Fu ei ehtinyt lukea vastauksiaan uudelleen - ei tarkistaa mitään tai edes katsella viimeistä vastaustaan ja harkita oliko se oikein. Kynän noustua paperista Julian nappasi sen itselleen miltein liian kärkkäästi ja näytti etsivän paperista virheitä. Aivan kuin mies ei olisi vielä keksinyt palkintoaan - mutta olisihan sellaisen voinut olettaa onnistuvan Julianilta helposti, tämän lukuiset rakastajattaret olivat varmasti saaneet useampaan otteeseen yllättää miehen iloisesti.

Tummat silmät tarkastelivat Juliania hieman huvittuneena.
"Et voi olettaa, että osaan täydellisesti mitään, mitä et ole opettanut minulle", mies totesi vinosti hymyillen. Hän ei jaksanut olla asiasta vihainen, etenkään kun oli saanut kokeensa kunnialla läpi ja tulisi saamaan palkintonsa - joskus. Eihän se tietenkään olisi ollut yllätys jos Fu olisi osannut odottaa sitä.
Mies nousi seisomaan ja käveli toisen vierelle. Hän sipaisi Julianin hiuksia - ne tuntuivat pehmeiltä Fun omiin, karheisiin hiuksiin verrattuna - ja tarkasteli toisen kasvoja, kuin miettien minkälaisen miehen luokse hän oli muuttanut asumaan, selvästi tyytyväisenä siihen valintaansa.
"Toivottavasti sinulla on yllätys valmiina - vaikka olisikin yllättävää, jos sitä ei koskaan tulisi", kalpea totesi kuulostaen edelleen hieman huvittuneelta. Läpi mennyt koe oli saanut hänet tavallista paremmalle tuulelle.

”Mitä, enkö saa kertoa sinulle virheistäsi? Eikö se olekin opettajan tehtävä?”, Julian kysyi leikkisän loukkaantuneella sävyllä. Hän käyttäytyi taas vaihteeksi typerästi. Omasta mielestään ainakin. Olikohan hän edes käyttäytynyt muulla tavalla sen jälkeen kun oli törmännyt Fuhun?
… siitähän on vasta kolme päivää.
Tuntui kuin hän olisi ollut menettämässä hermojaan kalpeaan mieheen huomattavasti pidemmän aikaa.

Kosketus hiuksissa sai turkoosin katseen kohoamaan ylöspäin. Ei mustatukka ollut kovin usein koskettanut häntä muuten vain, joten ehkä läpipääsystä johtuvan hyvän tuulen takia tullut pieni, kevyt sipaisu sai yhtä kevyen hymyn karehtimaan punatukan huulilla.
”Mutta tietysti. Älä kyseenalaista minua liikaa, tai saatan muuttaa suunnitelmani ihan kiusallaan ja tarjoilla sitä kakkua”, hän vastasi itsevarmasti, hymähtäen muistaessaan aiemman keskustelun.

Fu ei huomannut, että Julian olisi käyttäytynyt tavallista typerämmin, mutta toisen mahdollinen typeryys luultavasti johtuikin kalpeasta, joten hänen ei kuulunutkaan huomata sitä.
"Kertoa virheistä, ei valittaa hieman vinoista viivoista", mies totesi hymyillen. "Et vain löytänyt mitään, minkä takia voisit evätä palkintoni minulta." Hän tiesi sen olevan totta, Julian oli vaikuttavan pihiltä palkintonsa kanssa - mikä sai Fun vain uteliaammaksi ja uteliaammaksi.

Fu käveli ovelle ja kääntyi katsomaan Juliania. Tämä näytti aina hyvältä, joten kalpea ei voinut olla hetken tarkastelematta toista katseellaan.
"Pitäisi opetella syömään kakkua", mies totesi hienoisesti hymyillen, kuin olisi miettinyt asiaa pitkäänkin. "Jos aion jäädä tänne pitemmäksi aikaa, haluaisin edes joskus syödä seurassasi." Tietenkään vika ei ollut siinä, etteikö Fu olisi suorastaan pystynyt syömään kakkua - olihan hän syönyt täällä jo leivoksiakin - mutta sellaiset sokerimäärät useamman kerran viikossa syötynä etoivat häntä.
"Vaihtaisimmeko paikkaa?"

