Se päivä oli alkanut aivan samalla tavalla kuin kaikki sitä edeltäneetkin päivät; heräämiseen. Se, että Mayfeatheriksi kutsuttu haukkanuorukainen oli sattunut heräämään isonpuoleisesta tammesta rysäykseen, joka aiheutui puun rungon iskeytymisestä maahan, ei ollut sinänsä olennaista. Olennaista oli vain se, että kaatunut ja samalla rysäyksen aiheuttanut puu sattui olemaan juuri se samainen, jonka poikanen oli valinnut leposijakseen ja mikäli hän ei olisi sattunut olemaan demoni, olisi herääminen saattanut hyvinkin jäädä kokonaan tapahtumatta. Lopullisesti.
Joten tänään Mayfeatherilla oli jopa syy olla äkäinen ja huonotuulinen, vaikka sitähän olisi ollut kuitenkin, syyllä tai ilman.
Myrtyneenä hän oli marssinut siiven kärjet maata laahaten lähinpään kaupunkiin, Maseniin, ja etsinyt käsiinsä ensimmäisen kapakan, jossa voisi yrittää hukuttaa surunsa viinaan. Paitsi ettei hän ollut surullinen, vaan äkäinen, ja hänen ärtymyksensä oli uimataitoinen.
Sitä hänen ei nuorukaisen kuitenkaan tarvinut tänään miettiä, sillä hän suinkin saavutti myyntitiskiä, ennenkuin jokin iso, karvainen ja heiltä haiseva tarrasi ylen napakasti kiinni herkkiin niskauntuviin.
"Okei pentu, mehubaari on kahden korttelin päässä. Täällä me yritämme ylläpitää edes jotain tasoa."
Niine hyvineen ulosheittäjä tyytyväisenä hyristen täytti työnsä ja heitti haukanpoikasen niska-pers-otteella ulos, ja läimäytti oven kiinni niin, että takuuvarmasti osuessaan kipeä oikea suora mäjähti kuvottavan rusahduksen kera vasten kovaa puuta.
Suunnilleen tästä me nyt löydämme Mayfeatherin, matalasti kiroillen nojailemassa puuhun kapakan ulkopuolella, nuolemassa verta tihkuvia rystysiään, rytmittäen elämäänsä takomalla takaraivoaan tasaisen rytmikkäästi takanaan olevaan pystysuoraan pintaan.
Ehkä hänen vain pitäisi jatkaa matkaansa samantien? Tuskin tästä kyläpahasesta löytyisi montakaan hyvää vihjettä Feeniksin kynnestä, aarteesta, jota hän oli jo vuosia tavoitellut, koska se kuulosti mahtipontiselta, vaikkei kukaan tiennytkään mikä se edes suunnilleen oli.

Mitä tähän päivään tuli, se vaikutti samanlaiselta kuin eilinen. Vaeltelu turhanpäiväisesti ja jatkuviin pettymyksiin päättyen, oli alkanut jo tympimään lähellä kolmeakymmentä ikäluokkaa olevaa. Vielä hetkeä häntä kykeni sanoamaan nuoreksi aikuiseksi, mutta ei enää kauaa. Kyseeksi tuli jälleen se, oliko vuosi pitkä vai lyhyt aika. Entiselle ammattisotilaalle se tuntui lyhyeltä ajalta nähden siihen, mitä kaikkea hän oli vuosien varrella kokenut. Ja vuosi vierähti kuin ei mitään - eikä hän saannut tuloksia etsinnöissään. Olisiko päämäärästä sittenkin vain luovuttava ja siirryttävä takaisin armeijan leipiin? Hänet otettaisiin vastaan pelkurina sen sijaan, mitä hän oli armeija aikoinaan ollut. Taidot eivät olleet kuitenkaan ruostuneet, eivät lainkaan, siitä Deca piti huolen.
Raskaat askeleet saavuttivat hiekkatietä pitkin kylään, jossa hän oli vieraillut kaksi kuukautta, neljä päivää ja viisitoista tuntia sitten. Minuutit ja sekunnit eivät olleet niin tarkoin määriteltyjä, mutta ketä se haittasi, kun tieto oli hänellä itsellään - ei kenelläkään muulla. Varusteet hänen yllään antoivat ilmoille metallinkolinaa ja nopeasti katsottuna olisi näyttänyt, että kaiken sen metallin kantamiseen olisi tarvittu vuosien kehonrakennusta, mutta nämä ensisilmäyksellään johtopäätökset tekevät olivat väärässä, niin väärässä. Armeija oli ottanut huomioon tavaroiden painon, joka piti kiteyttää yhteen niiden käyttöön. Ne eivät painaneet paljoakaan. Kevyen takomistavan löytäminen oli vienyt aikaa, mutta he olivat onnistuneet siinä mainiosti silti.
Deca katsoi ympärilleen. Kylä ei näyttänyt niin suurelta, mihin hän oli elämässään tottunut, eikä läheskään niin valoa hohtavalta. Miksi hän takertui tällaisiin pikkuseikkoihin, ei siitä ollut tietoa. Hän taisi sattua paikalle juuri sopivasti, kun jonkin rakennuksen ovelta kuului kovaäänistä karjuntaa ja pian ovesta lensi ulos kättä hentoisempi otus. Tuolla näytti olevan siivet - kuten hänelläkin, mutta ne eivät olleet samanlaiset. Näyttivät enemmänkin... Haukan tai kotkan siiviltä. Kokoon katsottuna enemmänkin haukan. Deca pudisti päätään itsekseen ja jatkoi asteluaan tuota otusta kohti, joka kirosi omiaan. "Parempi ehkä, ettet saisi yhtään räyhäviinaa. Tuntuu että olet sitä jo täynnä", Deca tokaisi kuin ohi mennen toiselle, vilkaisten sitten tätä kohti. Maassa istuvana toinen näytti muurahaiselta.

