//Opa, ole hyvä. Bijou odottaa ritariaan ^^//

Sillä rauhallisella seudulla Mirasta, jossa Bijou asui, monet asukkaat olivat menneet lähistöllä olevaan pieneen ja rauhaisaan puistoon nauttimaan upeasta säästä. Olivatpa lapsiperheet piknikillä tai rakastavaiset makoilemassa nurmikolla, kaikki vaikuttivat nauttivan olostaan. Jopa sen kaksikerroksisen rakennuksen, jossa Bijoun asunto sijaitsi, ikivanha ja ryppyinen vuokraemäntä oli raahannut kiikkutuolinsa ulos auringonpaisteeseen.

Bijou itse vain ei nauttinut olostaan yhtään.

Hän oli lähtenyt puolen tunnin rauhallisen kävelymatkan päässä olevaan ruokakauppaan aikaisemmin, jolloin oli ollut vielä pilvistä. Niinpä tuo pitkään, mustaan hameeseen ja röyhelöiseen naisten kauluspaitaan – sekä tietysti vaatteiden alla pidettävään korsettiinsa, jossa oli rintakehän kohdalla pehmusteita naisellisten muotojen puutteen korvaamiseksi – pukeutunut mies oli lähtenyt liikkeelle ilman päivänvarjoaan. Tietysti silloin kun hän lähti kävelemään kotiinpäin kaikki pilvet olivat hävinneet kuin taikaiskusta ja aurinko porotti kuumemmin ja suoremmin kuin viikkoihin.

Aluksi hän oli tuntenut olonsa vain kuumaksi ja epämiellyttäväksi. Sitten tukalaksi. Sitten lievästi päänsärkyiseksi. Lopulta puolivampyyri mietti, pääsisikö vielä parin korttelin matkan kotiinsa ennen kuin oksentaisi jyskyttävän migreenin takia.

Vastaus oli hyvin selvä ei, kun hän lysähti erään rakennuksen kulmalle polvilleen ja tyhjensi vatsaansa kujan puolelle. Pitkät mustat hiukset, jotka olivat vaihteeksi vain parilla pinnillä pois kasvoilta kiinni, meinasivat valua oksennukseen, ja hän haroi niitä tuskaisesti ylöspäin.
Kauppakassi kaatui, ja yksi yksinäinen omena lähti pyörimään poispäin tuolla tyhjällä kadunpätkällä.

Kävellessään blondi mies mietti yksinomaan itselleen kuuluvia asioita. Menneisyyttään, monia elämiään ja niiden suomia kokemuksia ja taitoja. Sitä mitä tässä elämässä oli tapahtunut ja sitä mitä nyt oli tapahtumassa.

Hän oli ollut Aryaliassa nyt... neljä kuukautta. Yksi vankilassa. Yksi "pakomatkalla" sieltä olemattomassa mielentilassa ja vaatteissa. Yksi maalla, pienissä kylissä kiertäen, tehden noiden tilojen raskaita työtä avuksi siihen, että saisi päänsä takaisin siihen kunnolliseen jamaan. Ja sitten vielä yksi, edelleen kierrellen, vaeltane, nyt vain ihmisten ilmoilla. Ja todellakin edistäen sitä tehtävää jonka vuoksi hän oli täällä. Etsimässä ystäväänsä.

Hän hieraisi korua vasemmassa korvassaan. Sen kautta hän tiesi oliko samassa maailmassa. Ja hän tiesi milloin tunsi jotain suurta. Mutta siihen se tietämys päättyikin. Muuten hän oli tyhjän päällä. Viime aikoina Leo tosin oli alkanut tunteakin jotain. Ennen hänestä oli huokunut silkkaa välinpitämättömyyttä ja särkynyttä sydäntä. Nyt...hän oli tavannut ihmisiä joihin sai yhteyden. Joille saattoi avautua heman enemmän. Joihin saattoi luottaa. Niin se oli oltava.

Pitkä mies pysähtyi. Kääntyi. Ja palasi muutaman askeleen taakse päin. Kyllä. Omena se oli, ei mikään lasten pallo. Mutta miksi? Samalla kun kumartui nostaakseen sen hän käänsi silmeinsä katseen sinne mistä hedelmä oli tulla vierähtänyt. Ylämäkeen, jonkinlaisen puiston luona, oli kokonainen ostoskori hajallaan. Aradan rypisti kulmiaan. Jotain oli vialla. Jolla kulla oli jotain vialla. Oliko hänen velvollisuutensa auttaa tätä jota kuta? No, miksi ei?

Omena kolahti katuun saaden vanhan seuraksi uuden kuhmun. Tai kuopan. Aradan kumartui hyvin vauhdikkaasti toisen puoleen. Hän ei sanonut mitään. Selvästi tämä neiti voi pahoin. Mistä se johtui? Hän etsi ulkoisia syitä ja auringon hohde häikäisi niin ettei hän nähnyt enää sinne mistä oli tullut. Aurinko. Se oli ensimmäinen epäilty.

"Voinko auttaa jotenkin?" hän kysyi hiljaa, ystävällisesti. Puolimatkassa laskemassa kättään hartialle. Oliko se sopivaa vai eikö ollut?

Liian paljon kysymyksiä mielessä tänään selvästikin.

Ilmeisesti Bijoulla oli jonkinasteista onnea tuona epäonnisen kirkkaana päivänä. Vaaleahiuksinen, sinisilmäinen ritari oli päättänyt auttaa neitiä pulassa, ja kumartuikin polvillaan olevan viereen. Naisellinen pyyhki suutaan varovasti, kiroten sitä ettei ollut laittanut kestävämpää huulipunaa vaan tuota vaaleamman roosaa, jossa oli kyllä kieltämättä mukava kiilto. Hän kohotti kasvonsa tuohon apuaan tarjoavaan, hymyillen heikosti. Jos mustiin, kapeasti rajattuihin silmiin katsoi hyvin tarkasti, niiden pupillien saattoi erottaa pienentyneen melkein neulan terävän kärjen kokoisiksi, kun valo pääsi osumaan suoremmin kalpeille, kevyesti meikatuille kasvoille.

Bijou oli ähkäistä, mutta tajusi pitää äänen sisällään. Sitähän hän tarvitsisikin, että tuo ystävällinen mies alkaisi huutaa hänelle jotain siitä miten luonnotonta miesten oli kulkea tuon näköisinä.
Ajatus pyyhkiytyi pois, kun hänen vatsassaan kouraisi niin että sieltä itse asiassa kuului kurahdus, ja mustatukka taipui kaksinkerroin, oksentaen jälleen kerran – äänettömästi. Luojat, miten kiitollinen hän olikaan kummallisista opeistaan sillä hetkellä.
Enää piti toivoa että tuo mies tajuaisi auttaa pitämään hiuksia ylhäällä, poissa suun läheltä.

