Deca tiesi ottavansa riskin, kun hän suunnitteli tarttuvansa toisen aseeseen, josta nuorukainen oli laskenut irti. Mies siirtyi sivummas siipiensä avulla, mutta sai kepeän iskun vasempaan kylkeensä keihään terästä. Terän vauhti tyssäsi kuitenkin lyhyeen kun hänen kätensä tarrautui sen varteen ja Deca oli jälleen muutaman siiven räpäytyksellä noussut korkealle. Hän katseli alempana olevaa haukkaa, joka sai takoa siipiään ylhäältä alas sellaista vauhtia, etteivät tuon voimat riittäisi pidempi aikaiseen lentoon. Haukka oli siirtynyt suureen alakynteen luovuttaessaan aseensa suoraan hänen armoilleen - sotilaalle joka taisi miekankäytön virheettömästi. Keihään käyttö ei tuottaisi ongelmia, vaikka se ei täysin virheetön olisikaan. Mies liikutteli siipiään hitaasti ja rauhallisesti, tarkoituksenaan vain pitää itsensä ilmassa.
"Jos opettelisit olemaan loogisempi taisteluissa, saattaisit saada suurempaakin tuhoa aikaan." Mies siirtyi alaviistoon matalammalle, pysytellen suvaittavan välimatkan päässä haukasta. Hänellä ei ollut haluja ottaa yhteen sellaisen kanssa, joka ei toiminut järkevästi, vaan oman terveytensä vaarantaen hätiköidysti. "Mutta omapa on häpeäsi, jos henkikulta ei ole sinulle kovinkaan rakas", mies tokaisi vielä. Hän ei peitellyt sitä sävyä äänestään, jota usein ironiaksi kutsuttiin. Sillä ei ollut väliä, miten hän asiansa ilmaisi, haukka tulisi hyökkäämään häntä vastaan kuitenkin. Loukkaavat sanat tekivät vain toiminnasta nopeampaa ja mitä nopeammin toinen itseään käytti, sitä nopeammin hän sai kaadettua tämän maahan. Kuolemaan asti heideän ei kuitenkaan tulisi kulkea.
Ellei nuorukainen halunnut välttää sitä.
Deca pyöräytti kerran keihästä käsissään, valmisti sen käyttöä miekkansa rinnalla. Kaksi asetta oli aina parempi kuin yksi - varsinkin jos vastustaja oli varustettu vain omilla fyysisillä aseillaan. Vaikka niitäkään ei tullut vähätellä. Haukan oli kuitenkin tultava häneen kiinni saadakseen vahinkoa, toisin kuin miehellä itsellään oli kaksikymmentäviisi senttimetriä vaille puolentoistametrin välimatka itsensä ja vihollisensa välillä. Eikä hän häpeillyt käyttää moista hyväkseen, ei sitten lainkaan.
"Ole hyvä ja astu tuhoosi, jos siltä tuntuu."

Impulsiivinen nuori haukka ei ollut tunnettu toimiensa etukäteen suunnittelijana, mutta hän oli arvannut toisen luultavasti tarttuvan aseeseen, kun hän niin ystävällisesti oli sen jopa häntä kohti heittänyt.
Mayfeather olisi saattanut virnistää, jos olisi vielä nokan sijasta omannut suupielet, ja ylipäätään muistanut mitä lihaksia piti käyttää niiden kohottamiseksi. Koska haukalla ei käsiä luonnollisestikaan ollut, ja ihmishahmollakin vain yksi, oli haukanpoika kehittänyt aivan oman tyylinsä taistella, tyylin, joka hyödynsi nimenomaan sitä, että käytetty ase oli vihollisen käsissä. Kuitenkin, vähän kuin ihmishahmokin, oli tämä taistelutaito vielä jokseenkin keskeneräinen, siinä oli puutteensa, muunmuassa se, että käytetyn aseen tuli olla juuri Silverwillow, tai vähintään jokin samankaltainen, kaksipäinen keihäs.
Siniset silmät seurasivat kiinteästi suurempisiipistä miestä haukan liitäessä laajaa, loivaa kaarta hieman alempana, käyttäen tottuneesti hyväkseen pieniäkin nousevia ilmavirtauksia voidakseen lepuuttaa siipiään, vaikkei vielä tuntenutkaan väsymystä. Oli helppo huomata, että tässä kehossa Mayfeather oli syntynyt ja viettänyt suurimman osan elämästään, sen hallinta kävi paljon luonnollisemmin ja jokseenkin täsmällisemmin, kuin jotenkin kömpelön ihmiskehon.
"Säästä neuvosi tai pistän sinut nielemään ne!"
Hän kiljaisi, ei siksi että välttämättä olisi halunnut, vaan koska haukan ääni nyt sattui olemaan sellainen. Kevyesti poika suoritti nopean käännöksen ilmassa ja jäi lekuttamaan paikoilleen, vaikka joutuikin niin tehdäkseen takomaan lyhyitä siipiään lähes mielipuolisella vauhdilla. Muutamalla siiveniskulla hän kohosi hieman ylemmäs, otti pienellä syöksyllä vauhtia ja ampaisi kohti vastustajaansa.
"Antaa katsoa kumman tuhoa tänään tanssitaan!"
Toisin kuin Mayfeatherin ainainen kiivaus antoi olettaa, hän osasi myös järkeillä, lyhyitä aikoja kerrallaan. Sen sijaan, että olisi syöksynyt sokeasti päin, hän pyörähti vaakatasossa ympäri väistäen miekkaa, koukkasi sitten alas, löysi nopeasti sopivan ilmapatsaan jo kohosi ylöspäin, kynnet valmiina kohti keihäänsä varren alasoo, aikeinaan napata siitä kiinni vauhdissa ja käyttää omaa liike-energiaansa pakottaakseen sen pyörähtämään pystysuunnassa ainakin kerran tai pari. Jos vauhti olisi sopiva, keihään oma paino hoitelisi viiltämisen. Se tosin todennäköisesti putoaisi jälkikäteen maahan, mistä sen noukkiminen tuottaisi hieman ylimääräistä vaivaa nuorelle haukalle.

