Toisen puhe sai hnet vakavoitumaan silmissä.

Minä tiesin, että hän on kokenut kovia. Tiesin sen. Ja siitä huolimatta leikin pinnallista peliä... Luoja armahtakoon...

"Minulla on kyllä luultavasti mahdollisuus muuttaa asioita menneisyydessäkin, mutta en eettisistä ja moraalisista syistä ryhdy siihen. Vaikka tie on ollut yhdelle julma, se on voinut suoda toiselle onnen. Vaikka pieninkin asia. Enkä aio ottaa sitä riskiä että jotain merkittävää tulee muuttumaan tällä pienellä planeetalla jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen", oikeastaan kaikki vaikutti kaikkialla kaikkeen. Mutta hän ei halunnut nyt vaivata päätään ilmaisulla, jonka oli huuliltaan luiskauttanut.
"Älä ole kateellinen. Minuss aie ole mitään kateellisuuden aihetta. Äläkä myöskään pyytele anteeksi. Osasin oikeastaan odottaa, että jotain tällaista tulisi esille. Niin käy jos jään pidemmäksi aikaa kuin on sopivaa."

Seuraava pyyntö kuristi hänen kurkkuaan. Hän ei pitänyt siitä, että joutui kertomaan ihmisille jotain näin suurta itsestään. Hän eli aina mieluten mahdollisimman samaan tapaan kuin kuka tahansa. Se vapautti hänet aina siitä taakasta jonka tuhannet vuodet hänen harteilleen laskivat. Ehkä se oli heikkouden osoitus. Kyllähän hänen sopisi hyväksyä se totuutena ja rehellisenä ihmisenä kertoa vapaasti totuuksistaan. Vai oliko hn edes rehellinen?

Huoaten nuorin Aradan karisti moiset ajatukset päästään ja jäi vähän levottomana seisoskelemaan samalla kun puhui:
"Minä en haluaisi sanoa tätä, koska kaikki jotka ovat tämän asian kuulleet ovat sen jälkeen alkaneet kuvitella minun olevan jotain suurempaa ja hienompaa ja... yksinkertaisesti jotain ihmistä ylempiarvoista tai jotain", alkoi selvitys varsinaisella häpeävällä ja vaivaantuneella tulvalla, kunnes mies katkaisi sen ymmärtäen, kuinka turhaa olikaan selittää sellaista, "Krhm... Oli miten oli..."

Hän asettui aloilleen tuijottamaan käsiään.
"Kerran kauan kauan sitten, kun maailmat olivat vielä nuoria, syntyi kolme prinssiä. Vanhin seurasi pimeän ja keskimmäinen valon tietä. Nuorin ei valinnut tietään, koska häntä miellytti pikemminkin kahden muun sopiva sekoitus. Veljeskolmikko kapinoi jumalia vastaan ihmisten vapauden puolesta ja tuli tuomituksi rikoksestaan. Tuolloin ihmiset kun olivat jumalten palvelijoita kaikesssa, aina ja kaikkialla.

Tuomio oli, että he syntyisivät aina uudelleen ja uudelleen samoissa kehoissa joissa asustaisi sama sielu, mieli ja sydän. Eli siis aina samana.

Minä olen nuorin noista veljistä.

Lahjani on aina ollut musiikki. Se on vain yksinkertaisesti ollut aina sydäntäni lähimpänä. Mutta kerran menetin sydämeni jollekin muulle kuin sille tai mihinkään siihen liittyvälle. Valon jumalattarelle, jossain kaukana täältä. Sehän oli tietenkin mahdoton ja toivoton rakkaus, koska todellakin olen vain ihminen kaikista elivuosistani huolimatta. Menetin sydämeni, enkä saanut sitä takaisin kaikesta huolimatta. En kenties osannut ottaa sitä takaisin.

Olen typerä, kun en aiemmin tajunnut, että saisin sen takaisin musiikin kautta. Sillä niin on tapahtunut nyt...