Vaikka olikin jo ylittänyt sadan vuoden maagisen rajan ja haavoittunut useammin kuin edes viitsi muistaa, tunsi Mayfeather edelleen jonkinlaista tympeää tyydytystä katsellessaan, kuinka kevyt verenvuoto rystysissä ensin hiljeni, ja lakkasi sitten kokonaan haavan reunojen kuroutuessa hitaasti takaisin yhteen. Loppusilaukseksi hän pyyhkäisi ylimääräiset veritahrat pois vasempaan, tyhjänä kehon vieressä roikkuvaan hihaansa ja mutisi suupielestään vielä muutaman kiron kiellon päälle. Niinkuin varmuuden vuoksi, että kaikille pikkukiville, oraville ja linnuille varmasti tuli selväksi.
Ja ehkä myös sille henkilölle, jonka askelten äänen nuori haukka oli jo kuullut matkojen päästä, eikä siksi hämmästynyt, kun ääni puhui jossain hänen yläpuolellaan. Sensijaan se, että ääni puhui juuri hänelle, aiheutti pienen hämmästysreaktion vasemman silmän silmäterässä, joka nyki muutaman kerran mielenosoituksellisesti nuoren haukan mulkaistessa terävästi ylös.
Sattumalta Mayfeather ei juuri tänään ollut lainkaan sillä tuulella, että olisi kiltisti persauksillaan istuen jaksanut ottaa vastaan minkäänlaisia harkitsemattomuuksia tuntemattomilta otuksilta, olkoonkin, että tuon siipien mitta oli huomattavasti hänen omaansa suurempi. Tämä ei tosin kertonut juuri mitään, sillä Mayfeather ei koskaan ollut kovin taitava ottamaan vastaan yhtään mitään.
"Varo kieltäsi, tai tarvit pian apua saadaksesi sen pois sieltä minne sen aijon tunkea."
Sanoja vielä puolittain muristen, puolittain suustaan sylkien hän oli jo jaloillaan, täydessä, jos kohta melko vaatimattomassa pituudessaan toisen edessä, vain hetkeä aikaisemmin vielä selkään kiinnitetty, kokoon taitettu keihäs nyt kädessään, puoliksi avattuna niin, että sen pituus vastasi jotakuinkin miekan pituutta, terä osoittaen kohti häntä verisesti jo loukanneen miehen kurkkua.
Klassinen sanonta 'jos katse voisi tappaa' olisi ehkä saattanut nousta mieleen, ellei Mayfeatherin katse olisi ollut niin herttaisen orvokinsininen.

Uhmaa, jos ei muuta, toinen huokui yli laitojen. Sen hän huomasi. Valitettavasti häntä lyhyemmän, hyvin äkkipikaisesti toimivan nuoren haukanrääpäleen sanat tai liikkeet eivät hetkauttaneet. Hän oli kohdannut elämänsä aikana kymmeniä kertoja suurempiakin olentoja, jotka oli ollut määrä tappaa. Mutta tänään ei tarvinnut tappaa, ei ainakaan tällä hetkellä. Haukalla vaikutti vain olevan huono päivä. Tai mistä hän tiesi jos toinen oli aina tuollainen. Deca hymähti ironisesti nuorukaisen sanoille, kohotti kättään siirtäen keihään terää hieman sivummas ja taputti lohduttavasti toisen päätä. "Ehkä joskus vielä sekin saattaa olla sanoja mahdollisempaa." Vielä hetken mies katsoi rääpälettä rinnallaan. Hän ei alkanut arvioimaan toisen taistelu kykyjä - ei varsinkaan negatiiviseen suuntaan. Koko oli useasti positiivisesti yllättävä asia, ainakin ketteryydessä. Mutta aina oli punnittava ketteryys ja voima, sekä aseiden käyttö. Unohtaa ei saannut loogisuuttakaan, jos ei kyennyt suunnittelemaan hetkessä seuraavaa siirtoaan, oli mennyttä.
Deca otti askeleen toisen ohitse ja vilkaisi vielä sitten tätä. "Mutta älä turhia huoli, kyllä sinäkin varmasti vielä oman osuutesi tästä maailmasta saat", hänen ilmeensä ei värähtänyt lainkaan sanojen keskellä, vaikka moni olisi sanonut tarvittavan humoristisella kannalla. Ehkä hänkin tarkoitti sitä nyt, muttei näyttänyt sitä. Parempi niin - turhat luulot tuntemattomilta pois, eikä ongelmiakaan tulisi sen pahemmin. Tai tässä tilanteessa se ei pitänyt paikkaansa. Nuorukainen näytti kiehuvan niin suurta raivoa, että Deca uskoi joutuvansa tarttumaan aseeseensa pian. Mutta nyt hän ei tehnyt elettäkään siihen suuntaan. Oli turha haastaa villiä petoa, kun tiesi että peto haastaisi sinut ensin. Varsinkin jos satuit ärsyttämään tätä.
Haukkaa pahempi peto oli odottamassa häntä vielä - jossain tuolla, kaukaisuudessa. Ensimmäisen polven ihmissudet olivat niitä hurjimpia, kun taas kolmannen polven säyseämpiä, mutta eivät nekään mitään pulmusia olleet. Hänen velipuolensa oli kuulemansa mukaan tappanut jo satoja ihmisiä ja muita olentoja - niin syödäkseen heitä kuin omaksi huvikseen. Veren jano oli käsittämätön, vaikka ammattisotilaana hänen ehkä pitäisi ymmärtää sellainen.

Mutta ei hän ymmärtänyt.

Mayfeather ei osannut päättää kumpi häntä sillä hetkellä ärsytti enemmän, se mitä tuo mies oli ensisanoikseen hetki sitten sanonut, vai tuo raivostuttavan tyyni, hyvä jos ei pitkästynyt ilme. Oli mikä oli, se turhautti häntä niin paljon, että kurkunpohjalta nousevan matalan ärinän saattoi kuulla nopean hengityksen seasta.
Sitten loimuavan raivon peitti alleen syvä tyrmistys, eikä haukanpoika hetkeen osannut juuri muuta tehdä kuin yskiä suustaan yksittäisiä, järkyttyneitä tavuja.
Oliko tuo mies juuri mennyt ja taputtanut hänen päätään? Hänen?! Päätään?!
"Mahdollisempaa?!"
Hän toisti tiuskaisten, kuulostaen etäisesti siltä, kuin saattaisi hetkellä millä hyvänsä oksentaa silkasta raivosta. Keihään vartta puristavan käden ote muuttui murskaavaksi, kun nuorukainen hitaasti laski huoletta sivuun pyyhkäistyn terän alas, tuijottaen vihollistaan kuin olisi käynyt mielessään läpi kaikki kivuliaimmat ja nöyryyttävimmät tavat kuolla. Ja niin hän itseasiassa tekikin.
Kuitenkin, sen sijaan että olisi edes hätkähtänyt, tuo mies vain tyynesti astui hänen ohitseen kuin ei mitään.
Kiivaasti Mayfeather käännähti ympäri henkeään vihaisena haukkoen, hyvä ettei vapisten paikoillaan viimeisenä yrityksenään hillitä halunsa kiskoa toisen ohutsuoli ulos ja hypätä sillä narua.
"Esimerkiksi sinun osuutesi. Sano terveisiä esi-isillesi!"
Hän ärähti, ennenkuin syöksähti haukkamaisesti kiljaisten eteenpäin, korvaten läpinäkyvän suoran hyökkäyksensä heikkouksia pelkällä mielipuolisella nopeudella, terä suunnattuna hetkeäkään epäröimättä kohti keskivartaloa, jossa haarniskaa ei joko ollut, tai se olisi ohut.
"Revin molemmat kätesi irti ja katson että syöt ne ja tukehdut luihin."
Sillä hetkellä Mayfeather erehtyi hetkellisesti toivomaan, että olisi omistanut myös vasemman käden, jotta olisi voinut hyödyntää lähietaistelussa myös puukkoaan. Hänelläkö muka lyhyt pinna ja kiivas temperamentti? Miten niin?

