Remina katseli Novan kasvoja jotenkin etäisen kiinnostuneena, katseli ja kuunteli tämän puhetta. Hän hymähti hieman.
"Onneksi minun ei tarvitse miettiä, pitääkö tuli minusta vai ei..." hän mutisi ja siemaisi siideristään uudemman kerran. Hän katseli hetken ympärilleen, miettien miltä tuntuisi todellakin olla töissä tällaisessa paikassa. Hän arveli. että jos asiakkaat olisivat vähänkin sellaisia kuin tuo äskeinen naikkonen, hänen pinnansa palaisi alta aikayksikön ja kohta kahvila olisi ilman asiakkaita. Oli Nova vetonaulana tai ei...

"Milloin oikein pääset pois töistä?" hän kysäisi kuin ohimennen.
"Ja kuinka monta tuntia täällä pitäisi ylipäätään tehdä töitä, jos vaikka sattuisinkin innostumaan työpaikasta?" hän jatkoi ja hymähti. Hän ei uskonut itsekään, että todella alkaisi työskennellä tällaisessa työssä. Hänen pinnansa ei yksinkertaisesti kestäisi. Ei sellaisia asiakkaita, kuin tuo äskeinen naikkonen. Ei kirkuvia kakaroita tai teinityttöjä, jotka kuvittelivat olevansa maailman napoja tai muuta yhtä kiehtovaa. Ajatuskin puistatti.

((anteeksi kun kesti vastata...x_x toi työ on jotenkin väsyttävää...))

"Niinpä kai." Nova hymähti, kuullessaan Reminan mutinan. Hän hymyili laiskasti, ja tarkkaili kahvilaa. Ei, kukaan ei ollut valmistautumassa lähtemään, eikä kadulla kävelevistä muutamista kukaan vaikuttanut olevan tulossa. No, Frederikassa ei yleensäkään ollut kamalan kiireistä. Vaikka pääkatu oli ihan lähellä, itseasiassa kujan päässä, täällä ei liikkunut enää edes sen vertaa väkeä. Toisaalta se oli hyvä, sillä kahdestaan liikettä pyörittäessä ei toivonutkaan aivan mahdottomia väkijoukkoja paikalle.

Dahlia ilmestyi portaisiin vievään oviaukkoon, ja hymyili Novalle, näyttäen peukalollaan sen perinteisen 'kaikki ok' -merkin. Haltiamies nyökkäsi, ja kääntyi Reminan puoleen.
"Se vaihtelee." Hän kohautti harteitaan. "Joskus siivoan pöytiä yömyöhälläkin. Tällä kertaa... aika pian." Vaaleatukkainen haltianainen oli jo ottanut ohjat käsiinsä, ja vilkaisi aina silloin tällöin merkitsevästi Novaan, kuin kehottaen tätäkin tekemään jotain, mutta ne katseet kävivät harvemmiksi.
"... riippuu kuinka paljon haluaisit palkkaa. Dahlia sanoi maksavansa tuntien mukaan. Ei kuitenkaan kymmentä enempää per päivä."

//Ei se mitään. Eihän meillä ole mitään kiirettä ^^ *lähettää mielikuvitussuklaamuffineja että Shai jaksaisi työtään*//

Remina kuunteli miettiväisen oloisena Novan puhetta, aivan kuin todella harkitsisi työpaikan hakua. Hän ei kuitenkaan ollut siitä millään lailla innostunut. Tällainen työ ei vain sopinut hänelle lainkaan.

"Vai niin..." hän sanoi, ottaen taas siemauksen siideristään.
"Miten täällä jaksaisi kymmentä tuntia olla?" hänen kulmansa kohosivat epäuskoisesti kysymyksen myötä. Hän ei todellakaan osannut kuvitella olevansa tässä paikassa kymmentä tuntia töissä. Ei niin millään. Ei hän niin epätoivoinen rahan suhteen vielä ollut, vaikka tarvitsikin töitä.

"Hmm... paljonko on sitten tuntipalkka?" hän kysyi kuitenkin, vaikka ei uskonut hakevansa paikkaa. Hyvä kun hän kestäisi edes yhden kokonaisen tunnin, jos asiakkaat olivat sellaisia, joista hän ei pitänyt. Hän katseli Novaa kulmainsa alta ja mietti, miten toinen oikein jaksoi olla täällä.