Jos minulta kysytään, sinä olet maailman onnellisin ihminen, koska sinulla ei ole määrättyä kohtaloa..." loppujen lopuksi hän ei saanut suustaan enää yhtään enempää yhtään mitään.

Oli onni, että Bijou oli käynyt istumaan ennen kuin Aradan oli alkanut kertoa itsestään. Tarina oli niin korkealentoinen, traaginen ja uskomaton, että sellaisia pitäisi olla vain vanhoissa legendoissa ja taruissa, mutta ei. Siinä, hänen silmiensä edessä oli mies, joka omien sanojensa mukaan oli… rakastunut jumalattareen ja syntynyt uudestaan vaikka kuinka monta kertaa? Ja hänen musiikkinsa oli palauttanut tämän menetetyn sydämen…

Niin paljon kauniita, koristeellisia sanoja, niin paljon käsittämättömiä asioita. Mutta silti naisellisempi pystyi tuntemaan myötätuntoa, ja ymmärtämään nyt miksi toinen oli ilahtunut niin kovin. Sillä olihan tuokin vain elämä, jonka jokin onneton tapahtuma oli heittänyt sivuun onnellisemmilta raiteilta.

Tuntui kovin vaikealta edes yrittää vastata mitään, mutta hetken käsiään tuijoteltuaan ja niitä yhteen hierottuaan tummatukka kohotti katseensa Danin sinisiin silmiin, nousi seisomaan ja halasi tätä. Siinä ei ollut mitään erityisempää taka-ajatusta, kuin että hän ei osannut sanoa ajatuksiaan ääneen ja toinen saattoi kaivata yksinkertaista, pyyteetöntä läheisyydenilmaisua.
”Ei, kukaan ei ole toista onnellisempi. Kaikki ovat pohjimmiltaan surullisia; ne joilla on kohtalo eivät sitä halua, ja ne joilla ei ole toivovat sellaista. Mutta… mutta sinä olet yksi ihminen muiden joukossa, ja sinun kuuluu olla onnellinen. Joten unohdetaan kaikki puheet veloista jo etukäteen.” Tajuten, että oli tosiaankin mennyt ja halannut pidempää Bijou astahti hieman nolostuneena askeleen taemmas, ja hymyili ystävällisesti.
”No niin. Haluaisin kysyä kaikkea hassua, kuten millaista on syntyä uudestaan, mutta jätän kysymättä. Sen sijaan sanon, että nyt olen sitten vapaana käytettäväksi, jos menetät pienen sydämesi uudestaan.” Mies naurahti, ihmetellen vähän mistä tuokin vitsintapainen tuli.

//Nrgh, yritä sietää tuota… Ja anteeksi hittailu.//

Hän pyöritteli suunsa suljettuaan levottomana hiuksia sormensa ympärille. Itsekseen hän muodosti ajatuksen, uskomuksen, että oli taas puhunut liikaa. Taas puhunut käsittämättömiä. taas olettanut toisesta liikoja kuvitellessaan tämän uskovan sanaakaan.

Siispä hän hämmästyi kovin kun huomasi tulleensa halatuksi. Ja kohteliaan ystävälliset sanat yllättivät hänet vielä pahemmin. Kas kun ei suu loksahtanut järkytyksestä auki.

Hän olisi halunnut jotenkin vastustaa velkojen unohtamista mutta unohti sen toisen siirtyessä kauemmas ja puhuessa taas. Ja nuo sanat saivat hänet vain nauramaan.
"Ainahan sinä voit kysyä, mutta selkeän vastauksen saaminen on erittäin epätodennäköistä", hymähtää, "Joka kerta tuntuu jossain määrin erilaiselta ja voin vakuuttaa, että hyvältä ei yksikään kerta tunnu."