Mies katsoi edelleen rauhallisesti toista, antoi haukan lähestyä itseään, kunnes antoi miekkansa lähteä kohti toista. Oli arvattavaa, että toinen väistäisi sen ajoissa, sillä jo muutamaan otteeseen hän oli aseellaan sivaltanut toista ja se näkyi myös haukassa itsessään. Haavat eivät kadonneet muotoa muutattaessa. Mies ei kääntänyt päätään haukan liikeiden mukana, vaan ainoastaan silmiään. Hän seurasi toista tarkastellen tämän jokaista liikettä, jokaista siiven iskua erikseen. Ja kun toinen halusi iskeä omaan aseeseensa, tarrautui käsi siitä tiukemmin kiinni.
Hän antoi pojan liikeradan viedä asetta, sitä vastustelematta, silloin se olisi alkanut käyttäytyä hänelle itselleen holtittomasti, mutta irti mies ei päästänyt, eikä suinkaan kierteelle asti, jolloin hän oli ollut omassa kädessään olevan aseen iskun kohde. Haukan muodossa toinen osasi selvästi paremmin toimia. Ihmisenmuodossa tämä oli luultavasti heikompi ja siksi äkkipikaisuus, vaikka siitä sakottaisi nytkin. Deca riuhtaisi keihästä muutamaan eri suuntaan, lopuksi singoten sen voimalla maata kohti, jotta terä iskeytyisi syvälle maahan kiinni. Sen irrottamiseen menisi ainakin hetki. Sen jälkeen hänellä oli jälleen varaa turvautua omaan aseistukseen, mutta sen sijaan että Deca olisi hyökännyt kiivasluonteisen haukan kimppuun, hän siirsi miekkansa huotraan ja laskeutui vakaalle maalle. Hänelle taistelu sai jo riittää.
Jos ei ollut muuta mahdollisuutta, tulisi mies vain katoamaan paikalta, mutta sekin kuulosti paremmalta kuin leikitellä turhamaisessa taistelussa, jossa vastustaja ei tehnyt hänelle mitään uutta näytettävää. Deca jaksoi taistella hetken, mutta mielenkiinto katosi hyvin pian, jos vastustaja puhui tekojaan suurempia, eikä täten antanut odotuksien vastaista hyökkäystä. Vaikka mistä mies tiesi, jos toinenkin oli vain leikkinyt, hän oli kuitenkin hyvin varma siitä, että haukanpoika oli ollut tosissaan joka hyökkäyksellä.
"Jos tekisit joskus teoista sanojesi veroisia, olisin ehkä voinut jatkaa loppuun saakka. Mutta en valitettavasti tuhlaa aikaa turhuuksille, kun tässä elämässä on paljon muutakin tehtävää", hän tokaisi.
Sitä virhettä mies ei kuitenkaan tulisi tekemään, että kääntäisi selkänsä vihamieliselle, joka iskisi selkään sen mahdollisuuden tullessa. Kasvot olivat kohdistettuna haukkaan, samalla kun jalat ottivat askelia taaksepäin. Nuorukainen voisi nimittää itseään voittajaksi, se ei häntä hetkauttaisi lainkaan. Hänhän tiesi kuitenkin antavansa taistelun olla vain oman tylsistymisensä takia. Siihen ei ollut suurempaa syytä, vaikka mies haluaisi ehkä itsekin tietää, miksei taistellut loppuun asti.
Ehkä koska toiselle puolta saarta oli vielä ehdittävä tämän päivän aikana.