((*ottaa vastaan muffinit* hihiiii n.n *jaksaa nyt paremmin*))

Pilvenhattaroita ajelehti eteenpäin taivaalla, kuuman ja tukahduttavan kuuman tuulen ajamina. Ilma alkoi tuntua painostavalta, ja tummien pilvien rintama alkoi lähestyä helteessä hitaasti käyvää kaupunkia.

Nova ei tätä huomannut, vaan sen sijaan tarkkaili vähäeleisen kiinnostuneesti Reminaa, tämän eleitä ja vastauksia. Tämä ei tainnut pitää kahvilaa kovin mukavana työpaikkana, ja haltiamies kohautti olkapäitään.
"Mukavan rauhallista."

Toisaalla Dahlia oli ottanut tilanteen kokonaan hallintaansa, nyt kun tämän päivän ruuhka-aika vaikutti loppuneen. Nova vilkaisi tätä kysyvästi, ja hetken kiukkuisen katseen jälkeen nainen nyökkäsi hymyillen.
"Se menee siellä 15 galdin kieppeillä, riippuu mitä tarkalleen tekisit." Mustatukka pyyhkäisi pienen hikikerroksen pois otsaltaan kätensä nauhoihin, ja katsahti naisen vihreisiin silmiin hymyillen unisesti.
"Kauan olet ollut täällä? Tahdotko esittelykierroksen?" Yksi pieni, sinertävä perhonen asettui istumaan Novan hartialle. Hän olisi vapaa lähtemään, koska Dahlia pärjäisi kyllä yksikseen pari tuntia. Ehkä hän saisi Reminan muuttamaan vastentahtoisen suuntautumisensa kahvilassa työskentelyä kohtaan - toisaalta haltiamies ei oikein jaksanut välittää, vaikkei tämä sitä muuttaisikaan. Remina oli kyllä omalla tavallaan mukavaa seuraa, eikä hänellä olisi mitään vastaansanomista naisen kanssa työskentelystä.

//En hallitse noita rahoja oikein kunnolla, sanothan jos tuntipalkka on liian kämäinen...? *meinaa nukahtaa pystyyn*//

((hmm...en miekään niitä niin hyvin hallitse...mutta tuo kuulostaa aika mukavalta tuntipalkalta, kun miettii, että joku yö jossain halvassa hotellissa maksaa suurin piirtein saman verran.))

Remina nyökäytti hieman päätään ja mietti hetken. Hänen kulmansa kohosivat toisen sanoessa palkan suuruuden. Jos hän jaksaisi tehdä töitä vaikka pari kolmekin tuntia, hän saisi yösijan lisäksi vielä ruoka- ja juomarahaakin. Ja hän tarvitsi myös matkarahaa. Hän halusi pois tältä pikkusaarelta takaisin mantereelle, mutta ei halunnut tuhlata voimiaan siirtääkseen itsensä sinne taikuuden avulle. Sellainen oli hyvin rasittavaa, jopa vaarallistakin, jos sitä ei hallinnut täysin.

"Tuohan on aika kohtuullinen palkka. Siis tunnista..." hän sanoi ja jokin välähti hänen silmissään. Kenties rahanhimo. Hänen kulmansa kohosivat taas hieman, kun toinen kysyi kysymyksensä häneltä. Vino hymy kohosi hänen kasvoilleen hetkeksi.

"Olen ollut täällä jo parisen päivää ja kyllästynyt totaalisesti", hän sanoi. "Tai ehkä en vain tiedä, missä kaikki mielenkiintoiset paikat täällä oikein ovat..." Hän kulautti siiderin kurkustaan alas ja katsoi Novaa täysin valmiina lähtemään.
"Voisin ehkäpä jonkinlaisen kierroksen haluta", hän sanoi tuskin lainkaan hymyillen, mutta sävy oli kuitenkin ystävällinen ja jokseenkin kiinnostunut.

Nova huomasi Reminan ilmeen muutoksen tämän kuullessaan palkasta. Hän nyökytteli tämän toteamukselle; palkka oli mitä oli, sillä yritys oli yllättävän tuottava eivätkä haltiat halunneet elää sen kummemmin kuin tekivät, joten säästöjä oli kertynyt melko mukavasti.