Toisen sanat saivat hänet kääntämään katseensa takaisin toiseen. Poika näytti olevan kuolemaisillaan siihen raivoon, joka pian räjähtäisi tämän sisällä. Hän pani merkille puristuvan otteen keihäästä, katsoi silmiä jotka leimusivat. Toisen hengityksen kuuli. Aivan, tuossa oli se peto. Se joka hänet haastaisi, eikä sellainen hetki ollut enää kaukana. Deca ei nostanut vieläkään kättään miekkansa kahvalle, ottaakseen sitä esille. Hän odotti toisen tekevän kokonaan aloitteen, olematta uhkaava vastus toiselle. Nuorukaisen kiivaus johtui tämän päiväisestä ulos lennosta baarista sekä hänen sanoistaan, varmasti. Sitten se odotettu tapahtuikin. Nuori poika hyökkäsi häntä kohti kuin tuhoa tuova komeetta taivaalta maahan. Deca ehti jopa hymyillä ironisesti toisen hyökätessä.
Mies tarttui salamana miekan kahvaan ja veti sen hiiliteräksestä valmistetun terän esille ja iski sen mitään odottamatta suoraan huotrasta keihääseen kiinni, näin suunnaten mahdollisen iskun hänen olkansa yli ja jos se ei riittänyt, niin olkasuojaan, josta se varmuudella kimposi pois hänen suunnastaan. Haukka olisi rauhallisena varmasti parempi taistelija, mutta nyt noin kiivaana olentona toinen teki liian hätiköityjä ratkaisuja. "Älähän puhu kokoasi suuremmilla sanoilla!" mies huomautti haukalle ja perääntyi muutaman askeleen, antaen toiselle enemmän tilaa tehdä omat valintansa. Jos haukka olisi katsonut tarkemmin, ei toinen pitäisi häntä vihollisena, mutta niin ei valitettavasti ollut. Toinen teki valintansa ja näyttävästi päätti, ettei heidän välillään ollut muuta kuin vihaa. Paitsi itseäänhän tässä sai syyttää - mitäs meni naljailemaan vihamieliselle.
Koska toisinaan se vain oli hupaisaa touhua.
Deca liikautti muutamaa sormea miekan kahvan ympärillä ottaen varmemman otteen siitä. Terä oli pitkä ja sivaltaisi nuorukaisen kahtia kepoisasti. Tai lävistäisi tämän yhdellä työnnöllä. Deca ei tuntenut kuitenkaan tarvetta mennä niin pitkälle. Niin kauan kuin hän saisi torjuttua toisen iskut, kaikki olisi reilassa. Aina siihen asti kun haukka saisi tarpeekseen.

Taaskaan Mayfeather ei aivan jaksanut repiä itsestään irti yllättyneisyyttä, kun miltei katsetta nopeammin hiiliteräs kirskahti helmiäisterästä vasten, ja jo muutamat ilmoille lennähtäneet kipinät kertoivat nuorelle haukallekin, että toisen ase oli ammattimaisesti tehty ja selkeästi vaarallinen. Se tuntui ohjaavan hänen Silverwillow'nsa terän helposti sivuun, ja kun Mayfeather tajusi, että oli liian myöhäistä enää yrittää vaikuttaa sen rataan, hän muutti omaansa, painaen aseensa tiiviimmin toisen miekkaa vasten, samalla kun ponnisti voimakkaasti irti maasta, auttaen korkeutta iskemällä siivillään kiivaasti pari kertaa ja onnistui kuin onnistuikin hyppäämään sulavasti pidemmän miehen yli.
Vielä ilmassa ollessaan Mayfeather pyörähti jälleen lentokelvottomia siipiään nokkelasti apuna käyttäen ympäri ja heilautti keihäänsä sivulle, saaden sen venymään väläyksessä täyteen mittaansa.
"Työnnä pääsi laardiämpäriin ja vedä syvään henkeä!"
Haukanpoika rähähti, ottaen aina kokoonsa suunnatun kritiikin tavanomaistakin huonommin vastaan. Tuskin hänen jalkansa olivat ehtineet kosketta maata, kun hän jo oli syöksynyt matalasti muristen eteenpäin, sivaltaen terällään toistuvia iskuja niin nopeasti, ettei suuremmin ehtinyt edes tähtäämään.
Kokoonsa nähden Mayfeatherin stamina oli uskomaton, ja etenkin raivoisana hän saattoi hutkia menemään tuntikausia hädintuskin hengästyen, etenkin kun hänen luotettu Silverwillow'nsa oli kevyt, jos kohta pituutensa vuoksi hankala hallita yhdellä kädellä.
Jälleen nuori haukka loikkasi irti maasta, pyörittäen vinhasti asettaan päänsä päällä, ennenkuin kiljaisten iski sillä kohti vastustajaansa, antaen oman elonpainonsa lisätä sekä iskun nopeutta, että voimaa.

Lähes puolenmetrin terä piti paikkansa ja suojeli omistajaansa. Hän käytti tässä taistelussa sitä vain puolustukseen, eikä hyökkäykseen. Oli kyllä myönnettävä, että sisua nuorukaisella oli, jos ei muuta ja toinen oli oppinut käyttämään pitkääkin asetta vain yhdellä kädellä, johon mies nyt vasta kiinnitti huomiotaan. Tosiaan, toinen käsi puuttui tyystin. Hänen huomionsa puuttuvasta ruumiinosasta siirtyi kuitenkin kokonaisuuteen, kun hänen oli hetkessä käännyttävä haukan valitsemaan suuntaan, jälleen annettava miekkansa suojata. Terä iskeytyi terää vasten ja ilmaan kajahti kirkas terien kolahdus. Jos hänen ei muuta tarvitsisikaan tänään tehdä kuin pitää huoli siitä, etteivät nämä tällaiset rääpäleet tulleet hyppimään silmille. Puoliveljeään Deca tulisi tuskin tänäänkään löytämään, sillä viimeisimmät uutiset olivat tulleet toiselta puolelta saarta. Olisi keksittävä järjestelnällisempi tapa edetä.
Haukan hypätessä ilmaan ja suunnatessa terä jälleen häntä kohti, Deca levitti suuret siipensä ja räpäytti niitä kerran viistosti hiekkaista maata kohti, saaden aikaan suuren, mutta vain hetkellisen pölypilven samalla nostaen itsensä ylemmäs ilmoille. Hän piteli pitkää miekkaa yhdellä kädellä ja katsoi alas haukkaa. Hän oli saannut ainakin luulon siitä, ettei toinen käyttäisi siipiään niin hyvin kuin muuta kehoaan. Nyt se varmistuisi - varmasti. Decan ei tarvinnut kuin heilauttaa siipiään muutamia kertoja, kun hän pysyi jo hyvin ilmassa, ilman mitään ongelmia. Katse pysyi tiukasti nuoressa haukassa, jonka hän odotti pian hyökkäävään - tai ainakin yrittävän sitä - siitä huolimatta, että mies oli torjunut tähän mennessä jokaisen iskun, jonka toinen hätiköidessään hänelle oli tarjonnut. Jottei tästä toiselle tylsää tulisi, pitäisiköhän hänenkin kokeilla?
Deca mietti vain hetken, vilkaisi vyötärölleen jossa lepäsi muut aseet, odottaen käyttäjäänsä. Menisi vain silmänräpäys, kun hän heittäisi seipään tai vaihtaisi hiiliteräksisen miekan kahteen lyhyempään samasta materiaalista taottuun tikarin kaltaisiin aseisiin. Deca käytti kuitenkin kaikista parhaiten pitkää miekkaansa, jota hän oli käsitellyt jo kaksitoista vuotiaasta asti. Siitä oli pitkä aika, niin pitkä aika. Deca naurahti halveksivasti nuorukaisen sanoille, jälleen. Katse siirtyi ylös taivaaseen ja vain muutama voimakas isku siivellä ilmaa vasten vei hänet jo korkealle, josta hän kaarsi itsensä kasvot kohti maassa odottavaa poikaa, miekka ojennettuna hänen vierelleen hän syöksyi kotkan saavuttamalla nopeudella kohti toista, ja sitten ohjasti miekkansa terän kohti nuorukaisen kengissä oleviin suojuksiin, jättääkseen niihin iänikuiset jäljet muistutukseksi siitä, ettei tällä ollut aikomustakaan fyysiseen päällekäyntiin.
Hän ohjasti itsensä tämän kaiken jälkeen turvallisesti maankamaralle, osui toiseen tai ei. Hänen ilmeensä oli muuttunut jälleen mitään sanomattomaksi.

