//Tervetuloa mukaan kaikki, ketkä vain haluavat osallistua. Hahmoni nimittäin tarvitsee tuttuja.//

Oli pilvistä. Tosiaankin, synkät pilvet verhosivat maan, taivaan, puut ja talot. Kaiken lisäksi tuuli riepotti ohuimpien puiden vielä heiveröisiä oksia, ja isommatkin puut huojuivat tasaisesti puolelta toiselle.
Wydlaüfel nojasi kevyesti ravaavan vaalean ratsunsa kaulaa vasten, ja piti parhaansa mukaan kiinni sen silkinsileästä ja valitettavan liukkaasta harjasta. Hän oli uuvuksissa, sillä jokin oli hyökännyt hänen kimppuunsa metsässä, hänen aikoessaan leiriytyä yöksi.
Aluksi häneltä oli mennyt taju, jo ennen kuin hän oli edes ehtinyt tarttua miekkaansa. Pian hän oli kuitenkin herännyt ja huomannut olevansa tavattoman väsynyt, ja käsivarsissä oli ruhjeita, joista vuosi verta. Mistä ne olivat tulleet, sitä hän ei tiennyt. Wydlaüfel oli huomannut epämääräisiä mustia varjoja, jotka liikkuivat hänen ympärillään. Enempiä katselematta hän oli kutsunut ratsunsa Sÿtherin, ja noussut selkään niin nopeasti kuin vain oli päässyt.
Varjot olivat kieppuneet hänen ympärillään vielä Sÿtherin laukatessa pakoon, mutta pian ne olivat kadonneet samalla, kun tuuli oli kuljettanut mukanaan julmia ääniä.
Nyt sekä hän, että hänen ratsunsa olivat väsyneitä monen tunnin pakomatkan jälkeen, vaikka vauhtia olikin hidastettu.
Haavat käsivarsissa kirvelivät, ja välillä tuntui kuin näkö olisi sumentunut. Minua varmastikin vain väsyttää, ei se ole mitään vakavaa, hän koitti tolkuttaa itselleen.
Vihdoin edessä näkyi kylä, jonka Wydlaüfel arveli olevan Eané.
Hän ohjasi ratsunsa kylään, ja he kulkivat pitkin katua, jolla oli myös muutamia muita, ties minne olivat menossa. Tuuli edelleen voimakkaasti, mutta talot onneksi tarjosivat edes jonkinlaista suojaa.
Wydlaüfel heilautti oikean jalkansa ratsunsa selän yli laskeutuakseen, mutta äkkinäinen liike olisi kannattanut jättää tekemättä; häntä alkoi huimata, eikä hän voinut mitään sen tunteen painostavuudelle.
Hän tuupertui ratsunsa viereen, kadun reunaan, puisen talon viereen, ja mustat hiukset valahtivat kasvoille. Haavoihin joutui hiekkaa, mutta yltyvää kipua hän tuskin tunsi.

//Minäpä tulen sitten.//

Coureese tuhahti kiskoessaan juhlamekkoaan päälleen. Hänen ruskea mekkonsa lojui hänen vieressään maassa kuivumassa puoliksi syödyn kaninraadon vieressä. Coureese oli loytänyt jonkun metsästäjän asettaman jänisansaan juuttuneen jäniksen. Coureese oli tappanut jäniksen siihen paikkaan puremalla siltä niskan poikki ja jäystämällä ansaan tarttuneen jalan irti. Sitten hän oli jatkanut matkaansa kaluten jänistä järjestelmällisesti terävillä hampaillaan. Kun hän oli pysähtynyt joelle juomaan, oli hän huomannut tuhrineensa mekkonsa vereen. Hän oli pessyt mekon niin hyvin kuin pystyi, eli pitänyt sitä vedessä ja toivonut parasta. Tahrat olivat enimmäkseen lähteneetkin ja nyt Coureese odotteli mekkonsa kuivumista. Hänelle oli kuitenkin tullut kylmä pelkässä alushameessa, joten hän oli kaivanut juhlamekkonsa esiin ja veti sitä juuri ylleen. Kun hän oli saanut puvun aseteltua niin, että se tuntui miellyttävältä, hän söi kanin loppuun.

