Fu ei yllättynyt toisen reaktiosta hänen vähemmän hienostuneeseen kosketukseensa. Pisamanaamainen oli tönäissyt hänen kätensä yllättävän helposti pois - tosin, eihänn Fu ollutkaan mitenkään yrittänyt estää tuota. Ei mies ollut käymässä toiseen väkisin käsiksi joten kiinni pitäminen ei ollut välttämättömyys, se vain oli uhkaavampaa.

Kalpea mies harkitsi hetken, lukkiutuako jälleen omaan maailmaansa, mutta päätti kerrankin vastata Julianille kunnolla. Vino hymy nousi jälleen Fun kasvoille tämän kuullessa toisen huomautuksen epäsopivasta käytöksestä.
"Luulisi, ettei gigolon mainetta enää voi pilata. Mitä sitten, vaikka he luulisivat sinun kelpuuttavan miehiäkin?" Fu kohautti olkiaan välinpitämättömästi ja loi ensimmäistä kertaa katseen kissaan, joka roikkui miehen hartialla. Todettuaan sen kuitenkin ilmeisesti tavallisesti katiksi hän päätti jättää tuon ihmettelyn väliin, Julianissa oli tarpeeksi haastetta.

"Jos tosiaan haluatte puhua sellaisesta kahvilasta, missä kuka tahansa saattaa kuunnella, ei minulla kai ole mitään sitä vastaan - minullahan ei ole mainetta suojeltavana", Fu totesi ja tarttui kiinni pidemmän miehen kädestä, etsien pitkillä, taskuvarkaan sormillaan salataskua Julianin hihassa.
"Näin hallussanne kiinnostavan esineen, haluaisin kysyä jotain siihen liitten."

Pieni voitonriemun ailahdus tukahdutettiin nopeasti. Vaikka Julian olikin saanut toisen reagoimaan hänen puheisiinsa, ei ollut varaa iloita.
"Gigolon?" Naurahdus pääsi ulos, ja Sibyl naukaisi mielenosoituksellisesti kovaa ääntä vastaan.
"Hyvä herra, minä olen yhä sureva leskimies!" Vasen käsi nostettiin viehkeästi esille, mutta punapää pidättäytyi heiluttamasta rengastettua nimetöntään. Se olisi mennyt mauttoman puolelle.
Maininta miehien kelpuuttamisesta sai naurun loppumaan, ja Julian laski kätensä. Edes hänen tahdonvoimansa ei mahtanut mitään silmille, jotka tahtoivat katsoa jonnekin muualle kuin toiseen mieheen.

"Oh, kieltämättä. Tiedän toki muutaman luotettavan paikan, joissa saa mukavia yksityiskabinetteja. Mutta toisaalta, et taitaisi tuntea oloasi tarpeeksi kotoisaksi sellaisessa?" Tosiasiassa Julian muisti, että palvelusväki kuitenkin päästäisi kenet tahansa hänen tuttavansa sisään sellaiseen. Kalpea mies alkoi hetki hetkeltä varmemmin tulla näkemään hänen kotinsa.

Terävä henkäys muuttui puolivälissä epämääräiseksi puhahdukseksi, kun pisamakasvoinen yritti niellä äänen. Toisen ylättävä kopelointi kuvainnollisesti repäisi maton herrasmiehen alta. Kulmat kurtistuivat huolestuneesti kun toisen sormet pyyhkäisvät oikeassa käsivarressa hihan alla olevan remmin yli. Hänen veitsensä oli siinä kiinni.
"Mielenkiintoista. Mitä jos kuitenkin jättäisitte käteni rauhaan?" Julian kiskaisi kätensä takaisin itselleen, ja mulkaisi toista, vaikkakin puhui yhä kohteliaalla äänensävyllä. Pyyhkäisten olematonta likaa takkinsa kankaasta hän pyörähti ympäri, ja rapsutti kissaansa hymyillen piilotetusti raivoissaan. Tai ehkä hän oli vain järkyttynyt. Sitä oli vaikea erottaa.

"Mutta hyvä on. Jos seuraatte minua, niin voin opastaa teidät talolleni." Julian oli jo sanat sanoessaan katkera niitten takia. Mutta jos toinen tiesi hänen veitsestään, tämä saattoi tietää hänen tuntevan alkemian saloja. Ja siitä oli lyhyt matka hänen öisten puuhiensa tietämiseen, eikä sellaisesta aiheesta puhuttaessa ollut varaa ottaa pienintäkään riskiä.
Kävellessään kiivasta vauhtia kohti kotiaan hienostoalueen laitamilla Julian mumisi säräjävän sanan. Käsivarressa tuntui hetken pieni kylmä alue, ja sitten mies tunsikin pienen tömähdyksen olkapäällään, pitkien hiusten suojassa. Korvakorun turkoosikivi oli sulanut pikkuiseksi golemiksi, joka tehtäväänsä tottuneena lähti pinkomaan luonnotonta vauhtia kohti punapään kotia, saadakseen varoituksen vieraasta perille ennnen heitä.

Mustatukkaisen läsnäolo poislaskettuna miellyttävä kävelymatka päättyi valkoisen kivimuurin puhkaisevan valurautaportin eteen. Vaalea, ilmava rakennus kohosi pienen mutta sitäkin sievemmän puutarhan takana. Julian lasketti kätensä portille, ja kääntyi katsomaan toista silmiin.
"Minulla on muutamia periaatteita, ja yksi niistä on tietää jokaisen vieraani nimi ennen kuin he ovat käyneet talollani." Sybil loikkasi isäntänsä olalta pois, ja luikahti portin alta sisälle pihaan. Sen omistajan turkoosit silmät olivat naulautuneet silmälasipäisen omiin.
Ääni myrkkyä tihkuen hän ojensi kätensä ja esitteli itsensä.
"Minä olen Julian Forley. Mukava tavata."

Fu katsoi toisen kättä välinpitämättömästi ja kohautti jälleen olkiaan. Hän ei ollut koskaan ollut kiinnostunut avioliitoista eikä sen takia ymmärtänyt niitä täysin. Mitä järkeä olisi vannoa kenellekään uskollisuutta kun kuitenkin toinen tulisi jossain vaiheessa pettämään puolisoaan? Eroaminenkin oli helpompaa, jos ei ollut mennyt vaihtamaan sormusta ja mennyt antamaan typeriä, tarpeettomia lupauksia.
"Ovatko surevat leskimiehet sen parempia kuin pettävät aviomiehet? Et vaikuta kovinkaan murtuneelta", mustahiuksinen totesi tunteetomalla äänellä. "Ainakaan kaikista riettaista hymyistäsi ja eleistäsi päätellen."
Fu ei tosiaankaan ollut hienostunut keskustelukumppaninsa tapaan.

Fu jätti taas huomiotta Julianin sanat yksityiskabineteista, ehkä siitäkin syystä että toinen oli oikeassa. Hän ei uskonut tuntevansa oloaan mukavaksi sellaisessa paikassa, tosin hän epäili olisiko Julianin koti sen mukavampi paikka.

"Et taida pitää kosketuksestani", silmälasipäinen totesi välinpitämättömään sävyyn.
Fu ei ehtinyt löytää veitsen piilopaikkaa ennen kuin keskustelukumppani kerkesi kiskaista kätensä takaisin, terävien sanojen saattelemana. Aseen piilopaikka jäi silmälasipäiselle täydeksi arvoitukseksi vaikka hän yrittikin vielä tarkkailla toisen hihaa huomatakseen mahdollisen piilotetun taskun sitä kuitenkaan katseellaan löytämättä. Jos hän olisi saanut kopeloida toisen hihaa edes hetken pidempään, hän olisi saattanut löytää aseen.

Voitonriemuinen hymy levisi jälleen kerran Fun kalpeille kasvoille. Toinen pieni voitto hänelle, Julian joutui päästämään hänen kaltaisensa rahvaan varmasti viehättävälle asunnolleen. Vaikkei hän voinut olla varma, että pisamanaamainen tajusi itse pienoista tappiotaan, mies tunsi jälleen voitonriemua.
Fu seurasi Juliania sen pahemmin pidemmän miehen selkää tuijottamatta. Hän oli aistivinaan jä näkevinään pienen hetken ajan golemin, mutta koska tuota ei näkynyt miehen räpäytettyä silmiään Fu pisti näkemänsä väsymyksen piikkiin - todeten samalla itsekseen, että olisi pidettävä Juliania paremmin silmällä.

Fun katse oli käännetty vaikuttavaan rakennukseen. Jos hän joskus asettuisi aloilleen, tuollainen talo olisi hänen unelmansa, valitettavasti se ei tulisi koskaan toteutumaan jollei Fu ryhtyisi kauan ennen vanhuuspäiviään säästämään rahaa.
Silmälasipäinen käänsi katseensa portista Julianiin, tämän viehättäviin silmiin. Mies suoristi silmälasejaan ja hymähti. Hetken hän harkitsi väärän nimen kertomista mutta päätti jättää sen väliin, hän oli melko varma että keskustelukumppani oli kertonut hänelle oikean nimensä.
"Fu Tian", mies totesi tarttuen ojennettuun käteen, vetäytyen samalla lähemmäs talon isänstää. "Nyt huomaan miksi tuon näköinen mies on mennyt naimisiin - ja ymmärrän luultavasti myös sen, mihin vaimonne on kuollut." Fun ääni oli hiljainen mutta sanoistaan huolimatta sen sävy oli yllättävän kepeä. "Otan osaa."

