskille, ja astelleen sitten lähemmäs käärmedemonia, kähisten tunnistamattomalla äänellä ottavansa viisi varrasta mukaan. Siisti kulmakarva kohosi hieman, mutta mustapunatukka totteli rahan käskyä ja jopa vilkutti kummalliselle asiakkaalleen tämän lähtiessä.

”Mitä?!” Herra kiljahti, ja löi käden sydämensä päälle, kuin syvästi järkyttyneenä.
”Ytimekäs kyllä, epätavanomainen ehdottomasti, mutta nimen lisäksi minussa ei ole mitään lyhyttä”, hän lausahti vakavalla äänensävyllä, pieni virne suupielissä. ”Neiti saa kyllä tarkastaa jos haluaa”, hän jatkoi, hymyillen vihjailevasti. Valitettavasti tämän pyyntö saada kunnon ruokaa sai jo housujen vyölle laskeutuneet kädet lähtemään aivan toiseen suuntaan, kun herra nappasi puhtaan kulhon, vipaten sinne nuudeleita, tulista salaatintapaista, aimo lorauksen paksua kastiketta ja jäi sitten häälymään monitoimisyömäpuikot vartaitten yläpuolella. Niitä oli enää muutamia jäljellä, mutta meripihkasilmäinen päätti varmistaa mitä Vit haluaisi.
”Kanaa vai rottaa? Ja sanon nyt, että yllättävän useat pitävät jälkimmäisestä enemmän.”

Kun vampyyrinainen mutisi luulojaan demoni naurahti avoimesti, ja pudisteli päätään.
”Kaikilla omat tapansa, muru…”
Itse asiassa hän oli ihmetellyt, miltä blondin sievä ääni kuulostaisi tämän voihkiessa – kivusta tai jostain muusta, melko sama lävistyksin huulensa koristaneelle.

Ilta oli tosiaan kulkenut jo melko pitkälle, ja Vit alkoi kysellä yöpymispaikkaa. Vampyyri kai tarvitsisi suojan auringolta sitten päivällä… ellei kuulunut niihin päiväkulkijoihin, joista Arylian maita ja mantuja kolunnut oli kuullut. Harvemmin törmännyt, tai mistä sen tiesi. Rox olisi ilomielin tarjonnut paikkaa vierestään ahtaassa nukkumapaikassaan, mutta Reol ei yleensä pitänyt liian pitkäaikaisista vieraista.
”No, minä ainakin pysyttelen juuri tässä tai vähän syrjempänä yön ajan, jos seura kelpaa. Monille on kyllä kelvannut”, hän lisäsi virnistäen, ja istahti taas jakkaralle, kädet polviinsa tukien.
”Mutta jos kaipaat auringolta suojaa, tämä on vähän huono hökötys. Hyviä nukkumispaikkoja… Kaiketi tässä pääkadun varrella on vielä Riikinkukko? Viimeksi olin Selesiassa kaksikymmentä vuotta sitten, joten en ole varma mitkä puodit ovat yhä pystyssä”, hän pahoitteli.
”Sammuneissa miehissä on se hyvä puoli, että heitä on helppo käyttää hyväksi”, hän kuitenkin lisäsi virnistäen jälleen kerran melko pervosti. Siihen se asiallisuus loppui, kuten aina kun kyseessä oli Rox.

Hän vilkuili kadulle, tajuten että väkimäärä oli vähentynyt, eikä hänellä ollut enää paljoa mitään myytävääkään. Pikkuhiljaa aika pistää puoti kiinni siis. Tästä ilahtuneena mies kaivoi pyöreähkön ja painavan savipullon kaapistaan, ja kaatoi sieltä pikkuiseen lasiin kirkasta nestettä. Ryyppy kaatui kurkkuun, ja käärmedemoni huokaisi tyytyväisenä alkoholin poltellessa kurkkua.
”Täytyy kaiketi kiittää – tulosi tähän sai onneni asiakkaiden suhteen kääntymään. Jos sinulla on jotain pientä toivetta voin kokeilla toteuttaa sen”, hän tarjosi hetken mielijohteesta, ja hymyili kaupan päälle.

Roxin hymyn levetessä Vîtin poskiin ilmestyi pienet hymykuopat ja hänen suupielensä kohosivat kevyesti. Miehen silittäessä Vîtin vaaleaita hiuksia tyttö katseli rauhallisesti miestä silmiin, ja miehen käden siirtyessä hypistelemään omia hiuksiaan tyttö nosti itsensä käsillään seisomaan, nojautui tiskiä vasten ja Roxia kohti, kuiskaten:
”Aivan... vapaasti.” Sitten hän luikahtikin takaisin istumaan. Hän puraisi huultaan miettien menisikö tämä naurettavaksi, mutta huppupäisen vaatiessa Roxin huomion hän helpoittui; asiakkaan väliintulo sopi hänelle paremmin kuin hyvin.