Hän käveli muutaman levottoman askeleen, kiertäen yhden kierroksen harpun ympäri ajatuksissaan.
"Ajattelin kyllä pitää pienen sydämeni nyt itselläni ainakin jonkin aikaa, mutta kiitos vain tarjouksesta..." hän vastasi lopulta vitsinkaltaisiin sanoihinkin. Jatkaen vain ajatuksena päässään, että toivoi ettei sitä apua tarvittaisi tämän elämän aikana. Ei niin, ettei hän haluaisi luopua sydämestään. Ojentaa sitä jolle kulle. Mutta hän ei halunnut kestää taas sitä, kun se kaikki on turhaa.

No, ensi kerralla hän pitäisi huolen ettei rakastuisi jumalattariin. Tai jumaliin sen paremmin. Ensi kerralla hän pitäisi tiukemmin kiinni omista oikeuksistaan.
"Mutta...minä en aio unohtaa tätä velkaa. Tai pikemminkin, en pysty siihen."

Bijoun alkoi tehdä mieli pudistella päätään huomauttaen samalla, miten hassu pikku Dan oli, mutta hän ei tehnyt sitä – vaikka olikin alkanut tuntea olonsa luontevaksi Aradanin seurassa. Hänen tosiaan pitäisi oppia uskaltamaan avata suunsa sen ensimmäisen kerran, sillä sen jälkeen sosiaalinen ”neiti” tuntui pääsevän tuttavallisiin väleihin melko nopeasti.
Tietysti vaaleaverikön paljastus menneisyydestä sai hänet tuntemaan, että toinen luotti harmittomaan tummatukkaan jonkin verran. Ehkä se oli vain toisen suloisessa perusluonteessa.

”Mikä ihme sinulla on näitä velkoja kohtaan? Etkö tiedä, mikä on lahja, vai etkö halua ottaa tätä sellaisena?” hän naurahti, kallistaen päätään kevyesti sivulle, silmät arvioivasti kaveten. Lempeään hymyyn livahti annos huvittuneisuutta.
”Tämän velan maksuksihan kävisi ainoastaan sinun sydämesi. Mikään muu ei ole täsmälleen sen arvoinen.” Bijou hymähti, katsoen nyt suorempaan sinisiin silmiin kuin aikaisemmin. Hän ottaisi mielellään vastaan blondin sydämen – vähemmästäkin – vaikkei tiennyt, miten ihmeessä löysi itsestään sen verran julkeutta että sitä kehtasi epäsuorasti pyytää.
”Mutta sen luovuttaminen ei sitten olekaan niin helppoa.”

"Mitäkö minulla on velkoja kohtaan...?" hän hymähti ja kohotteli kulmiaan. Pyöräytti hiuksia sormensa ympäri ja purki kierrokset aina uudelleen ja uudelleen.
"Kaikesta tästä omituisuudesta mitä tässä jo on ehtinyt sattua huolimatta me tuskin tunnemme toisiamme. En osaa ottaa lahjoja ihmisiltä joita en tunne. Koska jos tuntematon antaa lahjan, sillä on yleensä jokin tarkoitus. Joko niin yksinkertainen kuin halu tutustua tai jokin suurempi..." blondi puistelee päätään, jättää sanomatta mitä tuo suurempi esimerkiksi saattaisi olla, "Mutta se on vain minun ongelmani. Ei sen pitäisi häiritä sinua että minä tunnen olevani sinulle paljon velkaa?"

Bijoun seuraavat sanat hämmästyttivät häntä taas. Tällä kertaa blondi ei voinut kuin haukkoa hetken aikaa henkeään, ja siihen hetkeen mahtui juuri sopivasti kaikki mitä tuo mies mekossa oli päättänyt sanoa. Ja sitten lähti blondin pää surraamaan. Tulkitsemaan tätä puheevuoroa.
"Valehtelevatko korvani vai oliko tuo vihjaus?" hän naurahti kohottaen toista kulmaansa. Mies kohotti kätensä ja painoi sen rinnalleen, nosti sen sitten nyrkissä, kuin ojentaen jotain sen sisällä toista kohti.
"Tätä sydäntä tuskin todella haluat", hän totesi yksinkertaisesti ja veti käden takaisin rintaansa vasten.