Joku oli joskus sanonut, että fyysinen aktiviteetti vähensi ja lievitti turhautumisen tunteita, mutta Mayfeather oli jo valmis tappelemaan vastaan tästäkin, sillä mitä enemmän voimaa hän käytti hyökkäämiseen, sitä enemmän hän harmistui, kun yksikään isku ei mennyt perille, ei aiheuttanut edes naarmua niitä torjuvaan hiiliteräkseen. Ei ollut lainkaan epäselvää kumpi heistä kahdesta oli kokeneempi.
Hiljaista raivoa kiehuen nuorukainen tunsi jalkojensa jälleen tapaavan maata, mutta siinä samassa vastustaja oli jo kohonnut maasta ja nostattanut ilmaan pölypilven, joka sai haukan huudahtamaan puolittain ärtyneenä, puolittain yllättyneenä ja nostamaan käsivarttaan kasvojensa suojaksi.
Vielä pilven laskeuduttuakin Mayfeather joutui yskimään saadakseen kaiken keuhkoihinsa joutuneen ryönän liikkeelle, mutta silmänsä hän oli välittömästi kohdistanut yläilmoihin.
Koska hän itse ei ihmishahmossaan kyennyt lentämään, hän unohti helposti, ettei sama pätenyt kaikkiin muihinkin.
Tämä turhautti kiivasluontoista nuorukaista yli kaikkien rajojen, kun tämä pyrähteli nopeasti ärähdellen puolelta toiselle, hieman sen näköisenä kuin olisi harkinnut keihäänsä linkoamista kohti vastustajaansa, mutta kerrankin kuunnellut rationaalista minäänsä. Sen sijaan hän iski rakkaan aseensa maahan ja veti nopeasti vyötaskustaan pienen puukon, jonka sinkosi kuin haulikon ammuksen yläilmoihin, korvia ilkeästi kohtelevasti kiljahtaen.
Haukkana Mayfeather tiesi, että ilmassa väistäminen oli helpompaa kuin maassa, sillä suuntia oli pääilmansuuntien lisäksi myös ylös ja alas, mutta ärtynyt murahdus pääsi kurkunpäästä siitä huolimatta, kun isompisiipinen mies otti helposti korkeutta.
Tällä kertaa nuorukainen ei kuitenkaan ehtinyt jäädä pidemmälti sadattelemaan, silmät laajeten hän tajusi mitä toinen suunnitteli juuri sekunnilleen tarpeeksi ajoissa, että ennätti heittäytyä, napata keihäänsä maasta ja iskeä sen brutaalisti kirskahtaen itsensä ja miekanterän väliin. Se, mihin toinen oli tähdännyt, ei merkinnyt nuorelle haukalle mitään, pääasia oli, että tuo oli tähdännyt.
Ajatuksen nopeudella Mayfeather oli jälleen pystyssä ja kopautti keihäänsä kantaosan maahan, pakottaen sen kutistumaan jälleen puoleen mittaansa, ennenkuin, vaivautumatta kehittelemään uusia strategioita, syöksyi jälleen suoraan päin näköä, muuttaen aseensa pituutta vasta, kun oli jo miltei miekankantamalla.
Siipimiehen olisi paras olla tavattoman nopea, mikäli hän mieli selvitä vaurioitta.

Mies seurasi silmillään tarkkaan haukkaa, joka otti uuden lähestymisen häntä kohti. Kasaan painetut siivet lehahtivat hetkessä avoimiksi ja iskivät hiekkaa suoraan nuorukaisen kasvoille, niin pieniä kuin isompiakin hiekanmuruja. Samalla mies siirtyi kauemmas toista, mutta vielä pölyn leijaillessa ilmassa, hän sai huomata oikean jalkansa ulkoreidellä pienen naarmun, joka kevyesti alkoi vuotaa muutaman pisaran verran verta. Se oli pieni, lähes mitättömän kokoinen naarmu, mutta naarmu silti. Se merkitsi vain sitä, että miehen tulisi ottaa järeämpi ote käsiinsä, jotta tuo rääpäle ymmärtäisi paikkansa tässä maailmassa. Se ei suinkaan ollut hänen yläpuolellaan, vaan paljon, paljon alempana. Syvällä maan kuoren alapuolella. Tästä pienimuotoisesta kamppailusta mies oli saannut yhden arven lisää kokoelmiinsa, ehkä hän sitä katsoessaan muistaisi kuinka tappoi nuoren haukanpojan. Ilman suurempia syitä. Deca katsoi vielä hetken haavaansa ja siirsi katseensa sitten haukkaan, antaen kasvoillensa ilmestyä pahaenteisen virneen.
Hänen siipensä heilahtivat muutaman kerran hitaasti ilman voimaa, näitä iskuja seurasi yksi nopea ilmaan nostava isku, jonka jälkeen hän iski ilmaa vielä kolme kertaa saaden itselleen suunnattoman nopeuden. Nahkainen siipi iski sivuttain, muodostaen hänen etenemisen pyöriväksi liikkeeksi, jossa vastustaja ei voinut koskaan olla varma, mistä suunnasta miekka iskeytyisi tätä kohti. Deca otti miekasta kaksinkäsin kiinni, antoi terän riipaista maata ennen kuin kohdisti sen sivulta kohti haukan vyötäröä. Siivet suuntasivat hänen matkansa ylös, jossa hän ei odottanut kauaa antaakseen haukalle seuraavan iskunsa. Hän laskeutui vauhdilla kohti poikaa, mutta sen sijaan että olisi iskenyt ylhäältä alas, hän levitti juuri ennen pojan kohtaamista siipensä äärimmilleen ja laskeutui suoraan toisen taakse yrittäen iskeä miekkansa polvitaipeeseen.
Deca painoi siipensä tiukasti selkäänsä vasten ja nopeammat hyökkäykset välttääkseen, hän hypähti kauemmas toisesta. Jos toinen todella halusi kuolemaa näin paljon, tarjoaisi mies sitä ilomielin - ja vielä ilmaisiksi. Ei, siitä ei tarvinnut maksaa hänelle, ei mitään. Itselleen siitä tuli hintaa kuitenkin suunnaton kipu, mutta mitä mies siitä välittäisi.
Haukka oli edelleen tehnyt omat valintansa.