Julian oli sanaton. Rietas? Mistä se oli tullut? Eihän mustatukkainen voinut olla noin... sivistymätön!
Mutta kohta punapää myönsi mielessään yrittävänsä tahallisesti hurmata suurimman osan ihmisistä jotka tunsi. Jos toinen oli ihastunut, tätä oli helpompi ohjailla.

Pidä kosketuksestasi? Mistään tuollaisesta ole kysymys, kyllä sinäkin sen tiedät.
Hänellä oli vaikeuksia pitää kasvoillaan mitäänsanomaton ilme.

"Tuon näköinen mies? En ymmärrä mitä tarkoitat, Tian." Harkitusti sukunimeä käyttäen Julian puristi nopeasti toisen kättä. Fu kuulosti hänestä aivan liikaa lempinimeltä. Mutta teitittely putosi pois kuin luonnostaan, ilman että punapää sitä edes kunnolla tiedosti.
Toisen lähentely sai Julianin hartiat jännittymään. Mielessään hän kirosi sitä, ettei ollut ollut tekemisissä rahvaan kanssa niin pitkään aikaan. Hän oli aivan liian tottunut siihen, miten seuraapiireissä pyörijät käyttäytyivät: hillitysti, kohteliaasti ja pidättyväisesti.
"Mutta mitä me tässä ulkona odotamme?"
Julian kiepautti portin auki, ja harppoi sievän ja melko hillityn puutarhan läpi verannalle. Suuri pariovi aukeni hänen edessään, ja vanhahko miespalvelija kumarsi astuen samalla syrjään. Tämän yllä oli musta puku, ja jos tiesi mitä etsiä tästä huokui hieman nukkemainen vaikutelma. Kasvotkin olivat aavistuksen vahamaisen oloiset.
"Katoin oleskeluhuoneeseen teetarjottimen." Tämä puhui hyvin hiljaisella ja matalalla äänellä, ja Julian vain nyökkäsi pikaisesti kulkiessaan Briggsin ohi.

Kengänkannat kopisivat hieman vaalealla puulattialla. Eteishalli oli muutenkin melko vaalea ja ilmava, ja samalla tavalla miellyttävän hillitty kuin puutarhakin. Loivasti kaartuvat portaat kohosivat oikealla seinustalla yläkertaan, jonka käytävää näkyi alas pitkä pätkä.
Julian tunsi pienen tömähdyksen olkapäällään. Puolen sentin mittainen golem kipusi takaisin korvakoruun ja jähmettyi viattoman oloiseksi korukiveksi.

Yläkerrasta kantautui oven sulkemisesta kuuluva loksahdus. Hoikka ja melko lyhyt palvelustyttö oli tullut ulos huoneesta käsivarsillaan kangasmytty, joka vaikutti epäilyttävästi lakanalta. Sievän, nukkemaisen neidin silmät huomasivat Julianin ja tyttö painui kevyeen niiaukseen ennen kuin pyyhälsi pois näkyvistä, mustat hiukset hulmahtaen.

Julian kääntyi Tianin puoleen, hymyillen pienesti.
"Luotettavaa väkeä. Heidän löytämisessään oli suunnaton työ, mutta se kannatti." Hiuksiaan huiskauttaen pisamainen asteli eräästä ovesta hieman pienempään huoneeseen, jonka seiniä puhkoivat suuret ikkunat, kuitenkin niin etti sisälle voinut nähdä kadulta tai viereisistä taloista. Sen keskellä oli kolme sohvaa ja yksi sohvapöytä siistissä ringissä. Pöydällä oli tarjotin kuppeineen ja teekannuineen, ja kakkupalat lautasilla. Julian ei mahtanut tyytyväiselle hymylleen mitään. Briggs tunsi hänet aivan liian hyvin. Toisaalta Tianin seurassa hän ei varmaan saisi nauttia leivoksesta kunnolla.

Hieman huvittunut hymy kareili pisamaisilla kasvoilla. Resha ja Briggs, ja kaksi muuta jotka toimivat hänen taloudessaan olivat ehdottoman luotettavaa väkeä, tosiaankin. Hehän olisivat kuolleita ilman Juliania. Tai no, jos teknisesti puhuttiin he ovat yhä kuolleita, mutta jos sai kulkea maan pinnalla sellaiset asiat kuten hengittäminen tuntuivat varmaan pieniltä menetyksiltä.

"Mutta tee olosi kotoisaksi." Suurpiirteisen kädenheilautuksen myötä Julian istahti pineimmälle sohvalle, ja melko tarkasti sen keskelle. Hän ei halunnut istua mustatukan vieressä, ja oletti tämän istuvan toiselle sohvalle jos ei vain jättänyt tilaa. Kyllähän hänen viereensä olisi mahtunut änkemään, mutta herrasta tuntui ettei toinen kuitenkaan haluaisi sitä tehdä.

Turkoosit silmät tarkkailivat Tiania hetken hiljaisuudessa.
"Puhukaamme siitä esineestäni, joka on kiinnittänyt mielenkiintosi." Vaikka Julian sanoi 'me', hänen äänestään kuului hyvin vahva 'sinä'. Puhuessaan hän oli laittanut itselleen kupillisen teetä, ja kohotti höyryävää astiaa huulilleen juodakseen, katsoen Tiania kysyvästi. Ei kuitenkaan liian.

Kaksikon kävellessä läpi hienostuneen puutarhan talolle Fu ei voinut olla vaikuttumatta. Hän tiesi, ettei Julian ollut kukkia kasvattanut mutta silti puutarha osoitti harvinaisen hyvää makua - mutta mitä kiillotetumpi ulkokuori, sitä suurempia salaisuuksia rikas kätki. Tällä ei tainnut olla vain luurankoja kaapissa. Silmälasipäinen käänsi katseensa palvelijaan, tämän nukkemaisiin kasvoihin - täällä luurangot olivat lähteneet kävelemään kaapista.
Mustatukkainen kertasi nopeasti mielessään sen vähän, mitä hän tiesi alkemiasta. Vaikka hän ei ollutkaan koskaan alaa opikellut, hänen kiinnostuksensa kiellettyjä tieteitä kohtaan auttoivat häntä katsomaan palvelusväkeä oikealla tavalla.

Talon yleinen sisustus vaikutti myötäilevän puutarhan hillityn snobahtavaa tyyliä. Fu ei tuntenut oloaan kotoisaksi täällä, hillitty sisustus ja puutarha toivat hänen mieleensä ennemmin nukketalon kuin oikean kodin. Hän itse ei olisi pystynyt elämään nukkien keskellä, olivat nuo kuinka hyviä palvelijoita tai eivät.
Oikeastaan mies ei pystyisi elämään edes elossa olevien palvelijoiden ympäröimänä, mutta häntä ei oltukaan kasvatettu snobiksi.

"Huomaan sen. Olet varmasti joutunut näkemään paljon vaivaa saadaksesi heidät palveluksiisi", Fu totesi välinpitämättömällä äänellä, vaivautumatta katsomaan isäntäänsä päin, seuraten häntä samalla kun tarkkaili talon sisustuta. Hetki hetkeltä mies vihasi paikkaa entistä enemmän, tunsi suurta vastenmielisyyttä kaikkea kohtaan.
Huone, johon Julian vei Fun, ei eronnut hienostuneisuudeltaan muista huoneista. Kaikki oli liian huoliteltua, liian sievää, liian hyvässä järjestyksessä ollakseen normaalia.
Kakkupalat kertoivat siitä, että kaksikkoa oli osattu odottaa.

"En usko, että se onnistuu tällaisessa nukketalossa", mies totesi tarkastellen katseellaan sohvia, kuin olisi hetken epäillyt niissäkin olevan jotain vikaa. Hän harkitsi istuvansa kiusallaan toisen viereen, koska tämä tuskin piti hänen läheisyydestään tai halunnut Futa kosketusetäisyydelle, vaikka mies ei jaksanutkaan uskoa, että snobi kavahti hänen kosketustaan niin voimakkaasti kuin oli antanut ymmärtää.
Mitään ei tietäisi, ennen kuin kokeilisi.
"Tee tilaa tai joudun istumaan syliisi", mustatukkainen totesi samalla kun riisui silmälasejaan. Hän ei tarvitsisi niitä sisällä eikä hän tuntenut itseään omaksi itsekseen ne päässä. Hän pyrki parhaansa mukaan olemaan, kuin ei huomaisi keskustelukumppaninsa tutkivaa katsetta.

"Emmeköhän me molemmat tiedä, mistä on kysymys", Fu totesi silmiään pyöräyttäen. "Joten oletan sinun kertovan minulle."
Mies kohautti olkiaan.
"Miten saat ruumiit ylös? Et ole sitä tyyppiä, joka menee hautausmaalle lapion kanssa. Laitatko kenties palvelijasi kaivuuhommiin?"