Syötyään hän tarkisti itsensä veriläikiltä ja kun ei niitä löytänyt, hän tunki yhä kostean perusmekkonsa laukkuunsa ja jatkoi matkaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan sijainnistraan tai missä lähin ihmiskylä sijaitsi, mutta hän oli matkatessaan huomannut ihmisten rakentelevan mielellään jokien varsille pesiään. COureese ei ymmärtänyt ihmisten halua rakentaa monikerroksisia pesiä kivestä tai puusta. Moinen oli hänestä lintujen hommaa. Kun Coureese asiaa tarkemmin ajatteli, hän tajusi, että linnut laulavat kauniista, kuten myös jotkut ihmiset. Lisäksi ihmiset ja linnut liikkuivat koko ajan ympäriinsä. Mitä enemmän Coureese asiaa mietti, sitä enemmän ihmiset alkoivat hänestä muistuttaa lintuja. Coureesen ajatukset keskeytyivät, kun hän huomasi kaupungin. Hmm, ehkä voisi olla hyvä aika ottaa nokoset yhdessä ihmisten pesistä, miksi niitä kutsutiinkaan... Ai niin, majatalossa Coureese tuumi ja ajatteli kaihoisasti pehmeitä höyhenpatjoja, joihin oli tutustunut yhdessä majatalossa joitain viikkoja sitten ja vihaisena sitä ties mitä, mikä hänet oli aamulla herättänyt. Hän oli nukkunut mukavasti, mutta oli herännyt epämiellyttävään tunteeseen, että häntä vahdittiin. Kukaan ei kuitenkaan ollut tullut esille tai hyökännyt, joten Coureese oli jatkanut matkaa. Sitten Coureese siirsi ajatuksensa nykyhetkeen, laski rahansa ja tuli siihen tulokseen, että hänellä oli varaa viettää yö majatalossa, syödä poltettua lihaa ja juoda sitä kellertävää nestettä, jota kutsuttiin siideriksi tai olueksi. Coureese ei itse ollut huomannut noiden kahden juoman mauissa huomattavaa eroa, mutta olut teki hänen mielensä nopeammin kevyen tuntuiseksi. Kuulemma sitä juomalla voi nukahtaa nopeasti... Coureese ajatteli ja päätti testata huhun sinä päivänä kävellessään kohti kaupunkia.

Päästyään kaupungin kaduille, alkoi Coureese etsiä majataloa. Ihmiset tykkäsivät pistää laattoja roikkumaan pesiensä eteen, jotta ne tunnistettaisiin. Jos laatassa oli miekka, sieltä sai aseita, jos kirja, niin kirjoja. Majataloja oli kuitenkin hankala tunnistaa laattojen perusteella, niissä kun saattaisi olla vaikka puoliksi syöty omena tai kettu. Coureese kuitenkin oletti löytäneensä majatalon, kun hän huomasi punaisen pesän, jonka laatassa oli marjaterttu. Pesän sisäänkäynnin eteen oli nukahtanut joku pitkätukkainen ihminen. Ja tietysti minun tielleni. Mokoma höyhenetön lintumies! Coureese ajatteli katsoessaan sitä. Sitten hän haistoi veren ja huomasi miehen olevan sekä haavoittunut, että nainen. Hetken mietittyään Coureese päätti, ettei voinut jättä naista siihen. "Hei meinasitko vuotaa siihen kuiviin? Herää!" hän sanoi naiselle ja hivutti punaisen pesän oven auki rahdatakseen hänet sisään. Sitten hän yritti työntää käsiään naisen kainaloiden ali rinnan päälle saadakseen hänestä hyvän otteen voidakseen vetää tämän sisään.