Mayfeather tunsi sen, heikosti, mutta hänen teränsä oli ottanut kontaktia jonkin kiinteän kanssa. Siitä hän ei kuitenkaan ehtinyt edes rohkaistua, kun ilmaan nouseva hiekkapilvi pakotti hänet hyppäämään taaksepäin kasvojaan suojaten ja siitä huolimatta isompuoleisen hiekanjyvän onnistui tunkeutua hänen vasempaan silmäänsä, tehden siitä hetkessä käyttökelvottoman.
Jälleen kävi ilmi kuinka hyödyllinen toinen käsi olisi ollut, nyt nuori haukka ei voinut edes hangata kirvelevää silmäänsä laskematta ensin irti aseestaan, henkivakuutuksestaan, ja sitä hän ei kaiken sen nimeen mikä on pyhää aikonut tehdä.
"Saasta."
Hän sihahti hampaidensa lomasta, antamatta toisen pahaenteisen virneen hetkauttaa itseään, sen sijaan laski painopistettään hieman alemmas ja tiukensi otetta keihäänsä varren ympärillä. Silmät lievästi laajeten hän tuijotti lähestyvää kuolonpyörrettä, yrittäen parhaansa mukaan ennakoida ja päättää mihin suuntaan kannatti leiskauttaa turvaan.
Itseasiassa oli täysin ärsyttävän miehen omaa ansioita, ettei Mayfeather silpoutunut kahdeksi erilliseksi kappaleeksi. Mikäli tuo ei olisi antanut miekkansa terän riipaista maata, ei haukanpoika luultavasti olisi osannut iskea keihästään pystyyn maahan suojakseen, ja vamma jäi lyhyeksi, jos kohta syväksi viilloksi hieman toisen lanteensa yläpuolelle.
Kivusta, mutta yhtälailla raivosta älähtäen Mayfeather loikkasi sivulle ja heittäytyi samantien eteenpäin, saaden pitkän, mutta matalan viillon pohkeeseensa, sen sijaan että olisi menettänyt jänteen polvitaipeestaan.
Raskaasti hengittäen - joskaan ei väsymyksestä, vaan julmetusta määrästä adrenaliinia - nuori haukka kääntyi vastustajaansa kohti.
"Sinä nuolet tuon veren haavoistani!"
Hän sähäti ja varoittamatta linkosi kuin linkosikin keihäänsä kohti vastustajaansa, samalla sekunnilla ampaisten itse perään lähestulkoon vastaavalla nopeudella, antaen kehonsa ruumiinlämmön kohota, kunnes se valonväläyksen saattelemana suli uuteen hahmoon, pronssinpunasulkaiseksi, miltei ihmisen kokoiseksi, sinisilmäiseksi haukaksi, jolla oli paitsi vaarallisesti kiiluvat, pitkät kynnet, myös tarpeeksi paksu, suomuinen iho jalkojensa suojana miekan viiltoja vastaan.
Mayfeather oli juuri hylännyt puolustuksen ja siirtynyt all-out-offensive-tilaan.

Deca tiesi ottavansa riskin, kun hän suunnitteli tarttuvansa toisen aseeseen, josta nuorukainen oli laskenut irti. Mies siirtyi sivummas siipiensä avulla, mutta sai kepeän iskun vasempaan kylkeensä keihään terästä. Terän vauhti tyssäsi kuitenkin lyhyeen kun hänen kätensä tarrautui sen varteen ja Deca oli jälleen muutaman siiven räpäytyksellä noussut korkealle. Hän katseli alempana olevaa haukkaa, joka sai takoa siipiään ylhäältä alas sellaista vauhtia, etteivät tuon voimat riittäisi pidempi aikaiseen lentoon. Haukka oli siirtynyt suureen alakynteen luovuttaessaan aseensa suoraan hänen armoilleen - sotilaalle joka taisi miekankäytön virheettömästi. Keihään käyttö ei tuottaisi ongelmia, vaikka se ei täysin virheetön olisikaan. Mies liikutteli siipiään hitaasti ja rauhallisesti, tarkoituksenaan vain pitää itsensä ilmassa.
"Jos opettelisit olemaan loogisempi taisteluissa, saattaisit saada suurempaakin tuhoa aikaan." Mies siirtyi alaviistoon matalammalle, pysytellen suvaittavan välimatkan päässä haukasta. Hänellä ei ollut haluja ottaa yhteen sellaisen kanssa, joka ei toiminut järkevästi, vaan oman terveytensä vaarantaen hätiköidysti. "Mutta omapa on häpeäsi, jos henkikulta ei ole sinulle kovinkaan rakas", mies tokaisi vielä. Hän ei peitellyt sitä sävyä äänestään, jota usein ironiaksi kutsuttiin. Sillä ei ollut väliä, miten hän asiansa ilmaisi, haukka tulisi hyökkäämään häntä vastaan kuitenkin. Loukkaavat sanat tekivät vain toiminnasta nopeampaa ja mitä nopeammin toinen itseään käytti, sitä nopeammin hän sai kaadettua tämän maahan. Kuolemaan asti heideän ei kuitenkaan tulisi kulkea.
Ellei nuorukainen halunnut välttää sitä.
Deca pyöräytti kerran keihästä käsissään, valmisti sen käyttöä miekkansa rinnalla. Kaksi asetta oli aina parempi kuin yksi - varsinkin jos vastustaja oli varustettu vain omilla fyysisillä aseillaan. Vaikka niitäkään ei tullut vähätellä. Haukan oli kuitenkin tultava häneen kiinni saadakseen vahinkoa, toisin kuin miehellä itsellään oli kaksikymmentäviisi senttimetriä vaille puolentoistametrin välimatka itsensä ja vihollisensa välillä. Eikä hän häpeillyt käyttää moista hyväkseen, ei sitten lainkaan.
"Ole hyvä ja astu tuhoosi, jos siltä tuntuu."