Hän ei tiennyt miten vino hymy olisi pitänyt ottaa, joten ei reagoinut siihen oikein mitenkään. Eihän hän muutenkaan reagoinut paljoa mihinkään. Novasta oli kuitenkin hauska seurailla Reminan ilmeitä ja eleitä. Ne poikkesivat niistä, joita hän näki asiakkaiden kasvoilla. Ei yhtä sokerikuorrutettuja.
Hän kohautti olkiaan naisen totemukselle tylsistymisestä.
”Rauhallinen paikka.” Nova hymyili, kuin sanoen että hänelle se kyllä sopi, ja hän piti myös siitä että Remina vaikutti pitävän menevämmistä kaupungeista.
”Se tekee viisi galdia. Ensimmäinen juomasi.” Unisenoloinen nyökkäys kassakonetta kohti, jonka Dahlia oli hetkeksi jättänyt yksinään, ja haltiamies asteli sen luo. Hän käytti tilaisuuden hyväksi, ja kirjoitti muistilapulle lähteneensä, pyöreällä käsialallaan.

Remina katsoi Novaa ensin tajuamatta heti, mitä viittä galdia toinen tarkoitti.
"Ai niin", hän tuhahti sitten ja kaivoi esille viisi yhden galdin kolikkoa ja ojensi ne Novalle.
"Siinä on", hän sanoi eikä hymy edes häivähtänyt hänen kasvoillaan hänen antaessaan rahat miehelle. Hän vilkaisi syrjäsilmällä ympärilleen ja nousi seisomaan, venytellen hieman.

"Mennäänkö sitten?" hän kysyi ja lähti muuta sanomatta jo astelemaan kohti ovea, viitsimättä sanoa Dahlialle mitään hyvästien tapaista. Ajatus ei edes käynyt hänen mielessään. Hän pääsi kadulle ja kääntyi siellä vasta katsomaan, oliko Nova tulossa jo vai ei.

Nova hoiti Reminan maksun kassakoneeseen, ojensi pöydällä olevan kukkakimpin asentoa maljakossa ja hapuili katseellaan tuota punaraitahiuksista naista. Tämä oli jo kadulla, ja hiljaa hymähtäen haltiamies asteli naisen luo, heilautettuaan laiskasti kättään Dahlialle. Ei tuo touhukas vaaleatukka tainnut sitä edes huomata, mutta laiska haltia koki tavallaan velvollisuudekseen huomioida tämän.
Kuka tietäisi missä hän olisi tai mitä tekisi ilman tätä.

”En ole paras turistiopas mutta…” Nova hymähti, hieraisten silmiään pyöräyttäen samalla päätään saaden venytettyä lihaksiaan hieman. Päänravistus joka sai korvakorut kilisemään ja syvä hengähdys, ja sitten mies vaikuttikin olevan lähes yhtä hereillä kuin silloin kun Dahlia oli kaatunut.

Hän hymyili Reminalle, lähtien astelemaan hidasta, rauhallista vauhtia eteenpäin kadulla – pääkadulta poispäin.
”Tuolla on pääkatu… Mutta siellä on aina kamala ruuhka. Ja meteliä. Ei hyvä nukkumispaikka, vaikka yhden vaatekaupan kulmalla on todella mukavat rappuset. Mutta sain hedelmäkorillisen päälleni kun joku kompastui…” Mies kohautti harteitaan, kasvoillaan uneliaan nuokkuva ilme.
”Siellä on muutamia mukavia kauppoja, mutta ne kannattaa koluta yksin…”

Katua eteenpäin, ja risteyksestä vasemmalle. Isot puut kurottelivat puutarhoista varjostamaan kivetystä, ja valkoiset rakennukset olivat matalia, isoilla avonaisilla ikkunoilla. Pikkuinen ihmistyttö juoksi ohi letit pomppien, seurassaan varmaankin vanhempi mutta saman ikäisen näköinen haltia.
Nova heilautti kättään kaaressa, viitaten koko katuun.
”Paljon lapsiperheitä täälläpäin… Mutta tämä on nopein reitti kahteen mielipaikkaani. Niihin mielipaikkoihin, joissa en nuku.”