Julian tarkkaili hiljaisena vieraansa reaktioita taloon. Kuten arvata saattoi, tämä ei arvostanut ylellisyyttä.
"Missä tahansa voi olla kuin kotonaan, se vaatii vain asennoitumista." Toispuoleinen hymy leikki puolhaltian huulilla. Hän oli ainakin paljon rauhoittuneempi kuin kadulla. Mikään, mitä tapahtuisi hänen kotinsa seinien sisällä ei voisi levitä muiden tietoon. Joten, hänen maineensa olisi turvassa, jos hän vain saisi Tianin vaikenemaan erinäisistä asioista.

Punatukka oli tukehtua teehensä, kun toinen mainitsi syliin istumisen. Hän lasketti kauniin posliinikupin nopeasti pöydälle, sillä ei tahtonut rikkoa sitä, ja loi järkyttyneen silmäyksen kalpeampaan.
"Siitähän sinä pitäisit." Julian puraisi kieltään, kun ei saanut sanoja pidettyä sisällään. Hänen ainoa toivonsa oli se, että oli mutissut tarpeeksi hiljaa. Sekin oli melko heikko, sillä Tian vaikutti huomaavan aivan kaiken.
Jokatapauksessa pisamainen liikkui hieman, sillä ei tahtonut ottaa selvää toteuttaisiko mustatukka uhkauksensa.
Kun tämä riisui lasinsa, Julian löysi itsensä tuijottamasta tätä. Kyllä, ilman niitä Tian vastasi hänen laatuvaatimuksiaan-
Älä ajattele sitä!

"Niinpä tiedämmekin." Julian kohotti vasemman kätensä painamaan tiettyä kohtaa käisvarrestaan, jolloin remmi veitsineen irtosi hihan sisällä, päätyen odottavaan kämmeneen. Hän irrotti mekanismin nopeasti, ja laittoi sen taskuunsa. Eihän hänen jokaikistä kortiaan tarvinnut paljastaa?
Pienen veitsen hän ojensi Tianin nähtäväksi. Sen kohtuullisen leveässä terässä ol ikaiverrettuna siisti ympyrä, jonka sisä- ja ulkolaitoja kiersi monimutkaisten riimujen ketjut.
"Täytyyhän sitä olla jonkinnäköinen puolustautumiskeino, jos vaikka joku hyökkää kimppuuni kadulla." Hän hymyili suloisesti, toivoen valeen menevän läpi.

Mutta punatukka oli ilmeisesti aliarvioinut Tian liian pahasti jossain välissä. Hetken ajan hän näytti olevan valmis tappamaan tämän, mutta julma ilme suli turhautuneisuudeksi, ja hän huokaisi syvään, juoksuttaen sormensa hiustensa läpi.
"En, jumalien nimeen. Jotkin asiat vaativat ehdotonta yksityisyyttä, olipa katselijakunta kuollutta tai elossa." Mielessään hän kirosi vuolaasti. Mustatukka tiesi. Hän todellakin tiesi, tai oli arvannut aivan liian hyvin. Samalla hän alkoi miettiä, miten voisi sada tappiostaan mahdollisimman kivuttoman.
"Helpointa on luoda hautausmaan mullasta golem, joka kaivaa ruumiin esille. Sillloin ei tarvitse myöskään huolehtia epäilyttävästä möyritystä nurmikosta, koska sekin palautuu ennalleen golemin asettuessa takaisin." Kuulostaen mahdollisimman kyllästyneeltä Julian nosti kakkulautasen syliinsä, ja nosti pienen palan hedelmäistä herkkua suuhunsa. Hän tarvitsi jotain, jolla ostaa aikaa ajatteluun, ja syöminen kävi siitä aivan hyvin.
"Tuotako vain tahdoit kysyä? Ehdin jo pelätä paljon pahempaa, kun vaikutit olevan niin hellyydenkipeä." Punatukka ei ollut aivan varma letkautuksen järkevyydestä, mutta sanoi sen silti.

Puolet kakkupalasta oli kadonnut, kun hän asetti lautasen takaisin pöydälle, ja siemaisi teetään. Parasta vaikuttaa mahdollisimman rauhalliselta.

Fu kohotti hienoisesti nypittyjä kulmakarvojaan nähdessään toisen koomisen reaktion ja kuullessaan hiljaisen tiuskauksen. Vaikka sanat olikin hiljaa mutistu, hän oli kuullut ne, olihan hän osannut odottaa rikkaan herran sanovan jotain sen kaltaista.
Miehen harmiksi toinen liikahti ja antoi tilaa. Vaikka se oli jälleen jonkinlainen erävoitto hänelle, punapää olisi hänen puolestaan saanut jäädä paikalleen - Fu olisi mieluusti toteuttanut uhkauksensa. Hän ei ollut käynyt aikoihin kenenkään miehen luona, tosin tällä kertaa kyse ei valitettavasti ollut kuhertelusta, Julianhan oli ollut naimisissa ja antoi muutenkin ymmärtää välittävänsä vain naisista vaikka hänen ulkonäkönsä antoikin olettaa muuta.

Fu sipaisi hiuksiaan ja istui keskustelukumppaninsa viereen.
Mies otti käsiinsä kauniin veitsen, jonka Julian oli joutunut lopulta ottamaan ulos piilostaan. Hän pani merkille tuntemattoman ja nerokkaan näköisen viritelmän, jolla esine oli pysynyt hihassa mutta valitettavasti mekanismi katosi yhtä nopeasti punapään taskuun kuin se oli hihasta ilmestynyt.
Kalpea mies ei osannut alkemiaa joten riimut olivat hänelle tuntemattomia. Hän antoi sormiensa juosta riimuilla, kuin niiden koskettaminen olisi saanut hänet muistamaan ne paremmin. Fu harkitsi hetken painavansa mieleen riimut jotta voisi myöhemmin ottaa selvää, mitä ne tarkalleen ottaen tarkoittivat, mutta luopui ideasta. Vaikka hänen muistinsa olikin hyvä, tämä tehtävä taisi olla sille liikaa.

Fu nojautui lähemmäs Juliania kuunnellessaan tämän sanoja, jättäen itse oman kakkupalansa huomiotta. Hän oli aivan liian kiinnostunut asiasta jaksaakseen keskittyä leivoksen naposteluun.
"Nerokasta", Fu totesi lopulta. Tämä ei tietenkään kertonut hänelle mitään alkemian luonnosta, mutta koska mies oli jo kiristänyt useita muitakin kertomaan hänelle salaisuutensa - vaikkei hän enää muistanut mitä kaikkea oli saanut tietoonsa - hän oli kiinnostunut enemmän Julianin yksilöllisistä tavoista, siitä mitä erikoista hän osasi. "Tietenkin tahtoisin tietää lisää..."
Mies kohotti kätensä silittääkseen Julianin poskea, hyväilläkseen tämän miellyttävän värisiä hiuksiaan.
"...mutta olet oikeassa, olen hellyydenkipeä. En vain uskonut, että leskimies voisi tarjota minulle hellyyttä." Fu nuolaisi huuliaan.

Julian tunsi puhdasta huojennusta, kun huomasi ettei Fu näyttänyt ymmärtävän riimuja. Häviö ei siis ollutkaan niin paha kuin punatukka oli olettanut. Veitsen riimujen yhdostelmät kun olivat hieman epätavallisia, antaen paljon enemmän vaihtoehtoja minkälaisen reaktion sillä voisi saada aikaan kuin normaali peruskehä. Ei tietysti mitään liian monimutkaista tai suurta.

Kaksikosta pidempi tunsi olonsa lievästi vaivautuneeksi kun Fu nojautui lähemmäs. Huomioiduksi tuleminen kaiken sen en-kuule-enkä-välitä-kohtelun jälkeen oli tietysti mukavaa, mutta lähentely sai punapään hermostumaan. Hän ei itsekään tiennyt miksi. Olihan hän flirttaillut ja muutenkin lämmitellyt välejään useiden naisten kanssa, eikä silloin ollut ikinä tuntenut oloaan samalla tavalla ...uhatuksi kuin Fun seurassa. Eihän tämä edes voinut olla sillä tavalla kiinnostunut. Vaikka mustatukka olisikin pitänyt miehistä, tuskin hän olisi kaiken sen sanallisen sodan päälle päättänyt... mitään.
Julian ajautui katsomaan juttelukumppaniaan silmiin. Ne olivat melko viehättävät, se pisamakasvoisen oli pakko myöntää.

Hän ei mahtanut imarellulle hymylleen mitään kuullessaan kehun. Tietysti hän tiesi olevansa loistava kaikessa mitä teki (ja narsistisesti rakastunut itseensä), mutta nautti yhtäkaikki siitä, kun muutkin tajusivat sen. Olipa sitten kyseessä Fun kaltainen rauhanhäiritsijä- Hetkinen. Missä vaiheessa aloin ajatella häntä etunimellä?

