Kuuma mutta kostea tuuli puhalsi mereltä päin, saaden kaupungin väen tuntemaan helteen vielä voimakkaampana. Keskipäivän paahteessa ei liikkunut lähes ketään, ja ne harvatkin kantoivat suuria vesipulloja mukanaan. Suurin osa väestöstä pysyi suosiolla varjoissa.

Sitä oli jatkunut jo viikon ajan, ja ajoittaiset sateet ja ukkoset eivät tehneet kuumuudestä yhtään siedettävämpää; päinvastoin. Kosteus sai Dodomen tuntumaan kaunpunginkokoiselta saunalta.
Huhuttiin, että joku kaupungissa käymässä ollut ulkopaikkakuntalainen olisi kuollut lämpöhalvaukseen. Mutta huhut ovat huhuja.

Niin ainakin totesi aurinkoisesti hymyillen vaaleatukkainen haltianainen tuodessaan kahvilan asiakkaille suuret ja jääkylmät lasilliset hänen itse tekemäänsä limonadia. Pyyhkäisten hikipisaran kaulaltaan Dahlia pyyhälsi viemään tarjottimen takaisin tiskin taakse, ja jäi sitten istuskelemaan sinne. Violetit silmät tarkkailivat niitä muutamia, jotka istuivat kahvilan katoksen varjossa. Hän oli aikaa sitten muuttanut myyntilistansa kesäkuntoon: jäätelöitä, jäädykkeitä ja kylmiä juomia.

Pieni, valkoinen perhonen lepatti hänen ohitseen siivenkärki poskea hipaisten, ja Dahlia kääntyi ympäri hymyillen.
"Nova, sinun pitäisi käydä kastelemassa noita ruusuja."
Tummahiuksinen haltiamies nyökkäsi hiljaisena, ja meni suorittamaan annettua tehtävää, hieman hitaanoloisesti mutta kuitenkin.

Kahvila oli auki kadulle, ja rakennuksen ulkopuolelle jäävää osuutta varjosti puinen ristikkokatos, joka oli kokonaan vaaleita ruusuja täynnä olevien köynnösten peitossa. Nova kasteli suuria ruukkuja, joista köynnökset lähtivät, ja eteni kohta muihin kukkakasveihin, joita kahvilassa oli suunnaton määrä. Olihan se samalla kukkakauppa.

Muutama sitruunaperhonen lepatteli rottinkituoleissa istuvien asiakkaiden yläpuolella, ja Novan haaleanruskeat silmät tarkkailivat niitä. Hän pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Sellaisessa kuumuudessa oli vaikea keskittyä mihinkään. Tarkastaessaan, ettei tiskin takana nuokkuva haltia huomannut, hän asteli katoksen ulkopuolelle. Siellä oli yksi sopivankokoinen varjonpaikka, johon tummahiuksinen istahti, risti kätensä niskansa taaksa ja nojasi seinään, jolla roikkui kyltti, missä etsittiin osa-aikaista työntekijää café Frederikaan.

Kostea tuuli kahisutti köynnösten lehtiä, ja levitti makeaa ruusuntuoksua ympäri katua. Hiljalleen työhakukyltin alta alkoi kuulua kevyttä kuorsausta.
Hyvin isokokoinen ja vaalea sitruunaperhonen laskeutui Novan poskelle, ja leyhytteli siipiään.

Reminan huulia kuivasi. Hänen teki mieli juoda ainakin saavillinen vettä yhteen putkeen, mutta tiesi sen kuitenkin olevan jokseenkin mahdoton tehtävä. Ilma oli rasittavan kuuma jopa hänelle. Sitä paitsi hän oli kuolla tylsyyteen. Hänen muutenkin happamat kasvonsa olivat nyt jo niin murhaavat ja haastavat, että vastaantulijat tuntuivat järjestäin kiiruhtavan ohi hieman kauempaa. Hän lampsi pitkin askelin eteenpäin jotakin katua Dodomessa, miettien miten oikein saisi aikansa kulumaan. Ei viitsinyt tuikata viattomia hyönteisiäkään tuleen ja naureskella niille vahingoniloisesti kun ne kärventyivät hänen edessään. Oli liian kuuma siihen. Koko kaupunki saattaisi syttyä palamaan, jos hän ei olisi varovainen.

Hän käveli kädet mekkonsa taskuihin tungettuina, hypistellen sormillaan muutamaa kolikkoa, jotka löysi toisen taskun pohjalta. Remina otti ne hitaasti esille ja laski ne huokaisten. Ei tässä hänen kaikki rahansa olleet, mutta hän tahtoi kuitenkin säästää niitä. Viime aikoina hän ei ollut onnistunut saamaan oikein mitään töitä. Hän oli jopa joutunut näpistämään jonkun kukkaron, mitä hän teki hyvin harvoin. Ja nyt sen kerran kun hän oli niin tehnyt, kukkarossa olikin ollut vain muutama hassu roponen, joita hän nyt pyöritteli kädessään.