Kävi ilmi, että suhteellisen hyvästä toimintamallistaan huolimatta Mayfeather oli aliarvioinut paitsi vastustajansa taidot, myös fyysisen voiman ja tasapainon, jota ilmassa taisteleminen vaati. Ase näytti valmistautuvan pyörähdykseen, mutta mies hallitsi sen taitavasti, päästämättä sitä kierteeseen asti. Ilmeisesti tuo myös päätti, että keihäästä loppujenlopuksi oli enemmän haittaa kuin hyötyä, ja nuori haukka värähti aivan huomaamattomasti, kun hänen kallisarvoinen kumppaninsa porautui kiinteästi alla odottavaan maahan.
Kimakasti, äreästi vinkaisten nuorukainen iski siipiään ja otti jälleen korkeutta, mutta pysähtyi sitten kummastuneena kesken liikkeen, pudoten muutaman metrin alaspäin, ennenkuin sai ajatuksensa taas järjestykseen ja siipensä toimintaan.
Aivankuin riidanhaastaja - Mayfeatherin olisi ehkä kannattanut harkita kenestä tuota sanaa oikein kuului käyttää - olisi ollut vetäytymässä taistelusta, vaikka saattoihan tuo olla yhtalailla jokin temppukin.
Selvästi hämmentyneenä haukka räpytti silmiään, aivan kuin hänellä olisi ollut vaikeuksia ymmärtää selvää puhetta, vaikka itseasiassa hän ymmärsikin erittäin selvästi.
Ja se ärsytti häntä tavattomasti. Yllätys.
Päätään raivokkaasti viskaten hän kiljahti voimakkaasti ja hakkasi siipiään raivoisasti, pienten, sinihohtoisten sähkönpurkausten tanssahdellessa pronssisilla sulilla, polttaen haavoista vuotanutta verta sen verran, että ilmoille leijui kevyt, palava metallinen haju.
Mayfeatherin isä oli ukkoselementin hallitsija, ja vaikka jälkikasvulta taito lähes kokonaan puuttuikin, jonkinlainen muisto, tai varjo siitä ilmensi itseään toisinaan tämänkaltaisissa tilanteissa, kuin suojellakseen nuorta haukkaa joko vihollisilta, tai omalta itseltään.
Joskus nuorukainen oli mieltänyt sen lahjaksi, lupaukseksi isältään, mutta myöhemmin, kyynisyytensä kasvaessa hylännyt ajatuksen ja jättänyt koko homman melko lailla huomiotta.
Nyt hän kuitenkin jollain alemmalla tajunnantasolla oli tyytyväinen sähäkästi räsähtelevään sähköön, joka hänen kehoaan ympäröi.
Saamatta enää aikaiseksi edes järkevää lausetta, haukka kiljaisi uudelleen ja syöksähti kaikella voimallaan kohti vihollistaan, menisi läpi vaikka kalliosta, napsauttaisi nokallaan poikki kaikki tielleen sattuvat aseet ja repisi kynsillään riekaleiksi koko armeijallisen väkeä.
Tai kuolisi yrittäessään.

Oli harmillistaa nähdä kuinka kiivaasti nuori haukka halusi taistella. Nopeutta oli ja halua, mitä kumpaakin tarvittiin, mutta niin monia asioita puuttui, että olisi peräti väärin taistella toista vastaan, kun itse oli koulutettu sotilas, joka taisi taktiikan ja tekniikan. Oli lähes häpeällistä ottaa syyttä suotta voitto tai häviö kokemattomalta taistelijata. Deca ehti vilkaista pikaiseen keihään suuntaan, joka järkähtämättömänä seisoi syvälle maanpintaan kaivertuneena. Täysin värähtämättömänä, vaikka kuinka haukanpojan voimat, elementaaliset kyvyt kumpusivatkin esiin. Mutta kuten koko taistelun aikana, Deca arveli ettei haukka hallinnut tätäkään voimaa niin kuin olisi halunnut.
Se sai hänet jälleen vain levittämään siivet valmiiksi, samalla kun askeleet veivät häntä taaksepäin ja lopulta nostamaan lähes valonnopeudella ylös, vaikka sellainen nopeus käytännössä olikin mahdotonta. Sen jälkeen aineellinen muuttuu aineettomaksi. Mutta ottakaamme se kuvainnollisesti. Deca heilutteli jälleen erilaisia siipiään. Höyhenien läpi virtasi ilma, toisin kuin nahkaisen siiven läpi ei päässyt mikään. Ilma oli pysähtynyt täysin siihen osuessaan ja siksi tämä kelpasikin hyvin siiveksi, joka määräsi suunnan tai ohjasi sinne, minne mies halusi kulkea. Katsi siirtyi haukasta jonnekin kauemmas, mutta siirtyi äkkiä takaisin toiseen. Hänen tulisi viimeistään kolmenkymmenen minuutin kuluttua jatkaa matkaansa, jos hän halusi ehtiä tämänpäiväiseen päämääräänsä. Sen ajan jälkeen haukka saisi selvittää tunteitaan yksikseen, purkaa niitä johonkin muuhun.
Ulos alkoi kerääntyä katselijoita, kun äänet olivat käyneet sen verran kiivaiksi ja koviksi. Ne olivat ilmoittaneet, että ulkosalal tapahtui enemmän kuin sisätiloissa aj se oli herättänyt jopa juopuneiden yksilöiden mielenkiinnon. Deca pudisti päätään ja laskeutui takaisin maahan, nopeasti mutta silti pehmeästi. Katse nauliintuneena haukassa, yhä odottaen iskua. Mies piti kättään lähellä miekan kahvaa, ehkä vielä viimeinen sivallus, jos siihen mahdollisuus olisi. Sitten matka voisi jatkua. Tuosta nuorukaisesta ei ollut muuta kuin harmia, jopa nuorukaiselle itselleen.