Vît rentoutui, ja näin ollen säpsähti Roxin kiljaistessa kysymyssanansa, mutta miehen jatkaessa lausettaan tyttö rentoutui jälleen. Hänen vasempaan poskeensa ilmestyi taas hymykuoppa miehen todetessa ettei tässä ollut nimen lisäksi mitään lyhyttä. ”Jätetään se tarkastelu hieman myöhemmälle, eikö?”, tyttö vastasi pehmeästi, hymyillen hänkin. Vît jopa hieman pettyi miehen käsien poistuessa otollisilta alueilta, ja hänen silmänsä jumiutuivat hetkeksi tämän - Vîtin mittapuulla - hitaisiin, mutta sulaviin liikkeisiin, sillä tyttö alkoi olla hieman levoton. Miehen kysyessä kumpaa varrasta tyttö halusi Vît vastasi:
”Noh, voisin sitten varmaankin kokeilla sitä rottaa.

Tyttö hieman ärsyyntyi miehen päänpudistelusta ja mutisi:
”En kylläkään usko että olet tavannut aiemmin ketään minun kaltaistani...”
Hän jätti asian sikseen, nojautui taaksepäin ja veti keuhkoihinsa raikasta yöilmaa.

Miehen kertoessa yöpymismahdollisuuksista Vît kuunteli tarkkaavaisena, punniten vaihtoehtojaan, ja totesi että alkoi - syystä tai toisesta - kallistua Roxin punkan puoleen.
Miehen puheille yöpymispaikastaan Vît vain hymyili, mutta puhui sitten, hieman yllättäen itsensäkin.
"Oi, monellekinko? Ja minä kun jo ehdin toivoa ettet vielä ollut edes poikuuttasi menettänyt..." Tyttö loihti kasvoilleen täydellisen, häpeilevän ja loukkaantuneen ilmeen, muttei sitten viitsinytkään pitää ilmettä yllä kovinkaan pitkään vaan antoi valloittavan, kenties tilanteeseen sopimattoman suloisen hymyn levitä kasvoilleen. Miksi muuksi kuin suloiseksi tytön hymykuoppapitoista hymyä olisi voinutkaan kutsua...

"Aurinko ei ole koskaan ollut minulle ongelma, enkä oikein pidä siitä että on paljon ihmisiä ympärillä." hän sanoi yhä hymyillen, nostaen toista vaaleaa kulmakarvaansa kevyesti, jolloin ilme muuttui vihjailevaksi. Valhettelua ei ollut kumpikaan, vaikka auringonvalo aiheutti kyllä hänelle tietynlaista... problematiikkaa. Mutta ei niistä sen enempää.

Miehen puhuessa sammuneiden hyväksikäytöstä Vît sihisi:
"Ei kuulosta mitenkään mukavalta!" Hänen kulmansa kurtistuivat, sillä hänestä ehdotus oli halpamainen ja säälittävä, vaikka kyllä hän ymmärsi - tai ainakin hänestä vaikutti siltä - ettei Rox ollut tosissaan.

Vît nyrpisti nenäänsä haistaessaan alkoholin kitkerän hajun, tässä taas yksi syy siihen, ettei hän pitänyt kapakoista.
Miehen kiitokseen hän vastasi vain pienenllä hymyllä eikä sanonut mitään miehen tarjotessa toiveen toteuttamista vaan päätti jättää päätökset miehisemmälle osapuolelle.

Rox lätkäisi annoksen päälle vielä vartaassa paistetun rotan ja ojensi kulhon Vitille. Heidän kevyt sanailunsa huvitti häntä suuresti, ja miehellä oli vaikeuksia luoda selvää kuvaa tytöstä. Oliko tuo viaton, kuten välillä esitti, vai sittenkin lähemmäs hänen kaltaisensa…? Ehkä tällä kertaa pitäisi ottaa varovaisemmin, vampyyrit olivat siinä suhteessa ilkeitä, että päihittivät useimmat päiväeläjistä leikiten.
”Ehken, ehkä olen.”

