Hmmm... Todella monet ovat esitelleet kirjallisia juttujaan... Joten minäkin nyt kehtaan laittaa tänne kirjoitelmani.
Valmistui erittäin vähän aikaa sitten, sain inspan osittain Forten teksteistä... ja osittain kummasta musiikista.
Enjoy.
Clairvoyance
Imelä sokerisen teen tuoksu ällötti minua. Se leijui suurena pilvenä ympärilläni, pyörteillen laiskasti ohi kulkevien liikkeiden mukana, kiemurrellen sisään näiden vaatteiden aukoista ja jääden kerrosten alla piilottelevalle paljaalle iholle. Se… imeytyi sen sisään, pienistä huokosista ja karvojen juurista, sekoittuen hikeen ja liian voimakkaisiin, pistäviin hajusteisiin. Halusin vain alkaa huutaa, kiljua keuhkoni ulos pieninä verisinä paloina, repiä nenäni irti ja lyödä päätäni kunnes hajuaisti olisi kokonaan poissa. Huone pieneni, pilvi muuttui hetki hetkeltä painavammaksi ja painavammaksi, kuristaen nieluani ja painaen pienen kyynelkalvon silmiini.
”Oletteko varma, että se tosiaan on selviytynyt pinnalle noususta? Tuo näyttää silmiini... höm, hieman aivokuolleelta…?”
”Sir, ne ovat nousseet vuosi vuodelta yhä ylemmäs, kevyempiin onkaloihin. Jopa täysin CF11-puhtaisiin, joten lopullinen pinnalle nousu ei ole enää mahdotonta.”
”Joten tuokin… ajattelee ja aistii tällä hetkellä? Oh. Ei olisi uskonut.”
Tappakaa minut! En kestä enää! Lopeta kasvoilleni hengittäminen! Ah… ah, sattuu… Mitä ihmettä söit viimeksi? Jopa teesi sokerin lävitse tuntuu aivan kamala haju. Murhan tuoksu, rasvattu ja suolattu. Minkä oikein söit? Jonkin eläimen? Oliko se pilaantunut? … ei, tuo on jotain muuta, jostain kasvista… käynyttä? Mitä tahansa se onkin, älä hengitä sitä kasvoilleni! Jo hampaittesi kellertävää pintaa peittävä sokeri on tarpeeksi paha. Ja tee! Rakas Äiti, kuinka joku voi juoda tuota? Minuun sattuu jo nyt, kun katson tuota valkoista kuppia, sievästi kukkaa matkivaa, pienellä kultauksella ja pitsimäisellä kahvalla silattua. Ja sen sisällä oleva oranssihtava, massatuotettu uute, pienestä kätevästä pussista peräisin oleva… Kuinka kumpikaan noista ei huomannut sitä? Eivätkö he kuulleet yhtään mitään, olivatko he sokeutuneet? Molempien silmät kyllä olivat niin kovin tummat, pupillit laajenneet kuin pimeässä. Oh, ei olisi pitänyt ajatella näkemistä, muistin taas omat silmäni. Hajun lisäksi huone oli niin täynnä valoa, sokaisevan kirkasta ja kylmää, sähköistä. Kohta se polttaa näköni, ”totuttaa” sen tähän helvetilliseen, valkoista hohtavaan huoneeseen.
”Kyllä, sir. Näettehän tämän käyrän? Suoraan koeyksilön aivoista. Voisi sanoa, että liian suuri määrä signaaleja on lamaannuttanut sen tilapäisesti.”
”Eihän näin pienessä huoneessa nyt niin paljon…”
”Muistattehan, että tämä ei ole elänyt samoissa oloissa kuin me. Lajin on täytynyt sopeutua Aineeseen, terästäytyä huomattavasti. Ja koska niillä on sosiaalista kanssakäymistä toistensa ja harvojen ihmisten kanssa välimatkoista huolimatta, voi olettaa poikkeuksellisia kykyjä löytyvän tarkemmissa testeissä.”
