// Eli prinssini Kai jos suvaitsee saapua //

Yöt kuuluivat niille, jotka eivät päivällä osanneet liikkua. Dodomen kaupungin yllä häilyi varjo, siron vampyyrinaisen lentäessä yli nukkuvan kaupungin. Puut olivat jo puhjenneet kukkaan, mutta vampyyrinaisen mielestä puiden oksat olivat kuolleet, kuin luurankosormet, kurottautuessaan kohti pilvetöntä taivasta. Näin ainakin Lucretia asian ilmaisi päänsä sisällä, vaikka puut olivat lehtien peitossa, kuten aina. Ympärillä oli pelkkää hiljaisuutta, jossain haukkui koira. Lucretia laskeutui erään talon katolle ja pyyhki suupielistään veripisaroita. Tuo häikäilemätön nuori vampyyrinainen oli juuri ruokaillut erään onnettoman ihmisen verellä, mutta se ei tarkoittanut, että se riittäisi tuolle verenhimoiselle tappajalle, joka mielellään tappoi huvikseenkin, koska vain nautti siitä suunnattomasti.
Lucretia katseli tyhjiä katuja ja lipoi käsistään saalistuksessa roiskunutta verta. Miten kaunista, lumoavaa olikaan. Veri sai pimeyden olennon entistä enemmän innostumaan murhatöistä. Harmillista, että tähän aikaan ei liikkunut ketään. Vielä enemmän oli harmillista, ettei kukaan palkannut tähän aikaan ketään tappamaan. Juuri kun Lucretian hampaat syyhysivät päästä puremaan jotakuta ja kynnet kaivamaan silmiä jonkun päästä. Ja ketään ei ollut paikalla. Ehkäpä Lucretian piti vain tappaa joku kulkukoira paremman puutteessa.
Lepakkomaiset siivet levittäytyivät jälleen Lucretian hypätessä alas katolta. Kuului nopea suhahdus, kun tuo pimentolan nainen lensi jälleen yli kattojen, laskeutuen lentämään vähän matalammalla. Jos matkalla tulisi joku vastaan, sen voisi napata suoraan lennosta. Ketään tosin ei tullut vastaan, ei ennenkuin Lucretia äkkäsi suurehkon puiston edessään. Ehkäpä sinne oli ryöminyt joku vanha pummi nukkumaan tai juomaan itseään hengiltä. Miten rakastettavaa. Lucretia nauroi hiljaa ja laskeutui maahan, siipien muuttuessa jälleen viitaksi. Äänettömin askelin, varjoihin sulautuen, lähti tuo erikoinen nainen kävelemään puistoon.

Nova makasi aivan hiljaa puistonpenkillä, katsellen korkealla kiiluvaa tähtitaivasta ylleen kurottelevien oksien läpi. Muutama hentoinen kukka oli vielä jäljellä tuon syysajan kukkijan lehtien lomassa, ja monet hentosiipiset perhoset lepattelivat niiden ympärillä. Oli valkoisia ja mustia, valtavia yöperhosia. Juuri niiden takia haltia ei ikinä edes kuvitellut lähtevänsä lämpimästä rannikkokaupungista.

Mies oli tuntenut olonsa kummalliseksi monena yönä. Jokin kaukainen asia oli alkanut kalvaa häntä, pitänyt poissa uhkapeleistä ja tiukemmin Dahlian rinnalla. Uhka ei kuitenkaan kohdistunut haltianaiseen, tai sitä hän ei ainakaan uskonut. Eikä se edes ollut uhka, vain jokin etäinen, teljetty ääni joka koetti nousta muistinmenetyksen muurin ylitse.

Hymähtäen itsekseen laiskimus pyyhkäisi valkoiset suortuvat pois otsaltaan, laskeutumaan hassusti muuten mustan kuontalon päälle, ja kohotti kätensä. Hiljaisen kutsun kuullessaan koko valtava perhoslauma kerääntyi pyörteilemään käden ympärille, lepatellen jotenkin… kiintyneesti.

