Jaaha..Riidanhaluisia naisia. Kylmä, armoton niitty ennen kylää ei ollut ihan paras paikka taistelulle, mutta se oli paras paikka tulelle, koska sitä ei kukaan täällä osannut odottaa. Cuivren teki mieli kärventään molemmat, kuin lampaanruhot, mutta hän ei mielellään aloittanut hyökkäystä. Se tuntui hyvin pelkurimaiselta. Tuon haastajan, Larytako sen nimi nyt olikaan, ääni oli kuin pehmeä kesätuuli, joka vietteli helposti miespuolisen uhrin omiin tarkoituksiin ja iloihin. Mutta Cuivre ei kesätuulesta ja sen suudelmista välittänyt, puhukoot millä äänellä tahansa, mikää ei hämäisi tuota mustakaapuista haltiaa. Hän tiesi sen itsekkin, miehet antoivat naissoturien helposti hämätä kehollaan ja äänellään, joten Cuivre oli oppinut välttämään sellaisia ansoja.
"En ole niin pelkuri, että hyökkäisi jonkun selustaan..Ei ole minun asiani, uskotteko, kunhan ymmärrätte sen.."
Cuivre vastasi edelleen rauhallisella ja raukealla äänellä. Cuivre tarkkaili päästä varpaisiin vastustajaansa, arvioiden tämän kykyjä, tulevia liikkeitä ja voimaa. Toiseen naiseen, joka ei tuntunut osallistuvan taisteluun, Cuivrella ei ollut mitään kiinnostusta. Oikeastaan mustakaapu ei edes ymmärtänyt, mitä tuo teki. Cuivre hymähti vinosti, hieman kierosti, Larytan puhuessa jälleen.
"Uskon ilman taisteluakin teidän olevan vahva, neiti"
Cuivre totesi. Itseasiassa hän voisi vain kävellä paikalta, antaa molempien olla, koska tuskin kumpikaan olisi pelkuri ja hyökkäisi Cuivren selustaan, joten mies poimi maasta hupullisen viittansa ja putsasi sitä hieman lumesta, ennenkuin kääntyi ja lähti kävelemään jälleen kohti kylää.

//apua...todella vaikeaa miun jatkaa tätä kun tyyppi kääntää koko ajan selkänsä...//

Tällä kertaa Larytalta paloi pinna. Ei kovin lopullisesti, mutta hyvin, hyvin huomattavasti kuitenkin. Sanelta poksahti toinen tärykalvo puhki kun painoaalto levisi tummahiuksisesta naisesta kaikkialle ympäristöön. Jääpuikkoja ja lunta putoili kuusista ja lumisade taipui kuin äkillisen tuulenpuuskan johdosta tietyllä korkeudella ja etäisyydellä. Lumi naisen jalkojen alta jäätyi kiiltäväksi lasijääksi.

"Minulle ei käännetä selkää", kuului hiljainen, pirullinen ääni.

Täydellinen hiljaisuus saartaa neliökilometrin alueen, kuin koko maailman pala odottaisi mitä tästä seuraa.

[Onko peli avoin kaikkille vai suunniteltu? Kerään tietoja jokaisesta pelistä. Tämän viestin saa poistaa/poistattaa minulla, kunhan vain saan vastauksen. Kiitos. ^^]

[Forte saapi päättää. >:D]

// Tietääkseni tämä on suunniteltu peli. Ja Opallynia, olen pahoillani, jos teen pelin vaikeaksi //