Olisi pitänyt vain keskittyä teehen, tuntea pahoinvointia sokerilla katkeruutensa peittäneestä tuoksusta. Niin, minullakin on… iho. En olisi ikinä halunnut tuntea epämukavaa karheutta, johtojen kylmyyttä ja kipinöivää sähköisyyttä, tai heppoisten remmien kiristystä. Ja se metallipallojen jana niskani ympärillä, pieni levy jossa oli tekaistu nimi... Kaikkea oli vain liikaa! Oli niin kylmää, koleus pureskeli varpaita pikkuhiljaa pisteleviksi, halusin sulkea silmäni, etteivät valo ja pienet liikkeestä tanssivat läiskät varastaisi mieltäni lopullisesti, kova katkonainen melu särkyi korvissani lähestulkoon ymmärrettäväksi... Mikseivät nuo kaksi vain tappaneet minua hitaan kiduttamisen sijasta? Olivatko pintalaiset nykyään noin julmia, säälittömiä? Muistan yhä sen lempeän äänen, kun joku pyysi armoa meiltä, minulta… Oh, kaipaan jo nyt niin paljon sisariani ja veljiäni, ja kotia. Mutten pysty kutsumaan sitä tänne, tähän valoon. En vain voisi satuttaa sitä, vaikka minuun itseeni sattuu. Sattuu kuin pieneen lapseen, joka aamuvarhaisella nousee ylös ja hyvästelee äitinsä seuraavan kuukauden ajaksi, lähtee tekemään töitä, jotta pelastaisi sairastuneen sisaruksensa. Lapseen joka hädin tuskin kestää erossa oloa, kaipaa hirvittävästi kodin lämpöä ja pehmeyttä, maailman tasoittavaa rauhaa, mutta silti hän kulkee urheasti pikkuisin askelin töihin, pellolle, muiden määräiltäväksi. Pintalaisen, jota en valolta kunnolla erota ja joka on kaiketi mies, uransa huipulla ja parhaassa iässä, teekuppi on täynnä pienen lapsen kyyneliä ja tämän kuluneiden sormenpäiden verta, ja niiden tuoksu imeytyy kummankin huoneessa olijan ihon sisälle, näiden hengitykseen ja katseeseen – eikä kumpikaan huomaa mitään! Eivätkö he kuule niitä kaikkia huutoja, joita pienestä tilkasta vettä ja pussista uutettua teetä kantautuu?
”Hmm… Eikö tuo tarkoita yleensä kipua?”
”Sir, emme voi olla varmoja toimivatko näiden hermot samalla tavalla kuin omamme. Se on… todennäköistä, mutta varmaa tietoa ei ole.”
”Ah, unohdan siis moisen pikkuyksityiskohdan?”
”Jos vain viitsitte. Olemme jo nyt saaneet aivan riittämiin valituksia erinäisiltä… järjestöiltä. He valittavat kokeiden eettisyydestä, ja puhuvat siitä miten näilläkin pitäisi olla ihmisoikeudet.”
”Eivätkös vanhat kansat kutsuneet näitä ’jumaliksi’? Rukoilleet pahoina aikoina, pyytäneet apua ja niin edelleen?”
”… juuri niin. Tarut viittaavat siihen, että nämä voisivat, painotan sanaa voisivat, pystyä ihmetekoihin. Ehkä koska Aine on niin energiapitoista. Mutta kysymyksenne tarkoitus…?”
”No, tämähän tarkoittaa, ettei tuo ole läheskään ihminen. Jumalat, onko niillä muka jotain oikeuksia? Niin mahtavan olennon pitäisi huolehtia itse itsestään, ja sanottiinhan niitä kaikkivoiviksi.”
”Mikä tarkoitta…?”
”Mikä tarkoittaa, että mitä tahansa tapahtuu, täytyy lopulta olla sen oma tahto.”