Julian huokaisi hieman ärtyneen kuuloisesti, pudistaen päätään kevyesti. Hän oli ollut tavallaan hämmentyneen ilahtunut Fun kehityksestä, siitä miten mustatukan oppimisvauhti melkein voitti hänen omansa – ja nyt tuo paljasti unohtaneensa jotakin.
”Enkö ole sanonut jo erittäin selvästi, että vinot viivat ovat paha juttu? Jos tuo viiva olisi ollut vielä vähän vinompi, riimu ei tarkoittaisi enää ollenkaan samaa asiaa”, hän pääsi loistamaan luennoivan äänensävynsä kanssa, hermostuen siihen itsekin. Mutta ei sillä niin väliä ollut, kyllä toinen aikanaan oppisi, ja turkoosien silmien katse ei ollut kovin moittiva.
”Ehkä päästän sinut helpolla, kun olet niin suloinen oppilas”, hän ihmetteli pienesti hymyillen, ja tukahduttaen hiljaisen hykerryksen vaivoin.

Kun kalpea käveli ovelle, hän itsekin nousi pyyhkäisten olemattomia ryppyjä paidastaan. Itserakas mies todellakin huomasi että häntä katseltiin, ja huomasi kohta lähestulkoon kehräävänsä. Ehkä häntä oli sittenkin liian helppo miellyttää?
”No mutta eihän meidän pidä päästää sellaisen esteen kuin makeuden päästä suhteemme tielle”, hän lausahti naurahtaen, astellen Fun vierelle leikkisä hymy huulillaan. Kysymys muualle lähdöstä sai hänet miettimään hieman – aamiaisen tiskit odottivat, hänen pitäisi valmistella yllätystään ja oven takaa kantautuva raapimisääni kieli siitä, että Sybil tunsi olonsa yksinäiseksi. Punatukka hymähti hiljaa, pörröttäen mustia hiuksia kevyesti – ne kun olivat sellaiset sotkettavat.
”En ajatellutkaan jääväni tänne koko loppupäiväksi. Pitäisi ehkä hoitaa ne tiskit pois alta –”, miehen ääni täyttyi vastenmielisyydestä hetken ajaksi, ”- joten voisisitko sillä aikaa pitää seuraa pikkuiselle?” Pyyntö oli melko kohtelias, ja pisamakasvoinen toivoi sen riittävän.
”Ja tiesitkö muuten, että on keinoja siirtää vastasyntynyt sielu uuteen astiaan?” hän lisäsi pienen kysymyksen hetken mielijohteesta, samalla kun avasi oven päästäen pienen oranssin pallosalaman kiehnämään kaksikon jalkoihin.

Fu kallisti päätään Julianin hyökätessä jälleen kerran hänen pörröisten hiustensa kimppuun. Eivätkö ne olleet jo tarpeeksi sotkuiset?
Fu ei ollut miettinyt tiskaamista huomauttaessaan että heidän oli hyvä mennä ulos huoneesta, mutta punatukka oli muistanut sen siitä huolimatta. Ehkä mies alkoi kasvattamaan itselleen jonkinlaista selkärankaa kotitöiden suhteen. Nyt kun tuo selkäranka kasvaisi vielä kuolleiden herättämisen suhteen..
Mies hymähti.

"Eiköhän se onnistu, jos hän kelpuuttaa minut seurakseen", mies totesi ja kuunteli kuinka kissa raapi ovea. Tuo ääni sai hänet yllättävän hyvälle tuulelle, vaikkei hän enää kilpaillutkaan kissan kanssa Julianin huomiosta - hän tuntui tällä hetkellä olevan enemmänkin Sybilin lemmikki kuin kilpailija - oli silti mieltä ylentävää huomata, että hän oli voittanut tuon pikku karvapallon.