Kuullessaan hiljaisen äänen, tai ehkä vain tuntiessaan jonkun läsnäolon, Nova nousi istumaan, vilkaisten olkansa yli pimeyteen ympärillään. Perhoset hajaantuivat kun mustat silmät tarkkailivat ympäristöä unisen naamion takaa.
”Hyvää yötä?”

Lucretia käveli siroin, viekoittelevin askelin läpi puiston. Suuren puiston täynnä tuhansia muistoja ja elämiä, tuhansia sieluja ja tapahtumia syntymästä kuolemaan. Ja tänä iltana tulisi yksi kuolema lisää. Lucretia hymyili itsekeen ja punaisten huulten takana pilkotti terävät kulmahampaat. Miten ihanaa. Suuria yöperhosia lenteli hieman kauempana, mutta ne välttivät tarkasti tuon kuoleman olennon lähelle menemistä, ihan fiksua. Lucretia naureskeli itsekeen ja aisti jo kaukaa, ennenkuin näki, jonkun olennon. Ehkäpä päivällinen olisi katettu... uudelleen.
Lucretia jatkoi rauhallista kävelyään ja pysähtyi muutaman metrin päähän olennosta, jonka näki makaavan puistopenkillä. Lucretian huulilta karkasi pieni naurahdus. Se oli pilkkaava, itsevarma nauru, joka enteili pelkkää pahaa.
"No mutta yötä..."
Lucretian katse ei kertonut mitään, mutta itsevarma hymy kieli suuresta aliarvostuksesta tuota valkotukkaista miestä kohtaa. Too bad, so sad. Tuo oli suhteellisen komea, harmi, ettei hän jäänyt henkiin näyttämään komeaa ulkomuotoaan muille. Lucretia käveli vähän lähemmäs.
"Mitä teette näin myöhään yksin ulkona herra?"
Lucretia kysyi viettelevällä äänellä, jossa kuitenkin oli sama pilkkaava. Samalla vampyyri nojasi hieman puistopenkkiin. Tästä voisi tulla hyvinkin mielenkiintoista.

Nova erotti pimeydessä kuin kotonaan oleilevan naisen heti kun tuo alkoi nauraa kolkkoa, ilottomanoloista naurua. Niskakarvat oikein kohosivat pystyyn. Maalaisjärki kertoi yksilön melko varmasti olevan vaarallinen, ja että hänen pitäisi häipyä ja äkkiä – mutta haltia jäi paikoilleen istumaan, hymyillen leppoisasti.
”… mikään herra ole, Nova.”
Hän esitteli itsensä, yhä rauhallisena. Tuon naisen äänensävy oli ristiriitainen, eikä hän jaksanut välittää siitä sen enempää sillä hetkellä. Miehen silmissä oli kaiken päälle vielä hieman poissaoleva katse, kun hän rauhoitteli lähistön perhosia, saaden ne pikkuhiljaa äänettömän pyynnön myötä lähelleen, muutaman laskeutumaan olkapäälleen.
”Nukuin, ja nyt katselen yötä.”

Lucretia hymyili pilkallisesti. Tämän huulten välistä tippuili edelleen tuoretta verta viimeisimmän tappamisen jäljiltä. Miten nautinnollista... Lucretia katsoi tuota Novaksi itsestään kutsuvaa miestä. Hänestä saisi vielä paljon hupia ja verta. Lucretia jatkoi lähemmäs kävelyä uhkaavin askelein.
"Nova... Kaunis nimi... Ja verenne, ah, se on myös niin kaunista..."
Lucretia naureskeli hiljaa, mielipuolisella äänellä ja tämän metallisistä käsisuojuksista tuli molemmista neljä pitkää ja metallista kynttä, jotka olivat vieläkin hieman punaiset verestä. Miten ihanaa tästä tulisikaan!
"Pidättekö verestä Nova?"
Lucretia käveli edelleen lähemmäs, selvästi leikkien uhrillaan. Puut varjostivat hyvin ympäristöä ja navakka tuuli sai naisen hiukset lepattamaan tuulessa. Ja varjot... Ne häilyvät illuusiot heidän ympärillään. Niihin oli hyvä piiloutua. Lucretia tuntui katoavan täysin Novan edestä, sulautuen osaksi pimeitä varjoja. Ihmissilmän oli mahdoton sanoa, missä vampyyri meni, mutta Nova, joka selvästi ei tavallinen ollut, saattoi sen huomata. Tai sitten ei. Lucretia liikkui varjoissa, kuin käärme ja tuli äänettömsäti ja salamannopeasti Novan taakse.
"Kaunista verta..."
Lucretia naureskeli, ilmestyessään jälleen näköpiiriin.