Wydlaüfel alkoi vähitellen taas tuntea kipua ja kirvelyä haavoissaan, ja päätä särki niin paljon, ettei hän löytänyt sopivaa sanaa sitä tunnetta kuvailemaan. Nainen ei muistanut oliko kylään saapumisesta kulunut minuutteja vai tunteja, oikeastaan se oli ihan sama, koska hän ei itse kuitenkaan jaksanut tehdä mitään.
Hän tunsi Sÿtherin läsnäolon, ja oli siitä hyvin onnellinen; hevonen oli yhä uskollinen ratsastajalleen. Wydlaüfel halusi sanoa mielummin ratsastaja kuin omistaja, koska jokaisen elollisen tuli hänen mielestään olla vapaa ja itsenäinen. Oli väärin pakottaa ketään tekemään jotakin vasten tahtoaan.
Näissä mietteissä uupunut nainen oli kuullessaan äänen:"Hei meinasitko vuotaa siihen kuiviin? Herää!"
Joku selvästikin oli huomannut hänet, ja kenties halusi oikeastikin auttaa. Hän ei ihan vielä jaksanut vastata, mutta silmänsä hän kuitenkin sai auki. Ensin kaikki oli epäselvää ja sumeaa, ja hän pelkäsi näkönsä vaurioituneen, mutta hetken kuluttua hän näkikin jo selvästi.
Joku tai jokin tarttui häneen takaata, ja alkoi raahata häntä sisälle viereiseen taloon. Kuka h**metti tuo on? Tai mikä tuo on? Ihminen? Ehei...ei voi olla, Wydlaüfel mietti. Hän ei millään jaksanut vastustella vieraan raahatessa häntä sisälle, eikä pystyisi tekemään mitään, jos tämä olikin ansa.
Nainen nosti katseensa, ja katsoi syvälle auttajansa silmiin; hän ei ollut aivan varma, mutta ilmeisesti muukalainen halusi ihan oikeasti auttaa. Kenties tämä ei olisikaan kohtalokas ansa, vihollisen kieroutunut juoni. "Sÿther...", hän sai soperrettua, mutta kasvoissa oleva syvähkö naarmu teki puhumisesta tuskallista. "Sÿther...ratsuni...veisittekö sen...", nainen jatkoi ja piti taas pienen tauon. "...veisittekö sen suojaan - turvaan...talliin tai jonnekin...?"
Hän vilkaisi vielä valkeaa hevostaan, ja antoi vieraan auttajan tehdä itselleen mitä tämä vain halusi. Olisinpa kunnossa. Vihaan toimettomuutta, tämänhetkistä kyvyttömyyttäni arvioida ihmisiä paremmin...

Coureese sai hyvän otteen naisesta ja alkoi kiskoa tätä sisään. Onneksi tämä lintunainen ei ole sellainen haarniskoitu rautalehmä, joita oli perässäni joskus ollessani vielä lohikäärme, Coureese ajatteli. Hän ei ollut kovin vahva ja nytkin hän sai vain vaivoin naisen liikkumaan, puhumattakaan, jos naisella olisi ollut yllään rautapalttoo, jota Coureese epäili jaksavansa likkuttaa vaikkei sen sisällä olisi mitään.

"Sÿther...", Coureese kuuli naisen puhuvan. Mitä? Kuka tai mikä on Sÿther? Entä jos se on jotain muuta kieltä enkä ymmärrä sanaakaan? Apua, mitä teen? Jos se käskee minua huolehtimaan omista asioistani ja jättämään hänet tähän? Tai jos se kiittääkin? Coureese panikoi ja oli jo valmiina pyytämään anteeksi, jos nainen käskisi hänen häipyä. "Sÿther...ratsuni...veisittekö sen... veisittekö sen suojaan - turvaan...talliin tai jonnekin...?" Coureese melkein huokaisi äänen helpotuksesta naisen pyytäessä häntä vain huolehtimaan hevosestaan. "Toki minä voin hänestä huolehtia. Odota hetki", Coureese sanoi naiselle ja päästi hänestä irti ajattelematta, että tämä voisi lyödä päänsä majatalon puulattiaan hänen päästäessään irti.

Coureese lähestyi hevosta rauhallisesti. Yleensä toiset eläimet eivät pitäneet lohikäärmeistä ja jotkut eläimet tunnistivat hänet jotenkin - ehkä hajun - perusteella lohikäärmeeksi, vaikka hän ihmishahmossa olikin. Hevonen kuitenkin näytti yhtä väsyneeltä ja huonokuntoiselta kuin emäntänsäkin, joten Coureese epäili hevosen alkavan hepuloida. Juuri kun Coureese pääsi kosketusetäisyydelle, hän muisti unohtaneensa katsoa onko majatalossa tallia, joten hän käveli pois hevosen luota ja etsi tallin. Se olikin helppo löytää, sillä Coureesella oli ihmishahmosta huolimatta lohikäärmeen tarkka hajuaisti ja hajun perusteella tallissa ei ollut tallirenkiä lapioimassa p**kaa pois ainakaan puoleen vuoteen, joten Coureese oli oksentaa kun hän saapui tallin viereen. Hän oli kuitenkin luvannut naiselle hoitaa tämän hevosen talliin, joten hän palasi hakemaan Sÿtheriä.

