Se päivä oli kaunis, jos kohta hieman tuulinen, niinkuin monilla kevään päivillä usein oli tapana olla ja samalla se oli mitä erinomaisin päivä käydä henkeviä, monessakin mielessä sivistäviä keskusteluja oman vatsalaukkunsa kanssa.
"Kurgurrololololo plurp!"
Huomautti pieni, karvaton vatsa kovaäänisesti ja muljahti mielenosoituksellisesti, loiskautellen sisältämiään happoja edestakaisin.
Vatsan laillinen, joskin samalla pakotettu huoltaja naksautti kieltään paheksuvasti ja tuhahti nenänsä kautta melkein äänettömästi. Ei sitä kenenkään, edes hänen oman vatsansa, tarvinut tulla kertomaan, hän oli huomannut jo aikaa sitten olevansa nälkäinen.
"Kurlunkurrr..."
Vatsa tokaisi lannistumatta ja muljahti uudestaan, kun pieni mutta luunkova nyrkki iskeytyi sitä vasten pahantuulisesti. Psie murahti äreästi ja kurotti rapsuttamaan vasemman kylkensä sekalaista, harottavaa karvaa, johon uusi, onnellinen kirppujen uudisperhe oli vastikään muuttanut. Edes kunnon kylpy sadevesiojassa ei ollut niitä mukavalta tontiltaan häätänyt ja todisteena tästä kutina, sekä pieni jono matkan varrella putoilleiden pisaroiden jättämiä märkiä jälkiä pölyisellä tiellä.
Poika huiski hetken äkäisesti häntäänsä edestakaisin, mutta totesi sitten, ettei siitä ollut mitään hyötyä silloin, kun oli edellisenä päivänä syönyt hallustaan kaiken, minkä suolisto suinkin suostui sulattamaan.
Psien viimeinen ateria oli ollut hänen oma nenäliinansa.
Hän riisui paitansa ja asetteli sen huolellisesti pölyistä puhdistamalleen katukiveykselle, kadun aurinkoiselle puolelle, puolittain toivoen, että lämmin säteily vaikka vain epähuomiossa auttaisi kuivaamaan hänen kostean, säiden pieksemän turkkinsa. Hänen vatsansa örähti jälleen.
"...minulla tosiaan on...niin pirunmoinen nälkä."
Hän nojasi seinään ja painoi päänsä, antaen elohopeasilmiensä sulkeutua hitaasti. Vaativa kurina täytti hänen korvansa ja pian hän tunsi voimakkaan tönäisyn kyljessään, vaikka itseasiassa se oli hänen kylkensä, joka oli siirtynyt tönimään alla odottavaa maata.
Psie painautui lämmintä seinää vasten ja käpertyi pienelle kerälle, harmissaan liian monesta asiasta, että olisi niitä edes jaksanut kunnolla ajatella.
Jopa hänen vatsansa tuntui huokaavan.

Lea hyppelehti eteenpäin kadulla, hieman valuva ja valtavan kokoinen lihapiirakka käsissään. Hän oli ostanut sen puhtaasta mielnkiinnosta paikallista ruokaa kohtaan. Neitokainen kun oli itseasiassa syönyt vatsansa puolitäyteen mukavasti rouskuvia kärpäsiä hieman aikaisemmin.

Ei siinä mitään, lihapiirakkakin maistui melko hyvältä. Lea repi siitä suuhunsa sopivia riekaleita mussutettavaksi, mutta taikinakuoren ja lihamössön yhdistelmästä oli kadonnut vasta neljäsosa ja hän alkoi tuntea olonsa melko täydeksi.
Lisäksi lihamössö hävisi makuvertailussa kotimetsän lihaville hämähäkeille. Niissä oli enemmän potkua.

Neidin kietaisumekon pitkät hihat lepattivat vapaina tuulessa, samoin kuin hänen pitkät hiuksensakin. Jalkarättinsä hän oli pujottanut kangasvyönsä sisään, ja tepasteli siis eteenpäin paljain jaloin.

Sitten Lea huomasi maahan käpertyneen mytyn. Hassun karvainen poika kiinnitti hänen huomionsa heti, ja toinen silmä kiinnittyi katselemaan tätä toisen vahtiessa piirasta. Uteliaana hän suuntasi tämän luokse.

"Hei! Saako tulla viereen?" Lea esitti kysymyksensä itseasiassa vasta kun oli jo istahtanut puhutellun vierelle. Hän nautti auringonpaisteesta kuin kuka tahansa vaihtolämpöinen, ja varjoissa kävely olikin jo jähmettänyt häntä turhan paljon.

"Minä olen Lea. Sinulla on kiva häntä." Lea taputti mainittua huispaketta tuttavallisesti.
"Kuule. Minä en jaksa syödä tätä piirasta. Tahdotko?"

Psie oli hereillä. Tai ainakin hän vakaasti uskoi olevansa hereillä, sillä hänen vatsansa puhutteli häntä yllättäen innostuneesti, lähestulkoon heitellen voltteja ilahtuneena, mutta poika tuskin raotti silmäänsä. Jälleen kerran hän oli jo aikaisemmin todennut, että ilmassa leijui kutsuvasti paistetun ruoan viettelevä aromi, olihan hänen nenänsä näissä asioissa hyvinkin täsmällinen. Ei hän tästä tiedosta kuitenkaan jaksanut innostua samalla tavalla kuin hänen vatsansa. Jos hän olisi vaivautunut hyppimään tasajalkaa joka kerta, kun tuskaisen nälkäisenä haistoi kypsän aterian jossain lähellään, hän olisi saanut pomppia jalkansa kipeiksi, ja jos hän vielä olisi päällepäätteeksi polkenut jalkaansa joka kerran, kun tuo ateria häneltä evättiin, hän olisi saanut polkea jalkansa poikki.
Pian hän kuitenkin joutui riipimään toisen silmänsä auki, ja sitten toisenkin ja vaikka hänen molemmat silmänsä nyt väittivät jonkun istuutuneen hänen viereensä, oli hänen nälän hämärtämällä tajunnallaan vaikeuksia käsittää sitä. Psie nousi varuillaan istumaan ja haparoi toisella kädellä paitaansa - hänestä ei ollut sitten lainkaan mukavaa esiintyä kenellekään turkki paljaana. Hän ei katsonut tarpeelliseksi tuottaa minkäänlaista vastausta edelliseen kysymykseen olihan nainen mitä selkeimmin jo toteuttanut itseään ilman hänen suostumustaankin, vaikkei poika siinä mitään järjen häivää nähnytkään. Jos auringossa mieli istua, sitä riitti kyllä mielin määrin muutenkin.
Katsomattakin hän tunsi kosketuksen hännässään ja vaistomaisesti nykäisi sen sukkelasti pois vieraiden käsien ulottuvilta. Se laskeutui hänen syliinsä kuin kotiin palaava koira ja Psie mulkaisi naista silmäkulmastaan - hän ei halunnut kääntää kasvojaan tuota kohti, ettei joutuisi katselemaan omien arpiensa heijastuvan vieraista silmistä. Pitikö tämä nainen häntä pilkkanaan? Oli kuinka kapinen ja kirppuinen tahansa, Psiellä oli ylpeytensä, eikä hän kautta kunniansa jäisi tänne ivattavaksi.
Vasta puhe lihapiirakasta sai otteen pojan mielenkiinnosta ja hyvin varovasti tämä käänsi päätään, vain muutaman millin osoittaakseen, että oli kuulolla. Elohopeasilmät nuolivat ahneesti lämmintä elintarviketta ja vatsalaukku tanssi ripaskaa silkasta odotuksen riemusta.
Psie tuhahti hiljaa ja hänen pupilinsa supistuivat kirkkaasta päivänvalosta huolimatta - ilmaista päivällistä ei ollut olemassakaan.
"...mitä sinä haluat?"
Hän kysyi tylysti, kirkas ääni katupölyn ja kylmien öiden käheyttämänä, kiskoen kostean turkkinsa päälle paitaa, jonka hänen kätensä oli hiljattain onnistunut paikallistaa. Hänen häntänsä nyki hiljaa, mutta kiihtyneesti pojan silmäillessä eksoottisen näköistä naisolentoa täynnä huolella viljeltyä ja hoivalla kasvatettua epäilystä