Hän laski teekuppinsa jälleen kerran takaisin pöydälle, sillä jos hän kerta oli mennyt henkisesti niin epätasapainoiseksi ettei edes pystynyt hallitsemaan ajatuksiaan ei ollut mitään takeita siitä, ettei hauras posliiniastia löytäisi itsensä särkyneenä lattialta. Kyllähän hän pystyisi korjaamaan sen, alkemia sattui olemaan hyvin näppärä keksintö siihen hommaan, mutta esineitten rikkominen oli tyylitöntä.

Varotoimenpide oli ollut paikallaan, sillä jos Julian olisi pitänut käsissään jotain samalla kun tunsi Fun käden poskellaan, se olisi päätynyt lattialle. Hetken ajan hän ei pystynyt muuta kuin yrittämään muistaa kuinka hengitetään.
"Ah. Mutta itsehän sanoit, ettei sureva leskimies ole pettävää aviomiestä kummoisempi." Hän tajusi aivan liian myöhään lausahduksen olevan kannustava. Se, että joku oli vain tehnyt mitä lystäsi, ja lupaa kysymättä koskenut häneen oli vetänyt hienostopiireihin tottuneelta herralta maton alta. Truha kai mainita, että Fu oli saanut aikaan samankaltaisen reaktion jo aivan liian monta kertaa.
Jostain kumman syystä hän ei kuitenkaan tönäissyt hiuksiinsa siirtynyttä kättä pois. Myöhemmin hän syyttäisi kokemansa syvää järkytystä, mutta sillä hetkellä... no, se ei tuntunut pahalta.
"Tarkoitin siis, että tietysti oli oikeassa. Olet vihjaillut aivan tarpeeksi kaikkea, ja..." Mielessään Julianilla olisi ollut muutama sähäkkä vastalause, mutta ne vaikuttivat kieltäytyvän tulemasta ulos. Hän itseasiassa punastui kevyesti kalpeamman nuolaistessa huuliaan. Kuumotus poskilla kuitenkin herätti hänet, ja ryhdistäytyi luoden niin torjuvan katseen mustahiuksiseen kuin pystyi.

"Kuka sanoi että olisin tarjoamassa hellyyttä? Hyvä herra, jos olette noin kovassa puutteessa, olen varma että pystyt löytämään jostain itsellesi mieshuoran." Julian lähestulkoon sylkäisi sanat ulos, katsoen toista tuimasti.

Fu laski veitsen syliinsä kasvoillaan välinpitämäön ilme, kuin hän olisi menettänyt mielenkiintonsa ja päättänyt keskittyä johonkin paljon arvokkaampaan ja kiinnostavampaan.

Kalpeampi hymyili kuullessaan miehen sanat. Vaikkei hän uskonutkaan, että Julian oli oikeasti yrittänyt flirttailla hänelle toteamuksellaan, ajatus oli aivan liian herkullinen sivuutettavaksi noin vain. Kaikkien huomaamiensa Julianin eleiden pohjalta - ottaen huomioon kaiken mahdollisen asiaan liittyvän - Fu olisi voinut väittää, ettei hänen kosketuksensa tuntunut pisamakasvoisesta pahalta, enemmänkin päinvastoin.
Miksei leskimies voisi pitää miehistä?
"Niin taisin sanoa", mies totesi vinosti hymyillen. Vaikka sanat saattoivatkin olla harkitsemattomia, hänestä alkoi tuntua, että toinenkin osapuoli alkoi viimeistään nyt lämmetä hänen lähentelyilleen.

Fun kasvoilla oleva hymy leveni entisestään hänen katsellessaan toisen hämmennystä, näki hienoisen punastuksen kohoavan pisamaisille poskille. Valitettavasti viimeistään tuo herätti rikkaan, sai hänet karistamaan vaivautuneisuuden ja olemaan taas oma itsensä - tällä hetkellä tuo oli negatiivinen asia vaikka Fu nauttikin siitä, että miehet osasivat sanoa vastaan.
Kuka olisi halunnut heikon miehen, joka ei osaisi sanoa vastaan? Eihän sellaisen alistamisesta olisi mitään iloa, keskustelukaan tuskin kulkisi small talkia pidemmälle.

Fu vastasi kauniiden silmien katseeseen hymyillen hymyä, josta ei osannut sanoa, oliko se pilkallinen vai pelkästään huvittunut.
"Mieshuoran? Olen nirso, ei minulle kelpaa kuka tahansa", mies totesi hymyillen ja työntyi lähemmäs Juliania, yrittäen tarttua tämän ranteisiin tottuneella liikkeellä. Koska hän oli sotilas, hän uskoi olevansa voimakkaampi kuin punapää - vaikka lyhyempi olikin. "Luuletko, etten saisi muuta miestä, kuin huoran?"
Kalpea mies hymyili sarkastisesti.

Fun itsetyytyväiseltä näyttävä ilme ja vino hymy saivat Julianin tuntemaan, että oli taas hävinnyt jonkin epämääräisen kilpailun heidän välillään. Se kirpaisi, vaikkei punapää sitä näyttänytkään.
"Nirso? Minun pitää varmaan ottaa tuo kohteliaisuutena." Julian totesi hieman pilkallisesti. Hänellä oli kuitenkin vaikeuksia pitää äänensävy sellaisena. "Näköjään olen tarpeeksi laadukas, että voit toteuttaa pervouttasi."

Kun Fu työntyi entistä lähemmäs Julianin peruutusyritys katkesi käsinojaan. Tuntiessaan sormien kietoutuvan ranteittensa ympäri pienimuotoinen paniikki nosti päätään, ja punatukka yritti riuhtaista itsensä irti. Lyhyempi oli kuitenkin häntä vahvempi, ja Julian päätti käyttäytyä kuin Fu ei olisi aivan hänessä kiinni ja neutraloinut melko tehokkaasti mahdollisuudet poistönäisyyn.
"Epätoivoisuudesta päätellen et."
Nokkavuus ei ollut sittenkään pettänyt häntä. Toisaalta siitä ei ollut mitään hyötyä, sillä mustahiuksinen ei suostunut reagoimaan ilkeyksiin kuin normaali ihminen.
"Ja kun ottaa huomioon, kuinka yli-innokas olet, ei ole mikään ihme ettet omista poikaystävää."
Julian yritti hengittää rauhallisesti, vaikka onnistuikin siinä melko huonosti. Tietyllä tasolla Fun osoittama kiihkeys oli mukavaa vaihtelua tyttösiin, joiden seurassa hän oli aikaansa viettänyt. Mutta toisaalta... Pieni ääni hänen aivojensa perukoilla oli käynyt äänekkäämmäksi, käskien häntä hankkiutumaan toisesta eroon ja nopeasti, ennen kuin... mitä? Sitä Julian ei itsekään tiennyt.

Fu hymyili vinosti. Julian tosiaan osasi sanoa vastaan, loukkaus loukkaukselta hän tuntui entistä täydellisemmältä, kauniimmalta, himoittavammalta. Pienen hetken ajan nuo ajatukset pystyi jopa lukemaan hänen kasvoiltaan vaikka Julian luultavasti oli jo selvillä mitä mustatukkaisen päässä liikkui.

Toisen voimanponnistus yllätti Fun, hän ei ollut olettanut punapään pystyvän tällaiseenkaan voiman ponnistukseen, oli tämä kuinka kauhistunut tahansa. Koska mies oli onnistunut ahdistamaan toisen vasten sohvan käsinojaa, Julianilla ei olisi ollut paikkaa, minne yrittää paeta vaikka kalpeat sormet eivät olisi kietoutuneet siroille ranteille.
Fu hymyili jälleen tyytyväisesti, jo ennestään kapeat silmät kaventuneina viiruiksi mielihyvästä.
"Olenko väittänyt, etten seurustelisi?" mies kysyi hymyillen mutta tyytyi kohottamaan olkiaan. "Mutta olet oikeassa, ei ole ihme, etten omista poikaystävää. En halua ketään hidastamaan vauhtiani, rakastinpa häntä tai en. Ja jos hänen tunteensa ovat aitoja, hän kestää sen." Fu hymähti. "Harmi, ettei kukaan ole kestänyt."

Fu kyyristyi lähemmäs avutonta miestä, tarkasteli viehättäviä kasvoja lähietäisyydeltä kasvoillaan harkitseva hymy. Kun hän lopulta päästäisi talonisännästä irti, kalpea tuskin olisi enää toivottu vieras tämän katon alla. Julian pystyisi varmasti heittämään hänet ulos vaikkei ollutkaan fyysisiltä voimiltaan hänen veroisensa.
Mustatukkainen painoi sadistisesti hymyillen huulesa Julianin huulille, olettaen ettei mies voisi mitenkään estää häntä.

//zomg, pehmoautohitti ^^' Sori, en.. jaksanut väsätä sen kanssa *liian tottunut peleihin, jossa saa autohitata lievästi* Nooh, tuskin suutut.\\

Julian huomasi toisen kasvoilla tietyn, huolestuttavalla tavalla ihailevan katseen. Se oli viimeinen varmistus punapään epäilyksille, ja hän kirosi mielessään. Pulassa. Sitä hän oli. Hänen veitsensä oli toisen hallussa, ja tämä varmasti vaientaisi jokaisen huutoyrityksen. Hän tajusi, että Fu oli huolestuttavan vahva. Jos tämä saisi päähänsä käydä väkivaltaiseksi, Julian saisi varmasti ainakin muutaman luunmurtuman.