Reminan sieraimiin kantautui kukkien tuoksu, vaikka hän ei itse ensin oikein tajunnut sitä. Kun hän näki kahvilan häämöttävän kauempana kadulla, hän päätti piipahtaa kylään ja kenties ostaakin jotakin. Kun hän lähestyi paikkaa, hän huomasi ensin kyltin, jossa haettiin osa-aikaista työntekijää. Hän kohotti kulmiaan ja mietti, pitäisikö kenties kysyä paikkaa. Ehkä hän ensin kuitenkin tarkkailisi, minkälainen paikka tuo edes oli. Sitten hänen huomionsa kiinnittyi haltianuorukaiseen, joka nukkui kyltin alapuolella. Tosin taisi mies olla kuitenkin häntä vanhempi. Ja sillä oli perhonen naamallaan, jonka Remina olisi halunnut liiskata toisen naamaan tai edes huitaista pois. Kuitenkin tuo näytti niin huvittavalta ja jopa hieman suloiseltakin, ettei hän viitsinyt häätää hyönteistä pois. Remina kuitenkin asteli miehen luokse ja kumartui toljottamaan tämän naamaa noin kahdenkymmenen sentin etäisyydeltä.

"Täällä sitä vaan nukutaan", hän tokaisi lujalla äänellä, virnuillen itsekseen, olettaen että toinen heräisi.

Kova ääni tunkeutui Novan tajuntaan, ja häiritsi hänen mukavaa päiväuntaan. Siinä taisi olla auringonpaistetta ja... hän torkkumassa.
Jokatapauksessa, perhossiipitatuoinnin koristama silmäkulma värähti, ja kohta kalvakanruskea silmä räpsähti. Sitruunaperhonen lehahti lentoon, jääden kuitenkin kieppumaan haltian lähistölle. Edellämainittu huomasi virneen aivan omassa naamassaan kiinni, ja avautunut silmä räpsähti.

"...päivää."
Hiljainen ääni oli unesta sakea. No, oikeastaan Novan ääni kuulosti aina siltä. Hän avasi kummatkin silmänsä, ja katseli rauhallisesti koko näkökenttänsä peittäviä kasvoja. Hän nousi raukeasti ylös, ja venytteli harteitaan. Sitten hän kohdisti melko unisen mutta ystävällisen hymyn tuntemattomaan naiseen.
"Oletko asiakas?" Mustahiuksinen jäi maahan istumaan, ja vilkaisi ohimennen ristikkokatoksen alla pyörivää Dahliaa. Sitten hänen katseensa vaelsi kylttiin, jonka varjossa oli nukkunut.
"... Työnhaussa?"

Haltiamies nousi laiskasti ylös, ja pörrötti hiuksiaan ilman sen kummenpaa syytä. Paikalle lensi jostain nokkosperhonen, joka asettui hänen olkapäälleen. Haltia katsoi sitä hetken, ja nyökkäsi hiljaisena.
"... työntekijä täällä. Nova." Lauseen alku jäi pelkäksi mutinaksi, kun haltia ei jaksanut tai viitsinyt muodostaa sanoja kunnolla. Hän peitti haukotuksen kädellään, ja asteli naisen ohitse, juuri ja juuri katoksen alle, ruusukäynnösten luomaan läikikkääseen varjoon. Hän pysähtyi hetkeksi, kuin unohtaen mitä oli tekemässä, ja tuijotteli monia perhosia, jotka tutkivat valkoisia kukintoja hänen yläpuolellaan.
Sitten hän ojensi kätensä, viitaten kohti Dahliaa.
"Hän hoitaa työhakemukset. Ja tilaukset."

Kuin vaistoten, että hänestä puhutaan, haltianainen pyrähti paikalle, oikoen pitkiä vaaleita suortuviaan ja kulmat vihaisesti kurtussa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt aloittaa tavallista saarnaansa töistä laistamisesta Novalle, vaan kääntyi katsomaan punatukkaista naista, sulaen samalla asiakaspalveluhymyynsä.
"Tervetuloa café Frederikaan. Mitä saisi olla?"

Reminan suusta kantautui pieni, huvittunut naurahdus haltiamiehen herätessä. Hän hymyili hieman vinosti suoristautuessaan ja tuijottaessaan tätä kulmiensa alta etäisen kiinnostuneena. Hymy ei kuitenkaan kestänyt pitkään, vaikka hänen oli tarkoitus olla ystävällinen tänään. Ainakin sillä hetkellä.