Lean oikea silmä katseli karvaisen katupojan liikehdintää samalla kun vasen vilkuili varovaisena lähistöllä pyörivää kaupungistunutta lintua. Mokomat tapasivat olla röyhkeitä ja hän oli jo oppinut vahtimaan ruokiaan niiden lähettyvillä.

"Millaisena sinä minua oikein pidät?! Että vaatisin jotain piiraasta, jonka muuten heittäisin menemään?" Neiti tuhahti äänekkäästi, ja hänen hiuksensa välähtivät tutusta oranssista loukkaantuneen punaisiksi. Hän käänteli piirasta paremmin paperin suojiin, sillä se poltteli hänen sormiaan melko ikävästi.
"Minusta sinä näytit nälkäiseltä, ja olet aika mielenkiintoisen oloinen. Ei sitä jokapäivä törmää otuksiin joilla on noin kiva häntä."
Lea hymyili, ja hänen hiustensa väri rauhottui. Toinen silmä kohteliaasti pojan hienon hopeaisiin luotuna ja toinen edellämainittuun häntään kiinnitettynä hän ojensi piirasta pojalle. Neiti ei mahtanut kiinnostukselleen mitään, sillä oli toivonut itselleen kasvavan sievän liskonhännän mutta pettynyt tajuttuaan ettei kuulunutkaan siihen saridiaanien alajaostoon. Ja täälläpäin ei nähnyt suunnilleen kenelläkään häntää. Tai turkkia. Mielessään Lea kuitenkin noteerasi pojan pitävän itsestään aivan liian huonosti huolta.

"Mitä lajia sinä olet? Minä olen saridiaani." Lea virnisti ja nykäisi mekkonsa kaula-aukkoa vähän parempaan asentoon. Se oli nimittäin latistunut yhtäkkisestä istuutumisesta aivan liian myöten hänen tasaista rintakehäänsä.
Lämpö alkoi pikkuhiljaa kiihdyttää häntä takaisin normaaliin, hyperenergiseen tilaan, ja se ilmeni Lean mekon hillittyjen leinikkikuvioiden räjähtämisenä orkideoiksi. Myös hänen puhenopeutensa kiihtyi hieman.
"Eikun anna kun arvaan. Sinä olet... Ää, en minä tiedä täkäläisistä tarpeeksi! Mutta mistä vetoa että sinussa on useampaa lajia?" Neitokainen elehti käsillään puheensa aikana, ja oli tiputtaa piirakkansa. Hätäinen pelastusliike kuitenkin esti hyvän ruuan haaskuuseen menon, ja hän nauroi itselleen melko kovaäänisesti.
"Ota se nyt tai minä vielä pilaan sen."

Pojan katse ei pehmennyt lainkaan, mutta hän ilmaisi syvää järkytystään silmien lautasantennimaisella laajenemisella. Se, että joku tiuski ja raivostui hänelle oli suorastaan turvallisuutta valavan tuttu reaktio, mutta se, että näki jonkun turkin - siis hiusten - vaihtavan väriä tuolla tavalla ilman lupaa, ei ollut niin maan millään muotoa normaalia, eikä Psie siksi moittinut itseään tuijottamisesta. Tuikea ilme kasvoillaan hän hivuttautui hieman kauemmas, yrittäen tahdon ja naulitsevan katseensa voimalla pakottaa naisen silmiä katsomaan samaan suuntaan. Hän rypisti otsaansa - kyllähän tuo oli nainen, nimi ja kaikki?
"...pidätkö sinä minua pilkkanasi?"
Hän tiukkasi melkein äristen. Kiva häntä? Kiva? Vitsiksi tämä oli kyllä jotain harvinaislaatuisen mautonta ja poika antoi kantansa näkyä myös kasvoiltaan, jotka hän nyt oli kääntänyt Lean puoleen.
Hän kieltäytyi jyrkästi kohottamasta kulmiaan, mutta salli silmiensä räpsähtää muutaman kerran merkiksi syvästä hämmennyksestä. Elohopeaiset iirikset tuntuivat imevän kaiken valon ympäristöstä itseensä ja tuovan samalla seiniä lähemmäs, mutta optinen harha se vain oli, mielikuvituksen pieni piirileikki.
Psie huokaisi. Saridiaani, tai mikä hyvänsä, naisen koneistosta puuttui muutama ratkaiseva osa.
"...minä olen ristiverinen."
Hän suorastaan sylkäisi sanat suustaan, tavallaan toivoen, että tieto saisi naisen edes kavahtamaan, mutta hukkaanhan sekin toivo meni. Hänen silmänsä mittailivat naista arvioiden, sitten lihapiirakkaa, sitten naista uudestaan.
Lopulta hän päätti, että Lea oli omituinen idiootti, mutta sentään harmiton ja antoi katseensa rauhoittua, niin että seinät palasivat paikoilleen ja valokin sai paistaa häiriintymättä.
"Minä en ota almuja. Mitä haluat vastapalvelukseksi?"
Luontainen makiapinain uteliaisuus, joka jossain pojan sisällä ikuisena ystävänä nukkui, kohotteli päätään, vaikka hänen kylmä kyynisyytensä yritti raavaasti istua sen päälle.
"...miten sinä teet tuon?"
Hän kysyi hiljaa, inhoten itseään juuri siksi ja viittasi pienoisella kädenliikkeellä yhtälailla naisen mekkoon ja hiuksiin, kuin silmiinkin.