Fu nappasi kissan syliinsä - jottei se karkaisi heti Julianin mukaan - jättäen näyttämättä ulospäin, että olisi mitenkään huomioinut Julianin kommenttia tai järkyttynyt siitä. Hän tunsi itsensä idiootiksi, hänhän tiesi toisen kyvyistä, mutta ei ollut miettinyt asiaa sen kummemmin, pitänyt kissaa vain itsestäänselvyytenä.
"En. Kiitos tiedosta, nyt osaan suhtautua asioihin täysin eri tavalla", mies totesi vinosti hymyillen.

”Olen varma että kelpuuttaa. Hän kiintyy yllättävän nopeasti, vaikkei sitä uskoisi”, Julian hymähti hiljaa, naureskellen mielensä sisällä kissan ja miehen hassulle kilpailulle. Kyllä hän oli huomannut, että ainakin Sybil oli taistellut urhoollisesti, mutta vasta Fun hyväntuulisuus pennun ”häviötä” kohtaan oli saanut hänet kunnolla tajuamaan asian. Taisi mustatukka pitää voittamisesta… No, niin piti Juliankin, joten mikäs siinä.
Mutta mitä punatukkaan tuli, hän voisi aivan hyvin jakaa huomionsa noiden kahden kesken. Eihän siinä ollut liikaa vaivaakaan.

Sybil näytti kyllä ottaneen Fun jo omakseen, ja kehräsi tämän sylissä – siihen pentu ei tainnut ikinä kyllästyä – puskien päätään tämän käsiä vasten, vaatien silityksiä. Kissan omistaja ei osannut arvioida, mitä mieltä mustatukka oli pieneen paljastukseen, toisen kasvot olivat yhtäkkiä muuttuneet tulkitsemattomiksi joten kaiketi tuo oli tajunnut vihjauksen, mutta ainakin pentu oleili mukavasti tämän sylissä eikä ollut tullut heitetyksi seinälle. Alkoikohan Fu sietää näitä kuolemaa uhmaavia asioita pikkuhiljaa paremmin?
”Todellako? Sepä hienoa, muistakin lelliä häntä oikein kunnolla.” Julian naurahti, hieraisten punakultaista turkkia kevyesti sormillaan, katsahtaen ruskeisiin silmiin lämpimästi hymyillen. Hän itse ei huomannut mitään, mutta ehkä turkooseissa silmissä näkyi hieman enemmän hymyn lämpöä, kuin tavallisesti…
”Koska et pääse näkemään minua epäonnistumassa tiskaamisen kanssa ja saippuavaahtoisena, voit leikkiä sillä aikaa pikkuisen kanssa ympäri taloa. Aion kyllä lukita keittiön oven, siitä voit olla varma”, hän totesi varmalla äänensävyllä, ja astahti jo kävelemään keittiötä kohden – mutta sitten katsahti vielä Fua, Sybiliä ja taas Fua. Kaiketi hän voisi nyt samaan syssyyn kertoa vähän enemmänkin..?
”Oh, ja hän syntyi kuolleena. Pikkusiskoni, jos ihmettelit…” Herra nyökkäsi kissanpentua kohti, hymyillen arvoituksellisesti.

Fu oli järkynnyt esille tulleesta tiedosta mutta pyrki vastaamaan Julianin katseeseen luonnollisesti, vetäytymättä kauemmas tai huomauttamatta mitään. Tiesihän mies että punatukkainen oli herättänyt kuolleita henkiin ja se, että hän oli siirtänyt jonkun sielun elävään olentoon oli huomattavasti vähemmän kuvottavaa kuin ne mädäntymispisteessä olevan näköiset kalmot joita mies käytti palvelijoinaan.
Sybil oli paljon suloisempi ja normaalimpi seuralainen vaikka olikin epäkuollut.
"Mutta minä haluaisin nähdä sinut kauttaaltasi saippuavaahdossa, kiroilemassa ruma ilme kauniilla kasvoillasi", kalpea totesi ja niiskaisi muka loukkaantuneesti. Julianin lämmin hymy sai hänen olonsa paremmaksi, selviämään nopeammin järkytyksestä ja oman typeryytensä aikaan saamasta turhautumisesta. "Pelkäätkö, että tajuan ettet ole täydellinen?"