Naisen suun vääntyessä hymyyn suoraan painajaisista, veren valahtaessa kalpealle leualle ja kulmahampaiden pilkottaessa punaisten huulten välistä. Nova pompahti yllättävän nopsaan seisaalleen, silmien levitessä hieman verestä punaisten metallikynsien surahtaessa esille.
”En, jos se on omaani.”

Hän otti muutaman askeleen taaksepäin, mutta vampyyrin kadotessa varjoihin haltia jäi tyhjän päälle, vilkuilemaan ympärilleen. Ei ollut vaikea päätellä viikatenaisen saapuneen, perhosen lennon olevan lopussa ellei hänellä kävisi hyvä tuuri.

Takaa kuulunut ääni sai miehen pyörähtämään ympäri. Jokin jähmetti hänet paikoilleen, katselemaan naista. Kipua, väkivaltaa ja kuolema. Ei paha tulevaisuus – jokin osa Novasta ei ollut antanut anteeksi itselleen, ei edes muistinmenetyksen jälkeen. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä oli tehnyt, mutta tunne oli jäänyt jäljelle, katumus.
Nautitaan sitten kunnolla leikistä…

Hoikka sormi kohosi miehen suulle, hampaat repäisivät sen ihon rikki ja tuo kauniiksi kutsuttu elämänneste alkoi virrata kättä pitkin. Mustatukka kohotti käden kohti vampyyria, kuin kutsuen tätä vino hymy huulillaan.
”Tekee mieli?”
Yöilman täytti hiljainen, mutta voimistuva surina. Ei vaatinut paljoa herättää läheinen ampiaispesä, kutsua se paikalle. Yksi solakoista hyönteisistä laskeutui poskelle, perhossiipitatuoinnin päälle, eikä haltia räpäyttänyt silmäänsäkään.
”Tuntevatko vampyyrit näiden pistot?”
Ihmettelevien sanojen perään kaksikymmentä ampiaista syöksähti naisen kimppuun, tavoitellen haltian äänettömän käskyn mukaan tämän kaulaa, kasvoja ja silmiä.

Nova ei tuntunut olevan mikään pelkuri. Kuka tahansa olisi lähtenyt huutaen juoksemaan, muttei Nova. Ihanaa saada joku urhea vastus, kuka ei pelännyt heti ensimmäisellä silmänräpäyksellä verta ja teräaseita. Vihollisten säikyttely oli tosiaan hauskaa noin yleensä, mutta tällä kertaa, Lucretia halusi vähän leikkiä, ei pelotella. Lucretia nojaili vähän penkin selkänojaan ja katseli tuota raitatukkaista haltiaa. Mielenkiintoinen mies.
Veren valuessa tuon miehen ihon ali pinnalle ja siitä pitkin ihon pintaa, Lucretia tunsi sydämensä sykkeen kiihtyvän nälästä ja terävien kulmahampaiden pitenevän. Verta... Tuota kauniin punaista juomaa joka oli makeaa kuin nektari.
"Voi kyllä... Mutta joisin mielelläni enemmän"
Lucretia naurahti hiljaa ja katseli samalla tavalla miestä, kuin mies katseli häntä. Suippokorvainen vampyyri aisti pian jonkinlaista surinaa ympärillään ja hämmästyi vähäksi aikaa. Pian surina kuitenkin osoittautui tutuksi. Pienet kesän hyönteiset, apimaiset. Lucretia hymähti vähän nähdessään ampiaisen toisen poskella.
"Tuskin, Nova... olen jo kerran kuollut, en tunne kipua"
Lucretia hymyili ylpeänä ja peruutti vähän, ampiaisten lentäessä lähemmäs. No, oikeastaan Lucretia ei tiennyt, sattuivatko ampiaisen pistot vai ei, mutta myrkylle hän sentään oli jonkinlainen immuuni, ehkäpä. Kirkkaasti nauraen Lucretia hyppäsi ilmaan levittäen suuret, lepakkomaiset siipensä. Pitihän nyt vähän sentään pitää hauskaa, vaikka ihan Novan iloksi. Vampyyri lähti lentämään nopeasti kohti yötaivasta. Pysyisitävköhän ampiaiset perässä?