"Ei sinun tarvitsisi kysyä jos pilkkaisin sinua." Lea tuhahti jälleen kerran, ja hänen etuhiuksensa välähtivät neonkeltaisina. Takkuinen katupoika vaikutti hirveän epäilevältä. Ympäristön yhtäkkinen synkentyminen sai Lean oikean silmän vilkaisemaan taivasta. Ei, aurinko paistoi yhä täydeltä terältä pilvettömällä taivaalla.

"Ei tämä mikään almu ole! Lahja, senkin höpsö." Lea naurahti iloisesti. Hän heilui paikallaan, ja vaihtoi piiraan paikkaa kädestä toiseen. Hiton epäkäytännöllistä täkäläisten ruoka!

Pojan hiljainen, hitaasti tullut kysymys sai Lean tirskahtamaan. Hän nosti toisen kätensä pojan silmien tasalle, kämmen ylöspäin. Yhtäkkiä se alkoi sykkiä kaikissa sateenkaaren väreissä, kuin joku olisi tilannut juhliinsa hullun maagin räiskyttelemään valopalloja, ja juhlat sattuivat sijaitsemaan tummanruskeassa ihossa.
"Tämänkö~?" Lealla oli vaikeuksia puhua, sillä häntä nauratti liikaa. Olipa yleisönä kahdenkymmenen rikkaammanpuoleisen henkilön seurue tai yksi pikku katupoika neitokaisesta oli suunnattoman hauskaa ällistyttää.

"Ihan helposti. Se tulee luonnostaan, olenhan saridiaani. Jos en pystyisi tekemään tätä, se vasta paha juttu olisikin!" Hän pöyhäisi hiuksiaan, vaihtaen ne hetkeksi silmiäsärkevän pinkeiksi.
"Monet kyllä ihmettelevät sitä. Mutta se ei haittaa. Saan paljon enemmän rahaa esityksistäni kuin kotipuolessa!" Huudahduksen jälkeen kellertäväsilmäinen upposi yhtäkkiseen hiljaisuuteen, ja hieraisi leukaansa nyrkillään. Silmät menivät hurjaa siksakkia kun Lea katseli uutta tuttavuuttaan hieman tarkemmin. Sitten leveysrajoituksia rikkova hymy ilmestyi tämän kasvoille.

"Heee~i. Huvittaisiko sinua auttaa minua? Keräisit rahoja esitystäni katsovilta ihmisiltä, ja semmoista." Silmät loistaen Lea taputti käsiään yhteen, melkein piirakan unohtaneena. Hänen aivojensa järkeilyn mukaan katupoika oli loistava avustaja. Ei mikään tylsä kelmeänsävyinen ihmishoopo, jollaisia täällä eli todella paljon. He olivat hyvää yleisöainesta, mutta liian samankaltaisia keskenään kelvatakseen apulaisiksi.
"Jos kerta haluat tehdä vastapalveluksen piiraasta, se toimisi."

Turhankin pitkien otsahiustensa takana Psie ei vieläkään näyttänyt aivan vakuuttuneelta siitä, ettei ollut parhaillaan jonkinlaisen kieroutuneen pilanteon kohteena, mutta hänellä alkoi hetki hetkeltä olla enemmän perustavanlaatuisia hankaluuksia pitää uteliaisuutta poissa suurista silmistään. Hän pyöräytti niitä korostaakseen epäuskoaan ja uteliaisuuden puutettaan, mutta onnistui vaikutelmassa vain osittain, ja silmät sentään olivat hänen vahvuutensa. Lahja muka? Hyvä kun poika edes tiesi mitä se tarkoitti!
Hänen kohdallaan edes makiapinoille tyypillisten pienten pystykorvien puuttuminen ei haitannut tippaakaan, luimisteleva vaikutus välittyi erinomaisesti muutenkin. Psie tuijotti kohotettua kättä, kuin olisi odottanut sen syöksyvän kimppuunsa ja henkäisi tahattoman ällistyneenä, kun lukemattomat värit räjähtivät tanssimaan katrillia naisen ystävällisen ruskealla iholla, heijastuen melkein yhtä kirkkaina hänen omista silmistäänkin.
Hän ravisteli päätään lumouksen särkeäkseen ja mulkaisi Leaa, joka näytti aivan liian tyytyväiseltä itseensä, että Psie olisi voinut sen sivuuttaa ottamatta itseensä. Hän tuhahti vähättelevästi, ja nosti leukaansa, sanattomasti ilmaisten 'en minä ihmettele. yllätyin. vähäsen.' Hänen silmänsä olivat kuitenkin juuttuneet onnettomaan yritykseen seurata naisen vastaavia.
Poikaparka oli tukehtua omaan kieleensä silkasta järkytyksestä ja jo tavaramerkiksi noussut epäuskoinen tuijotus kohosi hujauksessa kolmanteen potenssiin. Nyt Psie viimeistään oli vakuuttunut, että nainen pilaili, tai oli vintistään pimeä, tai ehkä jopa molempia.
"...minä posetiivarin marakattina sinä minua oikein pidät? Eivätkä ihmiset minulle rahojaan luovuta, eikös se nyt näy päällepäinkin."
Psie korskahti, ristien kätensä puuskaan ja silmäillen Leaa kulmiensa alta lähestulkoon arvostelevasti, aivan kuin olisi juuri tullut verisesti loukatuksi. Oikeastaan hän oli vain häkeltynyt.
"Sanoin tekeväni vastapalveluksen, ja teenkin, mutta siitä sinä et tule hyötymään mitään. En tiedä mistä olet kotoisin, enkä välitäkään tietää, mutta jos se ei vielä tullut selväksi, täälläpäin minä en ole tervetullut ihmisten joukkoon."
Sitten hän nousi seisomaan ja loi katseensa kirkkaalle taivaalle, vaikka se polttikin silmiä varjostamaan nostetusta kädestä huolimatta. Kevyt tuuli pörrötti melkein kuivunutta turkkia ja tuntui mukavalta paljaalla iholla.
"...niin että sinuna harkitsisin vielä."

Lea kohautti olkapäitään, ja pomppasi keskustelukumppaninsa perässä ylös.
"Se on kyllä huutava vääryys. Jos on noin kiva häntäkin..." Lea tuhahti, saaden hiuksissaan taas aikaan pienen sävynmuutoksen.
"Ja anteeksi nyt vaan, mutta minusta hännät ovat mukavia."

Auringonvalo kutitteli sillä hetkellä oranssihiuksisen nenänpäätä, ja hän hieraisi sitä. Tuskastuneena vieläkin kädessään olevaan piirakkaan hän sysäsi sen katupojan syliin, jättäen tämän päätettäväksi tippuisiko se kadulle vai löytäisikö uuden omistajan.
"No mutta en minä mitään muutakaan keksi mitä voisit tehdä minun puolestani. Minua ei tietysti haittaisi, että kulkisit mukana kunnes tilaisuus tulee kohdalle, mutta jos et suostu niin et suostu."