Se, että kissa oli sukua Julianille, oli jo itsestäänselvyys, mieshän oli monta kertaa pannut merkille - ja jopa huomauttanut - noiden kahden samankaltaisuudesta joten eihän pikkuinen voinut ollakaan vähempää kuin Julianin sisko. Kaksoissisko olisi sopinut kuvaan vielä paremmin mutta sen kaltaisesta läheisyydestä ei näiden kanssa tainnut olla kyse, eihän pikkuinen Julian olisi osannut kutsua siskonsa sielua takaisin - ainakaan Fu ei halunnut uskoa, että punatukkainen olisi jo lapsena käytellyt alkemiaa helposti.
"Tietenkin. Mene nyt vain", mies totesi ja heilautti vaaleaa kättään usuttaen eleellä punatukkaista pois. "Me pärjäämme kyllä. Kohtelen siskoasi hyvin."
Fu silitti pikku kissaa hajamielisesti.

”En tietystikään, koska olen täydellinen”, Julian vastasi nopeasti ja mahtipontisella äänensävyllä. Hänestä rumat ilmeet eivät sopineet hänelle, joten Fu saisi odottaa näkevänsä hänet tiskaamassa – saippuavaahtoisena olisi toinen juttu, ei hänellä ihan turhan panttina kylpyammetta ollut. Tietysti riippuisi mustatukasta päätyisikö tämä näkemään hänet vaahtokylvyssä.

Saadessaan hätyyttelyjä osakseen ja pikku Sybilin kehrätessä energisesti Fun sylissä, valmiina riehumaan ja säntäilemään höyhentupsun tai vastaavan perässä, Julian naurahti ja asteli keittiöön puhumatta sen enempiä. Hienoa että mustatukka ei suorastaan vihannut palluraa nyt kun tiesi tämän hieman epänormaalin taustan. Mutta miksi vihaisikaan? Ei tuota ollut revitty ylös haudan levosta, Julian oli vain antanut uuden mahdollisuuden ennen alkuaan loppuneelle elämälle. Ja vaikkei sitä uskoisi, hän oli sitä tyyppiä joka arvosti ja rakasti perheenjäseniään suunnattomasti, joten edes sitten kissan ruumiissa siskon hänen luonaan pitäminen tuntui hyvältä ratkaisulta.

Keittiössä punatukka sitten ryhtyi taistelemaan vähäistä tiskimäärää vastaan hehkeiden tiskihanskojensa kanssa. Siinä ei onneksi ollut mitään kovin vaikeaa, homma oli vain inhottava. Mutta siitäkin pääsi yli, kun hän mietti miten toteuttaisi Fun palkinnon, ja kuinka hauskaa se olisi.

Fu silitteli kissaa hajamielisesti. Hän ei ollut odottanut tällaista paljastusta, hän ei ollut osannut odottaa, että jopa kissa oli tässä talossa epäkuollut. Tietenkin hänen olisi pitänyt olla järkyttynyt - eihän hän pitänyt kävelevistä ruumiista - mutta kissassa ei näkynyt mitään sen todellisesta olemuksesta.
Jos pikku Sybil olisi edes haissut, jos Fu olisi löytänyt tästä edes yhden merkin tuon todellisesta olemuksesta, kalpea olisi saattanut muuttaa mieltään siitä, miten suhtautui tähän karvapalloon. Mutta Julian oli loppujen lopuksi siirtänyt sielun uuteen astiaan, ei jatkanut sen väkisin pitämistä samassa - paras vain olla miettimättä asiaa liikaa.
"Miksi teidän pitää olla niin monimutkaisia?" mustatukkainen kysyi ja kohotti kissan silmiensä korkeudelle. Tasainen kehräys oli rauhoittavaa.