Siinä vauhdissa nuori haukka joutui jo luottamaan enemmän pelkkään kuuloonsa, viiman ja nopeuden sumentaessa näköaistia, etenkin kun toisessa silmässä edelleen oli pieni kivenpala, mutta se ei suinkaan ollut ongelma, kuulo oli hänen toiseksi vahvin aistinsa, jopa silloin kun pienten minisalamoiden rätinä hieman häiritsi sitä.
Niinpä, kuuloonsa luottaen hän tiesi, ettei kohde seisonut enää paikoillaan, ja ruumiinsa oikaisemalla ja siipien suuntaa rajusti muuttamalla haukan onnistui välttää törmäämästä maahan, vaikka niin läheltä hipaisikin, että siipien aiheuttama ilmavirta nosti ylös valtavan määrän pölyähiukkasia, jotka törmäillessään ukkosenpurkauksiin iskivät kipinöitä, niin että hetkellisesti raivokas nuorukainen peittyi sähisevään, kipinöivään pilveen, ennenkuin singahti ylöspäin jättäen sen jälkeensä.
Katse haki nopeasti saalinsaa, toinen siipi laskeutui kaartoon ja hidastamatta Mayfeather oli jälleen syöksymässä kohti vastustajaansa, arvellen aivan oikein, että tuo saattaisi laskeutua alemmas. Kuitenkin haukka kiljahti äkäisenä koukatessaan hieman ylemmäs, jossa hänen kuulonsa yllättäen nappasi muitakin ääniä, ihmisääniä.
Raivokas kipinöinti kuoli pois vihan vaihtuessa hetkellisesti hämmästykseksi, mutta tuskin yksikään noista ihmisistä sitä huomasi, sillä haukanpoika oli nyt suunnannut katseensa heihin, ja ennenkuin kukaan ehti edes huutaa apua, oli hän vetänyt siivet suppuun ja syöksähtänyt kynnet ojossa kohti töllöttäviä sivullisia.
Kyse ei ollut siitä, että Mayfeather olisi aikonut purkaa turhautumustaan näihin, koska ei pärjännyt alkuperäiselle vastukselleen, eikä edes siitä, että olisi yrittänyt todistaa jollekkin jotakin, mutta ihan vain siitä, että raivoissaan poika kävi sen kimppuun, joka sillä hetkellä häntä ärsytti eniten, ja nyt pieni ryhmä kuiskuttelevia, osoittelevia ihmisiä onnistui ärsyttämään enemmän kuin paikoillaan seisova mies.
Ei Mayfeather tietysti tuota miestäkään ollut unohtanut, paitsi ehkä hetkellisesti.
Ihmisiin valtava haukka teki jonkinlaisen vaikutuksen, sillä nämä hajosivat joka ilmansuuntaan kuin panikoivat kanat, ja poikanen näytti joka tuuman siltä saalistavalta haukalta joka hän oli valmistaessaan kyntensä iskemään avuttomaan saaliiseensa.