Lea astahti askeleen eteenpäin ja päästi sähähtävän kiljaisun, joka sattui olevaan hänen vastineensa kiroilulle. Pomppien hetken yhden jalan varassa hän nyppäisi pikkuisen lasinsirun toisesta jalkapohjastaan samalla kun vaihtui väirltään kokonaan takana olevan seinän väriseksi. Kipurefleksi jäi neidiltä itseltään huomaamatta, mutta ulkopuolisen maailman silmiin hän muuttui näkymättömäksi, tai mitä nyt maisemassa näkyi hieman kiemurteleva kohta.
"Luoja! Eikö kukaan ota huomioon, että jotkut tykkäävät kävellä paljain jaloin?!"

Oranssit hiukset heilahtivat, kun Lea istahti muuttuen takaisin perusväriseksi. Toisessa jalkapohjassa oli pikkuinene viiltohaava, ja hän nuolaisi sitä pitkällä kielellään, saaden verenvuodon loppumaan alkuunsa.
"Yyyh, pölyä."
Toinen käsi sujahti paksun kangasvyön alle, ja kaivoi sieltä esiin kaksi kangasriepua ja pätkät köyttä. Lea sitoi jalkarättinsä, toinen silmä työssä ja toinen katupojassa.
"Niin mutta, mikä sinun nimesi on? Et ole kertonut vaikka minä kerroin omani."
Pompaten yhdellä sulavalla liikkeellä takaisin pystyyn Lea hymyili, nyt kumamtkin silmät pojan hopeaisiin luotuna.

Psie huokaisi ja katsahti Leaa alistuneesti, kuin olisi juuri seitsemättä kertaa epäonnistunut yrityksessään selittää pikkulapselle jotain universaalia itsestäänselvyyttä. Hänen häntänsä heilahteli puolelta toiselle vaikutelmaa korostaen.
"...enpä nyt sanoisi. Ovat aina tiellä, eivätkä osaa valehdella."
Poika mutisi, ja häntäkin näytti nyökkäävän vahvistukseksi tuon sanoille. Jos Psie olisi pistetty listaamaan ne kerrat, kun joku oli pysäyttänyt hänet nappaamalla kiinni - varsin kivuliaasti, saanen huomauttaa - hänen hännästään ja lisäämään soppaan kerrat, kun se edestakaisin huiskatessaan oli paljastanut muutoin hyvin kudotut valeet ja yritykset petkuttaa, olisi selontekoon kulunut hyvä tovi.
Hän oli juuri aikeissa kohauttaa osittain turkin peittämiä olkiaan ja ilmaista mieltään tuhahtamalla, kun hänen syliinsä varsin brutaalisti työnnetty lihapiirakka keskeytti aikeet jättämällä miltei huomaamattoman rasvatahran melkein puhtaalle paidalle. Kohtaloonsa alistuneena poika palasi olankohautukseen ja tuhosi nopeammin kuin silmä saattoi seurata puolet jäljellä olevasta piiraasta, kuin olisi uskonut, että todisteet nopeasti hävittämällä voisi uskotella maailmalle, ettei koskaan ollut mitään lihapiirakkaa nähnytkään. Jäljelle jäänyt puolikas oppi pian, mitä painovoima käytännössä tarkoitti, kun sitä hetkeä aikaisemmin käsissään pidellyt poika säikähtyneenä loikkasi valtavalla loikalla läheisen varastolaatikon päälle, päästäen käsistään kaiken ylimääräisen painon.
Psien pää käännähteli puolelta toiselle, kun hän yritti ymmärtää, mihin nainen oli kadonnut. Äänen perusteella hän vihdoin paikansi maisemassa kohdan, joka ei käyttäytynyt normaalisti, ja sätti itseään ääneti ylireagoinnista.
"...paljain jaloin kulkevien on otettava huomioon, ettei muiden tarvi sitä ottaa huomioon."
Hän huomautti tyynen viileästi kivutessaan alas laatikkonsa päältä ja poimiessaan maasta kaltoinkohdellun lihapiirakanjämän. Olkoonkin likainen, pölyinen ja täynnä tauteja, hän söi sen silti ja nuoli siististi sormensakin aterian päälle.
Uteliaalla silmällä hän katseli naisen pitkää kieltä, muttei antanut itselleen lupaa enää hämmästyä. Vaikka nainen päättäisi ilman mitään näkyvää syytä alkaa kiipeillä pystysuorilla seinillä ja pyydystä kärpäsiä, hän tottavieköön ei enää yllättyisi!
"...Psyche."
Hän vastasi hetken vastauksen tarpeellisuutta punnittuaan ja jostain kummallisesta mielijohteesta lisäsi perään kolmesta naksauksesta koostuvan äänteen, joka oli hänen sukunimensä.
Elohopeasilmät vastasivat katseeseen kiinteästi, osoittaen maailman päähänpotkimalle katulapselle epätyypillistä, sammumatonta ylpeyttä.
"Tuo tulehtuu jos sitä ei hoida kunnolla."

"Psyche? Aika hieno nimi." Lea hymähti, ja sääti huiviaan hieman parempaan asentoon. Hänen kasvoilleen oli alkanut valua turhan paljon hiuksia.

"Niinhän se taitaa tehdä. Jos siinä lasinsirussa vain oli tarpeeksi vahvoja pöpöjä." Neitokainen ei mahtanut hihitykselleen mitään. Hän oli oppinut maailmaa kierrellessään sen verran, että useimmat hänen kotisaartaan kylmemmillä seuduilla riehuvista taudinaiheuttajista olivat miedompia versioita tutuista taudeista, eivätkä selvinneet hengissä kovempia vastaan aseistautuneen puolustusjärjestelmän kourissa.
Pikkuhaava kuitenkin vaikeutti kävelyä, ja Lea joutui pompahtamaan joka toisella askeleella, sillä painon laskeminen kipeälle jalkapohjalle tuntui sangen ikävältä.

"Mutta mitä jos mennään jonnekin kivempaan paikkaan? Täällä on turhan pölyistä." Lea piti kaupungeista niiden erilaisuuden takia, mutta mikään ei silti voittanut kunnon pusikkoa. Hänen onnekseen lähistöllä oli pieni puistontapainen, oikeastaan vain pari puuta ja kukkapenkki pienellä ruoholäntillä tiensivustalla. Tutukailtuaan sitä hetken, ja pääteltyään ettei se tosiaankaan ollut kenenkään puutarha Lea asettui loikoilemaan rennosti toisen vänkyräisen puun alle.
"Mutta mutta. Minkälaisen vastapalveluksen sinä sitten haluat tehdä siitä piiraasta? Ei sinun oikeasti tarvitsisi."