Kohta hän sitten pystyi taas kohottautumaan, ja pyyhkäisi vapisevin käsin suunsa. Oksennuksen polttava maku – hänen vatsansa oli ollut jo tyhjä toisen kerran tyhjentyessään, joten puolivampyyri oli saanut maistella vatsahappoja – oli lähestulkoon siedettävissä, mutta porottava aurinko sai päänsäryn jyskyttämään koko ajan enemmän.
Hän tarttui kiinni ohimoistaan, ja katsahti tuota blondia kohti anteeksipyytävästi. Ei tosiaankaan ollut tarkoitus häiritä ketään ohikulkijaa.

Uhkarohkeasti Bijou sitten yhä polvillaan vilkaisi ylämäkeen päin kadulla – hänen kotitalonsa näkyi tuolla kaukana, puiston joka valloittaman tienreunan pätkän, joka alkoi kymmenisen metrin päässä, loppupuolella vastakkaisella puolella katua. Hän kuitenkin tunsi olonsa heikoksi, ja varmaan sekoaisi päänsärkynsä takia kohta, eikä todellakaan pystyisi seisomaan saati sitten kantamaan kassinsa.
Pääsisi vain varjoon… Mutta tietysti piti olla keskipäivä, ja edes kujalla ei ollut varjoisaa.

Hän kääntyi taas katsomaan tuohon auttajaansa, hymyillen kohteliaasti silmissään pyyntö ja pahoittelu. Siro, pitkäkyntinen käsi nousi, ja viittoi ilmaan seuraavan viestin.
”Taisin saada auringonpistoksen. Voisitteko ystävällisesti auttaa minut kotiini, se on tämän kadun varrella… En taida pysyä tolpillani, ja tuo kassikin pitäisi saada kannettua.”
Sitten vain sormet henkisesti ristiin ja toivomaan että tuo osasi viittomakieltä.

Hän päätti että se oli sopivaa. Laski kätensä hartialle, kevyesti, varovasti, ja auttoi sen minkä pystyi kooten hiukset sivuun ja pitäen niitä siellä kun toinen kakoi suustaan sitä mitä vatsassa enää oli. Kohta nainen pyyhkäisi suutaan, ilmeisestikin tyhjenneenä. Nyt Aradan oli varma, että syyllinen oli aurinko. Se sai kovemmankin kaupunkilaisen hoippumaan. Tällä neidillä oli luultavasti kaiken päällisiksi korsetti, mikä ei ainakaan helpottanut oloa. Tämä loi mieheen katseen, jonka blondi tunnisti anteeksipyytäväksi. Hän kohautti olkiaan ja hymyili vastaukseksi.

Toinen kohotti kättään ja viittoi. Aradan ei edes yllättynyt vaan luki vain viitonnasta tämän sanat täysin luontevasti, kuin olisi aina keskustellut viittomakielisten kanssa.
"Se on valitettavaa, mutta ei kyllä varmasti yllätä ketään tällaisella paahteella. Totta kai minä autan teitä. Kerään ostoksenne ja voitte ottaa minusta tukea, jos suinkin?" hän vastasi lempeällä äänellään ja siirtyi ostosten luo vasta katsottuaan toista hetken silmiin. Vakuuttaen itseään siitä ettei ollut mitenkään epäkohtelias.

Hän jäi hetkeksi kaiken muun korjattuaan katsomaan sitä samaista omenaa, joka oli pudonnut hänenkin käsistään. Sitten hän poimi sen ja vei sen paikalle, josta oli kesän paahteessa kuihtunut jokin nuori puu. Hän kaivoi maahan kuopan ja peitti omenan siihen. Ehkä se joskus itäisi ja kestäisi Miran kuumuuden edeltäjäänsä paremmin.

Sitten mies kääntyi hymy huulilla leikkien takaisin tämän uuden tuttavuutensa puoleen, otti kassin toisen käteensä ja ojensi toisen hänen avukseen.
"Minun nimeni on Dan. Aradan oikeastaan. Pysyttekö pystyssä?" hän lausui ystävällisesti, lausuen nimensä kuin se olisi mitä vain merkityksetöntä.

Helpottunut hymy luikahti Bijoun huulille, kun hänen auttajansa ymmärsi sormien esiintuomat sanat. Tämä ei myöskään näyttänyt pahastuvan avunpyynnöstä, ja tummatukka nyökkäsi kiitollisena toisen sanojen perään. Kyllä, tuettuna hän pääsisi liikkeelle, pois tästä kamalasta auringosta.

Hän ei oikein tiennyt, miksi vaaleaverikkö jäi katsomaan häntä silmiin ennen kuin kasasi kadulle levähtäneen kauppakassin sisällön takaisin paperikassiin, mutta samapa tuo. Hän pääsisi kohta sisälle ja voisi sulkea kaikki kaihtimet ja laittaa kylmän rätin otsalleen. Se oli aina ennemminkin saanut sen moukarimaisen päänsäryn loppumaan.

Rakennuksen kulmasta tukea ottaen hän kampesi itsensä pystyyn, katsellen vatsansa ylöstullutta sisältöä hieman pahoillaan. Inhottavaa ettei hän juuri nyt voinut siivota niitä pois – sen homman aikana hän ehtisi voida pahoin uudestaan ja uudestaan, tässä auringonpaisteessa.
No, ainakin Bijou pystyi olemaan onnellinen siitä, ettei asunut Dodomessa jossa tällaisia päiviä oli viisi kertaa useammin.

Hoippuessaan suht koht matalakorkoisilla kengillään, pitäen kiinni seinästä ettei tuiskahtaisi maahan, hän sitten pani merkille tuon pitkän miehen hautaavan pahasti kolhiintuneen omenan maahan. Hetken ajan hänen teki mieli sanoa, että oli maksanut siitä ja olisi voinut syödä sen vielä, mutta sitten hän tajusi minne mies oli sen haudannut; kuivuneen puun viereen. Kuin istuttaen paikalle uuden alun mahdollisuuden.
Luonnonystäväkö? Hän vaikuttaa muutenkin mukavalta, vähän samankaltaiselta kuin minä. Kiitos jumalattarille että hän törmäsi minuun eikä joku joku…
Puolivampyyri ei keksinyt mitään kuvailua, vaikka tiesikin alitajuisesti millaisiin ei halunnut törmätä. Hänen päätään särki yhäkin, ehkä jopa vähän kovempaa nyt kun hän oli seisaallaan.