Hevonen oli päästänyt Coureesen lähelleen jo kerran, mutta Coureese ei halunnut ottaa riskiä, että hevonen pillastuisi ja iskisi hänen kasvonsa murskaksi, jos hän tulisi kosketusetäisyydelle uudestaan. Siispä hän otti vesileilinsä repustaan. Leili oli puolillaan kylmää jokivettä ja Coureese kaatoi osan sen sisällöstä ensin hevosen eteen ja lähti sitten kävelemään tallille. Jos hevonn oli yhtä huonossa kunnossa, kuin miltä näytti, sillä oli varmasti jano ja se seuraisi veden toivossa Coureesea tallille. Coureese käveli suoraan talliin ja siellä suhteellisen puhtaaseen pilttuuseen, joka oli tallin perällä. Hän pysähtyi oksentamaan tyhjään pilttuuseen matkalla. Päästyään pilttuuseen hän kaatoi loput vedet juottoaltaaseen ja asetti syöttöaltaaseen joitain nuhjaantuneita kasviksia, joita löysi muista pilttuista ja sulki pilttuun oven hevosen mentyä sinne. Sitten hän lähti takaisin hoitamaan naista kuntoon.

"Anteeksi kauheasti että jätin sinut tähän keskelle tietä!" Coureese parahti huomatessaan naisen jääneen puoliksi ulos, puoliksi sisään majatalon ovelle. "Hevosesi on nyt tallissa majatalon takana", Courese sanoi naiselle arvellen tämän yhä ajattelevan hevostaan. Sitten hän yritti tarttua uudestaan naiseen saadakseen tämän sisään. Touhutessaan Coureese ei ollut jäänyt ihmettelmään, miksi kukaan muu ei ollut auttanut naista tai miksi pilttuussa ei ollut muita hevosia.

//Otin vapauden autohitata hevosesi talliin, kun hahmosi sitä pyysi.//

Vieras, joka oli ystävällisesti auttanut Wydlaüfelia, oli jättänyt hänet hieman ikävästi majatalon ovelle, mutta tärkeintä oli, ettei hänen ihana ratsunsa joutunut vaeltelemaan kaupungissa väsyneenä ja alttiina sieppaajille, vaan oli turvallisesti tallissa. Hän ei tosiaankaan halunnut sille tapahtuvan mitään pahaa.
Ja sitten seuraavaan murheeseen, hän ajatteli vieraan taas tarttuessa häneen takaata. Asiat ovat nyt näin; joku ystävällinen...kuka tai mikä lieneekään...tuli auttamaan minua, ilmeisesti omasta tahdostaan. Mutta jättääkö hän minut tähän, oman onneni nojaan, kun saa tietää kuka ja mikä minä itse olen? Monet normaalit toimisivat tietysti niin. Kuka haluaisi auttaa ketään, joka on sukua vampyyrille? nainen pohti.
Tuon tuntemattoman auttajan viedessä Sÿtheriä talliin, oli Wydlaüfelin päänsärky lieventynyt, mutta ruhjeet olivat yhä entisellään.
"Tuota...uskoisin pystyväni kulkemaan...jo...ihan itsekin", hän sopersi hiljaa, ja ihmetteli mikä hulluus hänet oli saanut sanomaan tuon. Pelko siitä, että hän saa tietää millainen olet. Et halua hänen saavan tietää sitä, ääni hänen päässään muistutti.
Hän yritti päästä kyljelleen, aikomuksenaan nousta seisomaan, mutta päänsärky muistutti olemassaolostaan pienimmänkin liikkeen seurauksena. Hän ei kuitenkaan ollut sellainen, joka kovin helposti luovuttaisi, vaikka se välillä olisikin parempi vaihtoehto. Hän ei myöskään pitänyt siitä, että oli loukkaantuneena lähes säälittävän avuton.