”Minähän haluan aivan viattomasti olla ystävällinen. Pyyteetöntä lähimmäisenrakkautta. Ja sinun velkasi minua kohtaan koskettaa minuakin; jos et saa sitä maksettua se jää vaivaamaan sinua, mikä taas tuntuu minustakin pahalta. Olen empaattinen olento.” Bijou letkautti takaisin, virnistellen pienesti.

Danin hämmästys, tämän hassu ojentamisleikki saivat tummatukan naurahtamaan, ja hän astahti lähemmäs toista, sipaisten yhtä vaaleata lettiä pitkillä kynsillään.
Mustat silmät katsoivat taas sinisiin, lähestulkoon röyhkeästi.
”Juuri kun sanoit ettemme tunne toisiamme väität, etten voisi haluta sydäntäsi? Mistä sen tietää, vaikka keräilisin niitä.” Hetken ajan itsevarma hymy kesti, ennen kuin hajosi naurahdukseksi.
”No, en nyt aivan. Mutta sanopa sitten, miten aiot maksaa tämän velkasi. Jos sitä nyt edes on, kun ottaa huomioon että päädyit tänne minua auttamalla.”

"Selvä sitten, NEITI empaattinen olento" hän hymyili kuin nauraen. Hän piti empaattisista olennoista. Mutta ei ollut ehkä vain uskonut tapaavansa sellaista näin oudossa yhteydessä.

Seuraavat sanat saivat hänet vähän perääntymään. Halusiko hän tosiaan päätyä keskustelemaan jostain tällaisesta?
"Okei, en ehkä tosiaan ole tässä ihan sellaisista syistä kuin mitä pitäisi, että tuo menisi viattomana letkautuksena korvieni ohi", hän hymähti ja kohotti kulmiaan paljonpuhuvasti. Tätä voisi sanoa jo...flirttailuksi.

Mitenkö hän aikoi maksaa velkansa?
"Se on minulle lähestulkoon sama. Onm aina mahdollista maksaa iso velka pienemmissä paloissa, ja juuri sen ajattelin tehdä. EN antaa sydäntäni sinulle vain velkani maksaakseni. Se olisi ollut juuri sen vanhan minun tapaista, enkä aio toistaa niitä virheitä enää ikinä", Aradan kuulosti haudanvakavalta, mutta silmissä oli valo, joka paljasti ettei miestä pitänyt ottaa haudanvakavasti.
"Kunhan et keksi mitään moraalitonta", hän hymyili.

//Olemme Opan kanssa kaksin pelaamassa ^^//

Bijou purskahti nauruun kuullessaan turhankin korostetusti lausutun neidin. Hyvää huumoria, jota hän oli jo pitkään yhdistänyt itseensä.

”Minä olen hyvin viaton ja siveä. Olen saanut säädyllisen ja konservatiivisen kasvatuksen.” Tummatukka totesi leikillään, notkauttaen itsensä siroon hoviniiaukseen, nousten siitä ylös enemmän tai vähemmän virnuillen. Hänelle itselleen oli epäselvää, oliko hän tosissaan flirttailemassa vai vain leikki sanoilla siihen puuhaan kerran päästyään.

Velasta Dan jaksoi puhua ja puhua. Hän oli jo kuullut tältä tämän menneistä, mikä oli auttanut ymmärtämään palvelusta, ja naisellisesta siinä oli kylliksi. Kaipa hänen pitäisi keksiä jotain, ihan vain tämän mieliksi…

Käsi leuallaan ja miettivä ilme kasvoillaan hetken seistyään puolivampyyrin kasvot kirkastuivat.
”Sinä matkustelet paljon, kun etsit ystävääsi, eikö niin? Silloinhan voisit samalla yrittää etsiä erästä henkilöä.” Hän piti pienen tauon, miettien miten asian selittäisi.
”Hän on melko iäkäs vampyyrimies. Näyttää olevan ihmisissä siinä kolmenkymmenen paremmalla puolella. Tummanruskeat hiukset.”