Hänen ylitseen pörräsi laiska kärpänen, kevään leudosta säästä raukeaksi käyneenä. Se teki virheen lentäessään liian matalalla ja liian hitaasti, ja huomasi kohta tahmean kielen napanneen siitä kiinni ja vetäisseen sen suuhun, jossa naskalihampaat rusauttivat sen ratisevaksi mössöksi.
Ei sillä että Lealla olisi ollut nälkä, mutta moinen tilaisuus oli ollut liian herkullinen hukkaan heitettäväksi.

Kohtaloonsa alistuneena Psie totesi, ettei maksanut vaivaa tuhahdella ja jaella mulkaisuja jokaisesta kehusta, jota arveli törkeäksi psykologiseksi pilaksi, sillä ilmeisesti Lea tunsi jonkinlaista tarvetta tipautella kehaisuja jokaisesta mahdollisesta asiasta. Sitäpaitsi ei poika voinut varsinaisesti erimieltäkään olla, Psyche oli jaloperäinen, hieno nimi. Oikeastaan liiankin hieno, niin etteivät ihmiset millään halunneet yhdistää sitä hänen kirpunsyömään, rokonarpiseen olemukseensa. Sen vuoksi hän oli enemmän tai vähemmän kirottu lempinimillä. Eikä hän pitänyt niistä(kään).
"...kannattaa se silti puhdistaa."
Hän mutisi, yrittäen päättää, tulkitsisiko hihityksen henkilökohtaisena loukkauksena, vai uskoisiko vihdoinkin, ettei nainen tarkoittanut pahaa. Loukkauksena, niin hän sen päätti ottaa ja huitaisi häntäänsä ärhäkkäästi.
"...ei tämä tästä paljoa parane."
Psie totesi olkiaan välinpitämättömästi kohauttaen, mutta lähti silti tallustelemaan hieman takavasemmalla naisen perässä, niin ryhdikkäänä kuin hänen epämuodostunut selkänsä vain salli. Puiston, jota he lähenivät, hän tunsi hyvin, vaikkei viihtynytkään sen lähistöllä laisinkaan, sielä kun toisinaan pyöri lapsia leikkimässä, eikä hän voinut sietää niiden vanhempien inhoavia katseita.
Ei hän ääneen kuitenkaan valittanut, mutta puun runkoon kädet puuskassa nojaten itsepintaisesti kieltäytyi istuutumasta. Kyllä joku viranomainen pian heidän kimppuunsa hyökkäisi, säästyisihän sitten ylösnousemisen vaiva.
"... ... mistä minä tietäisin?"
Hän puuskahti, toivoen ettei olisi saattanut itseään tähän jamaan. 'Ilmaisista' lounaista koitui aina, siis ihan aina, ongelmia.
"Parempi keksiä jotain, en aijo seurata sinua loppuelämääni vain voidakseni suorittaa vastapalvelukseni."
Vaikka sitten ei saisikaan nukutuksi moneen yöhön. Kumpaakohan, isää vai äitiä, hänen pitäisi vihata tästä kunniantunnosta?
Syrjäsilmällään poika seurasi kärpäsen laiskaa lentoa ja sitten sen nopeaa tuhoa, mutta kuten itselleen oli vannonut, ei yllättynyt. Hän venytteli, kunnes tunsi kasvaintensa painuvan ikävästi kiinni toisiinsa ja turkkiaan ravistellen antoi lihaksilleen luvan rentoutua. Pienen hetken hän huvitti itseään tuijottelemalla lintuja silmiin, kunnes ne kesken lentonsa unohtivat miten lennetään ja räpäytti silmiään vasta hieman ennenkuin ne osuivat maahan, antaen niille juuri ja juuri tarpeeksi aikaa vakauttaa ratansa uudestaan.
"...kai sinä nyt jotain haluat?"

Lea tuijotti ihastuneesti, kun Psyche jollain kummalla keinolla sai linnut melkein putoamaan maahan. Katupojan kuitenkin jättäessä ne rauhaan neitokainen totesi mielessään tämän olevan selvästi hyväsydäminen. Hän ei kuitenkaan sanonut sitä ääneen, mikä oli harvinaista, vaan hymyili merkillisesti.

"Tällä hetkellä en oikein halua mitään. On kivan aurinkoista, minulla on tarpeeksi varaa iltapalaan..." Vaieten vaihteen vuoksi kirjava tyttö nousi ylös. Hänestä tuntui hassulta jutella jollekulle, joka ei ollut suunnilleen samalla tasolla.

Seisominen ei kuitenkaan ollut niin yksinkertaista. Oikean jalan pohja tuntui hassulta, ja Lea siirsi painonsa kokonaan vasemman päälle. Mekko käväisi haaleanvihreänä, kunnes palautui keltapohjaiseen orkideakuviointiin.

Sitten parin metrin päästä kajahti tuikea miehenääni.
"Mitä te siellä teette?"

//Anteeksi tuo lyhyys... Luovuus petti. *ojentaa paikalle ilmestyneen poliisiukkelin* Olen huono keksimään virkavaltaisten tyyppien toimia O___O//

Psyche katseli taivaalle, kiusaamiensa lintujen perään, huomioiden itsekseen miten surkuhupaisaa oli, että hän vieläkin löysi pieniä iloja asioista, joiden kanssa oli elänyt - tai sinnitellyt - koko ikänsä. Kun hän sitten oletti, ettei Lea katsellut, hän hymyili itsekseen, vain pienen hymyn, kestoltaan ehkä juuri ja juuri hetken ja sekin jäi osittain punertavan haavakudoksen varjoon, mutta oli se kuitenkin jotain muuta kuin miltei paikoilleen syöpynyt nyreys.
"...enpä minä sinulle aurinkoa tai rahaa olisikaan pystynyt tuomaan."
Hän huokaisi ja rapsutti korvaansa, paikantaen herkillä sormenpäillään pienen kyhmyn, jota yritti hetkenaikaa nyppäistä irit, ennenkuin luovutti happamena. Pahuksen kirput, niistäkin oli tullut voimakkaampia.
Poika oli täysin tietämätön Lean mielenliikkeistä, mutta olisi koska tahansa voinut vakuuttaa, että hänestä oli kaikenkaikkiaan omituista edes puhua jollekulle.
Hassua oli myös havainnoida, kuinka selkeää Psien kehonkieli olikaan, kaikesta vähäeleisyydestään huolimatta. Huiskaava häntä tai ei, pojasta näki nopeasti, ettei hän soveltunut valehtelemiseen, sillä vaikka reaktiot eivät aina päällepäin näkyneetkään, niiden aura oli silti voimakkaasti läsnä. Näinollen Psie ei tarvinut pystykorvia, jotta kävi selväksi, miten ne pomppasivat pystyyn ja kääntyivät äänen suuntaan.
"...tiesinhän minä."
Hän murisi hampaidensa raosta kieltään naksauttaen, irrottautui nojauspinnastaan ja käännähti ketterästi kyttyräselästään huolimatta.
"Sinä voit tehdä mitä huvittaa, mutta täälä olet mitä seurasikin. Tuo ei tule käsittelemään sinua kiltisti, selitit mitä selitit. Minä en sitä jää katselemaan."
Näin tokaistuaan poike heitti yhden silmäyksen olkansa ylitse, kattaen sillä sekä naisen, että esivallan edustajan, joka harppoi kiireesti heitä kohti ja jokainen hänen harppauksistaan vastasi ainakin kolmea Psien askelta, vaikkei mies ollut edes silmiinpistävän pitkä. Viesti kävi hyvin selväksi; 'Lain, järjestyksen ja yleisen viihtyvyyden nimissä pysähtykää ammuttaviksi, tai ammun.' Oli vain heidän onnensa, ettei mies partioidessaan kanniskellut jousta.
Psie ei sillä tiedolla kuitenkaan mitään tehnyt, hänen läsnäolostaan kieli enää nurkan taakse vilahtavan hännän pää.