"Päivää", hän töksäytti, pannen samalla merkille toisen uneliaisuuden ja hieman vetelän olemuksen. Puhekin kuulosti jokseenkin hiljaiselta ja uneliaalta, mikä sai Reminan kurtistamaan kulmiaan. Olihan täällä kuuma, mutta kuitenkin... tuollainen vetelehtiminen... Ei hän sellaista halunnut nähdä, yleensä hän oli itse se, joka vetelehti ja luisti töistä. Hän vilkaisi kylttiä uudemman kerran ja vilkaisi vielä kahvilan sisälle, ennen kuin puhui mitään.

"En osaa päättää", hän sanoi ja hetken jonkinmoinen miettivä ilme käväisi hänen kasvoillaan. Hän ei oikein osannut päättää, pitäisikö kokeilla tuollaista työtä vaihteeksi. Mutta jos se työ oli tuollaista nukkumista, se kelpasi vallan mainiosti. Tosin hänellä oli tunne, ettei se ollut oikein suotavaa.

"Hauska tutustua", Remina sanoi hieman väkinäisesti, vaivautumatta kuitenkaan esittelemään itseään. Ajatus ei edes käynyt hänen päässään. Novan viitattua johonkin päin, hänen katseensa seurasi tämän kättä vaaleaan naiseen, joka kiiruhti paikalle. Kuullessaan kysymyksen hän mietti hetken, ennen kuin vastasi mitään.

"Siideriä", hän sanoi, ihan vain testatakseen myytiinkö paikassa siideriä tai mitään vastaavaa. Jos sitä ei olisi, hän harkitsisi vielä pitkään ennen kuin päättäisi mitään työn hausta.

Dahlia nyökkäsi hymyillen asiakaspalveluhymyään.
"Mitä makua? Meillä on päärynä- omena- ja mansikkasiideriä." Violetit silmät tekivät nopean pikaarvion asiakkaasta, ja kohta haltianainen lisäsi:
"Valitettavasti ne ovat melko mietoja."
Siro käsi kohosi otsalle pyyhkimään hikeä, mutta muuten kuumuus ei näyttänyt koskevan aina yhtä energiseen Dahliaan.

Kuunneltuaan tilauksen nainen pyrähti kohti tiskiä täyttääkseen lasin jääpaloilla ja juomalla. Nova katseli pitkään hänen peräänsä, mutta kääntyi sitten ja ohjasi asiakkaan istumaan erääseen valkoiseen pöytään.

"Nova~ Me olemme lähdössä." Parin metrin päässä kolmen nuoren ihmistytön seurue keräili tavaroitaan, ja pöydällä oli kolme isoa, mieleenkiintoisen mallista lasia jäätelönjämiä pohjillaan.
Iso lauma valkoisia perhosia erkaantui katosta, pyrähti kuin yhtenä olentona tiskille, kantaen sitten valkoisen lapun odottavalle haltiamiehelle. Lyhyin tytöistä seisoi jo hänen edessään rahapussi esillä. Nova tarkkaili pitkän hetken laskua, ennen kuin avasi suunsa puhuakseen.
"Yhteensä 24 galdia."
Maksun suoritettuaan tytöt kävelivät pois, vilkuttaen mustahiuksiselle pirteästi. Ei jäänyt epäselväksi, että haltiamies perhosineen oli osasyy sille, että tytöt kävivät Frederikassa säännöllisesti.

Annettuaan katseensa laiskasti kiertää kahvilan läpi, ja todettuaan ettei mitään kiireellistä ollut tapahtumassa Nova käveli takaisin vihreäsilmäisen luokse. Dahlia oli hetkeä aikaisemmin tuonut tälle juoman. Kalvakanruskeiden silmien katse oli kiinnittynyt hetkeksi lasiin, kuin mies olisi tajunnut nesteen nähdessään että oli yhä pakahdutavan kuuma kesäpäivä ja että hän oli janoinen. Hän ei kuitenkaan sanonut tai tehnyt mitään janonsa eteen, vaan istahti naisen vierelle.
"Ethän kerro hänelle nukkumisesta?"
Mies nyökäytti päätään kohti Dahliaa. Haltianainen ei näyttänyt väsyvän mitenkään, ei edes tällä helteellä, vaan viipotti kahvilan sisöosissa kastellen ruukkukasveja.

Mustasiipinen suruvaippa laskeutui naisen kädelle.

Remina kohotti hieman kulmiaan, koska ei ollut olettanut, että paikassa todellakin myytäisiin siideriä. Vahvoja hän ei todellakaan olettanut niiden olevankaan.
”Mansikkasiideriä”, hän vastasi naiselle, yrittäen hymyillä edes jokseenkin ystävällisesti. Hymy kuitenkin meinasi olla hieman huvittunut ja ivallinen, joskaan Remina ei itsekään tiennyt miksi. Hän sai vain vaivoin sen pysymään kurissa.