Impulsiivinen nuori haukka ei ollut tunnettu toimiensa etukäteen suunnittelijana, mutta hän oli arvannut toisen luultavasti tarttuvan aseeseen, kun hän niin ystävällisesti oli sen jopa häntä kohti heittänyt.
Mayfeather olisi saattanut virnistää, jos olisi vielä nokan sijasta omannut suupielet, ja ylipäätään muistanut mitä lihaksia piti käyttää niiden kohottamiseksi. Koska haukalla ei käsiä luonnollisestikaan ollut, ja ihmishahmollakin vain yksi, oli haukanpoika kehittänyt aivan oman tyylinsä taistella, tyylin, joka hyödynsi nimenomaan sitä, että käytetty ase oli vihollisen käsissä. Kuitenkin, vähän kuin ihmishahmokin, oli tämä taistelutaito vielä jokseenkin keskeneräinen, siinä oli puutteensa, muunmuassa se, että käytetyn aseen tuli olla juuri Silverwillow, tai vähintään jokin samankaltainen, kaksipäinen keihäs.
Siniset silmät seurasivat kiinteästi suurempisiipistä miestä haukan liitäessä laajaa, loivaa kaarta hieman alempana, käyttäen tottuneesti hyväkseen pieniäkin nousevia ilmavirtauksia voidakseen lepuuttaa siipiään, vaikkei vielä tuntenutkaan väsymystä. Oli helppo huomata, että tässä kehossa Mayfeather oli syntynyt ja viettänyt suurimman osan elämästään, sen hallinta kävi paljon luonnollisemmin ja jokseenkin täsmällisemmin, kuin jotenkin kömpelön ihmiskehon.
"Säästä neuvosi tai pistän sinut nielemään ne!"
Hän kiljaisi, ei siksi että välttämättä olisi halunnut, vaan koska haukan ääni nyt sattui olemaan sellainen. Kevyesti poika suoritti nopean käännöksen ilmassa ja jäi lekuttamaan paikoilleen, vaikka joutuikin niin tehdäkseen takomaan lyhyitä siipiään lähes mielipuolisella vauhdilla. Muutamalla siiveniskulla hän kohosi hieman ylemmäs, otti pienellä syöksyllä vauhtia ja ampaisi kohti vastustajaansa.
"Antaa katsoa kumman tuhoa tänään tanssitaan!"
Toisin kuin Mayfeatherin ainainen kiivaus antoi olettaa, hän osasi myös järkeillä, lyhyitä aikoja kerrallaan. Sen sijaan, että olisi syöksynyt sokeasti päin, hän pyörähti vaakatasossa ympäri väistäen miekkaa, koukkasi sitten alas, löysi nopeasti sopivan ilmapatsaan jo kohosi ylöspäin, kynnet valmiina kohti keihäänsä varren alasoo, aikeinaan napata siitä kiinni vauhdissa ja käyttää omaa liike-energiaansa pakottaakseen sen pyörähtämään pystysuunnassa ainakin kerran tai pari. Jos vauhti olisi sopiva, keihään oma paino hoitelisi viiltämisen. Se tosin todennäköisesti putoaisi jälkikäteen maahan, mistä sen noukkiminen tuottaisi hieman ylimääräistä vaivaa nuorelle haukalle.

Mies katsoi edelleen rauhallisesti toista, antoi haukan lähestyä itseään, kunnes antoi miekkansa lähteä kohti toista. Oli arvattavaa, että toinen väistäisi sen ajoissa, sillä jo muutamaan otteeseen hän oli aseellaan sivaltanut toista ja se näkyi myös haukassa itsessään. Haavat eivät kadonneet muotoa muutattaessa. Mies ei kääntänyt päätään haukan liikeiden mukana, vaan ainoastaan silmiään. Hän seurasi toista tarkastellen tämän jokaista liikettä, jokaista siiven iskua erikseen. Ja kun toinen halusi iskeä omaan aseeseensa, tarrautui käsi siitä tiukemmin kiinni.
Hän antoi pojan liikeradan viedä asetta, sitä vastustelematta, silloin se olisi alkanut käyttäytyä hänelle itselleen holtittomasti, mutta irti mies ei päästänyt, eikä suinkaan kierteelle asti, jolloin hän oli ollut omassa kädessään olevan aseen iskun kohde. Haukan muodossa toinen osasi selvästi paremmin toimia. Ihmisenmuodossa tämä oli luultavasti heikompi ja siksi äkkipikaisuus, vaikka siitä sakottaisi nytkin. Deca riuhtaisi keihästä muutamaan eri suuntaan, lopuksi singoten sen voimalla maata kohti, jotta terä iskeytyisi syvälle maahan kiinni. Sen irrottamiseen menisi ainakin hetki. Sen jälkeen hänellä oli jälleen varaa turvautua omaan aseistukseen, mutta sen sijaan että Deca olisi hyökännyt kiivasluonteisen haukan kimppuun, hän siirsi miekkansa huotraan ja laskeutui vakaalle maalle. Hänelle taistelu sai jo riittää.
Jos ei ollut muuta mahdollisuutta, tulisi mies vain katoamaan paikalta, mutta sekin kuulosti paremmalta kuin leikitellä turhamaisessa taistelussa, jossa vastustaja ei tehnyt hänelle mitään uutta näytettävää. Deca jaksoi taistella hetken, mutta mielenkiinto katosi hyvin pian, jos vastustaja puhui tekojaan suurempia, eikä täten antanut odotuksien vastaista hyökkäystä. Vaikka mistä mies tiesi, jos toinenkin oli vain leikkinyt, hän oli kuitenkin hyvin varma siitä, että haukanpoika oli ollut tosissaan joka hyökkäyksellä.
"Jos tekisit joskus teoista sanojesi veroisia, olisin ehkä voinut jatkaa loppuun saakka. Mutta en valitettavasti tuhlaa aikaa turhuuksille, kun tässä elämässä on paljon muutakin tehtävää", hän tokaisi.
Sitä virhettä mies ei kuitenkaan tulisi tekemään, että kääntäisi selkänsä vihamieliselle, joka iskisi selkään sen mahdollisuuden tullessa. Kasvot olivat kohdistettuna haukkaan, samalla kun jalat ottivat askelia taaksepäin. Nuorukainen voisi nimittää itseään voittajaksi, se ei häntä hetkauttaisi lainkaan. Hänhän tiesi kuitenkin antavansa taistelun olla vain oman tylsistymisensä takia. Siihen ei ollut suurempaa syytä, vaikka mies haluaisi ehkä itsekin tietää, miksei taistellut loppuun asti.
Ehkä koska toiselle puolta saarta oli vielä ehdittävä tämän päivän aikana.