Nova virnisti. Vampyyritar näytti valmiilta ryntäämään kimppuun nähdessään hänen verensä täyttämässä kämmenen uurteita. Huvittuneena hän tajusi kuinka itsetuhoinen oli, provosoida nyt vampyyria haavoittamalla itseään… Oikeaa kuoleman kerjäämistä.

”Ah. … sääli.”
Haltia kosketti poskellaan lepäävää ampiaista sormellaan, ujuttaen sen istumaan sen päälle. Se oli kaunis otus, hoikkine vyötäröineen, kirkkaine väreineen… Ja niin uskollinen pesälle, jonka yhteisen äänen raitatukka korvasi omallaan.

Ampiaiset lähtivät kovaa kyytiä taivaalle kohoavan vampyyrin perään, saamatta tätä kuitenkaan kiinni. Tatuoitu ei voinut muuta kuin ihailla naisen lentämistä, tämän kuolonmustia siipiä. Adrenaliini virtasi yleensä säästöliekillä elävän suonissa, tuo valpastui ja huomasi nauttivansa siitä – pysyen ulkoisesti kovin tyynenä. Hän ei pelännyt kuolemaa, eikä kipua. Ei mitään minkä näki tuossa tähtitaivasta vasten liitävässä naisessa.

Aavemainen hymy levisi Novan huulille, kun jokin unohdettu pala luonnetta palasi vaaran tuomana. Nopeasti tuo kaiveli lähistöllä surisevia mieliä, etsien sopivaa, nopeaa hyönteistä. Siroluinen käsi kohosi kuin koskettamaan auttamattomasti liian kaukana olevaa vampyyria.
”Entä voitteko tukehtua?”
Läheisestä puusta syöksähti suurikokoinen, sulava yökkönen, kiitäjä joka liisi ilman halki hirveää kyytiä, sujahtaen naisen suun avautuessa tämän kurkkuun.

//Hittailin… ja Nova pistää sittenkin vastaan *virn*//

Kuten Lucretia oli epäillyt, ampiaiset eivät pärjänneet hänen nopeudelleen lentämisessä. Huvikseen tuo vetäisi muutaman voltin ilmassa ja liihotti edestakaisin, näyttääkseen osaamisiaan Novalle. Tuo tulisi kuolemaan tänä yönä, ruokkimaan verellään Lucretian ikuista nälkää. Vampyyri oli niin onnellinen. Pitkästä aikaa hän sai leikkiä uhrillaan kunnolla, tuon itsevarmuudella ja pelottomuudella. Lucretia oli niin keskittynyt lentämiseen ja ampiaisten väsyttämiseen, että tältä meni ohi kokonaan tuon omituisen raitatukan sanat. Seuraava asia minkä nainen tunsi oli jokin olento hänen suussaan. Vaistomaisesti Lucretia sulki leukansa yhteen. Yökkönen oli nopea, muttei tarpeaksi. Toinen siipi jäi terävien hampaiden väliin. Yöperhonen räpisteli hieman Lucretian suusta ja vampyyri sylkäisi veriklöntin kanssa tuon elukan maahan.
"Ei hassumpi veto... Olet melkoisen ovela."
Lucretia hymähti ja laskeutui hetkeksi oksalle, joka oli vastapäätä miestä, muutaman metrin korkeudessa.
"Saanko udella, herra Nova, mikä tuo teille kaiken tämän rohkeuden? Et pelkää pimeyttä... Et pelkää kuolemaa..."
Lucretian täytyi myöntää, oli hämmentävää, että Nova oli noinkin rohkea. Mutta niin pian, kuin tuo vastaisi, vampyyri kyllä hyökkäisi ja tekisi lopun Novasta.