Seuraten Novaksi kutsuttua miestä pöytään, Remina tutkiskeli paikkaa silmillään tarkasti ja mittailevasti. Hän ei tiennyt, mitä mieltä oikein oli siitä. Liian hempeä hänen makuunsa? Hän ei osannut oikein tulkita sitä. Hän pani merkille tyttöset, jotka huutelivat Novan perään ja hän kohotti kulmiaan. Hän ei voinut sietää tuollaista käytöstä. Selvästikin tuo haltiamies tuntui olevan jokin liikkeen vetonaula. Remina puolestaan ei osannut mitenkään käsittää, miten joku kaksilahkeinen saattoi vaikuttaa siten hameväkeen, että he tulivat istumaan tähän paikkaan pelkästään tuota miestä tiirailemaan. Hänen kulmansa kurtistuivat vihaisesti hetken ajaksi. Oli noilla heitukoilla pakko olla jokin muukin syy. Tai sitten hän itse vain vainoharhainen, mikä ei olisi kyllä ensimmäinen kerta.

Juoman tultua hän nojasi tuolin selkänojaan näennäisen rennosti ja otti pitkän siemauksen siideristä. Se oli oikeastaan aika hyvän makuista, juuri oikeanlaista juomaa tällaiseen hellesäähän. Hän rentoutui ja hänen ilmeensä pehmeni suuresti. Novan istuutuessa hänen vierelleen, hän oli jopa jo hymyily kunnossa. Itse asiassa hymy tuli jo itsestään. Siideri teki todellakin hyvää, eikä hänellä ollut mitään sitäkään vastaan, että tuo haltiamies nyt istui tuossa.

Siltikään hän ei voinut olla kiusaamatta tätä edes hieman.
”Entä jos kerronkin?” hän kysyi, kohottaen toista kulmaansa hieman. Reminan huulilla karehti vino hymy, joka kuitenkin hukkui uuden siemauksen alle.

Nova räpäytti laiskasti silmiään. Hän katseli vihreäsilmäistä naista pitkään, vaikkei sitä mitenkään erityisesti tarkoittanut.
"Hän suuttuisi minulle."

Yksinkertainen vastaus, mutta mitään monimutkaisempaa Nova ei ikinä sanonutkaan. Hän saattoi ajatella niinkin pitkästi kuin 'silloin olen todellisesti pulassa, koska Dahlia uhkasi viime kerralla kun löysi minut nukkumasta heittää minut pihalle jos teen niin vielä kerrankin työajalla', mutta laiskuutensa takia minimoi puhumisen.

Hän näytti harkitsevan jotain asiaa tovin, ennen kuin avasi suunsa puhuakseen taas sillä unisella äänellään.
"...jos tarjoan jotain? Oletko kertomatta?"

Auringon paahde ajoi ihmisiä istumaan miellyttävään varjoon, ja Dahlia joutui todellakin juoksentelemaan pöytien välillä. Asiakaskunta oli yllättävän monenkirjavaa, mutta toisaalta Frederikassa ei kieltäydytty myymään kenellekään, oli henkilö puolirotuinen tai muuten vaan yhteiskunnan epäsuosiossa. Se oli hatlianaisen kunnia-asia. Siksi hän hymyili aurinkoisesti vilistäessään keittiöön valmistamaan tilauksia, perhoskaulakoru pomppien rinnalla.
Nova katseli työnantajansa kiirettä, ja kohottautui ylös, luoden rauhallisen katseen mansikkasiideriä juovaan naiseen.
"..harkitset työpaikkaa? Minulle ei makseta palkkaa, joten saisit kohtuullisen paljon."
Mistä mustatukka oli moisen keksinyt, sitä ei tiedä. Saattoi olla onnekas arvaus. Mutta hän ei pitänyt kiireisistä hetkistä kahvilassa. Hän ei sietänyt katsoa Dahlian kiirettä, mutta ei itsekään olisi jaksanut paiskia niin kovasti töitä kuin olsi pitänyt.

Muutaman sitruunaperhosen seuraamana Nova kuitenkin lähti kohti keittiötä, viedäkseen tilaukset pöytiin jotta Dahlia voisi tehdä ne rauhassa ja huoleella.

Pieni naurahdus kantautui Reminan huulilta. Nova oli oikeastaan melkoisen huvittava kaikessa unisuudessaan. Hän kuitenkin tukahdutti naurahduksen kämmenellään ja kohotti kulmiaan hieman. Novan tarjous oli melkoisen houkutteleva ja hän huomasi nyökkäävänsä.