//Minulla ei ole mitään selitystä kamalalle kestämiselle. Muuta kuin se että Nova ärsytti suunnattomasti... mutta nyt taisin löytää rakkauteni häneen uudestaan ^^ ehkä.//

Remina katseli Novaa kulmainsa alta tämän tullessa hänen luokseen. Toisen käsi heilahti hyvästiksi Dahlian suuntaan, mutta ei tuo näyttänyt edes huomaavan. Miten joku jaksoi vain tehdä töitä koko ajan? Hän ei käsittänyt sitä. Varsinkin, jos se tarkoitti muun ympäristön unohtamista, se tuskin olisi käynyt hänelle. Hän kohautti olkiaan ja katsahti Novaa, kun tämä viimein oli hänen vierellään.

"Niin no, en minä olekaan aivan turisti, vaikka en täällä asukaan", hän kommentoi lampsiessaan hyvinkin epänaismaisesti miehen vierellä. Hän kuunteli toisen selostusta pääkadusta ja tuli mielessään tulokseen, ettei mielellään menisi sinne. Ei ainakaan nukkumaan. Kaduilla nukkumista ei oltu tehty lainkaan häntä varten. Hän tunsi olonsa turvattomaksi missä tahansa vieraassa paikassa eikä yleensä antanut valppautensa pettää omassa kotonaankaan. Hänen huoneensa ympärillä oli miltei aina jonkinmoinen suojataika.

Remina tunsi silmissään ikään kuin nykivän jonkin, kun kaksi lasta juoksi heidän ohitseen. Hänen olisi oikeastaan tehnyt mieli vetää tuota lettipäätä hiuksista, mutta ei hän niin lapsellinen ollut omasta mielestään, että olisi todella mennyt tekemään sen. Yhtä lapsellista olisi ollut vaikka sytyttää nuo letit tuleen, joten senkin hän pidättäytyi tekemästä.

Eli en ole niin ilkeä... Hän sanoi itselleen ajatuksissaan ja hymyili hieman pirullisesti katsahtaessaan Novaan. Hän päätti jättää huulillaan polttelevat kommentit lapsiperheistä sanomatta.

"Ai onko sellaisiakin paikkoja, joissa et nuku?" hän kommentoi kiusoittelevaan sävyyn. Vino hymy sai hänen kasvonsa näyttämään hieman elävämmiltä kuin mitä ne normaalisti olivat.

((eipä tuo mitään...itselläkin kesti hieman. :3))

”Kyllä, niitä on. Nukkuminen on aliarvostettu nautinto, mutta… täytyyhän elämään muutenkin perehtyä”, Nova vastasi, leikillisesti hymyillen. Hän oli huomannut, miten Reminan käytös vihjasi, että nainen oli kiltimmällä päällä kuin yleensä. Eihän mikään äidin pikku kultamussukka osaisi hymyillä edes vahingossa tuollaisella tavalla, eihän?

Haltia askelsi rauhallisesti eteenpäin leppoisaa katua, kiinnittämättä paljoa huomiota harvoihin ulkona olijoihin. Sillä helteellä oli parasta pysyä varjossa, mieluiten jonkin juotavan kanssa.
”Pidätkö uhkapeleistä?” Kysymys tuli ulos viattomana kuin mikäkin, vaikka virnistys pakotti tietään toiseen suupieleen. ”Kukkotappeluista… ja muista.” Nova oli melkein alkanut selitellä pidemmin, mainita satunnaiset ihmisten väliset ottelut ja todeta miten itse aina huijasi rahaa itselleen kovakuoriaisten tappeluuttamisessa. Mutta tulihan se laiskuus sieltä, ja mies lyhensi puhettaan taasen roimasti.
Remina saisi itse nähdä hänen harrastuksensa piirteet, jos halusi.

Remina hymähti hieman huvittuneesti toisen lausahdukselle. Eli Nova todellakin ilmeisesti teki muutakin nukkui. Hän alkoi varmistua asiasta kuultuaan kysymyksen, jonka toinen esitti. Oliko tuo mies kiinnostunut uhkapeleistä? Jostakin syystä hän ei ollut ajatellut ollenkaan, että Nova saattaisi ehkä pitää niistä.

Virne kohosi Reminan huulille kiusoittelevaan sävyyn.
"Pidän toki...pidätkö sinä sitten myös? Todella uskottavaa..." hänen äänessään oli hitusen sarkasmia, juuri sen verran, ettei sitä voinut epäillä miksikään muuksikaan. Hän mittaili toista katseellaan kävellessään tämän vieressä jokseenkin rennoin harppauksin. Novasta oli alkamassa tulla esille erittäinkin mielenkiintoisia piirteitä nähtävästi.