Cuivre havaitsi, ettei hänen lähtöyritys miellyttänyt kumpaakaan naista, varsinkaan Larytaa. Mikä ihme hänen ongelmansa edes oli? Eikö sitä viaton ohikulkija saanut mennä edes vaivaiseen kylään? Cuivre epäili, että tuo neito halusi nyt todella kovasti ja intohimoisesti taistella Cuivren kanssa. Mikäs siinä..Eihän Cuivre halunnut neidon mieltä pahoittaa, jos hän siis oli oikeassa. Cuivre kääntyi varovasti jälleen ympäri. Hän ei enään kääntäisi selkäänsä naisille. Tuntui kummallisen painostavalta, kuin juuri ennen ukkosta. Se melkein repi rikki miehen tärykalvot ja sai ympäröivän luonnon helisemään. Johtuiko se neidoista kenties? Mitä luultavimmin. Ainakin Laryta näytti siltä, että hän olisi jotain loitsun kaltaista väkertänyt. Loitsu tai ei, tämä ei jäisi tähän.
"Kertokaahan, miksi teille on ongelma, jos lähden? Haluaako neiti kenties taistella vai?"
Cuivre kysyi hiljaisella ja rauhallisella äänellä, jossa ei ollut yhtään ironiaan tai sarkasmiin viittaavia äänensävyjä. Cuivre vain tarkkaili tilannetta.
"En ymmärrä, miksen saa lähteä luotanne.."
Cuivre jatkoi pienen tauon pidettyään ja laski kätensä miekkansa kahvalle.

//No problem. ^^' Mie voin hyvin itse olla se ongelma. -_-//

"Aivan oikein. En aio päästää sinua lähtemään", Laryta vastasi. Sane, joka oli lukenut sanat huulilta koska ei enää puhjenneiden tärykalvojen takia kuullut käytännössä yhtään mitään, näytti paheksuvalta. Kyse ei ollut heistä. Kyse oli hänestä. kyse oli Laryta McGraysta. Sane ei ollut mitään niin suurta kuin jotain mikä olisi voinut olla verrattavissa toiseen naiseen. Sane seurasi Larytaa ja Laryta oli armollinen hänelle niin kauan kuin punapää pysyi uskollisena. Niin asian saattoi yhdeltä puolelta käsittää.

"Ja kyllä, minä haluan taistella. Minä tiedän, että sinä olet voimakas. En ole leikkinyt mitään aikoihin. Enkä aio tosiaankaan jättää sinua itseksesi miten sattuu, koska ken tietää jos keksit eräänä päivänä asettua meitä vastaan vahvistuttasi entisestään?" pehmeät sanat liukuivat naisen huulilta kuin hypnoottiset käärmeet, ilman mitään sävyä johon tarttua kylmyyttää lukuunottamatta. Hän aina leikki äänensävyillä. Piilotteli sanoihin intohimoa tai viattomuutta. Mutta nyt hän antoi totuuden paistaa läpi. Kuin halveksisi miestä niin paljon, että ei nähnyt mitään syytä peitellä mitään.

Valheita toisen perään. Niiden mukana ei ollut aina helppo pysyä. Tai niiden mukana ei ollut lähes koskaan helppo pysyä.

Hän antoi massiivisen voimansa aaltoilla kaikessa rauhassa. Kuin lumivyöryn joka on juuri lähtemäisillään liikkeelle jyrkimmän vuoren kupeelta. Yhtään enempää ei tuo mies siitä näkisi kuin kukaan muukaan, sen hän oli valmis vannomaan.

Kylmyys tuntui voimistuvan paikassa, johtuiko se sitten ihan vain ilmastosta vai Larytasta, ei Cuivre sitä tiennyt. Pohjoistuuli kiipesi sisälle kehoon ja olisi luultavasti kylmettänyt, ellei olisi mikä oli. Tuli sydämmessä. Toinen naisista, Sane, taisi olla hieman taka-alalla koko tapahtuneesta. Tämä oli vain Larytan taistelu jostain syystä. Cuivre olisi luullut, että molemmat olisivat tapelleet. Mutta ei sitten. Parempi vain, olisi kurjaa satuttaa kahta naista. Cuivre tiesi, että Laryta oli hyvin vahva ja kunnioitettava vastustaja, joten oli paras olla varovainen. Tuskin tuo nainen antaisi mitään armoa vastustajalleen.
"Olen siis vain lelusi.."
Cuivre totesi ja hymähti vähän ovelasti ja heilautti päätän. Vakain askelin haltiamies lähti kävelemään kohti Larytaa, vielä hän ei ollut kuitenkaan hyökkäysaikeissa, käveli vain rauhallisin ja vakain askelin. Naisen ääni oli pehmeä ja viekoitteleva, mutta se ei saanut Cuivrea kävelemään. Hän vain halusi katsoa vastustajaansa suoraan silmiin, oppia tämän vahvuuden ja heikkoudet. Cuivre pysähtyi miekankantaman päähän ja vain katseli hiljaisena Larytaa. Tilanne oli yhtä aikaa todella huvittava ja hermostuttava. Ei ollut kovin normaalia, että joku haastoi Cuivren ilman kunnon syytä.
"Olette kovin itsevarma..Tai sitten vain typerä.."
Cuivre totesi kylmästi ja katseli Larytaa syvälle silmiin. Heidän ei tarvitsisi taistella, jos Laryta päättäisi vain kääntää selkänsä ja lähteä. Ei Cuivre selkään puukottaisi.