"No siinä tapauksessa..." hän sanoi miettivä ilme kasvoillaan.
"Jos voisit tarjota toisen mansikkasiiderin, voin jo harkita pysymistä hiljaa", hän jatkoi, vinon hymyn noustessa kasvoille. Hänen silmissään oli hieman ilkikurinen, ellei viekaskin tuike, kun hän katseli Novaa kulmiensa alta. Hän otti siemauksen taas siideristään, nauttien sen mausta ja kosketuksesta kielellään. Se oli ihanan viileää tässä kuumuudessa.

Reminan kulmat kohosivat hieman haltiamiehen sanoista. Miksi ihmeessä tuo sitten oli täällä töissä, jos tälle ei edes maksettu palkkaa? Hän ei voinut käsittää, mutta eihän se nyt hänelle kuulunutkaan.
"Saattaisin harkita... Minulla ei ole nyt oikeastaan mitään töitä, joten..." hän kohautti olkiaan, nojaten rennosti tuoliin.
"Tosin en ole koskaan ollut kahvilassa töissä", hän mutisi ja hänen nenänsä nyrpistyi aavistuksen verran. Ei hän kuitenkaan halunnut antaa kuvaa, että piti kahvilatyötä jotenkin...itselleen sopimattomana, joten nyrpistys katosi pian. Sen sijaan hän jäi tuijottamaan Novan kulkua kohti keittiötä eikä hymysyä ollut enää jälkeäkään hänen kasvoillaan.

Nova alkoi hymyillä omalla, laiskalla tavallaan kun nainen naurahti.
"Sano vain kun haluat sen."

Hän pysähtyi kesken askeleen, ja kääntyi takaisin naista kohti.
"Ei se ole vaikeaa. Katselemalla oppii paljon."
Se saattoi olla kehotus, mutta haltia ei vaivautunut tarkentamaan lauseiden merkitystä mitenkään. Hän käveli helmiverhon peittämästä ovesta sisään, ja katseli hetken Dahliaa, joka asetteli marjoja jäätelöannoksen päälle. Nainen vilkaisi Novaa nopeasti, hymyillen, ja asetti kulhon tarjottimelle. Nova nappasi sen käsiinsä tottuneesti, ja harppoi takaisin kahvilan puolelle.
"Kenelle oli Vadelmayllätys?"
Aivan katoksen ulkoreunalla olevasta pöydästä kuului hihkaisu, ja Nova suuntasi sinne. Annettuaan jäätelöannoksen (ja jääteen, joka tuli toiselle pöydässä istujista) hän jatkoi huutelua. No, ei sitä huuteluksi voinut sanoa, sillä vaikka kaikki kuulivat hänen äänensä se oli todella hiljainen. Kuin Nova ei olisi halunnut tuhlata energiaansa.

Missä tahansa muussa paikassa, mille tahansa muulle työntekijälle olisi ollut hvyin suuri virhe vain kysellä kenelle mikin oli, mutta Nova sai sen tuntumaan kohteliaalta. Ja suurin osa asiakkaista oli käynyt Frederikassa joskus aiemmin, ja näinollen tottunut häneen. Ne heistä, jotka eivät olleet vielä jättäneet tilauksiaan kirjoitivat ne paperille, ja kohta joku perhosista lennätti sen keittiöön Dahlialle.

Vaikka laiskuri tekikin hommansa yhtä pienieleisesti kuin aina, oli hänenkin otsansa hien peitossa siinä vaiheessa kun asiakaskunta alkoi pienentyä, ja Dahliakin ilmaantui takaisin hoitamaan asiakaspalvelua.

Remina nyökkäsi hieman kertoen toiselle, että tekisi niin kuin toinen pyysi. Sanoisi, kun haluaisi juomansa. Hänellä tosin ei ollut nyt mikään kiire, joten hän siemaili tällä hetkellä edessään olevaa siideriään melkoisen hitaasti.

Remina päätti uskoa, mitä Nova sanoi ja katsella nyt vierestä, miten nuo kaksi oikein tekivät työtään. Jostakin syystä Novan työn teko huvitti häntä suuresti, joskin hän yritti peittää. Hän ei oikeastaan edes tiennyt, miksi se oli niin huvittavaa. Toinenhan oli ilmiselvästi jokseenkin laiska, minkä ei ainakaan kuuluisi olla mitenkään hauska asia. Siiderilasi kohosi hänen huulilleen raukeasti. Hän nojasi käteensä, jonka kyynärpää nojasi pöytään.