Hän kuunteli enemmän tai vähemmän mykistyneenä toisen puhetta, huomaten jälleen kerran tyytyväisen ilmeen tämän kasvoilla. Jälleen kerran, Julianin olo oli hyvin ristiriitainen. Fu ei ollut pahannäköinen, ei todellakaan, ja häntä kiinnosti kuinka pitkälle tämä menisi. Ja samaan aikaan hän tahtoi huutaa, saada tämän katoamaan, ettei... ettei jotain tapahtuisi.
"Vauhdikas, tosiaankin." Sähähdys ei ollut yhtä julkea kuin puolhaltia tahtoi sen olevan. Toisen katse... Ehkä hän vain kuvitteli, mutta se oli aivan liian intensiivinen jotta hän voisi tuntea olonsa rauhalliseksi sen alla.

Sitten, hän tunsi Fun huulet omillaan. Julian jähmettyi täysin, räpäyttäen silmiään muutaman kerran. Hän ajatteli Oh. Hän ei ole mikään huono suutelija. mutta sitten...
Turkoosit silmät levisivät kuin kauhusta. Hetken ajan ne näkivät sotkuisen mustan tukan tilalla vaaleat kiharat, kalpean ihon kevyesti ruskettuneena ja silmät lämpimän ruskeina. Pieni ääni, jota ei voinut kuvailla muuna kuin inahduksena karkasi raottuneiden huulien välistä, ja Julian repäisi päänsä sivulle äkillisellä liikkeellä. Se painui alas, ja punaiset hiukset peittivät kasvot toisen katseelta.
Älä. Älä ajattele sitä. Olet unohtanut sen, olet unohtanut sen, unohtanut unohtanut unohtanut!

"Älä..." Ääni tärisi yhtä pahasti kuin sulavalinjainen ruumiskin. Vanha, unohdetuksi luultu muisto yritti puskea tietään hänen mieleensä, mutta punapää piti sen vaivoin poissa.
Ei nyt. Ei hänen edessään.
Mutta ajatukset eivät pystyneet pitämään kivuntunnetta poissa.
Ei sillä, että Fu olisi oikeasti muistuttanut Damienia niin paljon.

//Jep, Julian on ihan traumatisoitunut~ Turha huomautus, mutta silti *virn*//

Fu naurahti ivallisesti kuullessaan inahduksen karkaavan toisen huulilta, nähdessään tämän järkytyksen. Turkoosien silmien laajetessa kauhusta mies ei voinut hillitä itseään vaan hymyili julmasti, hänen harkitsematon tekonsa oli saanut paljon enemmän vahinkoa aikaan kuin hän oli osannut odottakaan. Julianin kasvojen peittäminen sai miehen tuntemaan voittaneensa jälleen kerran.
Kauhu ei kuitenkaan ollut se tunne, mitä Fu oli olettanut suudelmasta seuraavan, hän oli odottanut ennemmin vihaa ja huutoa, ei värisevällä äänellä kuiskattuja sanoa ja tärisevää kehoa.

"Älä mitä?" mustahiuksinen kysyi lempeällä äänellä ja irroitti kätensä punapään ranteista, tavoitellen kalpeilla sormillaan tuon hiuksia, rauhoittaakseen tärisevää kehoa vaikka samalla mies oli tyytyväinen - ei, ylpeä - siitä mitä oli onnistunut vahingossa saamaan aikaan. "En aio raiskata sinua, vaikken usko, että tarkoitit sitä."
Mies hymyili vinosti. Vaikka hän tosiaan oli voimakas, väkisin ottaminen ei tuottanut hänelle sadistista mielihyvää, hän piti enemmän viettelevistä leikeistä.

Fu vetäytyi kauemmas toisesta, hymyillen edelleen sadistista hymyään ja kaatoi itselleen teetä, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän ei vaivautunut kyselemään, Julian ei kertoisi yksityisasioitaan hänelle. Hän oli nähnyt tuon eleen ennenkin, mistään noin yksityisestä punapää ei suostuisi puhumaan hänelle.
"Takerrut liikaa menneeseen, katsoisit ennemmin eteenpäin", Fu totesi kuin olisi puhunut säästä, maistaen Julianin puoliksi syötyä leivosta.

Kuullessaan ylättäen lempeäksi muuttuneen äänen Julian hilautui hitaasti takaisin nykyhetkeen. Flashback, tai miksi sitä nyt tahtoikaan kutsua, hellitti otteensa. Silti punapää tunsi olonsa heivöröisemmäksi kuin olisi pitänyt.
Hän kuitenkin rauhottui tuntiessaan toisen sormet hiuksissaan. Samalla hän myös tajusi, mitä oli tapahtunut.
"No tuohan on rauhoittavaa kuultavaa. Se taisi kuitenkin käydä mielessäsi?" Hän suki hiuksensa takaisin järjestykseen, laskeutumaan pehmeästi hartioille ja selkään. Hän tuhahti hieman halveksuvasti.
"Tyypillistä."

Pisamakasvoinen katsoi Fua kasvoihin varovaisesti. Kyllä, tämä virnisteli hänelle jälleen. Se oli häiritsevää, mutta ei sillä tavalla että hän olisi romahtamassa uudestaan.
No, hän lopetti... Ehkäpä Fu ei ole aivan läpimätä.
Hän hymyili toispuoleisesti ajatukselleen.
"No mutta, näköjään osaat sittenkin käyttäytyä kuten kaltaisteni neitien kanssa kuuluukin."
Fun vetäytyessä Julian asettatui istumaan paremmin, muttei voinut pienelle pettymykselle mitään. No, hänen syytänsähän se oli, mutta kuitenkin.

"Takerrun ja takerrun. Joitain asioita on vain vaikea työntää mielestään." Lausahdus oli harvinaisen neutraali, mutta yhtäkkiä punapään ilme muuttui hyvin närkästyneeksi.
"Anteeksi vain, mutta sinulla on oma kakkupalasi."
Julian nappasi lautasensa syliinsä turvaan, ja mulkaisi Futa.
"Vai etkö voi olla hyökkäämättä ihan kaiken näkemäsi kimppuun?"
Vaikka letkautus koski sillä hetkellä enemmän kakkua, siihen kätkeytyi Julianin mieltä vaivaava pikkuseikka: miksi ihmeessä Fu oli alun perinkään lähtenyt seuraamaan häntä?

Fu siemaisi kahviaan ja loi pienen silmäyksen itseään kokoavaan Julianiin. Tämä tosiana oli miellyttävää katsottavaa, olihan Fu pannut sen ennemmin merkille, mutta vasta nyt hän tarkasteli tätä kuin nainen miestä - tai, homoseksuaalisesti sanottuna, kuin mies miestä.
Tosiaan, punaisten hiusten laskeutuessa pehmeästi hartioille mies ei voinut olla hymyilemättä pienen hetken haikeasti, hymy katosi kuitenkin hetkessä virneen alle.
"En saisi sellaisesta mitaan tyydytyksestä. Pidän miehistä, joilla on omaa tahtoa."

Fu oli tuskin ehtinyt maistaa kakkua kun Julian huomasi asian. Punapää oli ilmeisein närkästynyt siitä vaikka toinen ei voinut uskoa, että närkästys johtui pelkästään kakkupalasta. Fu nuolaisi sormiaan hajamielinen ilme kasvoillaan, kuin ei olisi hetken ajan ollut paikalla.
Fu siemaisi jälleen teetä, todettuaan sen juotavan makuiseksi, siinä tuskin olisi mitään, koska hän oli nähnyt Julianinkin juovan sitä, jolleivat he olleet sivelleet hänen teekuppiaan jollain.
Kaikki menee liian monimutkaiseksi jos alan miettimään asiaa noin.
Mies laski teekuppinsa takaisin teepöydälle, tarkastellen jälleen keskustelukumppania.
"Puhummeko sinusta, kakkupalasta vai molemmista?" kalpeampi kysyi hymähtäen. "En luota sinuun tai palvelusväkeesi tarpeeksi syödäkseni omaa kakkupalaani."

Fu ojensi kapeasormista kättään koskettaakseen Julianin poskea jälleen kerran.
"Ja jos puhumme sinusta... Uskoisin sinun olevan paljon makoisampaa kuin kakku. Itsekkäänä ottaisin mieluiten parhaan palan", Fu totesi hymyillen.