Haukka näytti ottavan kohteekseen ihmisen. Luultavasti toinen piti tätä suurempana uhkana tai ärsytyksenä kuin häntä itseään. Toisen uhkaillessa pakoon juoksevia ihmisiä, apua karjuvia miehiä ja epäselvästi kiljuvia naisia sekä lapsia, Deca katsoi rauhallisesti tapahtumaa. Jonkun silmistä katsottuna se saattoi näyttää tunteettomuudelta olla auttamatta pelokkaita ihmisiä vihan syömältä haukalta. Ihmiset eivät kuitenkaan kuuluneet hänen elämäänsä, ei muuten kuin biologisin merkein. Hänessä virtasi hieman ihmisverta, mutta se ei antanut hänelle tarpeeksi suurta syytä suojella näitä avuttomia ryntäilijöitä. Sen kaiken melskeen keskellä, kun kevyt hiekkapöly ympäröi lähes koko aukeaa, ihmiset sinkoilivat suunnasta toiseen, hänen ohitseen ja huusivat. Mies katsoi vain rauhallisin silmin nuorta haukkaa, joka tyydytti tarpeitaan.
Samalla hetkellä Deca katsoi itselleen parhaaksi poistua, tai ainakin yrittää sitä. Ihmiset olivat nyt toisen kohteena. Mies kääntyi lähtien astelemaan kauemmas, pitäen kuitenkin silmällä selustaansa kaiken varalta, jos toinen päättäisikin iskeä häneen kiinni. oinen käsi lepäsi miekan kahvalla, vain sen varalta että hän joutuisikin vetämään sen silmän räpäystä nopeammin esiin ja terän suuntaa tuskin tarvitsi edes arvella. Tällä kertaa isku olisi hengenvaarallinen, tai vähintäänkin liikkumista rajoittava. Se isku tulisi varmasti viemään voimia siltä, johon se tulisi osumaan. Deca vilkaisi miekkaansa, joka huotrassaan edelleen lepäsi. Riittäisi vain muutama sana. "Est sér solier unda most." Samalla kun hän kosketti miekkaansa astellen eteenpäin, mies sulki silmänsä hetkeksi ja keskittyi siihen hetkeen.
Meni vain muutama sekunti, kun mies hätkähti ja silmät revähtivät avoimiksi. Ne olivat muuttuneet punertaviksi ja pupilli oli viirumainen kuin kissalla päiväsaikaan. Miekka, jota hänen kätensä kosketti, alkoi tuntua kuumalta, ei vain tuntunut. Se oli sitä. Hänen aistinsa herkistyivät sillä sekunnilla ja ihmisten huuto alkoi olla sietämätöntä, sekä se kaikki muu, mikä sekoittui ympäristön ääniin. Silti hän kykeni erottelemaan ne.

Raivoissaan Mayfeather kiskoi maasta jopa pienimpiä puita juurineen ja viskeli niitä holtittomasti ympäriinsä, mutta ihmisiin menetti mielenkiintonsa melkein siinä samassa kun sai ne kynsiinsä, riepotellen niitä ehkä hetkisen sinne tänne, tai paiskaten vain kylmästi tieltään.
Mikäli ihmisen keho olisi ollut yhtä lujarakenteinen kuin demonin, olisivat kyläläiset selvinneet pelkällä säikähdyksellä, mutta ihmisen herkkään lihaan haukan terävät kynnet jättivät syviä haavoja, ja monet luut murtuivat talojen seiniä vasten.
Kuitenkaan sekasorto ei tippaakaan rauhoittanut raivoavaa nuorukaista, päinvastoin kaikki se meteli, kuhina ja yleinen kaaos alkoivat käydä paitsi hänen hermoilleen, myös silmilleen ja korvilleen, olivathan ne jokusen kerran ihmisen vastaavia tarkemmat.
Hyvä on. Hän tappaisi vaikka jokaisen yksitellen saadakseen ne vaikenemaan. Jättämään hänet rauhaan. Oppimaan arvostusta!
Julmasti kiljaisten Mayfeather otti lyhyillä siivillään vauhtia ja nappasi kynsiinsä ensimmäisen kiinni saamansa, nuoren miehen pään. Ikäänkuin voitokkaasti hän kohosi taivaalle, epäröi vain pienenpienen hetken, ennenkuin murskasi uhrinsa pään vahvalla otteellaan.
Se toimi. Ihmisestä ei lähtenyt enää ääntäkään. Uutta päättäväisyyttä saaneena haukka syöksähti kohti seuraavaa, mutta keskeytti laskunsa kesken pudotuksen ja jäi siipiään julmetusti takoen ilmaan.
Hän oli aistinut jotain, jonkin yliluonnollisen liikahduksen aivan lähellä.
Mayfeatherin ei tarvinut edes nähdä sitä, hän tiesi jo ennenkuin kääntyi, että aura lähti siitä miehestä. Vaarallinen aura tosiaan, voimakas, mutta ei täysiverisen demonin.
Tuhahtaen haukka muutti suuntaansa, kiskoi pienellä voimanponnistuksella keihäänsä maasta ja lähti saavuttamaan vierasta miestä.
Vielä ilmassa ollessaan hän keskitti ruumiinlämpönsä uudestaan, antoi pehmeän valon hunnuta itsensä kauttaaltaan, ja kun pudottautui maahan vihollisensa eteen, oli nuori haukka palannut ihmishahmoonsa, keihäs valmiina ainoassa kädessään.
"Hyvä on. Silmistäsikin sen näen, olkoon tämä sitten loppu."
Hän sanoi leukaansa kohottaen, tuijottaen orvokinsinisillä silmillään tiukasti vieraan punaisiksi muuttuneisiin, kaikella sillä soturin ylpeydellä, mikä hänen nuoren pojan olemuksessaan asui.
Kaikella sillä ylpeydellä, mitä kukaan ei hänessä koskaan suostunut näkemään. Nyt hän takoisi mielipiteensä vaikka pistekirjoituksella keihäänsä kärjellä tuon perslihoihin, tai kuolisi yrittäessään, tulisi takaisin kummittelemaan ja sitten kirjoisi sen tuon perslihoihin.