Lasin tyhjyttyä hän viittilöi Novaa luokseen.
"Haluan sen nyt", hän töksäytti tälle, osaamatta sanoa sitä niin kohteliaaseen sävyyn kuin ensin oli aikonut. Jotenkin se vain pääsi hänen suustaan hieman agressiivisesti. Hän hymyili kuitenkin hieman, toivoen sen pehmittävän hieman sanojaan.

((hieman lyhyt...gomen...))

Nova huomasi mustatukkaisen naisen viittovan häntä, ja haltia maleksi tämän luo. Toisen töykeä äänensävy ei vaikuttanut vaikuttavan mieheen mitenkään. Hän vastasi hymyyn hymyllä.

Haltiamies nappasi lasin mukaansa, käveli tiskille ja tiputti sinne uusia jääpaloja. Valutettuaan sen täyteen vaaleanpunertavaa nestettä hän käveli pitkin ja hitain askelin naisen luo, ja istahti tämän viereen, asettaen lasin suoraan tämän eteen. Jääpalat kalahtivat hiljaa, ja Nova tajusi jälleen kuumuuden ottavan verojaan hänestäkin, muttei vaivautunut huomioimaan sitä kummemmin.
"Muuten. Nimesi?"

//Ei se mitään. On tämäkin...//

Remina seurasi katseellaan Novan käytöstä ja huomasi olevansa hyvillään, ettei toinen ainakaan nähtävästi pahastunut hänen käytöksestään. Hänen katseensa kuitenkin hellitti toisesta, kun tämä lähti täyttämään hänen lasiaan uudestaan. Sen sijaan hänen katseensa harhaili pitkin kahvilaa ja kukkia, huomasi monet kauniit perhoset, jotka liitelivät paikan ympärillä. Hän hymähti hieman. Paikka oli oikea hyönteistarha. Ei se häntä juurikaan haitannut, mutta hän mietti, että saattaisi hyvinkin vaikka talloa epähuomiossa jonkun perhosen jalkoihinsa.

Novan tullessa takaisin, Remina otti lasin vastaan ja kulautti heti kurkustaan alas melko suuren siemauksen. Hän kohotti kulmiaan hieman toisen niukkasanaiselle kysymykselle ja laski lasin rauhassa takaisin pöydälle ennen kuin vastasi.
"Remina", hän sanoi. "Remina Shadow."
Uusi siemaus otettiin lasista. Hänen mieleensä juolahti, että oli hyvinkin omituista, kun Nova ei vaikuttanut juovan mitään vaikka oli näin kuuma.
"Etkö sinä läkähdy täällä, kun en juokaan mitään?" hän kysyi ottaen kulauksen siideriään.

"Remina." Nova toisti nimen, ja hymyili laiskasti. Hän katseli hiljaisena toisen juomista, ja hymähti toisen kysymykselle. Hetken ajan harkiten sanallista vastausta Nova määritteli itselleen syyn miksei ollut juonut. Enkö ole juonut mitään? Oho. Pitää käydä hakemassa lasi vettä.
Reminalle hän soi olankohautuksen. Hän oli juuri nousemassa ylös, kun tunsi viileän kosketuksen otsallaan. Dahlia oli painanut kylmää vettä täynnä olevan lasin sitä vasten, ja asetti sen sitten pöydälle, katsoen miestä hieman moittivasti.
"Toivottavasti hän ei häiritse. Hassu ei osaa huolehtia itsestään." Tuhahtaen melko ystävällisesti Dahlia alkoi kävellä poispäin, mutta huikkasi vielä olkansa ylitse "Tämä on sitten virallisesti kahvitaukosi!" ja asteli tiskin taakse istumaan tuolilleen, josta vahti kahvilaa.

Nova joi vettään, ja katsahti puhekumppaniinsa. Vaikka hän oli laiska puhumaan, haltia oli kuitenkin ihan sosiaalinen eläin.
"Et ole paikkakunnalta?"
Valkoinen perhonen laskeutui vesilasin reunalle, ja Nova silitti sitä yhdellä sormella. Jos kukaan muu olisi yrittänyt moista perhonen olisi lentänyt tiehensä, mutta ruskeasilmäisellä olikin taipumusta tulla toimeen niiden kanssa.
"Kuumuus ole haitannut?"
Nova siemaisi lasistaan, ja perhonen käveli hänen poskelleen. Se pysähtyi tatuoinnin päälle, ja räpäytti siipiään muutaman kerran.

Reminan kulmat kohosivat hieman Novan olankohautukselle ja lasi kohosi hänen huulilleen taas. Hän huomasi vaalean naisen tulevan Novan taakse, mutta ei huomioinut tätä mitenkään muuten kuin pienellä nyökkäyksellä ja vinolla hymyllä, joka ei ulottunut silmiin asti. Ei Nova häntä häirinnyt, oli itseasiassa vain mielenkiintoista vaihteeksi jutella jonkun kanssa.