Julian vilkaisi Fun normaalista virneestä poikeavaa hymyä. Jotenkin ilme rauhoitti häntä vielä lisää, ja punapää uskaltautui katsahtamaan mustatukan silmiä. Ne olivat ruskeat... mutta paljon kylmempää, hieman violettiin vivahtavaa sävyä. Eikä niissä ollut sitä valheellista ystävällisyyden kuorrutetta...
Ei tarvetta verrata häntä. Kunhan vain lopetan turhan muistelemisen, kaikki menee hyvin.
Psyykkaaminen auttoi, ja Julian tunsi olonsa taas täysin omaksi, varmaksi itsekseen. Hän ei halunnut antaa heikkoa kuvaa itsestään. Ties mitä siitäkin seuraisi.
"Ah, niinpä tietysti. Kuvitella saattaa, mistä sitten saat nautintosi." Äänensävy vihjasi punapään ajattelevan jotain hyvin kietoutunutta, kuten vaikka eläimiin sekaantumista. Itse hän ei tällaista suosinut, eikä oikeasti olettanut mustatukankaan, mutta tilaisuus oli liian hyvä tuhlattavaksi.

"Omaa tahtoa? Taidan kerrankin olla samaa mieltä kanssasi." Julian hymähti, ja huomasi äänensävynsä pehmenneen, ehkä liikaakin. No mutta, hänhän oli purkanut jo melko paljon patoutuneita ilkeilyntarpeitaan Fuhun.
"Mutta kauniissa ja aivottomissa kukkasissakin on oma viehätyksensä."

"Saat aivan itse päättää mistä puhut."
Julian vastasi keskustelukumppaninsa tutkiskelevaan katseeseen samanlaisella.
"No mutta. Minä en ikinä pilaisi hyvää leivonnaista myrkyllä tai vastaavalla. Kuppisi sisäpuoli olisi saattanut olla jonkin eksoottisen pulverin peitossa, mutta jälkiruoka on liian vakava asia sellaiseen." Julian virnisti kiusoittelevasti. Hän lasketti nyt tyhjän lautasensa pöydälle, ja katsahti Fuhun leikkimielisen mustasukkaisesti.
"Saisit pitää näppisi erossa minun osuudestani."

Kalpeat sormet koskettivat taas hänen poskeaan, ja Julian sulki silmänsä hetkeksi. Sitten hän muisti kenen kanssa oli tekemisissä, ja räväytti ne auki. Kaikkein viimeiseksi hän tahtoisi himokkaan pervon saavan tietää, että mies piti tämän kosketuksesta.
"Hellyydenkipeä jälleen. Uskotko jos sanon, ettet pääse tekemään makuarviota?" Julian hymyili valloittavasti mutta samalla häijysti, ja nosti kätensä tarttuakseen poskellaan olevaan, tarkoituksena nostaa se pois.
"Sitten sinulla olisi jo liian paljon asioita, joista voisit kiristää minua." Hän naurahti kevyesti.
"Mistä pääsemmekin kysymykseen: mitä sinä minusta tahdot? Tarkoitan tietysti hellyyden lisäksi." Pidemmän silmät kaventuivat epäluuloisesti. "Olet nähnyt joitain tuttujani, ja tiedät jos sinulta lipsahtaa heille, että minä harrastan nekromantiaa, olen pahassa pulassa."

Hän ojensi kätensä pyyhkäistäkseen toisen posken kalpeaa ihoa, ja vetäisi kätensä yhtä nopeasti takaisin itselleen, hymyillen laskelmoivasti. Kyllä, tämä seikka piti selvittää ennen kuin hän voisi ajatella mitään muuta.
"Joten, kerropa mitä ajat takaa, darling?"

Fu kohotti jälleen nypittyjä kulmakarvojaan, hän keksi useamman kieroutuneen tavan, jota Julian olisi saattanut tarkoittaa. Tosin nekrofilia ja agalmatofilia sopivat paremmin Fun käsityksen mukaan Julianille kuin itselleen - mies oli täyttänyt kotinsa ruumiilla ja varmasti hän saisi tyydytyksen nukilta kun kuolleita ei ollut saatavilla.
"Sanoo mies, joka täyttää kotinsa raadoilla", kalpeampi totesi ja vilkaisi omaa kakkupalaansa, joka oli edelleen koskemattomana siinä, mihin palvelija oli sen aikanaan jättänyt.

Fu käänsi jälleen katseensa keskustelukumppaniinsa. Toisen ääni kuulosti pehmeältä - oliko tuo huono vai hyvä asia, siitä Fu ei mennyt vannomaan.
"Kauniissa, aivottomissa kukkasissa ei ole mitään haastetta."

Hetken ajan kalpeampi harkitsi teen kakomista ulos, mutta totesi sen jo liian myöhäiseksi. Hän ei ollut syönyt mitään koko päivänä - lukuunottamatta pientä haukkausta Julianin kakkupalasta - joten jos myrkkyä oli, se olisi luultavasti jo par'aikaa leviämässä hänen elimistöönsä.
Täytyisi vain hymyillä ja toivoa Julianin vitsailleen - kuten hänen äänensävystään oli saattanut ymmärtää.

Fu ei estänyt tai kavahtanut toisen kosketusta vaan antoi tämän nostaa hänen kätensä pois.
"Noinko lyhyt muistisi on? Vasta äskenhän minä pääsin maistamaan sinua", Fu totesi ja kosketti huuliaan hymyillen leikkisästi. Oikeastaan hän ei ollut ehtinyt nauttia paljoakaan suudelmasta, se oli ollut enemmänkin keino saada toisen tyyneyden järkkymään.

Vino hymy hiipi jälleen miehen huulille Julianin käden pyyhkäistessä hänen ihoaan. Kyllä, vaikka ele oli leikkisä, Fu ei uskonut että rikas kavahti hänen kosketustaan, etenkään koska pyrki itse kaiken jälkeen koskemaan hänen kalpeaa poskeaan.
"Luulisi sinun jo ymmärtäneen sen. En tullut tänne etsimään seuraa, vaikka sinä komea oletkin", mies totesi. "Aluksi ajattelin enemmänkin vain kysellä, tarkkailla.. mutta olen muuttanut mieltäni."
Mustatukka piti tauon, sipaisi hiuksiaan kuin miettien miten esittäisi asiansa.
"Sinä opetat minulle alkemian alkeet." Ääni oli yllättävän matala ja hiljainen, mutta samalla sellainen, joka ei kelpuuttanut yhtäkään vastaväitettä. Fu tosin ymmärsi, että hän oli kaksikosta heikommassa asemassa, Julianilla oli alkemiansa veitsen viemisestä huolimatta, hänellä oli palvelijansa ja, ennen kaikkea, hänellä oli kotikenttäetu.

Julian vain tuhahti Fun maininnalle raadoista. Parempi luotettavia kuolleita kuin epäluotettavia eläviä. Hän myös jätti maininnan, että välillä oli mukava saada asiansa läpi helpolla tavalla, sanomatta.

"Jos kutsut sitä maistamiseksi, olet siveellisempi kuin esität." Punapää naurahti, ja pöyhäisi hiuksiaan teatreaalisesti. Hänen mielessään käväisi mielikuva sellaisesta maistamisesta, jota itse oli tarkoittanut, ja vino hymy luikahti hänen huulilleen. Se voisi olla mukavaa, mutta Julian ei luottanut Fuhun tarpeeksi, tai edes pitänyt tätä tarpeeksi kiinnostavana, kuten itse asian tykkäsi ilmaista, jotta tekisi jotain sellaista tämän kanssa.

Hänen ympäri vaaleaa huonetta harhailemaan lähtenyt katseensa palasi mustatukkaan, ja siistityt kulmat kohosivat hieman.
"Opetan? Et sitten osaa pyytää kauniisti." Hän tuhahti, ja nosti teekuppinsa huulilleen. Juoma oli kuitenkin jo jäähtynyt, ja tyytymätön kurttu ilmestyi kauniiseen ihoon kulmakarvojen välissä. Hän upotti toisen kätensä samettitakkinsa taskuun, kalastellen pienen, paperiin käärityn nyytin sieltä. Teekuppi päätyi tasapainoilemaan hänen polvelleen lautasensa päälle.
"Alkeet, vai? Ei ole mitään alkeita. Joko homman osaa tai sitten ei, sillä toisin kuin vaikkapa taikuus," Julian lähestulkoon sylkäisi sanan suustaan, "- alkemia on tiede. Jos sen tahtoo osata, täytyy ymmärtää säännöt ja ne ymmärtääkseen niitä on myös pakko osata soveltaa, ja soveltaminen on ainoa edellytys vaikeimpien asioiden aikaansaantiin ja omien kehien luontiin."

Paperista kuoriutui kapea, valkoinen liitu. Turkoosit silmät tarkkailivat aluslautasta, pian siinä olevaan koristerenkaaseen oltiin lisätty kolme melko yksinkertaisen näköistä kuviota.
"Poeth dyfrio gan bwyll."
Riimut hohtivat hetken, ja kokemuksesta Julian tiesi niiden imevän ympäristöstä energiaa. Kohta puolikas teekupillinen alkoi höyrytä kevyesti. Punapää siemaisi sitä.
"Voin opettaa sinua. Mutta..." Julian piti pienen tauon, ihan vain dramaattisuuden takia.
"Siinä tulee kestämään. Alkemiaa ei opita päivässä."