Naisellisempi paikallaolija tarttui ojennettuun käteen, ja askelsi toisen vierelle, tarttuen sitten tämän olkapäästä, nojaten hyvin kevyesti toista miestä vasten. Noin. Nyt hän pysyisi tolpillaan kävelyn ajan.
Hän väläytti hyvin kiitollisen hymyn miehelle kuullessaan tämän sanat.
”Kiitos, nyt pysyn. Minun nimeni on Bijou –” hän keskeytti viitonnan, sillä oli käyttänyt nimensä ilmaisuun viittomaa jolla tarkoitettiin korukiveä. No, se oli se nopea tapa sanoa se, mutta ei auttanut esittelytilanteessa. ”Bijou Sarago, hauska tutustua.” Nyt kirjaimet tulivat yksi kerrallaan, ja yksi kuluneimmista kohteliaista fraaseista tuli mukaan automaattisesti.

Punaiseksi lakattuun kynteen päättyvä käsi osoitti kohti kauempana olevaa rakennusta, joka vain pilkisti tarkoituksella puiston lähellä olevan kahvilan takaa. Sen lisäksi kadunpätkällä ei kauppoja ollutkaan, ja vain muutamia ihmisiä istui terassilla – suurin osa sieltä juotavaa tai muuta ostaneista oli mennyt puistoon. No, puiden alla puolivarjossa täytyi olla hyvin mukavaa oleskella.

”Näettekö? Asun tuolla, kahvilan takana.”
Viitottuaan tuon viestin Bijou sitten palautti siihen tarvitsemansa toisen kätensä ottamaan tukea Danista, ja nyökkäsi tälle hymyillen voipuneesti, lähtien kävelemään.

//... Se on hyvin lievää, mutta olenko liian uskalias olettaessani että Opa sallit pienen hittailun...?//

//no joo, siedän sitä tiettyyn rajaan asti, se kyllä näkyy tekstistä kun tuo raja tulee vastaan koska Dan on samoilla linjoilla miun kanssa... mutta kyllä se tarvitsee jotain muutakin kuin kamppailua hengissäselviämisestä, ja tukea ;D//

Hän virnisti huvittuneena korukivelle ja nyökkäsi sitten tavatulle versiolle nimestä. Toinen antoi hänelle myös sukunimensä, mitä Aradan ei ollut tehnyt. Mies epäili olevansa liian epäilevä. Ei ollut hänen luontonsa mukaista salata jotain niin pientä kuin nimi. Etenkin toisessa maailmassa, mitä väliä sillä oli kun kukaan ei tiennyt hänen sukuaan jo etukäteen?

Hän havaitsi osoitetun rakennuksen nopeasti ja sanoi sen ääneen. Sitten hän vajosi hetkeksi ajatuksiinsa. Jokin oli kummallisella tolalla. Hän ei suostunut ajattelmaan Bijouta naisena. Se vain...ei onnistunut. Aina kun hän ajatteli näin, se ikään kuin kumoutui, kumitettiin pois kun paraskin virhe ja asia kierrettiin tavalla tai toisella. Kuin hänen mielensä ei hyväksyisi sitä tosiasiana. Jotain oli siis kuitenkin hieman tolaltaan tämän uudenkin tuttavuuden kohdalla.

Hän kulki suhteellisen hitaasti ja katsoi vielä, että otti lyhymepiä askeleita. Blondilla oli pitkät jalat, melkein häiritsevän pitkät jalat, ja hän tiesi ettei mekossa hänen tahdissaan voinut pysyä ilman pieniä myönnytyksiä. Nuo eivät vain tuntuneet hänessä missään. Mikä ei tuntunut hänessä missään. Hän oli edelleen jäässä sisältä. Ja se oli huolestuttavaa. Hän oli tavannut ihmisiä, hänellä oli ystäviä eri puolilla Aryliaa, mutta tässä hän edelleen kärsi monen kuukauden takaisista tapahtumista. Oliko hän vain liian itsepäinen antamaan periksi lämmölle?

Pian he saavuttivat talon, eikä mies ollut edes tullut ajatelleeksi sitä miten olivat keränneet jonkin verran katseita kulkiessaan näin erikoisesti lähes tyhjällä kadulla. Hän oli aina kerännyt jonkin verran huomiota ulkonäkönsä vuoksi ja nyt hiuksetkin olivat kasvaneet harteille ja ainoastaan sieltä täältä helmien ja lettien sitomina iskivät varmasti silmään Mirankin kaltaisessa isossa kaupungissa.

Häntä huvitti hieman. Olipa tosiaan hänellä ongelma. Vauvankasvonsa ja blondin hiuksensa. pitäisi varmaan hankkia jostain happoa ja hiusväriä ja katsoa mitä niillä saisi aikaan.

Bijou nojautui joka askeleella enemmän ja enemmän Daniin, joka ystävällisesti lyhensi askeliaan jotta hameeseen pukeutunut pysyi pidemmän tahdissa. Kuitenkin siinä kävellessään tummatukka oli huomaavinaan jotain omituista. Aradan katsoi häntä eri tavalla kuin muut, hyvin erilaisella tavalla. Se ei ollut aivan häiritsevää, mutta jotenkin… syvemmälle osuvaa.

Kaksikerroksiselle, useampia asuntoja sisäänsä sulkevalle asunnolle saavuttuaan Bijou heilautti kättään voipuneesti neliömäisellä pikkupihalla, toisen kerroksen parvekemaiselle käytävälle jolla oli neljän asunnon ulko-ovet vievien kierreportaiden vieressä kiikkutuolissaan aurinkoa ottavalle naiselle. Tämä oli suunnattoman ryppyinen, ja katseli silmä kovana kumpaakin miestä – tietäen kummankin olevan miehiä, tämä mummo auttoi Bijouta kiristämään korsettinsa.
”Saithan sinäkin sitten iskettyä jonkun! Ai jai jai, vaaleatukkainen herra on sitten kiltti neidillemme, eikös joo?”

Bijou punastui niin raivokkaasti kuin päänsärystä kärsivä huonovointinen puolivampyyri pystyi, ja melkein avasi suunsa sanoakseen Danille ettei tämän pitänyt kuunnella tuota mummelia, mutta päätyi vain pudistelemaan päätään - saaden olonsa huononemaan.

Hän irrottautui toisesta miehestä, ja tarttui lujasti kiinni portaiden kaiteeseen, raahaten itsensä ylös ja aivan toisessa päädyssä sijaitsevalle ovelle. Hetken päästä hän avasi sen lukosta, ja viittasi sisälle, kuin pyytäen Dania peremmälle.
”Minun täytyy ainakin tarjota sinulle jotain juotavaa kiitokseksi.” Hän viittoi selkeästi, ja asteli sisään kotiinsa. Pienehkön eteisen jälkeen avautui viihtyisä, valkoseinäinen mutta tummilla ja lämpimillä ruskean sävyillä täytetty olohuone. Siellä oli pieni kristallikruunu roikkumassa sohvapöydän päällä, ja siro harppu seisoi yhdessä nurkassa.