Nyt. Nyt minä alan ymmärtää. Kuurouduin, ja aloin ymmärtää. Mitä he aikovat tehdä minulle? Miten he voivat puhua noin kylmästi, kuin olisin vielä mitättömämpi esine kuin teekuppi? Teekuppi täynnä lasten kyyneleitä, hyvä Äiti…Kerroit minulle, että he ovat suunnattoman uteliaita ja suunnattoman sokeita, mutta että näin turtuneita? Eivätkö he enää muista yhtään mitään… eivätkö he tiedä enää uhrautuneista? Jumalat, pah! Ei sellaisia ole, on vain Äiti, pieni luoja ja järjestyksen tuoja, yhden pikkuruisen maailman valtavaan tyhjyyteen luonut. Hassua, hänen lapsiaan tämä maailma vain sattuu. Alan kuitenkin pikkuhiljaa tuntea muuta kuin kipua ihollani, pientä pehmeyttä karhean hiekkapaperin, piikkien keskellä. Kangasta… ja tyyny. Niskalihaksien jännitys napsahtaa irti, valauttaen pääni vinoon, olkapäätäni vasten. Oma ihoni, hiukseni… ne eivät ole muuttuneet ympäristöstä huolimatta, ja kevyt kosketus poskella saa kasvot rennoiksi, silmäluomet vihdoinkin sulkeutumaan. Ah, pimeys… paljon parempi. Hetki hetkeltä vähemmän kipua, vähemmän kauheuksia. Nenäni ei lakkaa toimimasta, mutta lapsien itku alkaa haaleta, muuttua vain makeaksi teeksi… Se tuntuu niin hyvältä, voisin alkaa itkeä – mutta eikö minun pitänyt pysytellä itsenäni, olla vajoamatta noiden tasolle?
”Hyvänen -!”
”Mitä nyt, Sara? Se – se liikkui?”
”Enemmänkin lopetti paikoillaan pysymisen. Mahdollinen kipukäyrä laski, ja nousi sitten nopeana piikkinä entistä korkeammalle. Ja niin sir, en tiedä mistä se johtuu. Mielenkiintoista…”
”SARA! Katso nyt ylös siitä saamarin vihosta!”
”Mitä -? Oh. Oh! Missä kamera on?!”
”Pöydällä, se on päälläkin! Ala nyt kuvata, hyvä nainen!”
”Ällistyttävää… en olisi ikinä uskonut sen sopeutuvan noin nopeasti…”
Ei. Ei voi olla. Minä – minä en pysty kutsumaan sitä takaisin! Menetinkö sen jo näin nopeasti? Oliko uhraukseni näin helposti peruutettavissa? Tuska on poissa, kaikki kuulostaa, tuoksuu, tuntuu niin normaalilta… Kuin olisin yhä kotona, kuin kukaan ei olisi kaivanut auki maanpintaa, viiltänyt kuorta auki ja vetänyt minua kesken unen ylös. Silloin kaikki oli sattunut niin paljon, jokainen kosketus saanut minut menettämään tajuntani ilman lohduttavaa yhteyttä kotiin. Koti… Se oli niin voimakas, vaimentava. Halusin vain takaisin, pois näiden pintalaisten luota, entisten sisarusteni. En halunnut olla tuon konesilmän edessä, antaa sen ahmia muistiinsa punaisia kyyneleitäni. Pelkäsin suunnattomasti raottaa silmiäni, mutta lopulta en voinut olla tekemättä sitä – ja näin. Näin kummatkin noista, jotka puhuivat minusta kuin esineestä, näin heidän hämmästyneet ilmeensä, ja muistin niin paljon asioita jotka luulin jättäneeni taakseni. Eivätkö he muista… että olin yksi heistä? Jättänyt tämän entisen kodin taakseni heidän takiaan, uhrannut niin suuresti ylistetyn ihmisyyden Äidille, jotta pimeys laskeutuisi pinnalta takaisin maan syvyyteen, elämään siellä missä sen piti. Jotta he eivät enää antaisi liikaa syitä lapsilleen itkeä, jotta edes jotain hyvää tapahtuisi – mutta nyt sokeuduin heidän tasolleen, jouduin näkemään yhtä vähän kuin he, jouduin muistamaan mitä olin aiemmin nähnyt. Vieno, makea tuoksu ei enää haissut raadoille, se sai minut haluamaan juotavaa.
Kuinka paljon halusinkaan oksentaa sillä hetkellä.
”Sara, meidän on aivan pakko mennä illalliselle tämän kunniaksi.”
”… Hyvä on, jos lupaat antaa lisää varoja osastolleni.”