Hän siemaisi taas teetään, nauttien sen mausta. Alkemialla uudelleenlämmittäminen ei pilannut sitä, toisin kuin tavallinen tapa.
Silmäkulmastaan hän seurasi Fun reaktioita pieneen näytökseensä. Alkemian opettaminen ei ollut paha vaatimus, ottaen huomioon mitä muuta mustatukka olisi voinut vaatia.
Sillä vaikka Julian tunsikin olevansa taas vahvemmassa asemassa, hän osasi odottaa toisen pystyvän tekemään jotain, joka kääntäisi tilanteen. Niin oli parempi kuin tulla kokonaan yllätetyksi.

//Niin. Keksin viimein millaisia ne riimut ovat puhuttuina... Ja kieli on kymriä, suoraan nettisanakirjasta revittyä. Menee suunnilleen kuuma-veteen-lempeästi, tuo minkä Julian sanoi~//

Fu hymyili vinosti.
"Jos pidät sitä maistamisessa, en halua tietää, millaista herkuttelu on", mies totesi olkiaan kohauttaen. Oikeastaan Julian oli oikeassa, hän oli saanut miehestä kieroutuneen mielikuvan, paremmalla tuulella ollessaan hän tuskin olisi mennyt leikkimään tämänkään vertaa Julianilla.
Hyvällä tuulella ollessaan Fu ei seurannut ketään väkisin tämän kotiin.

"Sinulla ei taida olla muita vaihtoehtoja kuin tehdä kuten sanon tai tappaa minut", mies totesi välinpitämättömästi, tarkkailen samalla Juliania. Fu tyytyi nyökkäämään Julianin sanoille, hän ei tiennyt alkemian opiskelusta mitään - taikuudesta hän tiesi sen verran, ettei hänellä ollut lahjoja siihen.
Koska alkemia oli tiede, samalla tavalla kuin lääketiede, jos siitä sulki pois kaikki maagiset parantamiset, sen oppimisessa ei pitäisi olla muuta ongelmaa kuin laiskuus. Jos jaksaisi opiskella ahkerasti oppisi, jollei sattunut olemaan luonteeltaan hosuvaa tyyppiä.

Fu joutui siristämään silmiään saadakseen selvää Julianin piirtämistä merkeistä. Niiden ulkoa opetteleminen ei näin lyhyessä ajassa onnistuisi ja tuskin se olisi tarpeenkaan. Jos hän tosiaan haluaisi oppia, nuo tuskin olisivat riimuja hankalimmasta päästä.
"Kuten ei lääketiedettäkään, jos haluaa oikeasti ymmärtää asioita", Fu totesi koskettaen otsaansa. Pitäisi tosiaan käyttää silmälaseja kokopäiväisesti vaikkeivat ne hänen imagoonsa sopineetkaan. "Ja jos haluan jossain vaiheessa luovuttaa, en usko että sinä suoranaisesti estelet minua lähtemästä."
Mies kohautti olkiaan ja nojautui sohvan selkänojaa vasten. Hän kaivoi jälleen piippunsa esille ja kyselemättä lupaa alkoi polttamaan.

Julian kohotti kulmiaan, ja hymyili.
"Etkö? Vastahan sinä olit niin käymässä kimppuuni ja tahtomassa parhaan palan." Leikkisyys kuitenkin katosi vakavuuden tieltä Fun seuraavan lausahduksen kuultuaan.
"Yh. Kuoleminen on mautonta." Hän nyrpisti nenäänsä, kuin haistaen jotain pahanhajuista. Tappaminen, ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, mutta jonkin kuolemisen katseleminen oli aina inhottavaa.

"Lääketiedettä? Osaat sitä vai?" Pieni, arvostava sävy karkasi Julianin ääneen. Jos Fu hallitsi sen, ei alkemian oppiminen olisi varmaankaan paha paikka. Eikä punapäätä olisi huvittanut ryhtyä opettamaan hankalaa oppilasta. Eihän hän ollut lainkaan opettajatyyppiä.
"Tuo on se ongelma." Turkoosit silmät katsoivat toista kiinteästi, ja Julian noja leukaansa käteen, jonka tuki polveaan vasten.
"Vaikka minua ei todellakaan huvittaisi katsella sinua yhtään pidempään kuin on tarpeen, -" Julian toivoi, ettei lauseessa esiintyvä törkeä vale paljastuisi kalpeammalle. Niin, ei katseleminen häntä haitannut. "- en voisi päästää sinua elossa ja opinnot kesken. Päätyisit kuitenkin joskus käyttämään sitä vähäistä tietoasi, eikä silloin kenelläkään olisi hauskaa."

Julian pyöritteli liitua sormissaan, ja mietti missä välissä voisi pyytää veistään takaisin. Fu ei varmaan antaisi sitä heti, ihan vain kiusallaan.
"Alkemia on vielä herkempää kuin taikuus. Pieni virhe ääntämisessä tai riimujen oikeinkirjoituksessa, ja mitä tahansa voi tapahtua. Pahin tapaus, josta minun opettajani" Punapää ei voinut olla irvistämättä sanoessaan sen, pelkkä ajatuskin Damienista kirveli. Olisi pitänyt pistää hänet kärsimään vielä enemmän..." kertoi, oli herkästi leviävän ja parantumattoman sairauden syntyminen. Kokonainen saarellinen väkeä kuoli, ja vain tiukan eristämisen ansiosta maailma ei seurannut perässä."
Hän puhahti ja ryhdistäytyi, ristien kätensä rinnalleen, katse tuimana.
"Ei sillä että olisin mikään maailmanpelastaja, mutta en tahdo ottaa sitä riskiä, että joku tumpelo räjäyttää vahingossa kaupungin jossa oleilen."

Oikeastaan Julianin ehdottomuutta ajoi myös hänen kunniansa salatieteiden harrastajana. Alkemia ei vain kuulunut amatööreille.
"Asut kai täällä? Tai ainakin sinulla on yöpymispaikka?"

"Minähän vain leikin sinulla", kalpeampi mies totesi hymyillen hienoisesti, vinosti kuten aina ennenkin. "Sinun ei kannattaisi ottaa asioita niin vakavasti."

Fu kohotti kulmiaan kuullessaan kunnioitusta Juliain äänessä. Noin positiivisesta huomiota hän ei ollut tainnut saada tämän kohdalta osakseen lainkaan.
"Tietenkin. Kuka tahansa osaa lyödä käden sijoiltaan mutta moni ei osaa korjata sitä enää sen jälkeen", mies totesi nyökäten. "Vaikka rikkominen sujuu minulta paljon helpommin, kuin korjaaminen, haluan luut murtaessani tietää mitä olen rikkonut vaikken sitä aikoisikaan korjata."
Kalpea mies vetäisi savua keuhkoihinsa ja käänsi katseensa pois Julianista. Vaikka hänelle keties olikin yhden tekevää kiinnostiko toista katsella häntä nurkissaan, hän olisi toivonut ettei toiselle olisi ollut.
"Mikset koskaan voisi yllättää minua positiivisesti ja olla kanssani samaa mieltä jostain?" Fu totesi polttaen piippuaan. Kyllä, hän oli osannut arvata sen, mutta oli toivonut arvauksensa osuneen väärään.

"Ammattiylpeyttä. Ymmärrän", Fu totesi. Tällä kertaa hän tosiaan tarkoitti mitä sanoi. Vaikkei hänkään ollut mikään maailmanpelastaja, olisi hän hävennyt, jos joku häneen rinnastettava saisi aikaan sellaista tuhoa, vaikkei hän ehkä epäilisi itseään, muut tekisivät sen varmasti hänen puolestaan.

Asumisesta puhuttaessa Fu pureskeli piippuaan. Mielessään hän laski rahojaan, vaikka hän olikin saanut kunnollisen palkan viime työtehtävästään, se ei riittäisi loputtomiin.
"Asun majatalossa, rahani tuskin kuitenkaan riittävät pitkäksi aikaa, joten minun on hankittava sitä jostain", Fu totesi. "Mutta jos kaupungista pois lähteminen ei käy päinsä - en usko, että luotat minuun tarpeeksi - se saattaa tuottaa ongelmia."

Julian tuhahti, varmaankin sadannen kerran mustatukan lähettyvillä.
"Kuka sanoi että otan?" Hän oli kuitenkin hieman loukkaatunut. Hänen egonsa ei pitänyt niistä tönäisyistä, jotka koki kun punapää sai kuulla ettei ollutkaan niin ihmeellinen. Hän kuitenkin toipui nopeasti.

Puolhaltian mielenrauhaa koeteltiin jälleen kerran. Hän taisteli, ettei näyttäisi hermostuneisuuttaan Fun alkaessa puhua luista ja niiden murtamisesta. Eihän mustatukka voinut tietää? Eihän? Eihän hänen suurinta fyysista heikkouttaan voinut havaita päältäpäin?
Puheen jatkuessa rikkomisesta ja korjaamisesta ja korjaamatta jättämisestä Julian nielaisi hiljaa. Toinen ei varmaan edes tietänyt. Esimerkki oli vain sattumaa. Se oli kuitenkin pelottavan sopiva uhkaukseksi.
"No mutta, jos olisin samaa mieltä sen yhden kerran, valitsisitko tämän aiheen?" Itsensä halliten hän kuitenkin sai ääneensä tarvittavan kiusoittelevan särmän.