Bijoun aikomuksena oli mennä heti keittiöönsä, mutta toisen matalan sohvan kohdalla hän huomasi voimiensa loppuneen, ja lysähti istumaan sille. Kädet vapisten taas hän kosketti ohimoitaan, hieroen niitä kevyesti, yrittäen hengähtää syvään – mutta korsetti esti yrityksen onnistumisen.

Hän huvittui suunnattomasti vanhan naisen kommentista. Kuin kaikuna edellisille ajatuksilleen, hän ei tosissaan ollut tässä koska kovasti tunsi jotain, vaan siksi, että tiesi miten sellaiset ihmiset jotka tunsivat käyttäytyivät. Hän ei kuitenkaan juuri arvostanut ajatusta siitä oli tullut isketyksi. Se kuulosti enemmän tai vähemmän epäilyttävältä, eikä tämä sivistynyt nuorimies ajatellut kuten usea nainen miehen odotti. Hän oli tuntija, ei toimija. Vaikka toki hänenkin täytyi toimia aina toisinaan. Se vain ollut mitään mitä hän teki ensimmäisenä.
"Korkeintaan hän iski polvensa katukiviin", mies lausui tyynen huvittuneena, "Mutta yritän olla kiltti hänelle, kun kerran vaaditte", sitten hän jatkoi toisen perässä sisään ja huomasi pitävänsä paikasta. Se oli...hyvin luonteva Bijoulle.

Hän seurasi toisen hengitysyritystä rypistäen kulmiaan.
"Emme ehkä ole kovin läheisissä väleissä mutta voit kuitenkin ottaa tuon korsetin pois. Minä olen tässä koska voit pahoin ja alkaa jo tehdä pahaa katsella kuinka hoiput tuossa itsetuhopukineessa", hän totesi sulkien oven perässään. Hänen katseensa oli pistävä, melkein käskevä, mutta kasvojen ystävällisen ilmeen liennyttämänä sillä tuskin olisi moista vaikutusta.

Hän poimi korvansa takaa paksuimman lettinsö ja alkoi kiristää ja uudelleenleittää sitä. Se ei ollut millään kiinni niin kuin eivät useimmat letit hänen päässään koskaan olleetkaan, joten se tuppasi aukeamaan tietyin väliajoin. Se ei miestä häirinnyt. Hänellä oli muutenkin tapana näperöidä hiuksiaan, jotka olivat tulleet hänen sukulaisilleen yllätyksenä. "Mistä tuo poika on perinyt moisen viljankultaisen pehkon?" moni oli ihmetellyt ääneenkin. Nykyään hän tiesi, että hänellä oli tällaiset hiukset ja oli yleensä tällainen sen vuoksi että hänet oli kirottu kauan sitten syntymään aina sellaisena.

Tasaten hengityksensä rytmin ja syvyyden tottuneesti kieltämättä tukahduttavan pukineensa sallimiin rajoihin Bijou räpytteli silmiään Aradanin vaatimuksenomaiselle neuvolle. Ilman korsettia tummatukan vartalo ei olisi yhtä sievillä kaarteilla, ja rinnuksista katoaisi se pieni yksityiskohta joka teki hänestä paljon vakuuttavamman naisen. Onneksi hänellä oli kieltäytymiselle järkevä syy – muuten mies olisi kai totellut toista.
”Korsettia ei saa riisuttua yksin.” Pieni viitottu huomautus, ja puolivampyyri nousi ylös sohvalta, hengähtäen tarpeeksi kevyesti. Tukala kuumotus oli poissa, mutta vihlonta korvien välissä ja tunne siitä etteivät silmät toimineet ei katoaisi niin nopeasti, ilman avitusta ainakaan. Hän kävi vetämässä kaikkiin ikkunoihin niiden pimennysverhot alas, ja tässä hämärässä sitten käveli keittiöön, napaten lasillisen kylmää vettä ensiksi itselleen ja kulauttaen sen nopeasti kurkustaan alas.
Helpottunut, mutta hyvin epäfeminiinisen matala huokaus lipsahti tummatukan huulilta, mutta hän ei edes huomannut sitä vaan ryhtyi purkamaan kauppakassiaan. Kohta hän olikin valmis, huomaten olonsa parantuneen huomattavasti pimeyden ja viileyden vaikutuksesta.

Sitten hän katsahti Aradaniin, käsi kohoten nopeampiin viittomiin, hymyn leikkiessä punatuilla huulilla.
”Pidätkö jääteestä ja suklaaleivoksista? Vaadin voivani tarjota jotain, vaikkei se kiitollisuudenvelkaani kuittaakaan.”

Tietenkään ei. Mutta kuvitteliko Bijou että hän ei osaisi auttaa? Hän osasi lukemattomia asioita ja yksi niistä oli korsetin avaaminen. Jostain syystä. Hän vajosi ajatuksiinsa ja muisteli, miksi hän sen oikeastaan osasi. Ah, niin. Siitä oli varmasti jo tuhansia elämiä kun hän oli ensi kerran törmännyt mokomaan kapineeseen. Ja siellä niitä oli tosissaan kiristetty kauheisiin mittoihin. Hän oli ottanut itselleen vaimon tietäen tämän nerokkuudesta kemian saralla ja työskennellyt sitten yhdessä hänen kanssaan. Siellä hän oli oppinut auttamaan korsettien kanssa. Se ei ollut ollut naisten hommaa, kemia, joten he eivät olleet voineet ottaa palvelusväkeä päivittäiseksi avukseen. He olivat tehneet kaiken yhdessä. Ja sitten hän oli kuollut elohopeamyrkytykseen.

Hän seuraili koko ajan toisen liikkeitä, siltä varalta että tämä viittoisi hänelle jotain. Kohta tämä kääntyikin hänen puoleensa, näyttäen hieman terveemmältä ja viittoi kysymyksensä. Aradan tajusi hyvin selkeästri punastuvansa.
"Et tiedäkään miten perso olen suklaaleivoksille", hän mutisi pystymättä katsomaan meikattuihin kasvoihin. Se oli tuskallisen totta. Hän oli perso suklaalle ja vaniljalle. Vaikka ei hän kyllä pitänyt tummasta tai vaaleasta suklaasta erityisemmin...

Hän ei tiennytkään että Aryliassakin oli jääteetä. Mutta eiköhän se olisi parempaa kuin maapallolla juomansa, massatuotos litku muovipullossa. Niin, muovi... hän rakasti näitä paikkoja missä kaikkea ei pakattu muovikelmuihin ja pusseihin ja ties mihin.

