Kilil puri huulta sepän puhdistaessa hänen vammaansa. Oli hänellä ennenkin vammoja ollut, mutta silti niiden puhdistaminen teki aina kipeää. Hän oli kerran miettinyt miksi vammat täytyi puhdistaa ja oli saanut vastauksen, kun yksi nuori hurjapää jätti vamman olkapäässä pesemättä ja vamma tulehtui tapaen pojan. Kun seppä sai vamman puhditettua ja sidottua, kiitti Kilil tätä. Ei ehkä kovin lämpimästi, mutta kiitti silti. ”En ole parantaja, mutta olen nähnyt sen verran paljon haavoja ammattini vuoksi, että voin sanoa ettei sinun kannata rasittaa tuota jalkaa vähään aikaan”, sepän sanat saivat Kililin mietteliääksi. Hän ei voinut välttää rasitusta ammattinsa takia ja jos hän joutuisi pakenemaan lainvalvojia, jalka rasittuisi varmasti paljon.

”Anteeksi, kun utelen, mutta haluaisin tietää mitä te kumpikin teette täällä. Tai siis mikä toi teidät Miraan.” Taas seppä yllätti Kililin. Kililin teki mieli käskeä seppää huolehtimaan omista asioistaan, mutta hän ei voinut vastata niin töykeästi miehelle, joka oli juuri hoitanut hänen vammansa. "Minä olen täällä ammattini puolesta. Sain kuitenkin työni jo hoidettua ja ajattelin lähteä pian kaupungista", hän vastasi. "Osaisitteko muuten sanoa lähtisikö kaupungista laivaa tai karavaania jonka mukana voisin lähteä? Suunnalla ei ole niin väliä", hän lisäsi keksiessään että pääsisi niin helposti pois kaupungista rasittamatta jalkaansa.

Morfi haukahti iloisena, kuin olisi ymmärtänyt tuona sesepän sanat, ja rynnisti sisälle mutta hidasti vauhtiaan ovella.
"Se 'koira' on muuten Morfi."
Tristan sanoi ja asteli itsekkin peremmälle, eikä ollut lainkaan tyytyväinen siihen, että oli ahtaassa tilassa. Syy ahdistuneisuuteen oli se, että Trist pelkäsi tiputtelevansa tavaroita kun kuvitteli itsestään liijkoja. Juuri ennen kysymystä oli mies ehtinyt istumaan jonkin näköiselle tuolille.
"En tee täällä mitään, mieluiten olisin jossakin missä ei ole muita olentoja tungokseen asti."
Mies vastasi ja nojasi tuolinselkänojaan kämmenillään. Miksi pitäisi antaa täydentävämpi vastaus. Kililin vastaus sai Tristanin mietteliääksi.

"Minä olen täällä ammattini puolesta. Sain kuitenkin työni jo hoidettua ja ajattelin lähteä pian kaupungista. Osaisitteko muuten sanoa lähtisikö kaupungista laivaa tai karavaania jonka mukana voisin lähteä? Suunnalla ei ole niin väliä"
Kililin vastaus sai Leithin epäilemään, että tämä oli tehnyt täällä jotain rikollista ja joutui siksi pakenemaan. Se selittäisi myös tämän vamman.
”Ai, hei Morfi”, hän sanoi koiralle ja silitti tämän päätä hymyillen iloisesti.
"En tee täällä mitään, mieluiten olisin jossakin missä ei ole muita olentoja tungokseen asti."
”Ymmärrän sen hyvin. Jos olisin sinun tilanteessasi ajattelisin varmaan samoin, mutta täällä kauppa pyörii kuitenkin suhteellisen hyvin väkimäärän huomioon ottaen”, Leith hymyili tällä kertaa Tristanin suuntaan ja istahti sitten itsekin tuolille.
”Haluatteko jotain juotavaa?”

"En tee täällä mitään, mieluiten olisin jossakin missä ei ole muita olentoja tungokseen asti." Kilil ei ymmärtänyt toisen haltian vastausta. Olihan hän sokea, mutta kyky, jota hän käytti ympäristön tutkimiseen vaikutti täydelliseltä korjaukselta asiaan. Riippuen kyvyn käyttöaluuesta Kilil keksi useita kättötapoja haltian 'kyvylle'. Suostuisikohan hän opettamaan tuon minulle? Kilil mietti ja naputteli tuoliaan sormillaan.