//piru kun mie koko ajan missaan sen kun vastaat tähän...alkaa mennä hermo...//

"Kaikki ovat lelujani, mitä siihen tulee..." nainen vastasi lyhyesti ja täysin rehellisesti. Hän piti katseensa tasaisena vaikka kovasti olisi tuntenut halua sulkea silmänsä ja tanssia voimineen tässä valkoisessa maassa. Miehestä olisi tanssipariksi, voi kyllä, hänestähän olisi. Ja ehkäpä mies osasikin jopa kaikki tanssiaskeleet? Se olisi hienoa! Vain silloin kun toinenkin osasi askeleet saattoi poiketa säännöistä. Säännöistä poikkeaminen oli Larytan erikoisalaa.

Miehen pysähdyttyään lausumat sanat hymyillyttivät häntä. Jyrkkämuotoisille kasvoille noussut ilme oli enemminkin typerä, eikä sopinut ollenkana yhteen tilanteen kanssa. Kohta naisen itsevarmuus rapisi silmissä ja hän vaihtoi painonsa kokonaan toiselle jalalleen samalla kun pudotti ryhtinsäkin huonoksi.
"Typerä ehkä ennemmin. En koskaan ollut hyvä missään", hän mutisi hyvin hiljaa ja kohotti sitten katseensa vasatustajaansa kooten itsetuntoaan.
"Mutta pidän tappelemisesta."

Cuivre seuraisi tilannetta vakavana. Erikoinen taistelupari... Vaikka haltia ei suoranaisesti taistelusta pitänyt, se voisi piristää päivää. Cuivre pysyi paikallaan, mutta lähti sitten liikkumaan, rauhallisin, hitain askelin, kiertäen vastustajaansa ympäri, pysyen kuitenkin tarpeaksi kaukana, ettei yllätyshyökkäys ollut mahdollinen. Taistelu oli taidelaji, ja tuon taiteen Cuivre hallitsi, sen jokaisen siveltimen vedon ja muodon. Taide, mitä mustakaapu oli opetellut koko elämänsä.
"Leluja... Pahoittelen, saatan olla sätkynukke, mutten sinun..."
Cuivre hymähti vähän ja seuraili vihollisensa liikkeitä. Halusiko tuo noin kiihkeästi taistella? Mikäs siinä, mutta oli outoa, ettei tuolla tuntunut olevan muuta päämäärää. Eihän Cuivrellakaan ollut mitään päämäärää.
Haltia oli silminnähtävän ylpeä murentaessaan Larytan itsevarmuuden lähes täysin. Se tuntui yllättävän hyvältä näinkin lempeäluonteisesta miehestä. Oli hauskaa nähdä, että pystyi alistamaan ja voittamaan toisen aiheuttamatta haavoja.
"Typerä olet, mutta voithan sinä olla fiksu ja antaa minun mennä, sillä et hyödy tappelusta mitään..Olisit hyvä antamaan armoa"
Cuivre vielä yritti saada naista luopumaan taisteluaikeista, mutta jos niin ei kävisi, sitten kyllä veri roiskuisi.

Laryta taittoi päänsä takakenoon ja nauroi niin että sylki lensi. Vai että ei tuosta miehestä ollut hänen lelukseen, vai ei, vai ei? Vuosisadan vitsi!