”Tietysti… Tämä on liian hienoa. Ensimmäinen yksilö, joka ei kuollut itkun jälkeen.”
”En malta odottaa, että pääsen tutkimaan sitä lisää.”
Ei enää kipua, pieni elämän värinä vain. Haluan vain… kadota. Upota kuolemaan, mahdollisimman nopeasti. Koti katoaa, en pysty tuntemaan sitä ollenkaan, ja olen niin yksin. Ja koko ajan minua katsotaan! Jättäisivät minut rauhaan, lopettaisivat tuhoamasta minua. Eikö se jo riitä, että he kaivoivat minut piilostani? Uusi kipu… se tulee sisältäni… se huutaa kuolemaa… Se huutaa, avaa kurkkuni lukituksesta, raatelee äänihuulia. Haluan irti, valun lattialle, tunnen kovan ja kuolleen pinnan ja sisälleni sattuu vielä enemmän. Kuolleita! Kaikki kuolleita! Kaikki kuuroja, mykkiä, sokeita, aistinsa menettäneitä!
Tappakaa minut! Päästäkää minut ulos tästä painajaisesta, lopettakaa se! Antakaa jokin loppu, ilman että minun täytyy paljastaa itseni, antaa teidän leikkiä itselläni, joutua kärsimään aivan liian pitkään!
***
[Neljäs päivä. Esittelin #11 johtajalle, kun yksilö alkoi osoittaa elonmerkkejä. Pää taipui sivulle, olkapäätä koskettaen, ja silmät sulkeutuivat. Tämän jälkeen seurasi ”itku”. ”Itku” kesti tavallista vähemmän aikaa, ollen paljon runsaampaa. #11alkoi tämän jälkeen liikkua itsenäisesti, avaten silmänsä ja kohdistaen katseensa kumpaankin paikalla olleeseen, sitten pöydällä olleeseen kuppiin, ja tämän jälkeen repi itsensä irti pysähtyen lattialle. Seuraavassa raidassa on näyte huudosta, jonka yksilö päästi. Sitä jatkui kymmenisen minuuttia, tarkkaa aikaa ei saatu ylös. Tämän jälkeen paikalle kutsuttu ryhmä sai yksilön vaiennettua, ja se hiljeni unitilaan.]
”Mitä kuuntelet?”
”Vain… vanhoja raportteja.”
”Oh, eivätkö nuo olekin sinusta? Ajatella, olit ensimmäinen…”
”… niin…”
”Älä nyt ala taas näyttää tuolta. Hymyile vähän. Ei se ole niin vaikea ilme. Näytät muuten niin kamalan epäinhimilliseltä.”
”… ymmärretty.”
”No niin, paljon parempi. … Näissä ei ole ollenkaan haastatteluja tai ilmoituksia tunnetiloistasi?”
”… en puhunut silloin.”
”Et oikein vieläkään puhu, hassu. Sara…? Eikös hän ole nykyisen johtajan isoisoäiti? Onpas siitä jo pitkä aika…”
”74 vuotta, neljä kuukautta ja viisi päivää.”
”Tarkkana kuten aina. Mutta, tulin hakemaan sinut töihin. Löysimme uuden selviytymismahdollisen – edellinenhän ei selvinnyt edes itkuun asti, vaikka luulimme toisin. No, saat luvan taas auttaa rauhoittelussa ja nostamisessa.”
”…”
”Il, sinä tiedät miten kuuluu vastata.”
”… ymmärretty.”
Valkoinen kuin pudas paperi
Odottamassa mustetta pinnalleen
Odottamassa unia, painajaisia
Unelmia hauraita
Vain voidakseen ne pitää sydämessään
Suojella niiltä rakkaitaan
Antoi itsensä pois
Elämään ja kuolemaan
Tekoihin, syihin, seurauksiin
Hauraana kuin paperilintu
Lentäen ääneti, unen sisällä
Maan sylissä ja lämmössä
Minä kosketin
Kerroin rakkaudesta
Ja tapoin
- Tuntemattomaksi jääneen runoilijan teos, ennen kolmatta Kapinaa.
Vs: Kai töhrii lähetetty La 31 Toukokuu 2008, 22:32