Terävästi pistelevä tunne oli kiitäjän kuolinhuuto, joka kaikui vain Novan päässä, ja sitten vampyyri sylkäisi uljaan lentäjän yhtenä klimppinä verta ja pikkuisia jalkoja ulos suustaan. Tilanne alkoi vaikuttaa koiratappelulta, hän vain usutti viattomia luonnonluomia varmaan kuolemaan. Raukkaparat, ne eivät tehneet mitään väärää tai luontonsa vastaista, mutta silti joku hänenlaisensa tuli ja suostutteli ne tappelemaan. Mustat silmät seurasivat tyyninä kun vampyyritar laskeutui istumaan puun oksalle, hentojen oksien keskelle. Olipa kuoleman varjo suloinen.

”En ole rohkea…”
Haltia kosketti poskeaan, mustia kiehkuraisia viivoja. Tuhannet tähdet heijastuivat hänen silmiinsä. Olikohan se yö, jona hän oli menettänyt muistinsa ollut yhtä kaunis?
”Kuolin jo kerran, viisi vuotta sitten, pahan elämän jälkeen… en kai sitten ansaitsekaan tätä taivasta.”

Lucretia kuunteli kiinnostuneena Novan puheita peloistaan ja kuolemasta. Kas, kerran kuollut, kahdesti syntynyt... Miten erikoinen mies. Lucretia raapi vähän kulmahampaitaan terävillä metallikynsillään.
"Vai sellainen tarina sinulle, muru. No älä huoli, minä lähetän sinut takaisin helvettiin"
Lucretian huulilta pääsi eläimellinen kiljaisu, joka oli kimeä ja särkevä. Kiljaisun jälkeen tuo paholaisnainen levitti siipensä ja hyppäsi oksalti, lähtien syöksymään kohti uhriaan. Mutta suoraan sentään tuo ei lentänyt, vaan liihotti lähimpiin varjoihin, sulautuen, kadoten niiden sekaan. Yllätyshyökkäys oli kaikkein paras tapa saada uhri. Novaa oli selvästi vaikea saada pakokauhuun, joten hetken aikaa vielä Lucretia vain lensi varjoissa tuon ympärillä, kunnes syöksähti, kuin käärme, täysin varjojen piilosta. Terävät metallikynnet ja verestävät hampaat olivat valmiita iskeytymään uhriin kiinni. Lucretia tosin ei halunnut ihan heti tappaa Novaa, hän halusi nähdä pikkuisen tuon kärsivän, tosin ei niin paljon, kuin yleensä uhrit joutuivat kärsimään. Nova oli hieno ja urhea vastus, joten tuo ansaitsi nopean ja tavallista tuskattomamman lopun.

Nova hymähteli omille sanoilleen. Että hän osasi kuulostaa hienolta. Valitettavasti mies ei ollut ikinä oikeasti kuollut, jäänyt vain henkiin vähän pidemmäksi aikaa kuin oli tarkoitus. Mutta helvetti, jota vampyyri tarjosi kuulosti tarpeeksi hyvältä.

Kiljaisten tuo paholaisnainen loikkasi lentoon, saaden terälehtien ryöpyn peräänsä. Nopeasti yön lapsi katosi varjoihin, edeten ääneti. Nova sulki silmänsä, antautuen sokkona kohtalolle.
Kohta kuuluikin humahdus ja metallin kirskunaa metallia vasten, kun vampyyritar syöksähti hänen kimppuunsa. Pitkät kynnet upposivat haltian niskaan, hampaat pureutuivat aivan viereen ja veri vapautui suonista vuolaana, suloisenpunaisena virtana.