//Lyhyt, mutta tuossa tilanteessa Wydlaüfelin oli kovin vaikea tehdä yhtään mitään...//

Coureese kuuli naisen puheen ja päästi hänet irti, että hän voisi nousta. "Selvä, jos kuvittelet voivasi kävellä", Coureese sanoi naiselle suoristautuessaan. Mitäs minä nyt sitten? Sain lintunaisen sisään, mutta mitä nyt? Coureese ajatteli. Naisen vammat olisi hoidettava, mutta Coureese ei osannut ensiapua. Ehkä majatalon omistaja osaisi ensiapua? Coureese keksi ja etsi katseellaan paikan omistajaa. Huoneessa ei kuitenkaan ollut ketään. "Missä h****tissä kaikki ovat?" Coureese kysyi ääneen osoittamatta kysymystä kenellekkään. "Hei, lintunainen. Mikä täällä kaupungissa on oikein menossa? Kadulla kulkee vain pari tyyppiä, tuskin sitäkään ja täällä majatalossa ei ole ketään", Coureese kysyi naiselta, jonka oletti paikalliseksi. Hän oli alkanut tulla uteliaaksi kaupungin ja naisen suhteen. Miksi nainen oli niin piestynä kadulla? kävi hänen mielessään useaan kertaan.

Sitten Coureese katsoi naista kasvoihin ja näki syvähkön naarmun tämän kasvoissa. "Tai oikeastaan parempi jos et vielä vastaa. Hoidetaan nuo vammasi ensin", Coureese sanoi ja mietti miten voisi hoitaa naisen vammat. Hän muisteli kuulleensa jonkun kiertelevän tarinankertojan kertoneen lapsille, että merirosvot kaatoivat rommia vammoihinsa puhdistaakseen ne, joten Coureese lähti etsimään rommia. Hän ei kuitenkaan erottanut rommia muista juomista, mitä huoneessa olevan tiskin takana oli, joten hän valitsi umpimähkään yhden, jossa oli viiniä ja kaatoi tynnyristä kahteen maljaan. Toisesta hän otti itse kulauksen ja meni sitten tarjoamaan toista naiselle. "Ota hörppy ja pese vammasi lopuilla", Coureese sanoi tarjotessaan maljaa naiselle.

//Eipä tuo mitään, mutta minä en sitten osaa ensiapua yhtään, joten tämä voi vaikuttaa vähän omituiselta.//

Wydlaüfel nousi varovasti ylös heti, kun vieras vain päästi hänestä irti. Näkö sumeni hetkittäin ja haavat kirvelivät edelleen, mutta hengissä hän sentään oli. Nainen hoiperteli varovasti lähemmäs seinää, ja otti siitä tukea. Myös hän huomasi, että huone jossa he olivat, oli tyhjillään - heitä kahta tietysti lukuunottamatta - ja kenties koko talosta ei löytyisi ketään. Vieras kysyi muutaman erikoisen kysymyksen, eikä hän todellakaan osannut vastata niihin, ja huokaisi helpotuksesta kun häntä ei edes pyydetty niin tekemään.

Vieras nainen lähti yhtäkkiä jonnekin, muttei viipynyt kauan, kun jo toikin mukanaan pari maljaa, joissa oli nestettä, jota Wydlaüfel ei aluksi kyennyt tunnistamaan. Toista maljaa tämä tarjosi hänelle, ja hän otti sen kiitollisena vastaan. Nainen tunnisti juoman nyt viiniksi, juomaksi jota monet ihmiset joivat, jotkut kuuleman mukaan liikaakin. Vaikka hän olikin suurelta osalta ihminen, tätä juomaa hän ei ollut koskaan maistanut; purojen ja lähteiden vedet olivat hänelle huomattavasti tutumpaa juotavaa. Silti, hänellä oli niin kova jano, että olisi juonut melkein mitä vain jotta se vihdoin sammuisi. Mutta kun vieras kehotti pesemään haavat sillä, hän tarkasti juoman uudelleen. Viiniä, se ei ollut muuttunut miksikään. Hän otti pienen kulauksen, ja oli entistäkin varmempi. Viiniä. Hän katsoi toista naista kummeksuen; hän ei koskaan ollut kuullut, että viinillä hoidettaisiin haavoja. Normaalisti hän puhdisti haavat puhtaimmalla vedellä mitä löysi ja kääri ympärille puhtaan liinan. Nyt oli kuitenkin ollut liian kiire, ja hän oli ollut liian huonossa kunnossa tehdäkseen noita toimenpiteitä.