Kävi ilmi, että suhteellisen hyvästä toimintamallistaan huolimatta Mayfeather oli aliarvioinut paitsi vastustajansa taidot, myös fyysisen voiman ja tasapainon, jota ilmassa taisteleminen vaati. Ase näytti valmistautuvan pyörähdykseen, mutta mies hallitsi sen taitavasti, päästämättä sitä kierteeseen asti. Ilmeisesti tuo myös päätti, että keihäästä loppujenlopuksi oli enemmän haittaa kuin hyötyä, ja nuori haukka värähti aivan huomaamattomasti, kun hänen kallisarvoinen kumppaninsa porautui kiinteästi alla odottavaan maahan.
Kimakasti, äreästi vinkaisten nuorukainen iski siipiään ja otti jälleen korkeutta, mutta pysähtyi sitten kummastuneena kesken liikkeen, pudoten muutaman metrin alaspäin, ennenkuin sai ajatuksensa taas järjestykseen ja siipensä toimintaan.
Aivankuin riidanhaastaja - Mayfeatherin olisi ehkä kannattanut harkita kenestä tuota sanaa oikein kuului käyttää - olisi ollut vetäytymässä taistelusta, vaikka saattoihan tuo olla yhtalailla jokin temppukin.
Selvästi hämmentyneenä haukka räpytti silmiään, aivan kuin hänellä olisi ollut vaikeuksia ymmärtää selvää puhetta, vaikka itseasiassa hän ymmärsikin erittäin selvästi.
Ja se ärsytti häntä tavattomasti. Yllätys.
Päätään raivokkaasti viskaten hän kiljahti voimakkaasti ja hakkasi siipiään raivoisasti, pienten, sinihohtoisten sähkönpurkausten tanssahdellessa pronssisilla sulilla, polttaen haavoista vuotanutta verta sen verran, että ilmoille leijui kevyt, palava metallinen haju.
Mayfeatherin isä oli ukkoselementin hallitsija, ja vaikka jälkikasvulta taito lähes kokonaan puuttuikin, jonkinlainen muisto, tai varjo siitä ilmensi itseään toisinaan tämänkaltaisissa tilanteissa, kuin suojellakseen nuorta haukkaa joko vihollisilta, tai omalta itseltään.
Joskus nuorukainen oli mieltänyt sen lahjaksi, lupaukseksi isältään, mutta myöhemmin, kyynisyytensä kasvaessa hylännyt ajatuksen ja jättänyt koko homman melko lailla huomiotta.
Nyt hän kuitenkin jollain alemmalla tajunnantasolla oli tyytyväinen sähäkästi räsähtelevään sähköön, joka hänen kehoaan ympäröi.
Saamatta enää aikaiseksi edes järkevää lausetta, haukka kiljaisi uudelleen ja syöksähti kaikella voimallaan kohti vihollistaan, menisi läpi vaikka kalliosta, napsauttaisi nokallaan poikki kaikki tielleen sattuvat aseet ja repisi kynsillään riekaleiksi koko armeijallisen väkeä.
Tai kuolisi yrittäessään.

Oli harmillistaa nähdä kuinka kiivaasti nuori haukka halusi taistella. Nopeutta oli ja halua, mitä kumpaakin tarvittiin, mutta niin monia asioita puuttui, että olisi peräti väärin taistella toista vastaan, kun itse oli koulutettu sotilas, joka taisi taktiikan ja tekniikan. Oli lähes häpeällistä ottaa syyttä suotta voitto tai häviö kokemattomalta taistelijata. Deca ehti vilkaista pikaiseen keihään suuntaan, joka järkähtämättömänä seisoi syvälle maanpintaan kaivertuneena. Täysin värähtämättömänä, vaikka kuinka haukanpojan voimat, elementaaliset kyvyt kumpusivatkin esiin. Mutta kuten koko taistelun aikana, Deca arveli ettei haukka hallinnut tätäkään voimaa niin kuin olisi halunnut.
Se sai hänet jälleen vain levittämään siivet valmiiksi, samalla kun askeleet veivät häntä taaksepäin ja lopulta nostamaan lähes valonnopeudella ylös, vaikka sellainen nopeus käytännössä olikin mahdotonta. Sen jälkeen aineellinen muuttuu aineettomaksi. Mutta ottakaamme se kuvainnollisesti. Deca heilutteli jälleen erilaisia siipiään. Höyhenien läpi virtasi ilma, toisin kuin nahkaisen siiven läpi ei päässyt mikään. Ilma oli pysähtynyt täysin siihen osuessaan ja siksi tämä kelpasikin hyvin siiveksi, joka määräsi suunnan tai ohjasi sinne, minne mies halusi kulkea. Katsi siirtyi haukasta jonnekin kauemmas, mutta siirtyi äkkiä takaisin toiseen. Hänen tulisi viimeistään kolmenkymmenen minuutin kuluttua jatkaa matkaansa, jos hän halusi ehtiä tämänpäiväiseen päämääräänsä. Sen ajan jälkeen haukka saisi selvittää tunteitaan yksikseen, purkaa niitä johonkin muuhun.
Ulos alkoi kerääntyä katselijoita, kun äänet olivat käyneet sen verran kiivaiksi ja koviksi. Ne olivat ilmoittaneet, että ulkosalal tapahtui enemmän kuin sisätiloissa aj se oli herättänyt jopa juopuneiden yksilöiden mielenkiinnon. Deca pudisti päätään ja laskeutui takaisin maahan, nopeasti mutta silti pehmeästi. Katse nauliintuneena haukassa, yhä odottaen iskua. Mies piti kättään lähellä miekan kahvaa, ehkä vielä viimeinen sivallus, jos siihen mahdollisuus olisi. Sitten matka voisi jatkua. Tuosta nuorukaisesta ei ollut muuta kuin harmia, jopa nuorukaiselle itselleen.

Siinä vauhdissa nuori haukka joutui jo luottamaan enemmän pelkkään kuuloonsa, viiman ja nopeuden sumentaessa näköaistia, etenkin kun toisessa silmässä edelleen oli pieni kivenpala, mutta se ei suinkaan ollut ongelma, kuulo oli hänen toiseksi vahvin aistinsa, jopa silloin kun pienten minisalamoiden rätinä hieman häiritsi sitä.
Niinpä, kuuloonsa luottaen hän tiesi, ettei kohde seisonut enää paikoillaan, ja ruumiinsa oikaisemalla ja siipien suuntaa rajusti muuttamalla haukan onnistui välttää törmäämästä maahan, vaikka niin läheltä hipaisikin, että siipien aiheuttama ilmavirta nosti ylös valtavan määrän pölyähiukkasia, jotka törmäillessään ukkosenpurkauksiin iskivät kipinöitä, niin että hetkellisesti raivokas nuorukainen peittyi sähisevään, kipinöivään pilveen, ennenkuin singahti ylöspäin jättäen sen jälkeensä.
Katse haki nopeasti saalinsaa, toinen siipi laskeutui kaartoon ja hidastamatta Mayfeather oli jälleen syöksymässä kohti vastustajaansa, arvellen aivan oikein, että tuo saattaisi laskeutua alemmas. Kuitenkin haukka kiljahti äkäisenä koukatessaan hieman ylemmäs, jossa hänen kuulonsa yllättäen nappasi muitakin ääniä, ihmisääniä.
Raivokas kipinöinti kuoli pois vihan vaihtuessa hetkellisesti hämmästykseksi, mutta tuskin yksikään noista ihmisistä sitä huomasi, sillä haukanpoika oli nyt suunnannut katseensa heihin, ja ennenkuin kukaan ehti edes huutaa apua, oli hän vetänyt siivet suppuun ja syöksähtänyt kynnet ojossa kohti töllöttäviä sivullisia.
Kyse ei ollut siitä, että Mayfeather olisi aikonut purkaa turhautumustaan näihin, koska ei pärjännyt alkuperäiselle vastukselleen, eikä edes siitä, että olisi yrittänyt todistaa jollekkin jotakin, mutta ihan vain siitä, että raivoissaan poika kävi sen kimppuun, joka sillä hetkellä häntä ärsytti eniten, ja nyt pieni ryhmä kuiskuttelevia, osoittelevia ihmisiä onnistui ärsyttämään enemmän kuin paikoillaan seisova mies.
Ei Mayfeather tietysti tuota miestäkään ollut unohtanut, paitsi ehkä hetkellisesti.
Ihmisiin valtava haukka teki jonkinlaisen vaikutuksen, sillä nämä hajosivat joka ilmansuuntaan kuin panikoivat kanat, ja poikanen näytti joka tuuman siltä saalistavalta haukalta joka hän oli valmistaessaan kyntensä iskemään avuttomaan saaliiseensa.