Hän nauroi päin sieviä kasvoja poikuuden tullessa mukaan kuvaan.
”Minä heitin sen pois ainakin viisisataa vuotta sitten”, hän ilmoitti naurunkyyneleitä varovasti kuivaillen, musta silmämeikki ei saanut levitä. Operaation jälkeen meripihkasilmät nauliutuivat sopimattoman suloisesti hymyilevään, ja niiden alle ilmestyi kiero virne.
”Voinhan toki leikkiä etten ole… jos kokenut seura ei kelpaa.”
Siinä sujahti taas emävale ilmaan – punamustatukkainen ei ikinä leikkisi ujoa ja kokematonta neitsyttä, se ei sopinut hänen tyyliinsä sitten yhtään.

Mutta rivo ilme muuttui hetkessä asiallisen kiinnostuneeksi, kun demoni sai kuulla uuden ”ystävänsä” olevan aurinkoa kestävä verenimijä. Toinen huulikoru sai hajamielisesti pureskelluksi tulemisen kovan kohtalon, kun tuo vähäpukeinen herra mietti kuulemaansa.
”No, sitten voin hyvillä mielin tarjota neidille melko kapeaa mutta pehmeää petiä. Ja pakko sanoa, etten itsekään pidä liian suurista massoista.”

Ilta rauhoittui yöksi, ja yhden satunnaisen asiakkaan ostettua viimeisistä ruuista puolet Rox päätti laittaa pillit pussiin. Herra ei ehtinyt kuin vasta kasailla kolme jäljelle jäänyttä varrasta lautaselle ja pakkailla kylmässä säilyviä juttuja alustavasti, kun Vitin sihahtaen tullut vastaus pakotti hänet kumartumaan alakaappien puoleen, peittääkseen hymynsä. Kyllä, tuo oli kunnollisempi kansalainen kuin käärmedemoni, joka nautti moisesta puuhasta suuresti. No, ei hän sitä usein harrastanut, mutta joskus, jos tielle sattui harvinaisen haluttava, sammunut raukkaparka kiusausta viedä tuo jonnekin syrjemmäs ei voinut vastustaa.

Vit nyrpisteli vielä lisää hänen ryypylleen, kuin pienessä tavassa olisi ollut jotain pahaa. Savipullo katosi takaisin paikalleen, ja kojunpitäjä nappasi rätin, jolla alkoi hinkata tiskistään huppupään ruokailusta jääneitä läiskiä.
”Oh, se oli vain ehdotus. Minä suljen nyt, ja jos tosiaan haluat nukkua tämän kojun lattian kokoisella patjalla, siitä vain. Jokatapauksessa, tämä härveli siirtyy nyt suojaisampaan paikkaan – öisin kulkee harmillisen paljon vandaaleja”, Rox virnisti ja hyppäsi pois kärryjen kyydistä, pinoten vapaat tuolit kasaksi, jonka tönäisi kehikkoon kojun laidalla. Tiukasti maassa seisovaan kojuun pyörien kiinnittäminen ja liikutteleminen ei kuitenkaan onnistuisi häneltä yksistään, ja siksi isoveli taputti mustan, liikkumattoman käärmeen kylkeä.
”Reol, herätys. Lähdetään.”
Matelija liikahti ensiksi vähän, nytkähti vain eteenpäin. Sitten mustien suomujen peittämä otus luikersi eteenpäin, alas yhtä paalua pitkin, maahan asti. Kun demoniveljeksistä nuorempi palasi ihmishahmoonsa, täsmällistä muuttumishetkeä ei pystynyt erottamaan, vaan näytti siltä, että käärme olisi noussut seisomaan Roxin identtiseksi kopioksi. No, vaikka kasvot, hiusten väri ja ruumiinrakenne täsmäsivät, nuorempi oli hieman laihempi, meikitön, ja tämän hiukset leijuivat pöyheästi rajusti kerrostettuina hartiapituisiksi. Suu pysyi kiinni ja kasvot ilmeettöminä, kun tuo vilkaisi Vitiä, mielenkiintonsa nopeasti menettäen ja istahti kojun maasta reilusti ylempänä olevalle lattialle istumaan, jalat reunan yli. Kädet painuivat syliin ja pää painui, kun maagi laittoi kojun kohoamaan ilmaan, pyörät sujahtamaan paikoilleen. Hitaasti ne alkoivat pyöriä, liikuttaen ruokakärryjä eteenpäin kävelyvauhtia. Suunnaksi otettiin läheisin sivukuja, jonka takana häämötti pieni puistoalue.

Rox lähti kävelemään kärryjen tahdissa, viitaten Vitiä seuraamaan. Hymyillen hän sitten osoitti velipoikaansa.
”Tuo on siis Reol. Pikkuveljeni, ja maagi, kuten näkyy. Paha vain, ettei hän pysty mihinkään kovin monimutkaiseen käärmehahmossa… poika ei oikein pidä ihmisen näköisenä olosta.” hän selitteli laveasti. Ja nyt, kun miehen äänestä kuulsi lempeä välittäminen, kontrastin avulla saattoi huomata kuinka tekoystävällisesti hän muulloin puhui.