Eli taas hänen olemuksensa oli muuttunut, katuvaisesta ja murtuneesta pohjiaan myöten huvittuneeksi. Logiikan puutokselle ei näkynyt rajaa. Sane värähti hieman ja kaivoi itselleen korvatulpat taskustaan. Ainakaan niin suojattuna olisi hieman epätodennäköisempää että mikään menisi rikki pään sisällä. Vaikka laseilleen hän kyllä heitti jo hyvästit.

Kun tuo mies tuli vielä sanoneeksi jotain niin typerää kuin tuli...yrittää saada Lara-samaa antautumaan... Sane tunsi itsekin huvittuvansa.

Laryta oli siinä missä oli ja sitten hän ei enää ollutkaan. Erikoinen miekka kädessään hän kävi piirtämässä ruusun lumeen miehen ympärille lainkaan uhkaamatta tätä ja pysähtyi sitten juuri tämän ulottumattomiin edes huomaamatta, vaikka olisikin saannut haavan tai pari moisesta uhkarohkeudesta. Hän ei ollut aloittelija. Ja tänään oli ruusuinen päivä.
"Sinä olet kuin ruusu, kaunis mutta piikikäs", nainen lausui rakastavasti. Todellakin, nyt se äänensävy oli aito.
"Mutta minä olen ennenkin harrastanut ruusuilla tanssimista enkä ole edes haavoittunut", ja siinä se oli, lopullinen haaste, enemmän laryta McGrayn tyylinen kuin edellinen.

Cuivre ei hievahtanutkaan paikaltaan. Vaikka jäätävä tuuli puhalsi heidän ylitseen ja sai pikkuisen tulihaltian värisemään kylmyydestä, se ei näkynyt ulospäin, niinkuin ei mikään mukaan tuon miehen tunteista. Hän oli itse jää, vaikka sisällä paloi tuli. Harvinainen yhdistelmä, tulen ja jään laulu... Mutta tuo hiljainen mies vain katseli vastustajaansa, kunnioitti tuon rohkeutta tai typeryyttä. Oli se kumpaa tahansa, Laryta ei ollut mikään täysin järkijättöinen vastustaja. Ja tuo nauroi. Nauroi niin mielenvikaiselle ilolleen ja huvilleen tästä vaarallisesta leikistä, joka saattaisi pienestäkin kipinästä räjähtää. Varovaisia vihollisia, Cuivre ei halunnut halunnut pilata räjähdysaltista hetkeä, tuskin halusi Larytakaan, vaikka miten tuosta voisi olla varma.
Sulavasti ja nopeasti kuin keväinen tuulenhenkäys tuo nainen liikkui Cuivren luokse. Tulihaltia ei värähtänytkään, tuo vain piteli käsiään miekkansa kahvalla, nojaten teräaseeseen hieman, kuin kuvakirjan ritari. Ruusuja. Niitä Laryta piirsi hentoiseen lumeen. Suuria, kauniita ruusuja, jotka voisi melkein poimia irti maasta.
"Jotkut ruusut osaavat piilottaa piikkinsä ja pistää vasta, kun tanssia on tarpeaksi lähellä..."
Cuivre mutisi hiljaa ja katseli ruusua jalkojensa edessä.
"Ja te olette kuin lumme. Juurenne ylettyvät syvälle maahan, mutta järki haluaa kohota pinnalle, kaiken yläpuolelle"
Mustatukka vastasi äskeiseen vertauskuvaan ja nosti taas jäiset silmänsä Larytaan. Ehkäpä tuo ei ollutkaan täysin mielipuolinen olento. Mustatukan miekka alkoi hieman hehkua. Se hehkui aina, ennenkuin syttyi tuleen, muodostaen helvetin tulen tuon teräaseen ja sen kantajan suojaksi.

//Fyuu...olen pahoillani, minulta on kadonnut inspis toistaiseksi koko Larytan hahmoon...ja tämä jökkii nyt sellaista tahtia että otteeni tästä pelistä on karannut... Olen pahoillani, syy on yksin minun ja kieroutuneen pääni. -_- Katkaisen pelin tähän...//