Haukka näytti ottavan kohteekseen ihmisen. Luultavasti toinen piti tätä suurempana uhkana tai ärsytyksenä kuin häntä itseään. Toisen uhkaillessa pakoon juoksevia ihmisiä, apua karjuvia miehiä ja epäselvästi kiljuvia naisia sekä lapsia, Deca katsoi rauhallisesti tapahtumaa. Jonkun silmistä katsottuna se saattoi näyttää tunteettomuudelta olla auttamatta pelokkaita ihmisiä vihan syömältä haukalta. Ihmiset eivät kuitenkaan kuuluneet hänen elämäänsä, ei muuten kuin biologisin merkein. Hänessä virtasi hieman ihmisverta, mutta se ei antanut hänelle tarpeeksi suurta syytä suojella näitä avuttomia ryntäilijöitä. Sen kaiken melskeen keskellä, kun kevyt hiekkapöly ympäröi lähes koko aukeaa, ihmiset sinkoilivat suunnasta toiseen, hänen ohitseen ja huusivat. Mies katsoi vain rauhallisin silmin nuorta haukkaa, joka tyydytti tarpeitaan.
Samalla hetkellä Deca katsoi itselleen parhaaksi poistua, tai ainakin yrittää sitä. Ihmiset olivat nyt toisen kohteena. Mies kääntyi lähtien astelemaan kauemmas, pitäen kuitenkin silmällä selustaansa kaiken varalta, jos toinen päättäisikin iskeä häneen kiinni. oinen käsi lepäsi miekan kahvalla, vain sen varalta että hän joutuisikin vetämään sen silmän räpäystä nopeammin esiin ja terän suuntaa tuskin tarvitsi edes arvella. Tällä kertaa isku olisi hengenvaarallinen, tai vähintäänkin liikkumista rajoittava. Se isku tulisi varmasti viemään voimia siltä, johon se tulisi osumaan. Deca vilkaisi miekkaansa, joka huotrassaan edelleen lepäsi. Riittäisi vain muutama sana. "Est sér solier unda most." Samalla kun hän kosketti miekkaansa astellen eteenpäin, mies sulki silmänsä hetkeksi ja keskittyi siihen hetkeen.
Meni vain muutama sekunti, kun mies hätkähti ja silmät revähtivät avoimiksi. Ne olivat muuttuneet punertaviksi ja pupilli oli viirumainen kuin kissalla päiväsaikaan. Miekka, jota hänen kätensä kosketti, alkoi tuntua kuumalta, ei vain tuntunut. Se oli sitä. Hänen aistinsa herkistyivät sillä sekunnilla ja ihmisten huuto alkoi olla sietämätöntä, sekä se kaikki muu, mikä sekoittui ympäristön ääniin. Silti hän kykeni erottelemaan ne.

Raivoissaan Mayfeather kiskoi maasta jopa pienimpiä puita juurineen ja viskeli niitä holtittomasti ympäriinsä, mutta ihmisiin menetti mielenkiintonsa melkein siinä samassa kun sai ne kynsiinsä, riepotellen niitä ehkä hetkisen sinne tänne, tai paiskaten vain kylmästi tieltään.
Mikäli ihmisen keho olisi ollut yhtä lujarakenteinen kuin demonin, olisivat kyläläiset selvinneet pelkällä säikähdyksellä, mutta ihmisen herkkään lihaan haukan terävät kynnet jättivät syviä haavoja, ja monet luut murtuivat talojen seiniä vasten.
Kuitenkaan sekasorto ei tippaakaan rauhoittanut raivoavaa nuorukaista, päinvastoin kaikki se meteli, kuhina ja yleinen kaaos alkoivat käydä paitsi hänen hermoilleen, myös silmilleen ja korvilleen, olivathan ne jokusen kerran ihmisen vastaavia tarkemmat.
Hyvä on. Hän tappaisi vaikka jokaisen yksitellen saadakseen ne vaikenemaan. Jättämään hänet rauhaan. Oppimaan arvostusta!
Julmasti kiljaisten Mayfeather otti lyhyillä siivillään vauhtia ja nappasi kynsiinsä ensimmäisen kiinni saamansa, nuoren miehen pään. Ikäänkuin voitokkaasti hän kohosi taivaalle, epäröi vain pienenpienen hetken, ennenkuin murskasi uhrinsa pään vahvalla otteellaan.
Se toimi. Ihmisestä ei lähtenyt enää ääntäkään. Uutta päättäväisyyttä saaneena haukka syöksähti kohti seuraavaa, mutta keskeytti laskunsa kesken pudotuksen ja jäi siipiään julmetusti takoen ilmaan.
Hän oli aistinut jotain, jonkin yliluonnollisen liikahduksen aivan lähellä.
Mayfeatherin ei tarvinut edes nähdä sitä, hän tiesi jo ennenkuin kääntyi, että aura lähti siitä miehestä. Vaarallinen aura tosiaan, voimakas, mutta ei täysiverisen demonin.
Tuhahtaen haukka muutti suuntaansa, kiskoi pienellä voimanponnistuksella keihäänsä maasta ja lähti saavuttamaan vierasta miestä.
Vielä ilmassa ollessaan hän keskitti ruumiinlämpönsä uudestaan, antoi pehmeän valon hunnuta itsensä kauttaaltaan, ja kun pudottautui maahan vihollisensa eteen, oli nuori haukka palannut ihmishahmoonsa, keihäs valmiina ainoassa kädessään.
"Hyvä on. Silmistäsikin sen näen, olkoon tämä sitten loppu."
Hän sanoi leukaansa kohottaen, tuijottaen orvokinsinisillä silmillään tiukasti vieraan punaisiksi muuttuneisiin, kaikella sillä soturin ylpeydellä, mikä hänen nuoren pojan olemuksessaan asui.
Kaikella sillä ylpeydellä, mitä kukaan ei hänessä koskaan suostunut näkemään. Nyt hän takoisi mielipiteensä vaikka pistekirjoituksella keihäänsä kärjellä tuon perslihoihin, tai kuolisi yrittäessään, tulisi takaisin kummittelemaan ja sitten kirjoisi sen tuon perslihoihin.

[Onko peli avoin kaikille? :)]