Sitten Kililin katse osui Morfia silittelevään seppään. Hän tunsi olonsa hetken haikeaksi ja mietti jos hänenkin pitäisi hankkia lemmikki. Ei koiraa, ehkä matkijalintu. Kilil oli nähnyt niitä joskus ja ne olivat vaikuttaneet veikeiltä toistellessaan kuulemiaan asioita. Sitten hän tajusi etteivät sellaiset ajatukset olleet yhtään hänelle sopivia ja ravisti itsensä takaisin todellisuuteen, kuullen juuri sopivasti sepän kysyvän: ”Haluatteko jotain juotavaa?" Kilil mietti asiaa hetken ja päätti jättää väliin. Tänään oli tapahtunut niin monta omituista asiaa, että jos hän olisi pyytäny sepältä vettä, olisi tämä varmaan puristanut sitä kivestä. "Ei kiitos", hän sanoi sepälle ja kääntyi sitten kohti toista haltiaa. Hän ei vielä sanonut mitään, mutta hän katsoi tarkasti miestä ja toivoi saavansa jonkinlaisen käsityksen siitä, miten mies kykyään käytti.

Hänen mietteensä keskeytyivät, kun yhtäkkiä kuului ukkosenjyrähdys. Kilil säikähti taas äkillistä ääntä niin, että oli pompata pystyyn tuoliltaan. Tällä kertaa hän kuitenkin hillitsi itsensä, muistaen miten viimeksi oli käynyt. "Tuo taitaa olla aika lähellä", hän sanoi ja arvioi päässään etäisyydeksi muutaman kilometrin, vaikka se saattaisi hyvinkin olla kauempana, sillä ainakaan hän ei ollut huomannut välähdystä.

Iloisena koira heilutti häntäänsä jääden istumaan rapsuttajan vierelle. Huulilla tuolla sekarotuisella oli hymy, aivan varmasti se hymyili. Tristan anurahti mielessään, Morfista saisi hyvän ystävän kahdella helpolal konstilla. Rapsuta ja ruoki, sitten koria olisi ystävällinen jokaiselle. Toki jos se pistettiin vartiointi tehtäviin, niin silloin se oli täysin erilainen. Kuten silloin kerran..

Mietteistään haltija palautui maailmaan kun tuo seppä tarjosi juotavaa, ja Kilil ei sitä huolinut.
"Ei kiitos, minulla on omat juomiset."
Vastasi mieshaltija ja tunsi kohta 'kuudennen aistinsa' heräävän. Joku tuijotti, ja sitten pää kääntyi katsomaan oletettuun suuntaan. Kukapas muukan siellä katseli, kuin Kilil. Juuri ennen jyrähdystä Trist puhui.
"Vaikka tämä rätti onkin silmilläni, näen mitä teet."
Ääni ei todellakaan ollut mikään ilkeä, sellanen arkipäiväisen totamuksen kuuloinen.

Kumpikin vieras kieltäytyi juotavasta ja Leith kohotti olkiaan. Eipä siinä mitään jos vieraanvaraisuus ei kelvannut. Mies haukotteli ja sulki hetkeksi silmänsä. Ne kuitenkin rävähtivät auki jyrähdyksen kuuluessa. Hetken kuluttua rupesi satamaan kaatamalla ja mies katsoi kaipaavasti ulos.
”Suottehan anteeksi hetkisen”, hän sanoi ja käveli ovelle ja siitä ulos. Sinihipiäinen seisoi sateessa kädet levällään ja suu hymyssä. Hän ei ollut pitkään aikaan ollut kunnon myrskyssä. Hänen vartalonsa imi vettä itseensä ja mies tunsi olonsa hetki hetkeltä vahvemmaksi. Voima aivan virtasi hänen lävitseen ja hän nauroi onnellisena.

"Vaikka tämä rätti onkin silmilläni, näen mitä teet." Kilil virnisti huivinsa takana omalle tyhmyydelleen. Tietysti haltia huomasi, että hän tuijotti. "Tiedän ja kerronpa sinulle yhden asian. Minä olen nähnyt kuinka summoni kutsutaan, enkä usko että kovin moni on sitä nähnyt. Tuollaista kykyä kuin sinulla on, en ole vielä koskaan nähnyt, joten kerroppa mistä opit sen", hän sanoi toiselle.

Kun seppä oli lähtenyt ulos, Kilil nousi ja vilkaisi ikkunasta mitä tämä meni tekemään. Hän näki sepän seisovan sateessa kädet levällään ja hän tuntui jollain käsittämättömällä tapaa onnelliselta. Tuosta ei nyt ota selvää. Mitä se meinaa? hän ajatteli ja istahti takaisin tuolilleen. Hetken kuluttua hän otti esiin miekan, jonka oli lainannut Leithin kaupasta ja alkoi tasapainotella sitä kämmenellään aikansa kuluksi.