"Oletko viemässä minua johonkin kukkotappeluun sitten?" hän kysyi kulmiaan hieman kohottaen. Sellainen saattaisikin olla piristävää vaihtelua.

”…miksen?” Nova vastasi, päästäen virneen kasvoilleen. Kyllä, hän oli äärimmäisen laiska, näennäisen lempeä ja tottunut leppoisaan, muuttumattomaan elämään. Mistään ei kuitenkaan tietänyt, mitä hän oli puuhaillut ennen muistinmenetystä – ja vanhat tottumukset vaikuttivat unohduksen läpikin.

”Riippuu. Hyvällä tuurilla siellä on koiria, huonommalla hyönteisiä.” hän kohautti olkapäitään. Matka oli jatkunut hyvän aikaa, ja he olivat poistuneet paremmilta asuinalueilta. Yksi ränsistynyt varastorakennus sai haltian huomion, ja tämä kosketti sitä tajuamatta kasvojensa perhostatuointia. Hän ei oikeasti pystynyt vielä aivan kuulemaan sen sisältä kantautuvia ääniä, mutta koska tunsi paikan yleisen rähäkän pystyi arvaamaan mitä sieltä kuuluisi.
”… minä sitten olen vain laiska työntekijä, eikä Dahlian tarvitse tietää harrastuksistani.”

Remina naurahti hieman ja pudisti päätään, ei vaivautunut vastaavaan tuohon kysymykseen lainkaan. Virnisti vain takaisin.

"Toivottavasti koiria", hän sanoi ja huomasi alkavansa todella jo innostua. Hän huomasi alueen muuttuvan sitä mukaa, mitä kauemmas he kävelivät ja oikeastaan muutos piristi Reminaa entisestään. Siinä missä paremmat asuialueet saivat hänen verensä kiehumaan raivosta, tämä ympäristö sai sen kiehumaan innostuksesta ja jännityksestä. Alue näytti siltä, että varsinkin öisin täällä saattoi hyvinkin puhjeta tappeluita aivan mitättömistä syistä. Tuo ajatus sai hänet valppaaksi, mutta kuitenkin piristävästi jännittyneeksi.

Kun he pysähtyivät jonkin varastorakennuksen luokse, Reminan kulmat kaventuivat hieman. Hän vilkaisi Novaa ja hymyili vinosti.
"Minulta hän tuskin sitä kuulee", hän sanoi. Eihän hänen tarvinnut selitellä Novan harrastuksista kenellekään, se oli täysin tämän oma asia.

"Mennäänkö eikä vain seistä tässä?" hän kysyi kulmiaan kohottaen

”… hyönteisistä saa helpommin rahaa.” Haltia totesi, mutta ei kuulostanut vastustavan Reminan ajatusta sen kummemmin. Niin, hän piti ötököistä mutta siinä kuinka kaksi suurta verenhimoista ja ehkä raivotautista koiraa repi toisiaan oli oma viehätyksensä.

”Kiire?” Nova naurahti, ja kulki hieman jäykästä ovesta sisälle varjoisaan rakennukseen. Se oli vain yksi suuri sali, siellä täällä oli vanhojen korkeiden ja kapeiden hyllykköjen jäänteitä. Ja kutakuinkin keskellä, katossa olevasta reiästä tulvivassa valossa sijaitsi rinki jonka ympärillä seisoskeli yllättävän paljon väkeä. Läheskään kaikki eivät näyttäneet epäkelvoilta tai muuten roistomaisilta, vaan Novan tapaan kohtalaisen siististi pukeutuneita, tylsään elämäänsä vaihtelua kaipaavia oli huomattava määrä.

Käsiään taputtavan, nyrkkejään puivan ja ohjeita huutelevan joukon läpi tunkeuduttuaan pääsi melko laajan, aidatun syvennöksen luo. Sillä hetkellä kaksi kukkoa - joiden jalkoihin olitiin puettu veitsikannukset – ottivat viimeisiä kertoja yhteen. Höyhenet pöllysivät ja linnut kirkuivat, kunnes isompi ja häijympi rusehtava kukko sai mustan lajitoverinsa tapettua.
Sillä aikaa kun paikalla jo aikaisemmin olleet menivät vaatimaan rahojaan tai kirosivat mustan kukon helvetin syvimpiin syövereihin, Nova katsahti Reminaan, nyökäyttäen päätään sivummalle. Kyllä, siellä oli useampia koiranomistajia.
”Mistä pidät eniten?”