Remina otti kulauksen siideriä jälleen ja katsoi naisen perään, kun tämä meni takaisin tiskin taakse.
"Hyvä, että edes joku osaa huolehtia", hän mutisi katsoen Novaa kulmainsa alta, eikä hänen ilmeestään saanut oikein selville, tahtoiko hän loukata vai ei. Ei hän tosin aikonut tätä loukata.

"En", hän vastasi lyhytsanaisesti Novan kysymykseen. Muuta hän ei asuinpaikastaan sanonut, eihän toinen ollut kysynytkään.
"Olen joka päivä tekemisissä tulen kanssa, kuumuus ei oikeastaan haittaa minua niin paljoa", hän sanoi hieman miettivään sävyyn.
"Mutta en siltikään pidä hiostavasta ilmasta", hän lisäsi ja kuin korostaakseen sanojaan, otti siemauksen juomastaan.

Nova katsahti Reminaa, punniskellen tämän ilmeen merkitystä, mutta jätti asian sikseen. Sen sijaan haltia joi lasistaan, kylmä vesi huuhteli kuivunutta kurkkua miellyttävästi, ja ruskeat silmät sulkeutuivat kun hän nautti hetkestä.

"Tulen...?" Pieni puistatus kulki haltiamiehen selässä. Hän ajatteli, miten helposti seitinohuet perhosensiivet käristyivät liekeissä, ja kuinka kaiken tämän kuumuuden keskellä harmiton kipinä voisi roihahtaa infernoksi.
Naisen seuraavat sanat saivat mietteliään ilmeen kohoamaan miehen kasvoille. Hiostava tarkoitti hikeentymistä, ja se tarkoitti....
"Perhoset pitävät siitä."
Samalla kun laiska ääni puhui, poskella kävellyt perhonen lehahti naisen kädelle, etsien hikipisaraa juotavaksi imukärsällään.

//Anteeks... luovuus petti.//

Remina ei oikein osannut suhtautua siihen, että jokin hyönteinen käveli hänen ihollaan. Hän tuijotti sitä pitkään, hermostuen koko ajan vain enemmän. Olihan perhonen kaunis katseltava, mutta hän pitänyt laisinkaan sen ksoketuksesta ihollaan. Lopulta hän liikautti hieman kättään, haluten perhosen jättävän hänet rauhaan. Hän yritti vastustaa mielitekoa kärventää koko ötökkä siltä seisomalta.

Reminan katse hakeutui Novaan, eikä hänen katseestaan oikein saanut selvää hänen ajatuksistaan. Samalla lasi kohosi hänen huulilleen.
"Se kutittaa liikaa, enkä voi sietää sitä", hän viimein sanoi, tuijottaen toista jotenkin puolustelevaan sävyyn. Miltei haastavasti, mutta ainoastaan hetken.

"Olen tulielementalisti, pystyn hallitsemaan tulta. Jossakin määrin", hän mutisi, katsoen toista vakaasti. Samalla hän kuitenkin mietti, miksi oikein kertoi asian Novalle. Ehkä hän halusi vain todeta, ettei ollut aivan avuton, vaikka hänen olemuksestaan näki jo kauas, ettei hän pelännyt käyttää myös nyrkkejään.

((sitä sattuu itse kullakin joskus ^^))

Remina hätisti perhosen nopeasti. Nova räpäytti hitaasti silmiään. No, hän olikin kumma kun piti hyönteisistä niin paljon. Mies oli ohjannut perhosen siihen, omana tapanaan tehdä ystävällinen ele, muttei olettanutkaan naisen ymmärtävän sitä.

"Se mitään." Tipauttaen kieltosanan pois, kuten usein tapasi, Nova kohotti lasin sa huulilleen ja joi sen tyhjäksi.
"Hallitsemaan?" Laiskaan ääneen livahti kiinnostuneisuutta. Haltiamies oli kuullut Dahlialta usein, että elementalistit hallitsivat voimiaan vähän samaan tapaan kuin hän perhosia. Tatuoidusta se oli tietenkin kummallista. Miten jotain ei-elävää pystyisi suostuttelemaan tekemään jotain?
"Minä..." Nova pysähtyi kesken aloituksen, tajuten ettei ollut mitään lyhyttä keinoa selittää kykyään. Ja mies tahtoi kertoa siitä. Olihan Reminakin kertonut omastaan.
Selittämisen sijaan hän laski toisen kätensä pöydälle, kämmenpuoli ylöspäin ja sormet harallaan ilmassa. Kohta mona perhosta ilmestyi lepattamaan sen yläpuolelle, pyörien kuvioita ilmaan tavalla, jolla hyönteiset eivät yleensä lennelleet. Hailakanruskeat silmät katselivat niitä, ja yksi toisensa jälkeen perhoset laskeutuivat hänen sormenpäilleen.
"Osaan tällaista."
Nova hymyili raukeasti, ja perhoset lepattivat pois, jatkamaan sitä mitä hyönteiset nyt tekivätkään.