"Kuinka valtavaksi sinä velkaasi kuvittelet? Se ei nimittäin minusta ole kovinkaan kummoinen", hän hymähti ja katsoi toista pää vinossa. Hän ei uskaltanut koskettaa mitään mutta sinisten silmien katse kiersi jokaisen asian ja jokaisen nurkan.

Bijou hymyili aurinkoisen oloisesti kuullessaan Danin pitävän suklaasta ja vaniljasta. Sulava pyörähdys ja tummatukka katosi taas kolistelemaan pienehkön keittiönsä kaappeja, asettaen korkean lasin ja pienen lautasen keittiössä olevalle pienelle, pyöreälle pöydälle. Hän viittasi pöytään katsoen samalla Daniin, pyytäen sillä tavalla toista istumaan. Pienestä ikkunasta avautui näkymä hieman ankeasti viereisen rakennuksen seinää kohti, mutta onneksi pienen puun latvusto ensiksikin sai maiseman hieman vehreämmäksi ja toiseksi esti aurinkoa paahtamasta suoraan sisälle.

Vaaleahiuksisen kysyessä kuinka suureksi hän velkaansa luuli Bijou hymyili nauravaisesti, heilauttaen kättään kuin huiskaisten toisen mielipiteen kuvainnollisesti syrjään.
”Pelastit ostokseni, ja minun ei tarvinnut ottaa selvää tappaako auringonvalo minut.” Viittominen alkoi käydä taas työlääksi. Käsimerkeillä itsensä ilmaisu oli tuskastuttavaa, kun joutui miettimään millaisia sanontatapoja pystyi käyttämään. Olihan puolivampyyrin oppima viittomakieli laaja, mutta ei kuitenkaan niin laaja kuin puhekieli äänensävyineen.
Silloin hänen päähänsä pälkähti taasen erinomainen kysymys: miksi ihmeessä hän ei vain alkanut puhumaan ja ottanut selvää miten tuo mukava, ystävällinen ja ilmeisen kohtelias mies reagoisi? Hetkisen sitä harkittuaan hän kuitenkin päätti jättää väliin, odottaa kunnes oli saanut tämän luonteesta enemmän selvää – jos edes saisi ennen kuin heidän tiensä erkanisivat.

Pyyhkäisten muutaman yksinäisen hikipisaran otsatukan alta Bijou sitten meni kylmäkaapilleen, tuoden mukanaan lautasliinalla vuoratun korin, jossa oli muutama neliönmallinen, tahmean suklainen leivos, ja toisessa kädessään kannun omenateestä tehtyä jääteetä. Nämäkin päätyivät pöydälle, tarjottaviksi.
”Eikö reilusti takaisinmaksaminen olekaan hyvä tapa?”

Hän virnisti ja pyöritteli päätään. Ei. Hän saattoi pelastaa ostokset ja auttaa hieman auringonvalon ongelmassa, mutta ei, ei. Tuskin Bijou olisi siihen jäänyt kuolemaan. Aradan oli melkein varma, että kyllä tuosta jonkinlaista tahdonvoimaa löytyi. Ja hän sentään oli kuitenkin tahdovoiman ammattilainen, tuhansien ja taas tuhansien elämien elämänkokemuksella.

Hän tuijotti toista järkyttyneenä.
"Ei, ei ollenkaan. Sittenhän minä jään velkaa sinulle. Oletko ikinä kuullut sellaisesta asista kuin tasapaino? Apua, ei suklaata..." mies kiemurteli harmaassa naistenpaidassaan, nyki valkosinistä takkiaan suorempaan ja antoi selkeästi ilmi päänsä sisäiset liikkeet. Se oli puolivaistomaista. Suklaa sai hänet hyvälle tuulelle, vanilja sai hänet sulamaan. Onneksi Bijoulla ei näyttänyt olevan vaniljaa! Hän oli jo aikanaan kokenut millaista on sulaa vahaksi tuntemattoman ihmisen nenän edessä.

Ja jostain syystä hän vajosi ajatuksissaan miettimään omaa pukeutumistaan. Hänellä oli sen verran hartioita että useammat naisten paidat olivat vähän ahtaita. Hän oli sen näköinen muutenkin ettei kaivannut oikeastaan niitä leikkauksia, jotka oli tarkoitettu korostamaan kurveja. Mikä hänessä olikaan vikana, se oli hänestä varsin huvittavaa. Vaikuttiko siihen sitten se, että hänen alkuperäisestä suvustaan ei heteroita oikein tuntunut löytyneen, hän ei tiennyt. Kuitenkin se oli ahdistava, outo kysymys. Mistä sukupuolesta oli kiinnostunut? Aradan ei uskonut siihen, että oli oikeasti olemassa pysyviä, vakaita kiinnostuksia. Hän uskoi ihmisen ailahtelevaan sydämeen, joka valitsi kiintymyksenkohteensa omanlaisine perusteineen. Näin hän pääsi itse luikertelemaan siitä kuulemastaan totuudesta että oli biseksuaali.

Ilmeisesti vankilan manipulointi ja pään sisöisten asioiden sorkkiminen vaikutti edelleen. Hänessä oli edelleen paljon vialla. Voi ei. Mitä hän teki täällä?

Kumma kyllä ajatus siitä hän oli paha solmu ja virhe luonnon kudoksessa ei saanut häntä nyt pahalle tuulelle. Suklaata. Voi luoja, suklaata! Hän olisi itkenyt jos olisi kyennyt.

"Haluatko oikein erikseen tehdä minusta velallisesi?" mies kysyi kulmiaan kohottaen kun Bijou toi tarjottavansa pöytään.

Bijou oli naurahtaa, mutta tajusi onneksi tukahduttaa äänen ennen kuin se tuli ulos. Aradan oli hyvin… suloinen. Tuollaiset kasvot, tuollaiset hiukset ja tuollaiset vaatteet… Ja sitten tämä pelkäsi jäävänsä velkaa, kiemurrellen joko sille tai suklaalle.
Huolellisesti helmansa kooten naisellisempi istuutui Aradania vastapäätä, hymyillen tälle hieman huvittuneesti, ja kaataen sitten tälle täyden lasin jääteetä, ottaen itselleenkin juotavaa.

Hän halusi selittää vaalealle, miten hänelle ei ikinä oltaisi velkaa, eikä tämä muutenkaan ollut liian iso juttu – leivokset eivät säilyisi kovin pitkään. Lisäksi hän tahtoi kysyä toiselta, miksi tämä oli noin neuroottinen suklaan takia, ja mikä tämän silmien takaa hämärästi heijastuva synkkyys oli.
Tietysti kysymykset olisi tuska esittää viittomalla, ja niistä alkava keskustelu olisi niin paljon helpompi käyvä puhuen.