Tuon 'murhaajan' virnistystä ei Tristan kyennyt huomaamaan, jollei olisi oikein kunnolla keskittynyt. Toki haltija aisti pienen nolouden tuosta toisesta olennosta, mutta ei muuta. Toki miehen astimisnäkö oli aika hyvä sokealle olennolle joka kykenee magiaan, mutta ei Trist kyennyt lukemaan, kirjoittamaan kunnolla tai näkemään kunnolla liikkuvia asioita. Siksi kävellessä mies kompasteli, kun itse liikkui eikä maata kunnolla nähnyt, sitä vartren haltijalla oli Morfi-koira.

Nyt oli Jääkatseen vuoro olla huvittunut, mitä tuo oikein houraili? Eikö se ollut jo selvää? No oman luonteensa mukaan toimien Tristan vastasi kuitenkin ystävällisesti.
"Oleppa itse likemmälti se nelisensataa vuotta sokeana, niin kai siinä nyt huonommallakin Haltijalla alkaa magia jylläämään. En opetellut taitoani, enkä sitä varten mitään 'maksanut', se vain.. tuli."
Tristan sanoi, ja aisti että huoneesta poistu joku, hajusta päätellen se seppä. Enemmän Trist kuitenkin käytti hajua, kuuloa ja tuntoa, kun omaperäistä seitsemättä aistiaan.

Leith asteli hetken kuluttua takaisin sisälle ja hymyili toisille istahtaen sitten yhdelle vapaista tuoleista.
”No, mikäs on tilanne täällä?” hän kysäisi ja hymyili hieman kummankin vieraansa suuntaan. Haukotus karkasi miehen huulilta. Hän ei edes tiennyt miksi oli kutsunut nämä kaksi kotiinsa. Hänen olonsa tuntui kertakaikkisen typerältä ja hänen olisi tehnyt mieli häätää toiset pois. Yllättäen hänelle oli tullut nimittäin halu olla yksin, mutta eihän hän niin epäkohteliaaksi heittäytyisi, että käskisi muut vesisateeseen.

//Joo sori, kun kesti. Oli inspiraatio hukassa.\\

//Sitä sattuu.//

"Jaa", Kilil sanoi pettyneenä sokean kerrottua kyvystään. Hän oli odottanut jotain hienompaa. "Kyllähän sinä siitä sitten jotain maksoit, jos olet sokea", hän sanoi hetken asiaa mietittyään. Vaihto tuskin oli tahallinen, mutta Kililin mielestä se oli ihan sama. Mies oli menettänyt näkökykynsä maksuna aistimiskyvystä. Tämä oli Kililin mielipide asiasta ja siinä hän pysyi.

Kun seppä tuli paikalle, päätti Kilil kysyä mieltään jo jonkin aikaa painaneen asian, mutta juuri kun hän oli kysymässä, esitti seppä oman kysymyksensä. "Eipä mitään erikoista. Kevytä jutustelua vain koskien..., hmm, toistemme taitoja", Kilil vastasi sepälle. "Olenpa tässä muuten miettinyt yhtä asiaa. Nuo sinun vesitemppusi, lattian pesu ja haavan puhdistus. Oletko vesielementalisti vai onko joku muu asia kyseessä? Mietinpähän vain, että vesielementalisti aseseppänä on vähän kummallinen ajatus", Kilil kysyi asesepältä. "Eikö sinustakin?" Viimeinen kysymys oli suunnattu sokealle.

"Ei se ihan noin mennyt.."
Tristan sanoi Kilille, ja tuota alkoi pikkuhiljaa ärsyttämään koko olento. Murhaaja mikä murhaaja, ei murhaaja muutu.
"Enkä ole näköäni menettänyt. Läheiseni pelkäsivät että murhaan heidät katseellani, kuten oli käynyt parille henkilölle, joten saan olla sokeana niin kauan kunnes opin hallitsemaan oman voimani. Tämä liina on lumottu, joten siksi en saa sitä pois silmiltäni itse. Etkä saa sinäkään, voit vaikka kokeilla."

"Turha hankkia puolulaista, olen puolueeton. Toki asia kiinnostaa.."
Trist vastasi ja nousi seisomaan. Kuunneltuaan vastauksen mies sanoi:
"Olen etevä huomaamaan muutoksia olennoissa, joten vaikuttaa siltä, että seuramme ei ole enää toivottua. Joten taidan lähteä tuon Morfini kanssa."
Samantien koir anousi seisomaan, tuki kuononsa isannän sormenpäihin ja kaksikko häipyi ovesta hyvästeltyään. Sade ei tristania haitannut.

//kiits pelistä//