Remina vilkaisi Novaa hieman kulmiaan kohottaen ja virnisti. Hän tuli tulokseen, että raha taisi olla toiselle jokseenkin viettelevä elementti. Hän ei tosin sanonut sitä ääneen, saattoihan hän olla väärässäkin. Todellakin...hyönteisistä Nova saisi varmaankin mukavia summia, kun kerran pystyi niitä hallitsemaan. Remina alkoi miettiä, hyötyisikö itse mitään Novan taidosta, jos tämä päättäisi sitä käyttää täällä.

Hän ei vaivautunut vastaamaan Novan toteamukseen kiireestä, mutta mulkaisi toista jokseenkin paljon puhuvasti. Hän seurasi tätä sisälle rakennukseen ja piti huolen, että ovi tuli varmasti suljetuksi heidän jäljessään. Tänne ei ketä tahansa kulkijaa voinut päästää. Hän katsoi ympärilleen kiinnostuneena, mutta hymyili tuskin lainkaan. Ihmisiä oli yllättävänkin paljon, mutta se ei häntä juurikaan haitannut. Enemmän häntä haittasi, miten siisteiltä suurin osa tuosta yleisöstä näytti. Ei hän toki itse mikään räsyinen kovanaama ollut, mutta silti häntä häiritsi, ettei sellaisia näkynyt olevan kovinkaan paljon.

Asia jäi pian Reminan mielen taka-alalle, kun hän seurasi Novaa sisemmälle paikkaan. Kukkojen kiivas taistelu oli juuri päättymässä ja hän nuolaisi huuliaan jokseenkin innostunut ilme kasvoillaan, kun ratkaisun hetki oli ja meni. Hän loi katseensa Novaan ja hymyili tälle jokseenkin pirullisen oloisesti.
"Onko sillä mitään väliä? Kunhan nyt jotkin tappelevat..." hän sanoi antaen katseensa kierrellä ympäri paikkaa. Valaistus oli juuri sopiva hänen makuunsa ja se sai hymyn - tai pikemminkin virneen - hänen kasvoillaan näyttämään jokseenkin mielipuoliselta.

”Siinähän se suurin hauskuus piilee… ei tarvitse edes laittaa rahaa likoon, kunhan valitsee jonkun kannustettavaksi.” Nova selitteli harvinaisen pitkästi, silmäillen sitten koiria ja niiden omistajia. Siellä oli isoa ja äreää hurttaa, ja vähän hurjemman näköistä omistajaakin. Erään hieman keskivertoa kovapintaisemman näköisen naisen terrieri vei haltian huomion. Rääpäle olisi varmasti heikoilla monia muita vastaan, mutta se näytti omistajineen Novan silmiin tutulta…
Eikä kerran hävinnyt koira enää pystynyt osallistumaan tähän Dodomen tylsyyttä vastaan järjestettyyn tapahtumaan.

”Sanon että tuo pieni pärjää hyvin.” Hän virnisti, ja katsahti haastavasti Reminaan.

Remina virnisti Novan lausahdukselle ja nyökkäsi.
"Nimen omaan", hän totesi, alkaen myöskin tutkailla koirien omistajia. Jostakin syystä hän katsoi ensin juuri omistajaa ennen kuin tämän koiraa, mutta hänen päätöksensä tuli kuitenkin lopulta sekä omistajan että koiran perusteella. Hän bongasi hyvinkin tuiman näköisen miehen, jonka koira näytti vielä tuotakin tuimemmalta. Oikein...viheliäiseltä. Sen ulkonäössä oli jotakin hassua, muutakin kuin valpas ja pistävä ilme. Kesti hetken, ennen kuin hän tajusi koiran oikeasta korvasta puuttuvan palan. Hän katsoi koiraa hieman tarkemmin. Tuo ainakin näytti kokeneelle koiralle. Se oli ilmeisesti jokin risteytys, koska se näytti muutenkin niin epätavalliselta. Se ei ollut järin suuri, mutta ei mikään pieni kirppukaan.

"Tuo..." Remina sanoi vinkaten koiraa kohden, eikä huomannut lainkaan, että tuon koiran omistaja oli myös huomannut hänen eleensä ja tuijotti nyt heitä molempia jotenkin omituinen ilme kasvoillaan.
"Luulisin, että tuo pärjää", hän sanoi vastaten Novan katseeseen yhtä haastavasti.