Huokaisten ääneti puolivampyyri nappasi yhden neliömäisen leivoksen, ja haukkasi siistin palan. Hänellä oli mennyt ikuisuus niiden vääntämisessä, ja vaniljasiirappitäyte oli ollut tuska pursottaa sisälle, mutta kyllä, se oli kannattanut.
Syötyään suunsa puhtaaksi ja lasketettuaan leivoksenlopun omalle pikkulautaselleen hän kohotti mustien silmiensä katseen Danin omiin, vetäen syvään henkeä ja harkiten asiaa vielä vähän aikaa.
Kaipa… Voisin yrittää ystävystyä vihdoinkin jonkun kanssa.

”Etkö sanonut pitäväsi suklaasta? Minä tein nämä itse, olisi mukavaa kuulla jonkun toisenkin mielipide… Olen leiponut lähinnä itselleni viimeiset… viisi vuotta.” Bijou hymyili hillitysti, enemmän silmillään kuin suullaan. Hänestä tuntui taas hyvin hassulta, ja pieni naurahdus pääsikin ilmoille.
Hänen miehenkin omaksi matala äänensä oli vain yhä, jokaisella kerralla, niin hassu yhdistettynä harhaanjohtavaan ulkonäköön.
Naisellisempi heilautti lakattuihin kynsiin päättyvää kättään, ja työnsi leivoskoria hieman Aradania päin.
”Turhaan kursailet. En ikinä kerää velkojani, ja nämä menevät muutenkin huonoiksi viikon sisällä, enkä saisi niitä yksin syötyä.”

Blondin naama venähti. Ensin siksi, että hän haistoi vaniljan. Pahin mahdollinen yhdistelmä. Suklaa ja vanilja. Luojan tähden, hän oil niin tasan kusessa että sattui.

Toisen kerran se sitten venähti kun Bijou yllättäen avasi suunsa ja puhui. Matala ääni kerta kaikkiaan löi hänet ällikällä.

Hän vajosi ajatuksiinsa samalla kun korjasi kasvonsa siedettävämmän näköisiksi. Tätäkö hänen päänsä oli yrittänyt hänelle kertoa? Että hän ei ollut oikeasti naisen kanssa tekemisissä? Luultavasti siitä oli kyse, sillä kun hän nyt ajatteli Bijouta miehenä, mitään sotkuja ei tullut. Vain tyynen rauhallinen tunnelma, joka vain odotti että hän muodostaisi lauseen päässään loppuun. Niin kuin aina, kaikkien ajatusten kanssa. Sitten hän yhtäkkiä muisti että toisella oli ollut asiaakin, eikä hän ollut vain näyttänyt ääntään.
"Sanoin minä, ja kyllä pidänkin. Se vain, että pidän siitä...liikaa. Se on...todella...lähempänä viettiä kuin pitämistä. Vaikka olisin pudonnut vallihautaan linnan keittiöstä leijuva suklaanhaju saa minut hyvälle tuulelle...se on...omalla tavallaan hyvin epämiellyttävää", hän vastasi ensimmäisiin sanoihin ennen kuin muisteli mitä Bijou oli viimeksi snaonut.

"Minä epäröin yksin siitä syystä että en tiedä mihin tästä vielä päädytään kun on sekä suklaata ETTÄ vaniljaa..." hänen kätensä kohsi automaattisesti pyyhkäisemään hiuksia silmiltä, mutta lopulta hän kuitenkin tyytyi osaansa ja maistoi leivosta.

"Sinä olet hyvä kokki..." hän huokasi.

Bijou seurasi hillityn huvittuneesti ja uteliaana Aradanin ilmeitä, kun tämä kuuli hänen puheäänensä. Venähtänyt ilme korjaantui, tai korjattiin kohta, joten hän huokaisi helpotuksesta, ja jokin tiedostamaton jännitys naisellisemman hartioissa purkaantui.
Oli niin paljon helpompaa kun toinen tiesi, eikä ilmeisesti välittänyt… paljoa. No, olihan vaaleatukkainen kohtalaisen, hmm, epävaltavirtalaisen oloinen. Siis, naisten paita. Kieltämättä se näytti hyvältä Danin yllä, mitä nyt mies taisi olla laihtunut turhan paljon…

”Sellaista vai? Oh, ymmärrän. Et uskokaan kuinka hyvin ymmärrän.” Hän hymähti, koskettaen kielellään, suunsa sisällä toisen katseelta piilossa, toista kulmahammastaan. Että hän todellakin ymmärsi. Mikään ei ollut kamalampaa kuin se että joku oli saanut naarmun puolivampyyrin lähellä…

”Ei mitään kovin pahaa voi tapahtua. Et vaikuta hullulta raiskaaja-murhaajalta ja minä olen hyvin harmiton.” Bijou naurahti, ja peitti sen käteensä. Dan oli kovin suloinen, kiemurrellessaan mutta kuitenkin antautuessaan maistamaan leivosta.
Kehut saivat heti rennon, vähättelevän kädenheilautuksen.
”En kehtaisi tarjota mitään jos olisin yhtään huonompi.” Mitätöiden itsensä vanhasta tottumuksesta, tunnetta yleensä täynnä olevat silmät hetken aikaa elottomina Bijou nojautui kyynärpäidensä varaan, ja hymyili hillitysti vaaleatukkaiselle vieraalleen.

”Mutta mikä toi sinut tänne Miraan? Olisi mukava tietää pelastavan ritarini sattumalta saapumisen syyt. Ja oikeasti, jos pidät suklaasta voit ihan hyvin syödä sitä täällä. Kotini ei ole vallihauta.”

"Raiskaaja-murhaajalta?" hän oli tukehtua nauruunsa ja joutui yskimään vähän aikaa että sai henkensä kulkemaan, "Kuinka nappiin osuitkaan, sitähän minä juuri olen. Eikö se muka loista jo kilometrien päähän?" hän huomasi sitten lisäävänsä ja tuhahti huvittuneena perään. Joskus hän sitten osasi jauhaa kummallista huumorintajuaan suorastaan pisteliäänä kokonaisuutena.

Hän kohotti kulmiaan toisen vähätellässä itseään. Sitten silmät veätytyivät hetkeksi viiruiksi.
" 'Joka ei itseään rakasta ei rakasta toisiakaan' muuan ystäväni sanoi kerran. Tämä on tulkittavissa monin tavoin. Ja, kuten kenties tiedät, mikäli omaa työtään ei arvosta ei rakasta itseään, mistä pääsemmekin takaisin edelliseen", hän totesi hiljaa, rauhallisesti. Hän ei pitänyt itseinhosta. (Vaikka kokikin sitä melko usein vielä itsekin.) Oikeastaan halveksi sitä.
"Älä pakota minua saarnaamaan sinulle, Bijou", hän huokasi puistellen päätään ja tuijottaen jääteekannua ajatuksissaan.