Epäilyksistään huolimatta hän laahusti seinänviertä pitkin, ja istahti pitkähkön pöydän vierelle, puiselle ja hieman keinuvalle penkille. Wydlaüfel joi viiniä vielä toisen kulauksen ja kaatoi juomaa kämmenelleen. Hän katsahti vielä kerran vieraaseen kuin varmistaakseen, ettei tämä ollut tahallaan antanut hänelle vääriä ohjeita, ja koittanut vain pahentaa tilannetta. Keneltäkään muulta ei kuitenkaan neuvoja kuuluisi, joten nainen vei kämmenensä toisessa käsivarressa sijaitsevan haavan päälle, ja valuutti viiniä haavaan. Se sattui ja kirveli, mutta hän ei osannut sanoa oliko tunne vahvempi kuin aiemmin. "Te...teettekö te...onko teillä oikeasti tapana hoitaa haavat näin?" hän kysyi vieraaseen katsoen, kulmiaan kurtistaen. Sattui. Kirveli. Jomotti. Viilsi.

Coureese istahti pöydänreunalle naisen viereen siemailemaan viiniään. Maku ei ollut hyvä, mutta hänellä ei ollut enää vettä, hän oli antanut kaiken naisen hevoselle. Kun nainen katsoi häntä, hän hymyili tälle paljastaen vahingossa hampaansa. Lohikäärmeiden keskuudessa hampaiden paljastusta pidettiin uhkauksena ja Coureese peitti kämmenellä suunsa automaattisesti tämän tajutessaan. Coureese kyllä tiesi, ettei hymyily ollut uhkaus ihmisten keskuudessa, mutta Coureesen hampaat olivat ennenkin herättäneet huonoja ajatuksia hänen rodustaan. Huolimatta Coureesen ihmisruumiista, hänen hampaansa olivat kaikki teräviä ja neulamaisia, joilla oli helppo repiä liha luiden ympäriltä. Lohikäärmeelle ne olivat luonnolliset, mutta ihmisenä häntä pidettiin vampyyrinä. Coureese ei voinut ymmärtää tätä käsitystä, hän ei ollut vielä koskaan nähnyt vampyyriä. Kyllä hän niistä oli kuullut, ne kuulemma imivät verta hampaillaan.

"Te...teettekö te...onko teillä oikeasti tapana hoitaa haavat näin?" Coureese hätkähti ja oli pudota pöydältä. Hän oli antanut mielensä harhailla ja oli unohtanut naisen vieressään. "Mitä? Eikö se auta yhtään? Minä... minulla ei ole kokemusta näissä asioissa. En minä osaa ensiapua. Merimiehet kuulemma pesevät vammansa rommilla, mutta minä en löytänyt rommia tuolta tiskin takaa, joten ajattelin minkä tahansa alkoholin tekevän tempun", Coureese puolusti nopeasti itseään ja valintaansa, "Eikä kukaan minun kimppuuni kävisikään. Ei minun tarvitse osata vammojen hoitoa", hän vielä lisäsi muistaessaan olevansa sentään lohikäärme ja että hänen edessään oli vain pahainen ihminen. Hän tarttui maljaansa ja huomasi sen olevan tyhjä. Sitten hän huomasi mekkonsa olevan märkä ja hän tajusi kummonneensa viininsä pöydälle hätkähtäessään naisen yllättäen puhuessa. "S****na, nyt likasin tämänkin!" Coureese kirosi ja penkoi laukustaan esiin vastapestyn kaapunsa. Se oli vielä kostea ja ihan rypyssä, koska Coureese oli vain tunkenut sen laukkuunsa, mutta se oli sentään puhdas. Että minä inhoan näitä vaatteita! Miksi ihmiset käyttävät näitä? hän ajatteli riisuutuessaan. Samalla hän muisteli kuinka lohikäärmeenä ei tarvinnut välittää kastumisesta tai jos vaikka hampaista roikkui lihakimpaleita päivällisen jäljiltä. Nyt hänen täytyi vaihtaa vaatteita melkein aina kun hän söi. Hänen täytyi myös tarkistaa, ettei hänen tukassaan olisi ollut verta. Kuivuessa veri liimaisi hiukset yhteen ja niitä oli ikävä erotella.

Kun hän sai kaavun päälleen -väärin päin- hän kysyi toiselta naiselta: "Kukas sinä muuten olet?"

//Aredlóa ilmoitti ettei ehdi enää pelaamaan tätä, joten saa lukita.//