Nova tarkasteli Reminan valitsemaa koiraa arvioivasti, ja nyökkäsi sitten hyväksyvästi. Naisen vinkkaus saattoi kuitenkin olla virhe, jos tuo tuima mies käsittäisi sen väärin. Jopa ne näennäisen kunnollisen näköiset kansalaiset, joita siellä oli, olivat pohjimmiltaan enemmän tai vähemmän pahaluontoisia, saisi sitten nähdä tuon korston toimet.

Mutta Nova ei ollut tullut sinne huolehtimaan; hän oli tullut katsomaan väkivaltaa. Ja olihan hän tuonut Reminan mukanaan, epävirallisille ”treffeille” – ei sillä että hän tuntisi erityistä kiinnostusta naista kohtaan.
”… se vaikuttaa olleen jossain toisessa ringissä, joskus”, hän totesi vaillinaiskorvaisesta koirasta.
Kohta pieni virne luikahti takaisin unisen haltian kasvoille.
”5 galdia sen puolesta, että pikkuinen selviää pidempään hengissä kuin tuo hurtta.”

Remina kohotti kulmiaan hieman, vaikka oli tullut jo itse samaan tulokseen, että koira oli ennenkin ollut mukana.
"Hah...kiinni veti. Tuo korvapuoli pärjää taatusti paremmin", hän sanoi virnistäen Novalle jokseenkin pirullisen oloisesti.

Tuima mies tuijotti heitä edelleen ja Remina viimein huomasi sen. Hänen katseensa kohtasi toisen jokseenkin varoittavasti. Oikeastaan hänen silmissään oli miltei vertahimoitseva ilme, mutta ei aivan. Katseessa oli jotakin epätavallisen kylmää. Mies laski katseensa ensin ja Remina kääntyi takaisin Novan puoleen.

"Milloin ne oikein aloittavat...?" hän kysyi hieman kärsimättömänä, jättäen tuiman miehen nyt kokonaan huomiotta, vaikka olikin edelleen valppaana. Nova oli tällä hetkellä paljon enemmän mielenkiintoisempi. Ja tuo väkivalta, mihin eläimet toisiaan vastaan usutettiin. Mikään heikkoluontoinen luontokappale tuskin tällaista olisi kestänyt.

”Oh? Sehän nähdään.” Nova vastasi, virnistellen kuin tietäisi jotain, mitä Remina ei tiennyt. No, hän tiesi sen että oli suhteellisen hyvä arvioimaan eläimiä, mutta hävisi silti valtavan usein. Ilmeisesti ne, joiden pitäisi voittaa hävisivät useammin kuin ne jotka vain saattoivat.

”… mitään kiirettä. Kaikki tapahtuu hitaasti Dodomessa.” Nova naurahti, ja katsahti Reminaa merkitsevästi. Tietysti ihan vain hänen sanansa vääriksi todistaakseen väkijoukko alkoi metelöidä enemmän kuin äsken, ja kaksi koiranomistajaa käppäili ringille. Yllätys yllätys, heillä oli käynyt hyvä tuuri ja pikkupiski sekä hurtta tappelivat ensimmäisinä. Pikkuisen omistaja lähes pui nyrkkiä rotevamman hauvelin isännälle, kaipa tämä oli mennyt pilkkaamaan hänen kultamussuaan.

Joka tapauksessa, kaksi eläintä olivat nyt kahden seisomassa ja mulkoilemassa toisiaan puruilla, ja katsojat huusivat yllytyksiään. Novakin taputti käsiään, ja tunsi jännityksen kihelmöinnin kehossaan. Täällä hän tosiaan tunsi olevansa hereillä ja elossa, ja hiljainen haltia yhtyi pikkupiskin kannustushuutoihin kun kummatkin koiranomistajista ärjähtivät kuorossa käskyn ”Tapa!” lemmikeilleen.

//Anteeksi kesto… minä.. olen jumissa ^^’//

Kun yleisö alkoi metelöimään enemmän, Remina ei epäröinyt hetkeäkään astellessaan lähemmäs katsomaan.
"Kaikki tapahtuu hitaasti?" hän katsahti Novaa naurahtaen hieman. Hän halusi nähdä kaiken, mitä nyt tapahtui.