//Olen pelannut huolestuttavampia pelejä, ja katsotaan nyt ihan rauhassa miten tämä lähtee pyörimään ^^
Hyvä neuvo: kirjoita teksti ensin wordiin tai vastaavaan. Pahimmat typot saa korjattua, ja jos siitä sitten copypastaat, niin teksti on tallella vaikka kato kävisi.//

Vît otti Roxin ojentaman kulhon ja alkoi näykkimään rottaa hieman epäillen. Huomattuaan ettei se ollut hullumpaa hän pisteli sen hitaasti poskeensa. Tokihan hän olisi voinut syödä nopeamminkin, mutta niin ei ehtinyt maisella niin hyvin. Vît keskittyi nuudeleihin eikä edes vilkaissut Roxia, kunnes hänen ajatuksensa taas sivusivat erikoista miestä, jolloin hän tietenkin vilkaisi tätä. Hänen mietteensä kiertelivät hänen ensimmäisien vuosiensa ympärillä, ne olivat aina olleet hänelle jotain mitä hän ei kyennyt ymmärtämään. Hän oli keskustellut asiasta monien vampyyrien kanssa, mutta kenelläkään muulla ei ollut ollut niin paljon itsehillinnällisiä vaikeuksia. Outoa oli sekin että nykyään hänellä oli parempi itsehillintä kuin monilla vanhemmilla vampyyreillä. Pikkuhiljaa hänen ajatuksensa palasivat takaisin nykyhetkeen, pyyhkäisten miettivän ilmeen hänen kasvoiltaan. Tyttö imaisi nuudelinpätkän huuliensa raosta suuhunsa ja totesi että oli sittenkin tainnut syödä lievällä pikakelauksella, sillä purkki olikin jo tyhjä.

Roxin sanoessa heittäneensä neitsyytensä pois viisisataa vuotta sitten Vîtin hymy muuttui, hän sulki silmänsä ja hymyili hampaat irvessä, sitten laittoikin suunsa suppuun ja vilkaisi miestä ripsiensä alta, sanoen: "Sitten taidat olla vanhakin... Oi voi... Papparainen..." Hän laittoi toisen kätensä poskelleen ja näytti huolestuneelta, mutta hymykuopat kavalsivat hänet. Vît näytti kieltään kuullessaa miehen ehdotuksen, epäillen tämän kykyä kyetä käyttäytymään kuin neitsyt.

Vît hyppäsi tuolistaan ylös Roxin sanoessa että aikoi sulkea, sanomatta mitään, katsellen vain kun Rox puuhaili, hämmästyen käärmeen muuttumista inhimillisempään muotoon, mutta tämä reaktio ei näkynyt ulospäin. Uteliaasti hän katseli miesten toimia, sanomatta sanaakaan. Roxin viittoessa tyttö seurasi tätä, todella hämmästyen miehen äänensävyn muutosta tämän puhuessa Reolista.

Kävellessään Roxin perässä Vît väisteli hajamielisesti kuralätäkköjä. Koska hän ei keskittynyt mihinkään kiireelliseen hänen ajatuksensa - kuten tavallista - palasivat aikaan jolloin hän oli ihminen. Hänen kasvonsa muuttuivat mietiskeleviksi ja hänen keskittymisensä ympäristöön herpaantui. Jostain syystä hänen ihmisaikojensa muistot ikäänkuin veivät enemmän tilaa hänen mielestään kuin mikään muu, ehkä se johtui siitä että muistot olivat epäselvempiä. Nyt hän kykeni katselemaan niitä rationaalisemmin ja kiinnitti huomiota asioihin joihin ei aiemmin ollut kiinnittänyt huomiotaan. Hänen äitinsä pelästynyt ilme joka kerran kun tämä oli lyönyt lastaan, isäänsä, jonka mielesä vaimon lyöminen ei ollut mitenkään outoa...