Bijou vaikeni pidemmäksi aikaa. Tuntui niin hankalalta kaivaa esille muistoja, muistikuvia ja yksityiskohtia. Vähän väliä hän oli pöyhiä esille jotain, jota ei todellakaan halunnut muistaa, ja iloisetkin muistot saivat hänet aina haikeaksi ja turhautuneeksi…
”Hän… on yleensä omissa oloissaan, mutta on hyvin sanavalmis, ja puhuu melkein käsittämättömästi sivistyssanoja viljellen, ja hymyilee paljon. Nimi, jonka minä tiedän on Vermundo, ja hän näyttää suuressa määrin minulta. Mahdollisesti.” Tummatukka naurahti, ja pudisti päätään.
”En muista hänestä paljoakaan, anteeksi… Mutta jos saat tietää yhtään mitään häneen liittyen, kerrot siitä minulle”, hän totesi napakasti, ja katsoi hetken Dania vakavasti. Sitten hän hymähti, ja painoi toisen nenän lyttyyn sormellaan.
”Ja jos selviät hengissä reissuillasi ja löydät etsimäsi, käyt Leosi kanssa täällä kahvilla. Muuten tapahtuu hirveitä.”

Hän nytkäytti päätään taaksepäin kuin inhoaisi ajatukstakin ja irvisti sitten lähinnä huvittuneena. Vaikka totuus oli, ettei hän juuri arvostanut konervatiivisia elämäntapoja siinä missä ne rajoittivat kovasti yksilönvapauksia ja oman persoonaan ilmentämistä.

Hän kuunteli silmät kiinnostuneena kirkkastuen kun Bijou "ehdotti" hänelle velanmaksukeinoa.
Vermundo(?). Vampyyri. Noin kolmikymppisen näköinen. Tummanruskeat hiukset. Sanavalmis, sivistyssanoja. Hymyileväinen, hän painoi ominaisuudet mieleensä ajatuksissaan.
"Hän on siis...hmm...sukulainen?" kysyy siihen sävyyn, kuin kysyttiin kun oltiin kolmea prosenttia vaille varmoja.
"Voin minä etsiä. Anna vain osoitteesi niin voin lähettää jollain tavoin tiedon jos löydän hänet. Tai ehkä vain pakkaan hänet pakettiin ja lähetän postivaunuissa suoraan tänne", hän totesi huvittuneena.

Hän tuhahti Bijoun sormelle:
"Ei hän ole minun Leoni. Ja ihan vain tiedoksi, jos yritän raahata hänet tänne selvittyäni ensin etsinnästä hengissä, tulen luultavasti kuolemaan matkalla. Hän ei ole helposti käsiteltävä. Mutta no...ottaen huomioon että hirveitä tapahtuu jos EN tuo häntä tänne...ehkä minun sitten täytyy", mies virnuili ja mietti hiljaa mielensä perukoilla, kuinka pystyi vääntämään vitsiä tällaisesta asiasta.

Hänellähän oli puhtaasti onnea jos edes löytäisi koko miestä, ja sitäkin enemmän, jos löytäisi tämän ilman Larytaa ja selviäisi hengissä. Tulenarkaa tämä hänen elämänsä.

Hän tökkäsi toisen sormen pois nenänsä päältä ja pyyhkäisi kutisevaa nenää. Mitähän parfyymiä tämä mekkomies oikein käytti, kun se kävi heti hänen henkeensä? Vai oliko hän vain taas yliherkkä?

Bijoun kasvoille ryöpsähti takaisin aimo annos varauksellisuutta, ja hän tuijotti huolellisesti minne tahansa muualle paitsi Danin sinisiin silmiin. Omasta reaktiostaan toivuttuaan hän punastui, ja nyökkäsi pienesti.
”Niin. Isäni. Ja siltä määrin mitä muistan, et saisi häntä pakettiin ilman että menettäisit käden tai pari”, hän naurahti, käyttäen vitsin jatkamisen oman hermostuksensa peittelyyn. Toivoa saattoi, ettei tuo maailmoja matkannut inhonnut puoliverisiä tai vampyyreja.