"Haa", hän huusi huomatessaan, mitkä koirat olivat nyt vuorossa. Kun käsky kävi, koirat ampaisivat toistensa kimppuun juurikaan epäröimättä. Molemmat olivat toistensa kimpussa ja purivat toisiaan mistä vain saivat kiinni. Veren vuodatukselta ei voinut välttyä. Remina kannusti korvapuolta huutaen (eikä hän ollut ainut) ja meteli vain yltyi, mitä kiivaammin koirat tappelivat. Hänen omissa silmissään oli jokseenkin mielipuolisen verenhimoinen ilme, kun hän tuijotti tappelevia eläimiä. Tällaista väkivaltaa hän halusikin nähdä juuri nyt.

Huuto ja karjuminen sattui jo korvissa, ja hyytävä ärinä ja koirien vihaiset haukahdukset sekä ulahdukset jäivät melkein joukon kannustuksen alle. Aluksi pikkupiski pärjäsi mainiosti, repäisi isommalta toisesta korvastakin palasen irti – mutta tuuri päättyi nopeasti kun ne ottivat kunnolla yhteen, eivätkä vain syöksähdelleet toisiaan kohti. Koon hyöty tuli nähtyä, kun isompi hurtta sai pienemmän alleen ja puri säälittävästi vinkuvaa niin kauan kunnes tämä hiljeni.

Muutamien riemunkiljahdusten lisäksi kuului paljon valitusta, ja vastentahtoisesti annettujen rahojen kilinää. Nova vilkaisi Reminaa, hyvällä tuulella kunnon väkivallan näkemisestä mutta harmissaan siitä että oli nyt tuolle velkaa.
”Mitä jos… annan sinulle jotain viiden galdin arvoista?”

Remina miltei kiljui, niin innoissaan hän oli tästä touhusta. Hän ei pystynyt irroittamaan katsettaan tappelevista koirista, eikä edes halunnut. Ja tuo tappelu eteni todellakin hänelle suotuisaan suuntaan. Kun se oli ohi, hän meni kirjaimellisesti nauramaan Novan eteen käsi ojossa. Hänen ilmeensä kuitenkin jähmettyi joksikin aikaa, kun hän kuuli tämän sanat.

Remina tuijotti Novaa hetken ja kurtisti kulmiaan.
"...Ja mikähän olisi viiden galdin arvoista?" hän kysyi kohottaen toista kulmaansa. Mieluiten hän olisi ottanut rahaa, mutta jos Novalla oli jotakin parempaa, mikä olisi tuon summan arvoista... hän saattaisi harkita asiaa. Hän ei kuitenkaan luottanut siihen, että tämän tarjous olisi todellakin viiden galdin arvoinen. Mutta...eihän hän vielä edes tiennyt koko tarjousta. Siltikään hän ei hylännyt sitä suoralta kädeltä, sillä parempi se oli tietää, mistä saattaisi jäädä paitsi.

”Eräs hyvin harvinainen asia.”
Nova virnisti, ja kaappasi Reminan hetkeksi lähemmäs, suudellen tätä melko yllättävästi ja huomattavan syvästi. Pelaten korttinsa sen varaan että nainen hämmentyisi tästä jonkin verran hän luikahti väkijoukkoon, kadoten tämän silmistä – eli suoraan sanottuna pakeni paikalta.

Remina oli mukava tyttö, mutta mieluummin haltia säilyittäisi rahansa.

//Kiitos, oli kiva peli ^^ Toivottavasti ei tuo lopun hittailu haitannut…//

Remina ei osannut odottaa sitä, mitä Nova seuraavaksi teki. Niinpä hän jäi vain seisomaan paikoilleen todellakin hämmentyneenä, kun toinen jo katosi paikalta. Kun tämä oli mennyt, Remina tajusi.
"Helvetin helvetti", hän kirosi, haluten lyödä jotakin. Tuoko oli muka ollut viiden galdin arvoista? Hän miltei murisi ääneen. Nova oli saanut hänet nyt todellakin pahalle tuulelle, mihin ei edes koirien tappelut auttaneet. Hän asteli pois koko paikasta ja päätti jättää Dodomen taakseen mahdollisimman nopeasti. Tosin...hän päätti jäädä vielä hetkeksi, kun tunsi käden olallaan ja korvapuolen koiran omistaja seisoi hänen takanaan...

((ah, kiitän myös. Eipä tuo haitannut ^^))