[Onko peli avoin kaikille? :)]

[Tuota...ei? Pistäisinkö siitä tiedon esimerkiksi otsakkeeseen?]

Deca henkäisi syvään. Henkäys ei ollut normaali, mitä se ennen oli ollut. Ilma virta joka lähti keuhkoista ulos kehosta, ei ollut normaali lämmin. Se ei olisi synnyttänyt höyryävää ilmaa jäisellä säällä. Ilma oli kylmä ja hän tunsi sen suussaan, kurkussaan ja keuhkoissaan. Ilma, joka tuli ulkopuolelta, kiersi hänen kehonsa ja muuttui jääkylmäksi, aivan kuin hänen ruumiinlämpönsä olisi ollut miinuksen puolella. Miehelle itselleenhän se ei ollut lainkaan uutta, muuten hän ei käyttäisi voimiaan tällaisessa tilanteessa. Hän osasi jo odottaa haukkaa eteensä, eikä siksi yllättynyt, kun toinen siihen ilmestyi. Hänen punaiset silmät katsoivat suoraan haukan sinisiin silmiin.
Mies hengitti rauhallisesti, lähes huomaamattomasti toisen puhuessa häntä puhutellessa. Mies tarkensi hieman katsettaan, jolloin viirut muuttuivat entistä kapeimmiksi. Nuoressa haukassa oli jotakin, joka herätti miehen mielenkiintoa. Ehkä se oli tuo sisu, jonka poika itsestään paljasti hetki toisensa jälkeen. Taistelutaitojakaan ei saanut aliarvioida, vaikka oli niissä parannettavaa, kuten kaikilla, hänellä itselläänkin. Mies pudisti päätään, henkäisi syvään ja siirsi hitaasti katseensa kirkkaan siniseen taivaaseen. Vain muutama valkea pilvenhattara lipui hitaasti sen ylitse.
"Sinussa on ainesta."
Mies tokaisi äkkiä ja siitä huolimatta, kuinka varautunut toinen oli, peräti hyökkäämäisillään, Deca päästi irti miekkansa kahvasta ja siirsi katseensa takaisin nuorukaiseen. Hän itse lähes kolmikymppisenä, miltei koko ikänsä taistelleena, oli väsynyt jatkuvaan kamppailuun. Siksi hän olisikin halunnut lähteä kesken taistelun - itseään oli säästettävä sille, mitä todella halusi. "Mutta en valitettavasti voi tuhlata energiaani sellaiseen, jota en katso itselleni tärkeäksi." Deca räpäytti silmiään hitaasti, joiden aikana pupillit alkoivat pyöristyä.
"Joten, jos et pistä pahaksesi, jatkaisin mieluusti matkaani, jotta löydän sen mihin energiani on tarkoitettukin", Deca ei lähteny astelemaan toisen ohitse, vaan odotti, että toinen itse päättäisi haluaisiko suorittaa sen vaikeamman kautta. Varmaa oli kuitenkin, ettei mies jäisi tähän enää pitkäksi aikaa.

Mayfeather kurtisti kulmiaan kevyesti, siristäen samalla hieman silmiään kuin olisi yrittänyt nähdä paremmin, mutta sen enenpää reaktiota hän ei itseltään sallinut, vaikka saattoikin välimatkasta huolimatta erottaa selvästi muutoksen lämpötilassa. Osittain se saattoi johtua siitä, että hänen oma ruumiinlämpönsä oli taistelun ja muodonmuutoksen vuoksi tavallista korkeammalla.
Vaistomaisesti nuori haukka pudotti painopistettään hieman alemmas ja tiukensi otettaan keihäänsä varresta, alitajuisesti kenties valmistautuen kovaan iskuun.
Sellaista ei kuitenkaan tullut, sen sijaan omituinen vastapeluri puhui. Mayfeather räpäytti hämmentyneenä silmiään, joilla siihen asti oli tiukasti tuijottanut vastustajaansa silmiin, hyvin samaan tapaan kuin kaksi villiä petoa tuijottaa toisiaan, ennenkuin tekevät ratkaisunsa.
Oliko muukalainen ollut tosissaan sanoessaan, että hänessä oli ainesta, vai oliko sekin ollut jonkinlainen loukkaus, May ei osannut oikein päättää, mutta vieraan yllättäen laskiessa irti miekkansa kahvasta haukanpoikakin vastasi eleeseen laskemalla keihäänsä, vaikkei otettaan siitä luottanut hellittää.
"Hmph, puhetta, puhetta."
Mayfeather tokaisi myrkyllisesti, mutta vastustajan yllättävä asenteenvaihdos oli jo ehtinyt horjuttaa nuoren haukan vimmattua raivoa ja halua nirhata, murhata, survoa ja murjoa.
"Ja mihin mahtaa tuo energiasi sitten olla tarkoitettu?"
Hän kysyi ivallisesti, muttei siksi, että olisi toista ylenkatsonut, vaan lähinnä säilyttääkseen etäisyytensä, ettei vahingossakaan tulisi huijatuksi.
Oli hän kuitenkin hitusen uteliaskin, liittyihän vaeltaminen ja etsiminen läheisesti hänenkin elämäntapaansa. Jos toinen sattui olemaan myös aarteenmetsästäjä, ehkä Mayn onnistuisi ujuttaa tuosta joitakin tietoja, ja kiskoa vasta sitten aivot nenän kautta ulos.
Häikäilemätön olisi ollut liian hieno sama Mayfeatheria kuvaamaan, mutta kyllä hän kernaasti lypsi kaiken hyödyn kaikista, joista jotain irti sai.