Hän palasi nykyhetkeen tuntiessaan jalkansa lipeävän allaan. Hän keskeytti kaatumisliikkeen asettamalla toisen jalkansa nopeasti maahan. Tästä huolimatta ihmisrefleksi laittoi hänen kätensä tarttumaan lähimpään mahdolliseen tukeen - Roxin selkään. Hän sätti itseään mielessään tästä, aikoen ensin vetäistä kätensä pois, mutta päätteli sitten että mies olisi kuitenkin huomannut tämän, joten hän liu'uttikin käsivartensa tämän kaulan ympärille ja nojautui tätä vasten. Hän hymyili silmät suljettuina, mutta hänen kulmakarvansa olivat hieman normaalia lähempänä toisiaan, joka aiheutti sen, että hänen ilmeestään paistoi läpi hänen ärsyyntyneisyytensä. Aivan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, hänen kurkustaan pakeni lyhyt muriseva äännähdys. Tämä taas aiheutti sen, että hänen kulmakarvansa kurtistuivat hieman lisää, lopputuloksena oli melkoisen närkästynyt ilme.

Rox oli tikahtua nauruunsa vampyyrin kompastuessa ja muksahtaessa vasten hänen selkäänsä. Pieni kiukkuinen murahdus oli erittäin suloinen, jopa syötävä. Harmi vain, että hän tiedosti tyttösen rodun liiankin selvästi – muuten mies olisi jo kaatanut tämän ketoon ja antanut mennä, mutta useimmat eivät suoranaisesti pitäneet hänen tyylistään, ja vampyyrit sattuivat nyt kuulumaan niihin, joihin hänen myrkkynsä ei yleensä tehonnut kunnolla ja jotka pistivät niin pirun kovasti vastaan.

Mutta se ei estänyt miekkosta pyörähtämästä ympäri ja halaamasta Vitiä – kädet tukevasti tämän takamukselle laskeutuen.
”Oi, olisit sanonut että olet tuollaisella päällä…” hän kehräsi, hinkaten poskeaan kuin mikäkin kissa valkokultaista tukkaa vasten, ja nuolaisi huuliaan. Hieman hän hieraisi neidin kieltämättä ihastuttavaa takamusta, siirtäen samalla jalkaansa strategisesti – hän ei halunnut minkään tärkeän vahingoittuvan, ja naiset potkivat harmillisen usein vyön alapuolelle. Mutta eihän Rox edes mennyt kovin pitkälle, omalla mittapuullaan ainakaan.
”Haluatko että käsken Reolin katsomaan poispäin, vai kuuluuko Vitimme tähän pervompaan sakkiin joka haluaa tulla nähdyksi, hmm?” hän kysäisi leikillisellä äänensävyllä, päättäen tällä kertaa katsoa mitä mieltä vampyyri oli moisesta, ennen kuin tekisi mitään vastuuttomampaa.

Vîtin ilme muuttui entistä närkästyneemmäksi vaikka hän olikin jo arvannut että mies ei pitäisi käsiään aisoissa. Hän heivasi ilmeensä menemään, katsoen kuitenkin alaspäin, peläten että jokin osa hänen ärsyyntyneisyydestään näkyisi. Sekunnin sadasosassa hän onnistui keskittämään ajatuksensa siihen mikä oli mukavaa, ja näin ollen unohti koko ärsyyntyneisyytensä.

Hän katsahti Roxia silmät lupsakasti raollaan ja kuiskasi pehmeästi: "En minä oikein kuulu kumpaankaan sakkiin, samapa tuo minulle..." Hänen suupielensä kohosivat hieman. Olihan hän jo miettinyt tätäkin asiaa ohimennen, mutta oli arvellut ettei nuorempi kuitenkaan olisi mitenkään älyttömän kiinnostunut tuijottelemaan heitä...

Vît oli rekisteröinyt Roxin itsesuojeluliikkeen ja nojautui lähemmäs, vieden kasvonsa lähelle tämän kasvoja ja sipaisten sormenpäillään miehen poskea. Hän antoi äänensä helkkyä - ihmisten lähellä hän yleensä puhui normaaliääntään matalammin ja näin häivytti helinän äänestään - kysyen: "Oh, pelkäätkö sinä että minä vahingoitan sinua? Eihän mokoma käynyt mielessänikään..." Tämä oli vale - hän todella oli hetkisen harkinnut tätä tuntiessaan miehen kädet takamuksellaan, mutta kuten sanottua, oli hillinnyt mielihalunsa nopeasti. Miksi vahingoittaa miestä, eihän tässä ollut mitään vikaa, jollei melko matalalta vaikuttavaa moraalia laskettu mukaan.

Vît hymähti hiljaa ja pudotti kätensä miehen kaulalle, sitten vetäytyi hieman taaksepäin ja nosti hameensa helmaa, näyttäen kuraisia kenkiään. "Tässä kyllä on iljettävän kuraista, enkä suvaitsisi näiden vaatteiden likaantuvan..." tyttö selitti reaktiotaan. Hänen katseensa palasi miehen silmiin ja vaalea kulmakarva kohosi huomauttavasti. Hän tiesi että aiheuttaisi vielä Roxille suurissa määrin kummastusta käytöksellään, mutta epäili, ettei mies olisi tästä muutoksesta lainkaan pahoillaan. Ennemminkin saattaisi pitää siitä...