Julian oli kadonnut jo aikoja sitten keittiöön eikä Fu ollut kovinkaan innoissaan joutuessaan odottaa kahdestaan kissan kanssa kirjastossa - etenkään kun he eivät tehneet mitään. Mies laski kissan lattialle katsellen tätä mietteliäänä. Tämä olisi ollut palkitsevampaa, jos talon isännän sisko olisi osannut puhua.
"En tiedä, mitä kissojen kanssa pitäisi tehdä", hän totesi rapsuttaen tuota korvan takaa. "Ehkä sinulla on joku ajatus?"

Toivottavasti Julian tulisi pian takaisin.

Sybil purisi ja hyrisi autuaan onnellisena kaikesta huomiosta jonka oli saanut, tietämättä mitä kaksijalkaiset olivat puhuneet. Olihan se tavallista kissaa fiksumpi, mutta silittely harhautti sen huomion täysin. Kun mustatukka nosti hänet silmiensä tasalle, karvapallo naukaisi lyhyesti ja haroi käpäläänsä tämän nenää kohti, ja jatkoi sitten kehräämistään.

Kissalle olisi kelvannut pelkkä rapsutussessio, mutta lattialle jouduttuaan tuo seisoi hetken mietteliään oloisena paikallaan, ja toisen käden rapsuteltua tarpeekseen korvantauksia pikkuinen luimisti korviaan ja kiepahti ympäri, tarraten käpälillään käden ympäriltä ja kaluten ”raivokkaasti” miehen rystysiä hampaillaan. Hännän innokas heilunta paljasti, että kissa oli päättänyt leikkitapella ajankulukseen.

//... vähän fail, koeta pärjätä...//

Fu hymähti kissan hyökätessä hänen kätensä kimppuun. Raivokas vastaan tappelu ei todellisuudessa ollut niin kivuliasta, kuin se näytti. Kissa tuskin kosketti häntä terävillä kynsillään ja hampaat jättivät vain pieniä ruhjeita rystysiin. Tietenkin se näyttäisi kalpealla iholla paljon pahemmalta kuin oli.
"Tiesitkö, että tuo on merkki siitä, että kissa on huonosti kasvatettu?" kalpea kysyi - hänhän puhui kissalle! Oliko hän muka käymässä näin yksinäiseksi vai oliko heistä kahdesta hän se, joka oli sekoamassa, eikä Julian, joka oli todellisuudessa luultavasti jo hiipinyt hulluuden puolelle aikapäiviä sitten.

Mies taisteli vastaan kissan hyökkäillessä hänen kätensä kimppuun ja kaatoi tuon lattialle joutumatta käyttämään paljoakaan voimaa. Hän härnäsi kissaan leikkisästi, olihan tässäkin jonkinlaista tekemistä kun Julian tiskaisi - jos tiskaisi, tuohan saattaisi käydä laiskottelemaan heti kun silmä välttäisi.
Jos se kelvoton punapää lähti kaupungille huvittelemaan sillä välin kun jätti Fun kissavahdiksi.. no, mustatukkainen ei tiennyt, mitä tekisi.

Sybil alkoi kehrätä samalla kun luimisteli korviaan, ja selälleen päädyttyään kävi kapsuttamaan kalpeaa käsivartta takajaloillaan. Huonosti kasvatettu tai ei, kissalla oli hauskaa. Julian ei leikkinyt sen kanssa tällä tavalla, mies ei halunnut naarmuja käsiinsä, ja siksi pohjimmiltaan melko raisun leikkisä kisu otti nyt kaiken ilon irti tilanteesta.