Lea tuijotti järkyttyneenä poisjuoksevan Psychen perään. Vielä järkyttyneemmän katseen kuitenkin kohtasi paikalle saapunut lainvartija, joka mulkoili eksoottista neitiä hyvin epäilevästi.
"Hyvää päivää! Kaunis ilma, eikö tosiaan?" Lea kajautti, mutta mies ei siitä hetkahtanut.
"Mitäs sitä on tullut tehtyä?"
"No, auringonottamisen lisäksi eipä juuri mitään." Lausetta ei oltu tarkoitettu sarkastiseksi, mutta lainvartija taisi ottaa sen niin.
"Kaverisi juoksi kovaa vauhtia pois... Neiti tulee asemalle."

Miekkonen ojensi kätensä tarratakseen kiinni laihasta käsivarresta, mutta haroi tyhjää saadessaan silmilleen huiskaisun löysästä hihasta. Samalla Lea hyppäsi voltilla taaksepäin. Ei hän niin tyhmä ollut, että menisi kiltisti mukana. Hän oli viettänyt yhden yön sellissä, ja vaikka siellä oli kiitettävästi naposteltavaa sellaista kokemusta ei tahtonut uusia. Ainakaan väärin perustein.
"Aih!"
Oikea jalkapohja alkoi heti vihoitella koettuaan kevyen täräyksen. Tämä oli melkeimpä onneksi, sillä kivun tuntiessaan Lea räpsähti ympäristönsä sävyiseksi, ja kookkaan miehen kädet huitoivat jälleen kerran tyhjää. Pomppiminen ja kiroilua paikkaava sähinä kuitenkin kertoivat melko tarkasti, missä pidätysyrityksen kohde oleili.

Voimakas repäisy oli heittää Lealta jalat alta, mutta toisen ote mekosta ei pysynyt. Sen kangas kun oli tasan yhtä liukasta kuin omistajansa hiukset, eikä mies ollut siihen varautunut.
Yhtä liukkaasti itse nainenkin sitten lähti juoksemaan poispäin, purren hammasta mutta kuitenkin. Jalkarätit revittiin irti, ja tungettiin vyön alle, ja seuraavassa hujauksessa hän olikin kiitämässä läheistä seinää ylöspäin.
Pysähtyen vasta talon katolla Lea kääntyi vilkaisemaan taaksepäin, ja läiskäytti käden otsalleen.
"Helvetti!"
Pöllämistynyt lainvartija noukki maasta kiiltävän amuletin, kohautti harteitaan ja ja nakkasi sen taskuunsa. Samalla sekunnilla hän oli saanut itselleen värikkään vihollisen.
Tuhahtaen tuskastuneena Lea hyppelehti katolla, ulkopuolisten silmiin väreilevältä ilmapatsaalta näyttäen, ja kipusi sitten sen toista seinää alas. Silloin lähellä kävellyt pikkutyttö koki elämänsä säikähdyksen, kun tyhjästä ilmestyi hieman retuutetun oloinen, tummaihoinen ja oranssihiuksinen neito, joka rahjusti eteenpäin toista jalkaansa varoen. Neito myös pyöritteli silmiään rajusti.
Tai no, ei tämä tainnut häntä neidoksi laskea. Lean mekko oli avautunut vartijan repäisystä, ja litteä rintakehä oli koko maailman nähtävillä. Hän itse ei sitä huomannut, sillä oli keskittynyt jupisemaan itsekseen.

Yllättävää sinnikkyyttä osoittaen Lea etsi tapaamaansa karvaista katulasta, kunnes lopulta törmäsi tähän. Silmät kimpaantuneesti kipunoiden hän asetti nyrkkinsä lanteilleen, ja katsoi toista haastavasti.
"No niin, nyt minulla on palvelus. Sinä saat luvan auttaa minua hankkimaan amulettini takaisin."

Psie höristi korviaan ja kuunteli. Hän kuuli miehen äänen - eikä joutunut edes pinnistelemään - mutta omiensa lisäksi hän ei kuullut toisia askeleita. Eihän Lea tosiaan voinut olla niin hyväuskoinen, että jäi kokeilemaan onneaan virkavaltaa vastaan senkin jälkeen, kun hänet oli jo nähty irtolaisen seurassa.
Poika ei ollut edes huomannut askeltensa hidastuneen, ennenkuin seisoi jo paikoillaan, eteensä tuijottaen. Välimatkaa puistoon oli kertynyt, katulapsi kun oli varsin vikkelä jaloistaan, etenkin jos hännillä hengitteli epäystävällisissä merkeissä poliisiviranomainen. Psiekin oli ollut sellissä, kaksi kertaa oikein. Ensimmäinen vierailu oli kestänyt puoli kuukautta, eikä poika siitä tietenkään ollut nauttinut tippaakaan. Toisella kerralla hän oli selvinnyt lyhyemmällä lusimisella, tehtyään vartiossa palvelleelle miehelle pienen...palveluksen. Hän värähti inhosta tahtomattaankin.
Ei, sinne hän ei menisi takaisin.
Silkkaa uteliaisuuttaan Psie kuitenkin kääntyi kurkistelemaan taakseen, josko olisi nähnyt vilauksen naisolennosta, eikä hämmästynyt kun tyhjä kuja tuijotti vastaan ja näytti melkein kohauttavan olkiaan välinpitämättömänä. Niin Psiekin teki.
Hän ei ollut varautunut näkemään Leaa enää toistamiseen, siksi muutaman korttelin päästä hitusen hätkähtikin, kun nainen - selkeästi lattearintainen nainen? - putkahti hänen silmiensä eteen kuin tyhjästä.
Osoittaakseen rauhallista välinpitämättömyyttään ja horjauttamattomuuttaan, poika risti kätensä puuskaan ja nojasi seinään pienen tympeän tuhahduksen kera.
"...jos hukkasit sen johonkin jäteojaan ja odotat minun rämpivän sen sieltä..."
Hän jätti lauseen kesken ja kohotti kulmiaan aavistuksen. Ei. Siitä ei ollut kysymys, jo pelkästään Lean - hän ei ollut varma tekikö oikein kutsuessaan tuota naiseksi - ilme kertoi tarpeeksi.
"...viranomaiselta."
Se oli kylmä toteamus. Psie tuijotti suoraan toisen silmiin arvioivasti, kuin olisi yrittänyt määrittää tämän uusiksi ja siitähän tässä pitkälti olikin kysymys. Psychen oli helpompi suhtautua saridiaaniin nyt, kun tämä oli vakavissaan. Kuitenkaan tuolla ei ollut mitään tajua kaupunkielämästä eikä sen kirjoittamattomista säännöistä.
"...ei se niin helppoa ole."
Hän tokaisi hieman kärsimättömän oloisena. Maailma olisi helponpi paikka, jos kaikki vain tajuaisivat elää jalat maassa!
"Tuo idiootti oli yksinään liikkeellä, mutta niitä on partiossa tusinoittain ja he surutta ja säälittä toimittavat kummatkin meistä kiven sisään. Ehkä rusikoivat vähäsen ennen sitä, tunteakseen itsensä miehekkäiksi ja saattavat kysyä muutaman kysymyksenkin diplomaattisuuden nimissä, mutta kansalaisoikeuksille niiden ei tarvitse korvaansa kallistaa, koska minä - ja sinä myös, koska olet seurassani - olemme irtolaisia."
Raudanluja katse otti rävähtämättä vastaan kaikki kipinät, jotka Lean silmät suinkin pystyivät tuottamaan.
"...toivottavasti vihdoinkin tiedät mihin olet ryhtymässä."
Poika oli kuitenkin sanansa antanut, eikä aikonut siinä perääntyä, tietenkään, sehän oli vastoin hänen kunniaansakin.