Hiljaa kilisevät, tasaisesti eteenpäin rullaavat kärryt pysähtyivät nytkähtäen juuri ja juuri pienen puistontapaisen sisälle. Enemmän tuo maapläntti taisi olla joutomaata, jolle ei ole keksitty muuta käyttötarkoitusta. Olihan se ihan viihtyisä, muutama lehtiään varistava puu ja pensaita siistillä ruohikolla. Nuorempi demonikaksosista huokaisi hiljaa, avaten silmänsä ja päästäen samalla taikuudesta irti. No, ei kokonaan, Reol piti kevyttä kosketusta yllä vaikka ei pitäisi edes tuulensuojaa tuovia näkymättömiä seinämiä ruokakojun ympärillä.

Meripihkasilmät katsoivat Roxia ja valkotukkaista tyttöä kohti, havaitsivat veljen virnistykset vastauksina toisen vihjailuille, ja tunnistaen veljensä ilmeen tarkoituksen hän muuttui käärmeeksi, luikertaen hiljaa perimmäisen kaapin nurkkaan, toiseen nukkumapaikkaan jota suosi parrun ohella.

Jos joku ajatuksien lukuun kykenevä olisi astellut paikalle, tällä olisi ollut erittäin hauskaa Roxin päänsisäisiä hihkaisuja ja hykertelyä kuunnellessaan. Vampyyri oli lähtenyt häkellyttävän helposti mukaan. Sanat olivat jokseenkin siveitä, mutta kehonkieli kertoi jostain aivan muusta.
”Aivan kuin noin herttainen tyttö voisi rampauttaa minut”, hän nauroi kirkkaasti, koskettaen poskeaan siitä kohtaa missä oli vampyyrin viileän kosketuksen tuntenut. Kuran tullessa puheenaiheeksi herra katsoi omia kenkiään, ja nappasi sitten Vitin käsivarsilleen.
”Anna kun tämä herrasmies vie sinut turvaan”, hän vitsaili, kantaen naisen kojulleen, laskettaen istumaan lattialle, kuraiset kengät ulkopuolella roikkuen. Mies itse laskeutui polvilleen maahan, ja alkoi vetää likaantuneita jalkineita valkokultatukkaisen jaloista.
”Meidän täytyy kyllä puhdistaa nämä, eikö niin?”

Vît hymyili miehen vastaukselle, ja koska tytön huomio oli miehessä hän ei yllättynyt lainkaan tämän kopatessa hänet syliinsä, kyllähän hän oli ehtinyt huomaamaan alkavan liikkeen.
"Herrasmies... Minä olen sitten varmaan oikea lady?" Vît naurahti helkkyvästi. Hänen katseensa kapeni ja hymy leveni kun hän katsoi miehen ilmettä. Hänen hymynsä kuitenkin kaventui pikkuhiljaa kun hän tunsi epämääräisen painon raajoissaan hidastavan hänen liikkeitään. Miehen laskiessa hänet istumaan hän kykeni hieman rentoutumaan. Hän hymähti hieman miehen vetäessä kenkiä hänen jaloistaan. Miehen arvellessa että kengät täytyisi puhdistaa tyttö otti toisen kenkänsa miehen kädestä, raaputti kuraa hituisen ja totesi sitten: "Luulen että tämä tähtee paremmin irti kuivana..." Pieni vihjaus siihen suuntaan, ettei hänen kengillään ollut niinkään väliä, hän inhosi niitä muutenkin.

Tyttö vetäisi paljaat jalkansa kojun sisäpuolelle mutta jäi lattialle istumaan. Otettuaan toisenkin kengän miehen kädestä hän keskittyi hakkaamaan niitä yhteen maanpinnan lähellä, niin että pääsi eroon pahimmista kuraklönteistä ilman että ne lentelivät ympäriinsä. Hänen oli keskityttävä turhanpäiväisiin ajatuksiin kuten kaupungin ääniin, kuran märkään hajuun ja kenkien puhdistamiseen estääkseen jäykkyyttä palaamasta jäseniinsä. Aivan liian nopeasti kengät olivat puhtaat. Tyttö pudotti ne viereensä lattialle ja katsahti vaivalloisesti Roxiin.