Mihin energia oli tarkoitettu, on edelleen... Ihmissudet, ne hänen oli löydettävä - tai ainakin yksi niistä - se joka ei alkuperältään edes ollut ihmissusi. Deca huokaisi syvään ja siirsi katseensa takaisin taivaaseen. Hän mietti, jos olisikin palannut aikaisemmin kotiin, niin ei ehkä olisikaan käynyt. Hänen ei tarvitsisi nyt etsiä veljeään ja peräti jopa tappaa tätä. Sen ajatteleminen sai miehen syyttämään itseään, ainakin sen pienen hetken, kunnes hän siirsi katseensa jälleen edessään olevaan haukkanuorukaiseen.
"Ihmissusiin", hän vastasi lyhyesti nuorukaiselle, odottaen edelleen, että tämä siirtyisi hänen edestään. Oli turha lähteä haastamaan riitaa sellaisen kanssa, jonka tiesi lähtevän riitaan täysillä mukaan. Mies olisi halunnut lähteä jo jatkamaan matkaansa, mutta haukkaa kohtaan noussut mielenkiinto oli esteenä matkan jatkamiseen. Hän ei tiennyt, oliko toinen ottanut hänen sanansa loukkauksena vai ei, mutta hyökkäämään ne eivät toista olleet saaneet, se jos mikä oli hyvä asia. Mies tarkkaili nuorukaisen jokaista liikettä.
Mies ei alkanut selitellä, etteivät puheet olleet vain puheita. Hänhän oli tarkoittanut niitä, mutta jos joku teki päätöksen, ettei uskoisi, se ei olisi hänen vikansa. Kunhan häntä ei syytettäisi mistään sen takia, niin kaikki oli hyvin. Hänen ilmeensä oli jälleen järkkymätön ja silmät muuttivat hitaasti muotoaan normaaleiksi. Väri oli alkanut muuttua punaisesta oransihtavaksi ja pian sen jälkeen takaisin hänen omien silmiensä värikseen.

Edelleen kovin varuillaan ja tarkkaavaisena Mayfeather silmäili vastustajaansa, mutta ilmeisesti päätti sitten, ettei toinen ollut enää karkaamassa kiinni hänen kurkkuunsa, ja merkiksi tästä alkeellisesta luottamuksesta poika laski aseensa, antaen sen terän levätä sivullaan vasten maata.
"Ihmissusiin?"
Hän toisti vaimeasti itsekseen, melkein huomaamattomasti kohottaen toista kulmaansa, kuin lausuttu sana olisi kertonut hänelle muutakin kuin vain merkityksensä, mutta piankos se hetki oli ohi, ja haukan kasvoilla vain tarkoin harkittua ilmeettömyyttä.
Selvää kuitenkin oli, että mitä tahansa sana oli tai ei ollut Mayfeatherille merkinnyt, jonkinlaisen päätöksen poika viimein teki, sillä hän kopautti keihäänsä kannan maahan, avaten näin sen kaikki liitokset ja saaden sen kutistumaan harmittomasti takaisin matkapituuteensa.
"Mikä niissä raakalaisissa sitten on energiasi arvoista? Masentava joukkio, kertakaikkiaan."
Mayfeather piilotti yllättävän taitavasti uteliaisuuden äänestään hienovaraisen epäileväisyyden alle, muttei aivan onnistunut tekemään mitään pienelle ovelalle pilkkeelle silmissään. Ihmissudet saattoivat olla joukko masentavia raakalaisia, sakkia, joiden kanssa haukka ei turhan mielellään aikaansa viettänyt, mutta myös hänellä oli syynsä olla niistä kiinnostunut, olihan niillä huhupuheiden mukaan hallussaan yksi Viidestä.
Haluten kuulla lisää vieraan miehen suhteesta ihmissusiin, mutta pyrkien silti vaikuttamaan vain etäisesti kiinnostuneelta nuori haukka antoi ystävällisyyden eleenä uhkaavasti sivulle levitettyjen siipiensä rentoutua, kunnes niiden kärjet viistivät maata hänen selkänsä takana.
Näin hän kertoi kehonkielellään olevansa halukas keskustelemaan.