"Kyllä. Viranomaiselta." Neitokainen huokaisi raskaasti, ja oikoi hiuksiaan kiinnipitävää pantaa. Elettä seurasi kimpaantunut tuhahdus.
"Tietenkään ei ole! Miksi muuten pyytäisin apua?"
Värikkäämpi istahti läheiselle laatikolle, jonka joku oli jostain syystä jättänyt kadulle, ja nosti jalkansa syliinsä. Sormet rapsuttelivat savea ja jotain epämääräistä, vihertävää mössöä pienestä haavasta. Haistellessaan kynsiensä alle jäänyttä seosta Lean luottamus haavan siistiin paranemiseen katosi kuin taivaan tuuliin. Hänen hiuksensa kalpenivat kellertäviksi, ja ihokin vaaleni muutaman asteen. Mekonkin kangas rauhottui, orkideat kuihtuivat haaleiksi kiemuroiksi.

Kommentti irtolaisista sai neidin tuhahtamaan jälleen. Hänellä oli yhä vaikeuksia ymmärtää koko sanan tarkoitusta. Kotona kaikki olivat yhdessä, kaikki kuuluivat yhteisöön. Täällä piti vain selvitä yksin, eikä se ollut ollenkaan tuttujen tapojen mukaista.
"Ei. En minä tiedä. Minulla ei ole pienintäkään aavistusta mihin olen ryhtymässä!" Värit palasivat yhtäkkiä, ja kummankin vaakapupillisen silmän katse naulautui Psychen kasvoihin.
"Minä en todellakaan tiedä, kuinka vaikeaa amuletin takaisinsaaminen voi olla, tai kuinka ilkeitä he ovat. Minä olen muukalainen täällä. Siksi sinun pitää kertoa minulle, miten tämä-" Ruskeaihoinen käsi heilahti epämääräisesti "-kaikki tämä toimii!"

Hetken päästä Lea tajusi, että toinen vilkuili aina silloin tällöin hänen kaula-aukkoaan kohti. Vasen silmä vilkaisi alas, ja kohta oikea seurasi sitä. Rykäisten hän nyki mekkonsa takaisin entiseen kuntoonsa, vilkaisten katupoikaa kuin haastaen tämän huomauttamaan jotain.

Psyche katseli ja alkoi viimeinkin ymmärtää, ilmeisesti naisen hiukset, iho ja vaatteet käyttäytyivät paitsi tahdosta riippuen, myös tunnetiloista riippuen. Vähän kuin hänen oma häntänsä, joka nyt heilahti mietteliäästi.
Pojan ei tarvinut kysyä, ilmeisesti hukassa oleva amuletti oli Lealle hyvin tärkeä, vaikkei Psie koskaan ollutkaan ymmärtänyt, miksi jotkut tunsivat emotionaalista kiintymystä esineisiin, jotka eivät koskaan, missään tilanteessa kyenneet sitä ymmärtämään, saatika sitten vastaamaan siihen. Hän huokaisi.
"Rauhoitu... saan päänsärkyä."
Terveemmän näköinen käsi hieraisi terveenpää ohimoa ja näin pentu väisti sen intensiivisen katseen, jolla Lea häntä tähtäsi.
"...parenpi olla epätietoinen, kuin luulla tietävänsä."
Hän mutisi ja oli tosissaan. Ihmiset - otukset - jotka olivat epätietoisia, ärsyttivät häntä, mutta niitä, jotka luulivat tietävänsä jotakin, hän vihasi.
Kului hetki ja sitten toinen korjasi kolttuaan.
"Olisiko ollut parempi, jos olisin huomauttanut asiasta?"
Hän kysäisi ja näytti hetken siltä, kuin saattaisi vaikka virnistää ilkikurisesti, mutta se hetki oli ja meni, eikä hän virnistänyt.
"Tervetuloa kaupungin nurjalle puolelle, sisko. Se, joka lyö kovimmin, lyö yleensä myös eniten."
Psie tuhahti ja levitteli turhautuneena omia, hentoisia, kirpun ja taudinsyömiä käsivarsiaan.
"...ja jos ei osaa lyödä, täytyy ajatella."
Pojan täytyi pysähtyä yskimään ja kakomaan hetkeksi, hän kun ei ollut aikoihin puhunut näin paljoa. Kaikki se lika ja katupöly hänen keuhkoissaan sai liikettä ja teki asian hyvin vaikeaksi.
"Virkavalta ei saa poistua partioista ennen auringonlaskua. Olisi mukava, jos sen saisi houkuteltua yksinään pienelle kujalle, mutta edes ne eivät ole niin tyhmiä."
Psie hieraisi korvallistaan ja piirsi mielessään karttaa lähiseudusta. Tämä ei ollut varastamista, sillä omaisuushan oli Lean, mutta operaatio oli samankaltainen, eikä katulapsella siksi ollut sellaisesta aijempaa kokemusta.
"...improvisoidaan. Niin kai sitten. Mutta ensin etsitään se."
Poika katsahti ylöspäin. Kattoja pitkin? Niin, olisi se luultavasti nopeampaa sieltä käsi.