Rox katseli miettiväinen ilme kasvoillaan Vitin kengänpuhdistuspuuhia. Hän oli huomaavinaan jotain kummallista tytön liikkeissä, pientä jähmeyttä, kuin hänellä itsellään kylmällä säällä. Kuten aina, fyysinen heikkouden merkki sai miehen hykertelemään itsekseen. Hiljaa hän istahti blondin viereen, vastasi jotenkin vaivalloiseen katseeseen silmät hiljaa kytien, huulilla päättäväinen hymy.
”Mikä hätänä, kulta?” demoni kysäisi kepeästi, vaarallisen iloisena siitä, että vampyyri oli antanut hänelle vahingossa tilaisuuden. Yksi ensimmäisistä selviämisohjeista Roxin kohdalla kuului selvästi älä näytä heikkoutta.

Kädet tarttuivat nopealla liikkeellä Vitiä olkapäistä, ja demoni kaatoi tuon selälleen, nousten itse istumaan hajareisin naisen päälle. Toinen käsi lukitsi ranteet paikoilleen, ja yksi pitkä sormi hipaisi suloisia huulia.
”Mikä on? Onko jokin sinussa vialla? Pelkäätkö?” hän kyseli matalalla äänellä, silmät kavenneina. Suu aukeni, ja ääneti kaksi ohutta, pitkää myrkkyhammasta taipui eteen, ja mies sipaisi niillä naisen kaulaa.
”Rauhallisesti… en kai ole kertonut, mutta olen myrkyllinen. Ethän halua tulla purruksi, kultamuru? … mutta minua on turha pelätä, en satuta ketään ...kovin paljoa.”

//Jep, niin niillä on tapana ^^ Ja sori tämä hittailu... //

Vît tunsi epämiellyttävän vaaran tunteen miehen hymyillessä, mutta arveli ettei siitä tarvitsisi huolestua.
Tyttö pingoittui entistä enemmän miehen puhuessa. Hän sulki silmänsä nopeasti ja katsoi sitten miestä terävästi. "Ei minulla ole mitään hä--", hän sanoi selkeästi, mutta ennen kuin oli saanut lauseensa loppuun hän tunsi Roxin kädet olkapäillään ja hänen kurkustaan kuului kimpaantunut murahduksentapainen kun hän osui maahan.

Vîtin yhteenpuristettujen huulten takaa kuului tukahtunut murina miehen sormien käydessä tytön huulilla. Vît ei pyristellyt vastaan vaan antoi raivon kuplia sisällään. Miehen kysymyksiin hän vastasi hampaidensa välistä murinaan vivahtavalla, hysteerisen kimeäksi nousseella äänellä. "Minussa on paljonkin vikaa!" hän murisi kimeästi, jatkaen sitten lausettaan: "En minä pelkää, olen nuori, senkin debiili!" Vîtin silmät kaventuivat viiruiksi kun mies avasi suunsa ja tyttö huomasi myrkkyhampaat. Hänen ajatuksensa selkenivät. Hän ei väistänyt, hänen hengityksensä ei tempoillut kun miehen hampaat koskettivat hänen kaulaansa. Ennemminkin hän nojautui niitä vasten ja nykäisi sitten kaulansa sivuun jotta voisi katsoa miestä silmiin. "Oh, tahdotko leikkiä? Hyvä on..." Tyttö ponkaisi ylös, työntäen miehen edellään, käännähti ja työnsi tämän seinää vasten. Vîtin huulet laskeutuivat miehen kaulalle ja tyttö hymyili sanoessaan: "Uhattuna, huh...?" Sitten hän vetäytyi kauemmas ja huitaisi otsahiuksensa pois silmiltään. Tämä alkoi mennä ärsyttäväksi. Mies olisi voinut jättää tuon hampaillaan leikkimisen pois. Hänen kätensä vetäytyivät puuskaan hänen puhahtaessaan: "Jos keskittyisimme muuhunkin kuin puhumiseen ja toistemme uhkailuun?"

//Ei haittaa yhtään, vampyyrit ovat nopeampia pidemmän päälle kuin käärmedemonit – tai no, Roxia ainakin – ja vahvempia… Mutta jos Rox puree, tai tekee jonkin pikkuliikkeen, se on erittäin nopea. Ja hittailu kelpaa aina, saapahan peliä jännittävämmäksi~//

Tavallaan Rox oli osannut odottaa räjähdystä, mutta eihän hän tietystikään uskonut sen olevan tulossa. Yhtäkkiä hän tunsi ilman lentävän pihalleen keuhkoistaan selän törmätessä seinään, ja Vit marmatti – tai sitä sanaa demoni halusi siitä käyttää – hänen leikkimisestään. Joku muu olisi suuttunut tai hävennyt itseään, mutta Rox virnuili, virnuili pahemmin kuin aikaisemmin.