Dahlia varmaan itkee.

Kivunhuuto kuoli kun raitatukka kaatui maahan, kiroten mielessään vampyyrin kun ei ollut viimeistellyt häntä yhdellä iskulla. Ruohon tuoksu täytti sieraimet, saaden seurakseen veren rautaisuuden, ja niskan kipu kylmäsi Novan kehoa. Hän olisi periaatteessa voinut liikkua, vaikka useampi iso verisuoni oli vahingoittunut selkärangalle ei ollut käynyt mitään – mutta mies pysyi maassa kiltisti.

Sen sijaan kaikki lähistön perhoset kohosivat pilvenä siivilleen, lentäen kovaa kyytiä poispäin vampyyrista nyt kun niitä paikalle houkutelleen ote kirposi.

Verta puskahti haavoista, kuin tuoreesta persikasta mehua. Se koristi Lucretian kasvot ja vaatteet, metallikynnet joivat ahnaasti verta ja hampaat, jotka olivat pureutuneet läpi ihon, läpi verisuonien, joivat innokkaana tuota makeaa nektaria. Lucretia maistoi lämpimän, tuoreen veren huulillaan. Se humalluttavan kiihottava tunne, joka nousi aina esiin verta juodessa, heräsi jälleen. Lucretian teki mieli raadella tuo olento, mutta se olisi ollut liian tuskallista. Oli parempi antaa uhrealle vastustajalle nopea kuolema, muttei liian nopea.
Novan rojahtaessa maahan, kuin raato, Lucretia vain katsoi hymyillen, kierrellen Novan ympärillä, nauraen hiljaa.
"Veresi on ihanan makuista..."
Lucretia nuoli kynsissään olevaa verta. Punainen nesta tahrasi nurmikkoa, teki suurta merta heidän molempien ympärille, jättäen kaiken maailman ympäriltä unohduksiin. Ei kuulunut mitään. Ei tuskaa, ei kipua, ei mitään. Nova oli päättänyt kuolla hiljaisesti. Veren hajuun sekoittui imelä kukkien ja hapan maan tuoksu. Se oli oksettava yhdistelmä, mutta Lucretia rakasti tuota kuoleman hajua.
Helposti, kuin kevyeen linnunpojan, Lucretia nosti hieman Novaa, painaen vasten puuta. Lucretia hymyili ivallisesti.
"Nähdään helvetissä..."
Tuo kuiskasi samalla, kun isku vielä kerran hampaansa Novan kaulaan ja kaksi pitkää metallikynttä suoraan Novan heikosti sykkivään sydämeen. Kesäöinen verijuhla oli päättynyt.

Nova pystyi kuulemaan vampyyrin sanat, paremmin kuin hyvin. Hullu, kylmenevä tunne joka seurasi nopeasti pahenevaa verihukkaa sulki hänen suunsa, vaikka olihan päätös antaa yön pysyä mahdollisimman rauhallisesti auttanut asiaa. Naisen askeleet tömisyttivät maata hieman, mutta haltia ei nähnyt muuta kuin oman kätensä jolla risteili muutama verijuova.

Sitten hänet nostettiin maasta, painettiin vasten rosoista puunrunkoa. Yksi ainokainen säälittävän pieni perhonen oli jäänyt paikalle, Novan poskelle. Hänen saattajansa kuoleman porttien läpi.
Hän hymyili sanoille helvetistä, antaen lupauksen näkyä silmissään. Lopulta tuli viimeinen kipupiikki, kun metallinen kynsi tappoi perhosen lailla hennosti lepattavan sydämen. Vielä viimeinen kuva kohosi miehen mieleen, vaaleatukkaisesta haltiasta joka jäisi suremaan.
”Anteeksi, etten pelastunut…”

Lopulta raitatukka oli vain pala lihaa, kasa luita, muutama litra ravintoa nälkäiselle verenimijälle. Ja se viimeinenkin perhonen lensi pois.

//Kiitos avituksesta ja harvinaisen… hämärästä pelistä *virn*//

// Kiitos itsellesi : D //