Remina nyökkäsi hieman toiselle, kohottaen lasin taas huulilleen, huomaten juoman olevan melkein loppu. Hän huokaisi ja mietti hetken, pitäisikö tilata vieläkin tai tarjoaisiko Nova vielä yhden. Kauaa hän ei kuitenkaan miettinyt asiaa, koska Nova alkoi tekemään jotakin hyvinkin mielenkiintoiselta vaikuttavaa. Perhoset tekivät ilmaan jonkinlaisen kuvion, jota hän huomasi tuijottavansa niin pitkään, kun perhoset viimein istahtivat Novan sormille.

"Aika hyvin", hän sanoi ja jopa hymyili hieman. Hän joi lasinsa tyhjäksi yhdellä kulauksella ja jäljelläolevat jääpalat kilahtivat lasin reunoihin, kun hän laittoi sen takaisin pöydälle ehkä aavistuksen liian voimakkaasti.
"Minä osaan tällaista", hän sanoi ja kohdisti katseensa lasissa oleviin jääpaloihin. Kohta niiden päällä loimusi tuli, joka kulutti jään pois. Hän varoi kuitenkin sabotoimasta itse lasia, vaikka oikeastaan hänen teki mieli polttaa sekin. Lopulta hän sammutti tulen, jäistä ei ollut enää tietoakaan.

Nova seurasi Reminan rehvakasta elettä toinen kulmakarva koholla. Hän hymyili arvostavasti nähdessään jääpalojen päällä roihuavat liekit, ja huolehti hetken lasin puolesta. Jos Dahlia saisi tietää, tämä veisi lasin hinnan hänen... ai niin. Ei hän saanut palkkaa. Dahlia jättäisi hänet ilman illallista.

Haltia taputti käsiään hitaasti yhteen, ja hymyili puolivillaisesti.
Pitkän harkinnan jälkeen hän päätti, että jaksaisi nähdä vaivaa huvin eteen. Niinpä Nova jäi tuijottamaan Reminaa tämän vihreisiin silmiin, unisella ja epäuhkaavalla tavallaan, kuin olisi nukahtanut pystyyn.
"Jääpaloja on mukava syödä kuumalla."

Kohta tiskin luota kuului Dahlian yllättynyt huudahdus, mutta haltianainen jätti asian sikseen kuten aina teki. Niinpä kaksi perhospilveä pääsi vapaasti keittiöön. Sieltä ne suuntasivat pöydän luo, ja kaarsivat Reminan lasin yli. Heti tehtävästään vapauduttuaan perhoset hajaantuivat omiin suuntiinsa.
Sen pohjalle oli kilahtanut kaksi uutta jääpalaa.

Nova nojautui taaksepäin tuolillaan, ja jollei hän olisi niin laiska tekemään ilmeistään selkeitä, hänen kasvoillaan olisi ollut haastava hymy. Hänen kahvitaukonsa riittäisi pieneen kilpailuun. Lisäksi sellainen vei ainakin häneltä vähemmän voimia kuin puhuminen tällä säällä.

Oli täysin Reminasta kiinni, tajuaisiko tämä hänen tarkoituksensa, ja vastaisiko tämä haasteeseen.

Remina hymyili hieman Novan taputtaessa käsiään. Hänen kulmansa kohosivat kuitenkin tämän sanoista. Kun perhoset toivat pari jääpalaa, hänen silmänsä kapenivat hetkeksi, kun hän mietti, mitä toinen oikein ajoikaan takaa. Hän nojautui hieman eteenpäin ja otti lasin ja kallisti sitä hieman. Toinen jääpaloista putosi hänen kämmenelleen.

"Totta", hän sanoi ja yhtäkkiä jääpala roihahti tuleen. Näytti miltei siltä, että hänen koko kätensä olisi palanut. Hän sammutti kuitenkin tulen nopeasti ja nyt hänen kätensä valui vettä.
"Ne vain sulavat liian nopeasti", hän totesi kulmiaan hieman rypistäen. Hän sulatti myös toisen jääpalan lasin pohjalle, nyt se oli pelkkää juoksevaa vettä.

"Juominen on mukavampaa sitä paitsi", hän sanoi ja katsoi Novaa vino hymy huulillaan. Hän ojensi lasin tälle sanomatta juurikaan mitään muuta.