Lea pyöritteli silmiään.
"Kuinka voisin rauhoittua? Se amuletti on tärkeä. Äärimmäisen." Koska hän oli tajunnut toisen olevan ehkä oikeasti saamassa päänsäryn, hänen äänensävynsä oli paljon rauhallisempi ja voimakkuuskin oli aisoissa.

"No, nyt ne jotka ovat nähneet minut luulevat että olen joku pervo, joka heiluu huvikseen naisten vaatteissa." Neitokainen tuhahti, ja silitteli vielä mekkonsa kangasta.

Hän kuitenkin kuunteli pojan puhetta tarkasti. Vasta tämän yskiessä Lea huomasi kunnolla, kuinka pahassa kunnossa katupoika oli. Häntä alkoi säälittää toinen, ja hetken ajan se paistoi hänestä. Mutta yhtä nopeasti hän heitti tuntemuksen ikkunasta ulos. Psyche ei selvästikään itse välittänyt, ja ei varmasti pitäisi säälimisestä.
"Tajusin että puhuit vähän kuvainnollisesti sen lyömisen suhteen mutta..." LEa naurahti hieman nolona.
"Minä en voi käydä kehenkään suoraan käsiksi. Ellei se ole itsepuolustusta." Rykäisten ja katsoen, josko toisen kasvoilla olisi jotain viitettä tämän ajatuksista Lea jatkoi puhettaan.
"Eli meidän pitää pelata puhtaasti aivoilla."

Hän nyökkäsi toiselle, ja katsoi itsekin toisella silmällään kattoja kohti.
"Kattoja pitkin, vai? Minulle sopii!"
Siinä samassa neitokainen hyppäsi seinälle, läiskäyttäen kämmenensä ja jalkapohjansa sitä vasten ja kivuten notkeasti ylös. Sroemet ja varpaat tapailivat pieniä halkeamia, mutta enemmänkin vain tueksi. Kyllä hän muutenkin pysyi kiinni.
Ylhäällä hän kuitenkin istahti loivalle katonharjalle, ja nappasi jalkansa taas syliinsä.
"Auts. Tämä pitää sittenkin hoitaa ensin."

Tahallisen keskittyneesti Psie mittaili kattojen korkeuseroja katseellaan, mutta toinen suupielistä nykäisi itsensä väkisinkin pieneen, kurittomaan virneenpoikaseen.
"No voiko heitä siitä syyttäkään?"
Pentu ei ollut itsekään aivan varma kykenikö uskomaan, ettei Lea ollut joku pervo joka huvikseen heilui naisten vaatteissa. Toisaalta hän ei myöskään ollut lainkaan vakuuttunut, että halusi välttämättä kuulla vastausta, joten hän ei edes kysynyt.
"...laskeskelinkin sen varaan, ettei meistä kummankaan kannata harkitakaan käsirysyä."
Hän kohautti olkiaan - joutuipas sitä tekemään paljon tänään - ja upotti päänsä hetkeksi ajatuksiensa pyörteilevään virtaan.
Kyllä, kattoja pitkin. Näkyvyys oli laajempi, eivätkä he silloin olisi välittömästi virkavallan - tai kenenkään muunkaan - kylmän käden ulottuvilla. Psyche ei ollut varma oliko hän mutissut ääneen, vai oliko Leassa vielä ajatusten lukijankin vikaa, mutta poika nyökkäsi siitä huolimatta, katsellen vain jonkinlaisella mielenkiinnolla omituista seinäkiipeilyä. Eikös hän tämän ollut jo arvannutkin.
"...'mitäs minä sanoin' on käyttökelpoinen fraasi, eikös?"
Psien oli hieman vaikea katsella korkealle ylöspäin pitkiä aikoja, se särki niskoja ja sai kasvaimet painumaan ikävästi, mutta hän tunsi siitä huolimatta tarvetta tarkentaa Leaan 'enkös minä niin sanonut'-katseensa. Häneltä katolle kiipeäminen otti hieman enemmän aikaa, huolimatta siitä, että sattui olemaan puoliksi apina. Ketterä hän oli kyllä, mutta sattunut perimään myös seireenien hentoiset kynnet makiapinoiden vahvojen sijasta.
"...tule perässä. Haetaan jotain desinfioivaa."
Sangen määrätietoisesti Psie pyrähti juoksuun ylitti muutaman katon, pysähtyi hetkeksi katselemaan alas ja odottamaan, josko Lea ei kipeän jalkansa kanssa liikkunut yhtä ripeästi.
Etsimänsä poika löysi viimein laitakujalta keskikokoisen, läpinäkyvää nestettä sisältävän pullon muodossa. Varmemmaksi vakuudeksi hän haistoi sitä ja maistoi sitten kielenkärjellään. Kyllä, väkevää, tujua viinaa.
"...tämä tulee kirvelemään, mutta maaperäbakteerit eivät pelkällä vedellä ja lehtivihreällä taltu."
Psie ojensi pullon Lealle, hoitakoon itse oman jalkansa kuntoon.

Lea tuhahti katupojan sanoille. Hänestä alkoi tuntua, että toinen ilkeili.
"Voi. Minä en mahda sille mitään etten ole aina täydessä latingissa..." Lea puhisi enemmän itselleen, ja nykäisi vielä varmuudeksi mekkoaan.

Kun toinen katsoi häntä silmät täyteenkirjoitettuna lausetta 'mitäs minä sanoin', neitokainen näytti tälle kieltä. Kuten silmienpyörittelyn kanssakin, hänen tekemänään ele oli paljon dramaattisempi. Pakostakin.
"Sinäkin osaat kiipeillä!" Lea kuitenkin huudahti ihastuneesti, kuin unohtaen edellisen mielialansa täysin. Hän lähti seuraamaan Psycheä, hieman normaalia hitaammin jalkansa takia. Toisen odottaessa hän hymyili kiitollisesti.
Mutta nenän nyrpistys oli väistämätön, kun Lea vastaanotti hänelle ojennetun pullon. Haju pisti nenässä, ja neiti tunsi olevansa valmis oksentamaan. Huokaisten ja sinisävyisenä välkähtäen Lea istahti mutkitta maahan, ja kaivoi toisen jalkarättinsä vyönsä alta. Hän painoi sen pullonsuuta vasten ja kasteli sen viinalla. Pyyhkiessään haavansa saridiaani ei voinut olla kipristelemättä varpaitaan. Neste ei kirvellyt, vaan poltti.
"Minä en tajua miten jotkut pystyvät juomaankin tätä!" Lea puuskahti, ja sitaisi kastuneen rättinsä jalkaan, ja suoritti sitten saman toimenpiteen toiselle jalalle puhtaalla rätillään. Hän ei aikonut saada lisää lasinsiruja jalkoihinsa.

Hän pomppasi ylös, yhtäkkisesti taas reipastuen ja naksautti niskojaan.
"Eli. Mennään etsimään sitä paskiaista!"
Lea hymyili hyvin iloisesti, ja kohensi vielä kerran vaatteitaan.