Niin. Tosiaan. Mikä hänet toi Miraan?
"Pelastava ritari? Missä?" hän vilkuili ympärilleen kummastunutta esittäen. Huonosti esittäen. Se oli leikkiä. Suklaa ja vanilja olivat selvästi alkaneet jo vaikuttaa...
"Mitä minuun tulee, olen vain...vaeltaja etsimässä muuatta nuorukaista jonka hukkasin vuosia sitten", hän sanoi, katsellen etäisyyteen vaikka periaatteessa silmät osoittivat nyt pöytään heidän välissään. Mistäs hän tiesi, jos Dagnir vaikka käveli juuri nyt tuosta talon ohi? Hän puisteli päätään. Kuin etsisi heinää neulasuivasta.

Käsi nousi hivelemään korua vasemmassa korvassa. Se oli todistus Dagnirin läsnäolosta ja myös siitä, että tämä oli kokenut kaikenlaista ja oli saamassa tunteita takaisin rikkonaiseen sydämeensä, mutta siinä se. Sekin oli jo suuri lahja, mutta Aradan huomasi haluavansa enemmän. Jos hän ei löytäisi McGrayn poikaa ennen tämän siskoa...nuorukainen olisi yhtä kuin mennyttä.

Bijou naurahti hyväntuulisesti, peittäen suunsa samalla kädellään kuten jokaisella aikaisemmallakin kerralla – olipahan pakkomielle, kasvonilmeiden kaikenlaisen hillinnän lisäksi. Aradanilla oli selvästi kumma huumorintaju, mutta hän pystyi ymmärtämään sitä, vaikka ei itse aivan tuollaisia vitsejä veistellytkään.
”Voi ei. Kuinka sokea olenkaan.” Hän lausahti hymyillen pienesti, mennen mukaan leikkiin.

Vaaleahiuksisen silmien kavetessa tummatukka nojautui aavistuksen taaksepäin, lopettaen henkisen hihityksensäkin.
Saarnahan sieltä tuli – merkit olivat samanlaiset kuin kaikkia muita saarnoja ennen.
Mutta Danin saarna… siinä oli järkeä, ja se kuulosti enemmän ystävälliseltä neuvolta. Bijou ei kuitenkaan heti käsittänyt miksi toinen alkoi puhua itsensä rakastamisesta ja muusta. Hetken aikaa hiljaisena, silmät aavistuksen levinneinä toista tuijotettuaan hän suli hymyyn, ja sipaisi hiuksiaan.
”Anteeksi. Se… vähättely on pinttynyt tapa. Minut opetettiin siihen…” hän vaikeni, niin että tarinan jatkon saattoi tuntea ilmasta, mutta hän ei halunnut alkaa työntää melko sotkuista elämänkertaansa uuden tuttavansa kasvoille.

Onneksi Dan sai hänet taas vitsillään hymähtämään.
”Noh. Siinähän sinä olet. Autoit neitoa hädässä, joten se tekee sinusta pelastavan ritarin.” Oli Bijoun vuoro heittää pientä huumoria.

”Hukkasit…?” Bijou lausahti, kysymys hädin tuskin kuultavissa, ja hänen hiilenmustat silmänsä nauliutuivat tuohon pieneen korvakoruun, jota pidempi alkoi hipelöidä. Pieni esine, haasteellinen sellainen. Lukkosysteemiä ei pystynyt näkemään hiuksien alta, sen avaamisessa kestäisi ikuisuus – mutta piilottaminen olisi helppoa, kämmenen sisään tai sitten hihaan, jopa kaula-aukon kautta korsetinkin alle piiloon, kunhan vain olisi tarpeeksi nopea…
Intensiivisesti, silmät kuin hehkuen toista tuijottamaan jäänyt hätkähti ajatuksistaan, kohensi ryhtinsä nojasta ja siemaisi jääteetään.
Hän pakotti itsensä katsomaan poispäin tuosta korvakorusta, ettei hänen sormiaan alkaisi kuumottaa ja kädet tuntuisi levottomilta.
Ei puolivampyyri halunnut pihistää uudelta ystävältään, varsinkaan mitään millä oli selvästi tunnearvoa… Vaikka korvakoru houkuttelikin, haasteena.
”No, jos kerrot vähän ystävästäsi, voin ehkä yrittää auttaa. Jos hän on kulkenut tällä alueella olen saattanut nähdä hänet.”

"Höh", hän hymähti puheisiin pelastavasta ritarista. Hän oli saanut tarpeekseen ritarin roolista niissä kahdessa näytelmässä joissa oli sellaista pienempänä esittänyt. Ja samoin prinssin roolista joihin oli päätynyt kaiketi yhteensä kuudessa vastaavassa esityksessä.

Hän ei halunnut kerrata kokemuksiaan. Itsensä ja toisen vuoksi. Ehkä suorastaan enemmän itsensä, sillä hän ei halunnut paljastua toisen maailman kansalaiseksi - ainakaan näin pian ensitapaamisen jälkeen. Sitä paitsi asiaa oli vain kertakaikkisen vaikea selittää. Miten selität asian johon liittyy niin plajon kaikkea omituista ja niin monta erilaista ihmistä joista puolet olivat kaiken päätteeksi jo kuolleita? Ei ei, hän ei alkaisi selittää asiaa. Vaikka haluaisikin. Mitä ei halunnut.

Hänen ajatuksensa alkoivat olla suorastaan...vuotavia. Hän tiesi olevansa sulamassa. Ja se oikeastaan kauhistutti miestä, joka oli jo ehtinyt tottua kylmyyteen sydämessään.
"Dagnir...no, on hänellä toinenkin nimi - Leo - mutta hän ei käytä sitä... Dagnir Galathilion on... hmm... Hän on minua muutaman vuoden nuorempi, melkein yhtä pitkä. Hänellä on tummanruskeat, takkuisen paksut ja aika pitkät hiukset, mustanruskeat silmät ja karkeat, pitkänomaiset kasvot. Suurimman osan aikaa hänen kasvonsa ovat niin ilmeettömät että sanotaan että hänellä on naamio. Hän hallitsee tulta ja kantaa suurta sinivihreää miekkaa. Näin hänet kai tunnistaa jos ei pääse puheisiin. Ai niin, hän on hankaluusmagneetti. En yhtään ihmettelisi jos täällä olisi hänen jäljiltään jossain mustaksi palanutta maastoa", Aradan kuvaili ystäväänsä parhaansa mukaan niin, että muuttuvat seikat jäivät mainitsematta. Hän ei yhtään ihmettelisi jos tuo nuorukainen päättäisi pukeutua mustaan ja kiertää kaupungit kaukaa, vaikka se oli ollut aika päinvastoin silloin kun blondi oli viimeksi toisen tavannut.