Sillä välin kun kissa ja Fu leikkivät, Julian alkoi olla valmis tiskaamisen kanssa. Rehellisesti sanottuna hänen olisi tehnyt mieli karata ikkunasta ja olla ikinä palaamatta, suurimmaksi osaksi sen takia koska tiskaaminen oli niin kamalaa. Mikä tahansa työ oli hänestä epämiellyttävää, ja kun lautasen etsiminen vaahtokuoren alta maksoi hänelle katkenneen kynnen, punatukka oli viskata mokomat astiat seinään. Homma sujui nihkeästi loppuun asti, ja mies päätti tarvitsevansa lohdutusta – ja koska hän ei aivan luottanut Fun olevan myötätuntoinen, hän turvautuisi Sybiliin.
Julian asteli takaisin kirjastolle ja naurahti hiljaa nähdessään kissansa kaluamassa mustatukan kättä.
”Oletko opettanut pikkuiselleni pahoja tapoja? Julkeaa, hanki oma kissa” hän lausahti leikillisesti ja kumartui karvapallon luo, joka lopetti pureskelun ja lipaisi huuliaan samalla kun vastasi toisen katseeseen.

Fu sai kätensä naarmuille, muttei ollut huolissaan asiasta. Hänellä ei ollut samanlaisia ulkonäköpaineita kuin Julianilla, hänen ei tarvinnut näyttää hyvältä kenenkään muun kuin punatukkaisen vuoksi, eihän täällä tainnut kukaan muu edes käydä. Mies jatkoi kissan härnäämistä tyytyväisenä.

Kalpea kohotti katseensa kissasta kuullessaan Julianin tulevan paikalle. Tietenkään tuon kauneus ei ollut kadonnut minnekään, eikä tuo näyttänyt olevan harvinaisen huonolla tuulella, vaikka olikin joutunut tiskaamaan. Oliko se kenties mennyt noin hyvin vai oliko mustatukkainen leikkimässä Sybilin kanssa noin huvittava näky?
”Minuutti seurassani riittää turmelemaan. Kohta huomaat, että olet itsekin unohtanut käytöstapasi”, mies totesi vinosti hymyillen. ”Enkä minä tarvitse kissaa kun minulla on sinut.” Fu nousi ylös ja rapsutti Juliania leikkisästi korvan takaa.
”Oletko jo valmis?”

Jokin kissanpennun kanssa leikkivässä mustatukassa oli näyttänyt rauhoittavalta, kuin kuvakirjasta. Jokin siinä oli saanut Julianin miettimään, josko hän voisi hidastella tämän opetuksen kanssa, yrittää olla kimpaantumatta niin usein. Toisaalta ajatus tuntui absurdilta, eihän hän ollut kenenkään kanssa pidempiä aikoja ainakaan vakavasti, sellainen oli… kurjaa.
Yhtä kaikki, punatukka oli naurahtanut eniten sille, kuinka hellyttävältä parivaljakko oli näyttänyt.

”Pitäisiköhän heittää sinut pihalle, en halua menettää niitä. Elämäntyylini perustuu hurmaavuudelleni” hän lausahti itserakkauden sävy äänessään, ja naurahduksen jälkeen matki kehräämistä saatuaan rapsutuksia. Eikä Julian pystynyt pitämään tyytyväistä hymyä kurissa tai ilahdusta silmistään kommentin kuullessaan. Tuo ei ollut kovin kaukana lepertelystä.
”Niin, ja sinun pitäisi kohta hankkia minulle kaulapanta, ettei joku korjaa minua epähuomiossa matkaansa” mies naurahti, ääni pehmeämpänä kuin jos hän olisi tosissaan piruillut.

Fu sai nyökkäyksen vastauksekseen kysymykseensä, ja sitten pisamakasvoinen muisti suuren tapaturmansa.
”Se oli hirveää, olin särkeä kauniit astiani vaikka kuinka moneen kertaan” hän marmatti, ja nosti toisen kätensä esille, ihan vain näyttääkseen katkennutta nimettömän kynttä. Eiväthän hänen kyntensä olleet pitkiä, mutta lovi oli silti ilkeän näköinen muuten hyvin hoidetuissa käsissä.
”Ja katso nyt tuotakin! Vaarallista puuhaa tuo tiskaaminen.”