Hän arveli oikein. Toinen kyseli vielä ihmissusista, hänen suhteistaan niihin. Sen ajatteleminen ei saanut häntä lainkaan hyvälle tuulelle. Onnekseen se ei näkynyt ulospäin, sillä ilme ei värähtänyt vieläkään. Lopulta Deca siirsi katseensa maata kohti ja huokaisi syvään. Hänen olisi kerrottava jotta saisi jatkaa matkaansa nopeasti. Mies nosti katseensa epäröimättä takaisin haukan silmiin. Ainakin tämä oli laskenut aseensa ja rentoutunut. Taistelua ei ainakaan ollut heti luvassa.
"Veljeni sattuu olemaan yksi heistä", mies sanoi rauhallisesti. Hän ei selitellyt tai kierrellyt asiaa, vaan sanoi tarvittavan. Nyt täytyisi vain jotenkin sujahtaa haukan ohi jatkamaan matkaa. Toisaalta se saattaisi jäädä hyvin lyhyeksi yritykseksi, nuorukainen halusi varmasti lisää tietoja, kerta oli jo kiinnostunut aiheesta. Ainakin siltä se tuntui. Decan oli mietittävä siirtojaan tarkemmin, jottei ongelmia syntyisi, mutta samalla oli mietittävä aikaa. Hän ei voinut antaa veljensä tepastella vapaana tuhoamassa paikkoja ja jos aika loppuisi kesken, hänellä ei olisi enää mahdollisuutta saada veljeään takaisin.
Vaikka hän ei kovin läheinen koskaan päässyt olemaankaan velipuolensa kanssa, välitti tämä hänestä kuitenkin. Kulkihan heissä samaa verta ja siksi he olivatkin yhtä toisilleen. Deca odotti vielä hetken, veti sitten hiljaa nenänsä kautta ilmaa keuhkoihinsa ja avasi suunsa puhuakseen. "Joten voisinko jatkaa matkaani? Aikaa ei ole loputtomasti." Hän ei uskonut pyytämisen auttavan, mutta yrittänyttä ei laiteta.

[sry~ kauhean lyhyttä..]

Keskustelun - jos sitä nyt sellaiseksi saattoi varsinaisesti kutsua - lomassa Mayfeather mahdollisimman huomaamatonta tavoitellen painoi kätensä kylkeään vasten, tunnustellen varovasti sormillaan vieraan miehen miekan aiheuttamaa haavaa. Se vuoti verta edelleen ja kasteli hänen paitansa sangen epämukavaksi, vaikka olikin jo pikkuhiljaa alkanut umpeutua. Syvät haavat vain vaativat hieman enemmän aikaa ja energiaa, ja olivat silti arkoja monta päivää jälkikäteenkin.
Mutta ei haukka siitä kaunaa kantanut, kipu ja haavat olivat hänelle toisarvoisia. Maailmaan mahtui paljon enemmän.
"Hooo~"
Nuorukainen kohotti kulmiaan toteavaan sävyyn, ehkä hieman yllättyneenä muukalaisen suorapuheisuudesta, mutta juuri muuta vaikutusta se ei häneen tehnyt. Ainakin hän tiesi nyt, ettei tuo ollut saman aarteen perässä, mikäli siis puhui totta.
Viileä katse silmissään Mayfeather mittaili miestä ja tuon olemusta hetkisen, ilmeisesti vailla mitään aikomusta liikahtaakaan paikaltaan.
"Ja sinä siis tiedät, mistä niitä kannattaa etsiä?"
Nuori haukka kysyi ivallisesti, kohottaen leukaansa aavistuksen, kuin olisi pitänyt miehen vakaumusta kovinkin huvittavana.
Harkitun hitaasti hän siirtyi sivuun, katse edelleen naulittuna vieraaseen, kuin olisi haastanut tuon kävelemään ohitseen. May olisi myös mieluusti ristinyt kätensä omahyväisesti puuskaan, mutta ei siitä yhdellä kädellä olisi mitään tullut, joten sen sijaan hän nojasi ainoan kätensä lantiolleen, antaen kylkensä pisaroida verta kaikessa rauhassa, paitahan oli jo piloilla - onneksi veri ei näkynyt mustassa niin hyvin, mutta valkoisten housujen lahkeeseen kertyi inhottavan punainen tahra.