”No, ei hän ole minunkaan Leoni.” Naisellinen huomautti, ja hymähti vaalean virnuiluille. ”Voit aina vedota siihen, että olet suuressa vaarassa, jollei hän tule.”

Hän etsi käsiinsä palan paperia ja mustekynän, ja kirjoitti osoitteensa ylös, ojentaen sitten lapun Aradanille.
”Miksi taas noin musta ilme? Onko sinulla paljon ongelmia Leosi kanssa?”

"Ah, täytyy sitten pitää tiukasti kiinni näistä kahdesta mitkä minulla yhä on", hän totesi kohautellen käsivarsiaan kuin vahvistuksena siitä, että ne vielä olivat kiinni. Selvästikään aihe ei kuitenkaan ollut aivan mieluinen Bijoulle joten hän jätti sen käsittelemisen siihen toteamalla:
"Se tekee sinusta puoliverisen, eikö vain? Arvelinkin jotain sellaista. Älä ole huolissasi, minua ei saa metsästämään vampyyrejä muuten kuin ansaitusta syystä."

Toisen toteamukselle hän ei osannut kuin naurahtaa epämäärisesti:
"Ei. Hän ei ole yhtään kenenkään, ei edes itsensä Leo. Parempi muutenkin kutsua häntä Dagniriksi... Ja mitä tuohon ehdotukseen tulee, hän varmaan hoitelisi minut saman tien sellaiseen kuntoon että joko kukaan ei kehtaa uhata minua tai sitten kykenen päihittämään sen itse. Hän on juonikas ja omalaatuinen mies..."

Mies otti paperin, lukaisi osoitteen hieman kulmiaan kohottaen. Hän painoi sen mieleensä sen minkä pystyi nopeassa hetkessä ja taittoi lapun sitten povitaskuunsa.
"Hmm. Hän on ongelmallinen ihminen. Turha toivoakaan pääsevänsä hänestä helpolla. Mutta lisäksi on vielä olemassa hänen sisarensa...josta olisi parasta säästää kaikki mahdolliset edes kuulemasta", hän huokasi raskaasti. Oliko hän niin ilmiselvä? Oliko hän jo niin rentoutunut, että kaikki sisäiset liikehdinnät näykivät päälle päin? Huolestuttavaa kerrassaan.

Bijou naurahti helpottuneena kun Dan ei ilmeisesti inhonnut puoliverisiä – tämähän oli toisesta maailmasta, joten olisi pitänyt arvata, etteivät täkäläiset tavat ja uskomukset vaikuttaneet häneen niin voimakkaasti.

”Täytyy pitää mielessä.” Leon – siis Dagnirin, hänen pitäisi kaiketi käyttää sitä nimeä – sisko kuulosti harmilliselta.
Tummatukka huokaisi, ja pyyhkäisi hiuksiaan pois kasvoiltaan. Hänellä oli vielä vähän huono olo, teki mieli mennä suihkuun ja vetää pimennysverhot makuuhuoneen ikkunaan, vajota sängylle nukkumaan iso kylmä vesilasi käden ulottuvilla.

”Sinulla täytyy olla jotain tekemistä, joka keskeytyi minun auttamiseeni. Minä taidan mennä hetkeksi pitkälleni…” Se oli ehkä asteen epäkohteliaampaa kuin hänen yleinen käytöksensä, mutta anti mennä.
Naisellisempi hymyili ystävällisesti pehmentääkseen toisen pois häätämistä.
”Olet aina tervetullut käymään, ja jos liikut täälläpäin vailla yösijaa tiedät mistä löydät minut.”

Danin lähdettyä Bijou toteutti suunnitelmansa, ja päätti että seuraavalla kerralla kun lähti ulos kesällä ei jättäisi päivänvarjoa kotiin vaikka kuinka olisi pilvistä.

//Sorry hittailusta, ja kiitoksia, oli hauska pelata ^^//

//Ei se mitään. ^^ Oli hauskaa, joo. xD//