Fu hymähti.
”Et pystyisi siihen”, kalpea totesi. ”Tiedän liikaa, joutuisit tappamaan minut.” Mies virnisti. Hän ei uskonut, että Julian voisi tosiaan tappaa hänet. Tosin olihan punatukka jo kerran ilmoittanut, että tappaisi Fun, jos hän yrittäisi karata tuon luota. Hän ei kuitenkaan vaivaantunut tuhlaamaan ajatuksia sille, se oli ollut ennen kuin he olivat tunteneet kunnolla. Nyt kun punatukkainen tunsi hänet, voisi tuo tuskin tappaa häntä yhtä julmasti, kuin olisi voinut aluksi tehdä.
Julian suostui kalpean kissaksi sen enempää vastaan taistelematta.
”Raapisit silmäni puhki, jos yrittäisin jotain sellaista”, mies totesi vinosti hymyillen. Kaulapanta sopisi Julianille.

Heti kun tiskaus tuli puheeksi, alkoi punatukkainen marmattamaan siitä, kuinka kamalaa hommaa se oli. Toinen käsi otettiin esille ja näytettiin lohjennutta kynttä. Ei se nyt niin pahalta näyttänyt, mutta Fu piti ajatukset itsellään.
”Tietenkin on”, kalpea totesi ja nappasi toisen käden käsiinsä. Hän suuteli sormia leikkisästi. ”Muistitko käyttää kumihanskoja?”

Julian hymyili oikein maireasti Fun ilmoittaessa hänen joutuvan tappamaan mustatukan.
"Tsk tsk, voisin pistää sinut asumaan puutarhaan."
Se oli sopivan kepeään sävyyn sanottu vastaus. Oikeasti mokoma lausahdus oli saanut punatukan miettimään aivan liikaa asiaa. Hän oli sanonut aikaisemmin kylmästi tappavansa mustatukan ennemmin kuin antaisi tämän lähteä ja mahdollisesti levitellä epäilyttäviä juttuja hänestä. Hänhän oli tappanut muutaman joka oli saanut liikaa selville - palvelijan silloin kun hänellä oli vielä ollut eläviä sellaisia, ja jonkun häntä varjostaneen köyhän turhimuksen, jonka elämällä ei ollut muutenkaan väliä - mutta nyt hän ei enää pystyisi vain lopettamaan kalpean elämää. Pari päivää, ja jo tuntui kuin Fu olisi ollut kiusaamassa häntä ikuisuuden.

"En minä nyt noin nättejä silmiä, tekisin jotain ilkeämpää" Julian vastasi naurahtaen, ajattelematta sen suuremmin mitä sanoi. Hän oli näköjään suostunut Fun lemmikiksi, mutta toisaalta sellaiselta hän vaikutti aina välillä. Oikein itserakkaalta ja itsenäiseltä kissalta, joka silti piti omistajansa suomista hellyydenosoituksista....

"Tietysti muistin" turkoosisilmäinen tuhahti, vaikka hymyilikin saatuaan suukon kipeälle sormelleen. Ei siihen erityisesti sattunut, tai sormi ollut muuten kovin suuresti kärsinyt, kunhan häntä harmitti pikkuvamma.
"Muuten sormeni olisivat ryppyiset kuin vanhalla miehellä..."

//Sovimme Deltan kanssa, että peli loppuu kesken. Useamman viikon yhteiselo ei saanut miesten välejä muuttumaan oikein minnekään, mitä nyt Julian taisi alkaa ottaa Fun enemmän vain yhtenä panoistaan... Hän ehti opettaa tälle alkemian perusteet, kun armeijan käsky kävi ja mustatukan täytyi lähteä. Kuka tietää kohtaavatko he kaksi uudestaan joskus toiste…//