"Olisi tietenkin hienoa jos sattuisit näkemään hänet ja - joka tosin on hankalaa - pääsisit ehkä puhumaan hänen kanssaan. Mutta tämä ei ole oikeastaan sinun asiasi ja hän on hankala ihminen. En haluaisi hankkia sinulle hankaluuksia", hän hymyili vähän surullisena. Dagnirin ajatteleminen sai hänet yleensä melkein masentumaan, mutta nyt suklaa piti hänet iloisena vaikka aivot väittivät että pitäisi olla edes vähän surullinen. Ilme tuli automaattisesti.

Sitten hän säpsähti mietteistään.
"Minä tässä vain jaarittelen itsestäni ja jostain ystävästäni jota et edes tunne. Mikset kertoisi puolestasi jotain itsestäsi?"

Bijou kuunteli, välillä nyökkäillen, Danin selityksen tästä Leosta. Rehellisesti hän ei voinut sanoa nähneensä tätä, tai ainakaan olevansa varma siitä. Mutta puhe naamiosta sai hänet hymähtämään, ja hän pystyi kuvittelemaan Danin ystävän. Se oli melko… melankolinen kuvitelma.

”Minusta on vain mukavaa olla avuksi, edes joskus.” Puolivampyyri hymähti. ”Toivottavasti löydät Leon, pian. Anteeksi jos menen henkilökohtaisuuksiin mutta vaikutat… todellakin huolehtivan hänestä.” Suruisa hymy Danin kasvoilla sai hänet sipaisemaan tämän vaaleita hiuksia, ennen kuin ehti tukahduttaa eleen. Mumisten anteeksipyynnön naisellisempi veti sitten kätensä syliinsä. Hän oli ohimennen, huomaamatta hipaissut myös korvakorua. Varastuspakkoa oli vaikea hillitä.

Tummatukka hätkähti kun Dan sitten pyysikin häntä kertomaan itsestään. Meikattu suu avautui, sulkeutui ja avautui taas kun hän oli ladella pienen, hyvin epähenkilökohtaisen ja vähättelevän selityksen mutta muuttikin mieltään. Olihan toinen kertonut melko avoimesti ystävästään ventovieraalle.
”Olen vain huono puhumisessa… Liian paljon hiljaisuutta, kun en kuitenkaan halua huutaa maailmalle olevani mies mekossa.” Bijou hymähti, punastuen hyvin kevyesti ja hipelöiden yhtä mustaa, silkinpehmeää hiussuortuvaansa.
”No, kuten varmaan arvaatkin, minä pidän leipomisesta ja ruuanlaitosta kohtuullisesti. Harpun soitto on kuitenkin lähinnä sydäntäni. Olen töissä eräässä täkäläisessä ravintolassa, soittamassa taustamusiikkia.” Puhetta työstä ja harrastuksista. Eh. Ei mitään mielenkiintoisinta kuultavaa, ja naisellisempi tunsi olonsa hyvin epävarmaksi. Hänessä ei mielestään ollut mitään mielenkiintoista, muuta kuin niitä omituisia vääristymiä joista kukaan ei varmasti halunnut kuulla…
”No, ystävistä… Olen jotenkin jäänyt ilman. Elämäni yli viisi vuotta takaperin oli hyvin… tuota… ” Mustat silmät välttelivät Dania huolellisesti, kun Bijou tajusi puheen menevän turhan huonoihin muistoihin. No, vaikeneminen herättäisi vain lisää kysymyksiä. ”… suljettua.”

Hän piti pienen tauon, siemaisten taas jääteetään, nousten sitten ylös ja vetäissen keittiön ikkunan pimennysverhon puoleenväliin ikkunaa, niin ettei häneen kohdistunut valonsädettäkään. Sitten hän istuutui jälleen, saaden sen takaisin kummittelemaan tulleen päänsärynalun katoamaan.
”No, ei minussa ole paljoa puhumista. Olen vain elänyt hiljaa, yksinäni. On jotenkin vaikeaa ottaa yhteyttä uusiin tuttaviin, kun… En vain pysty puhumaan kenellekään ennen kuin olen varma ettei tämä vihaa kummallisuuttani liikaa. ” Hän huokaisi, melkein vajoten mukavampaan asentoon tuolillaan mutta korsetin estäessä luovutti, ja hymyili Danille.

Vaikuttiko hän huolehtivalta? Blondi ei järin hätkähtänyt kosketusta, mutta koru reagoi. Se varmaan lähetti signaalin Dagnirille missä tämä sitten olikaan. Sitä ei saanut irti kuin joko kantaja itse tai hänen parinsa, mutta silti siinä oli oman tyylisensä varashälytin. Kenties varoitus parille että joku oli lähellä toista?
"Se tulee luonnostaan. Minä olen kuullut useammasta lähteestä että jos en ole prinssi valkoisella ratsulla niin sitten huolehtivainen ja kiltti isoveli, että...siinä sinulle pohtimista", virnistää.

Hän kuunteli puolestaan ja hymyili:
"Hiljaisuus on tuttua minullekin. Ei ihme että tunnuit tajuavan mistä puhuin äsken", hän hymähti ja ja nojasi käteensä. Bijou puhui harrastuksistaan ja työstään ja Aradan kuunteli ja mietti missä määrin tämän maailman ammatit erosivat edelliseten maailmojen ammateista samalla kun ajatteli asiaa ihan Bijoun kannalta.

Suljetut menneisyys? Ei mitään uutta. Hänelle ainakaan.

"Hmm. Ymmärrän. Erilaisuus ei tapaa olla arvostettua ihmisten keskuudessa. Vaikka kaikki sadut ja tarinat aina kertovat erilaisuudesta ja siitä miten hieno asia se on..." huokaa, kohottaa katseensa kattoon ja sulkee silmänsä. No niin. Hän oli selvästikin saanut jo liikaa vaniljaa. Hän oli pehmennyt kuin voi auringossa, ja hän ei edes osannut sanoa oliko se hyvä vai huono.
"Minä olen kulkenut ympäriinsä ja etsinyt uusia ystäviä avuksi ja tueksi matkoilleni. Joskus sitä nimittäin väkisinkin joutuu seikkailuihin kun seuraa hankaluusmagneettia. Minulla on pienen pieni johtolanka..." hän hipaisi korvakorua, "...että hän olisi täällä Mirassa. Tai ainakin ollut täällä jossain vaiheessa. Haluan saada kerrankin jotain aikaan! Eikö sinusta tunnu turhalta elää yksinäsi ja hiljaisuudessa? Mikä saa sinut jatkamaan elämääsi? Mistä saat voimaa jatkaa?"