”Et pidä siitä leikin kanssa? No mutta, kaltaisesi nuori ei kai sitten tiedä paremmasta…” tummatukka kehräsi, painaen tällä kertaa kätensä Vitin vyötäisille, vetäen tuon keveästi lähemmäs itseään, vaarattomasti, rauhoittavasti. Se kävi leikiten, hellän esittäminen. Tarvitsi vain lepuuttaa leukaa tytön olkapäätä vasten, silittää selkää hennosti, ja kohottaa toinen käsi vetämään pehmeät hiukset palmikolta ryöppyämään jalometallivirtana pitkin nuoren naisen sirosti kaartuvaa selkää… Se oli kuin pientä itsensä kiusaamista ennen palkintoa.

”Mutta silti… haluaisit tehdä jotain kehittävämpää kuin jutella?” mies hyrisi matalasti aivan vampyyrittaren korvaan, hipaisten sitä kevyesti huulillaan. Hän ainakin halusi, oli jo kulunut aivan liian pitkään viime kerrasta. Paha vain, että tuo tyttö taisi tarvita jotain rauhoittamisekseen, Rox ei halunnut lentää uudestaan seinään. No, ehkä myöhemmin, sitten kun tuo ei enää tajunnut olla varuillaan, hän voisi huolehtia asiasta, ja päästä huvittelemaan.

Vîtiä häisitsi miehen virnuilu. ”... En varmaan tiedäkään, mutta sinähän voit kertoa... Tai näyttää. ” tyttönen vastasi, aloittaen lausahduksensa melko lattealla äänensävyllä johon sekoittui hymyn häive lauseen lopussa.
Vît tunsi miten miehen kädet hakeutuivat hänen vyötärölleen ja hän astahti lähemmäs miehen lämmintä kehoa tämän vetäessä häntä. Miehen nojatessaa leukansa Vîtin olkapäätä vasten tyttö painoi kasvonsa kevyesti alas vasten mienen rintakehää. Hän tunsi Roxin avaavan hänen palmikkoaan, koetti keskittyä nykyhetkeen, mutta hänen ajatuksensa olivat häiriintyneet liikaa äskeisestä uhkailusta. 'Uhh... Inhoan heikkoa itseäni...' hän ajatteli, sulki silmänsä ja nojasi otsansa miehen olkapäähän.

Miehen puhuessa hän nosti katseensa. ”Jutteleminen on hyvin kehittävää, mutta on monia muitakin kehittäviä toimintamuotoja... ” Vît vastasi hymyä äänessään, siirtäen katseensa miehen äänen perään tuntiessaan tämän hipaisevan tytön toista teräväkärkistä korvaa. Vît alkoi taas tuntea sen raivostuttavan painon käsissään ja puristi kätensä nopealla liikkeellä nyrkkiin ja auki, koettaen hämätä itseään, johdattaa ajatuksensa muille urille. Sitten hän keskeyttikin ajatuksensa, palautti ne ympäristöstä Roxiin. 'Varmaan parempi pitää ajatukset täällä kuin jossain muualla...' hän mietti. 'Hän saattaisi jopa purra minua, eikä minua oikein kiinnosta kokeilla pystyvätkö hänen hampaansa minun ihooni... Vaikuttaisi siltä, että hän ajattelee että ne pystyvät läpäisemään ihoni. Tosin, vaikka pystyisivätkin, verenkiertoni on niin hidasta ettei myrkky ehtisi levitä kovinkaan nopeasti ja pääsisin halutessani siitä huolimatta poistumaan...' Huolimatta päätöksestaan pitää ajatuksensa nykyhetkessä hän sai keskittyä uudelleen lopetettuaan spekuloivan ajattelunsa.

Vît nosti hitaasti kätensä ylemmäs, hitaasti koska paine teki liikkumisen hänelle vaikeaksi. Hän laski kätensä miehen käsivarsien päälle. Sitten hän mietti mitä tehdä. Hän ei keksinyt mitään, joten jätti vain kätensä lepäämään Roxin käsivarsille ja jätti seuraavan askeleen miehen tehtäväksi. Hän arveli, että kohta miettiminen ei välttämättä enää olisi ongelma. Jos mies osaisi käyttäytyä kohteliaasti. 'Kukaan ei puhunut siitä että pitäisi käyttäytyä nätisti...' tyttö ajatteli, mutta hänen epävarma minänsä irvisti ajatukselle.