"Mukavaa että ymmärrät ja niin, en luota sinuun." Pirullinen virne loihti tiensä eleganteille kasvoille.
"Mutta että rahasta on tiukkaa? Ei olisi pitänyt heittää niitä kolikoita haaskuuseen aiemmin. Mutta älä huolehdi, kyllä minulta liikenee muutama almu ongelmiisi."
Kosto oli suloinen. Pikkumainen, mutta suloinen.

Sitten Julianin katse sattui osumaan seinällä raksuttavaan kelloon.
"Mutta mutta. Jos tämä asia alkaa olla selvitetty, minulla on yhäkin se tapaaminen, vaikka se ei viivytyksestä kärsinyt. Joten jos antaisit veitseni takaisin ja kertoisit, milloin haluat aloittaa opiskelusi?" Julian nousi ylös ja pyyhkäisi olematonta pölyä takiltaan, kääntyen sitten katsomaan Futa hymyillen silmiin. Hänen miellyttävä puolensa oli hypähtänyt pinnalle heti, kun ajatus ladyn kanssa asioimisesta oli tiedostettu.

Fun huulille nousi hienoinen hymy. Hän ei ollut varma, oliko tulkinnut Julianin sävyt ja sanat oikein. Jos oli, mies oli ilmeisesti pitänyt hänen huomiostaan - tai ainakin se oli miellyttänyt häntä, tuottanut hänelle mielihyvää jollain tasolla, vaikka hän olikin antanut useamman kerran ymmärtää ettei ollut kiinnostunut.
Kiinnostavaa. Julianista vielä saisi iloa irti.

Fu laski piippunsa pöydälle, kuin olisi levitellyt jo tavaroitaan, tehdäkseen olonsa kotoisaksi. Kuin hän olisi hiljaa rakennuksen valtaavan ruton tavoin aloittanut jo omien tavaroidensa tuomisen taloon.
Mies ei huomannut Julianin hermostusta tai jos huomasi, hän enemmänkin aisti sen kuin tunsi ja - koska tilanne varmasti kieltämättä oli punapäälle hermostuttava - pani sen yleisen tilanteen piikkiin, hän ei olisi yhtään epäillyt, etteikö Julian ollut peloissaan, vaikka väittikin jatkuvasti muuta.

Kalpea mies naurahti Julianin pilkalle. Kyllä, tämä oli oikeassa, pilkka osui omaan nilkkaan, mutta Fu antoi sen olla, hän tiesi ettei tästä pienestä voitosta huolimatta ollut heistä se, joka oli saanut eniten erävoittoja.
"Kaikki eivät ole valmiita menemään naimisiin saadakseen rahaa", mies totesi hymyillen, mutta tällä kertaa hymy oli enemmänkin alistuva, kuin hän olisi kerrankin myöntänyt Julianin lyöneen hänet. "Kummalla teistä oli surkea maku, sinulla vai vaimollasi?"
Nukkekoti kertoi edelleen kalpean mielestä huonosta mausta.

Fu kohotti katseensa turkooseihin silmiin, silmiin mihin hän oli ehtinyt tämän lyhyen ajan aikana hukkua useamman kerran. Hän käänsi laiskasti katseensa pois, vaikka silmät olivat kuin jalokivet, täydellisen kauniit pitkine ripsineen hä tiesi, ettei niistä loistava ystävällisyys ollut tarkoitettu hänelle.
"Aloitan niin pian, kun se on mandollista", mies totesi olkiaan kohauttaen. "Edellinen työsopimukseni loppui juuri, enkä ole vielä joutunut etsimään uutta työtä."

Fu nousi ylös ja tarttui Julianin käteen, kohottaen tämän kauniin, taiteilijan käden huulilleen. Ehkä vielä jonain päivänä hän joutuisi murtamaan nuo sormet, jos halusi päästä edes hetkeksi kauemmas, pitääkseen pienen tauon opiskelusta.
"Olisi helpompaa, jos minä jäisin asumaan tänne - ja niin se tulee päättymäänkin, pian huomaat kaappien olevan täynnä vaatteitani ja tavaroitteni valoittaneen oman paikkansa pöydiltä", mies totesi kuiskaten.
Hän käyttäytyi, kuin ei olisi kuullutkaan miehen sanoja veitsestä.

//Taas harmitonta autohittiä :'3\\

// Ei se mitään ^^//

Fun alistuneenoloinen hymy sai Julianin tuntemaan pientä voitonriemua, mutta epäilevyys tappoi sen pian. Hän ei edes halunnut arvailla, tekikö mustatukka ilmeen tahallaan, saadakseen hänet varomattomaksi, vai oliko hymy ...vain hymy.
"Vaikutanko siltä, että minulla olisi surkea maku? En olisi nainut ketään pelkän rahan takia, kyllä Isadora oli viehättävä ja tyylitajuinen nainen." Hän tuhahti. Sanomatta jäi, ettei hän olisi mennyt naimisiin ilman rahallista hyötyä.
"En ymmärrä, mikä talossani sinua inhottaa."

Punahiuksinen huomasi toisen katseen viipyvän hänessä taas huomattavan pitkään, mutta ei välittänyt siitä. Katselluksi tuleminen; senhän takia hän vietti niin paljon aikaa peilinsä ääressä aamuisin.
"Hienoa." Mielessään Julian alkoi laskeskella, kuinka paljon aikaa tarvitsi Millworthien luona.

Mietintä kuitenkin keskeytyi, kun Fu olikin seisomassa hänen edessään, ja mitä todennäköisimmin suutelemassa hänen kättään. Turkoosit silmät seurasivat toimenpidettä ilmeettöminä. Sisällään Julian oli jälleen tietyllä tasolla tyytyväinen. Ei siihen, että Fu teki sen, sitä hän ei ikinä myöntäisi edes itselleen, vaan huomiosta yleensä.
"Sitähän ollaan innokkaita."
Kiusoittelun alla Julian mietti vaihtoehtojaan.
"No, en kyllä ole kovin halukas antamaan kirjojani mukaasi." Hitaasti ulostullut lausahdus alusti huolellisesti vastentahtoista sävyä. "Ja kun kerta kuulostat noin varmalta, että valloitat kotini joka tapauksessa..." Lauseen jatkon Julian jätti Fun mielikuvituksen huomaan. Hän astahti viimeisen askeleen ovelle, ja aukaisi sen. Samassa pieni vaaleanoranssi karvapallo puajhti avautuvasta raosta ja hyppäsi miehen polveen, kivuten sieltä tiensä ylös olkapäälle. Sybil puski Julianin poskea kehräten kuin viimeistä päivää, ja punatukka hymyili sille aitoa, lämmintä hymyä. Hän kuitenkin keskittyi ovelle ilmestyneeseen Briggsiin, joka oli ollut odottamassa. Kelmeä miespalvelija sai lyhyen ohjeistuksen huoneen valmistelemisesta vierasta varten, ja kumarruksen jälkeen kalmo käveli pois.

Julian kääntyi takaisin Fun puoleen, ja ojensi kätensä odottavasti.
"Annapa nyt se veitseni. Voimme aloittaa illalla, kunhan tulen takaisin vierailultani."

Fu päästi jälleen hienoisen naurahduksen. Luultavasti kyse oli enemmänkin siitä, että hänen oma makunsa oli erikoinen - vaikkei hänkään maalaisi asuntonsa seiniä mustiksi tai asuisi talossa, joka oli sisutettu pelkästään synkillä sävyillä - eikä hän voinut sietää tyyliä, jolla tämä talo oli sisustettu, ei voinut sietää puutarhaa tai edes itse rakennuksen arkkitehtuuriakaan.
"Tyylitajuisen voi ajatella monella tavalla", kalpeampi totesi sarkastisesti.

Fu suuteli pitkäsormista kättä, ilman intohimoa, enemmänkin samalla välinpitämättömällä tavalla kuin joku olisi saattanut selata tuolille unohtunutta sanomalehteä. Hän hymyili hienoisesti tuntiessaan sirot sormet huulillaan, Julian tosiaan oli kaunis. Jopa hänen kätensä olivat kauniit, kuin luotu aatelisen käsiksi.
"Ja sinä pidät siitä", mies totesi puoliääneen ja irroitti otteensa, lopetti suudelmansa, päästi Julianin vetäytymään kauemmas hänestä.

Koska kalpea tunsi Julianin kaltaiset henkilöt. Vaikkei hän voinutkaan väittää tunteneensa ketään Julianin kaltaista - yhtä aikaa haurasta ja voimakasta - hänen edelliset mestarinsa olivat päätyneen samaan kuin alkemisti ja jos eivät olleet, he olivat huomanneet eräänä aamuna silmälasipäisen valloittaneen heidän kotinsa.
"Arvelinkin että ymmärtäisit", Fu totesi hymyillen hienoisesti ja käveli ikkunalle, käänsi selkänsä Julianille omistajan elein, kuin nuo valtavat ikkunat olisivat kuuluneet hänen asuntoonsa eivätkä miehen.

Mies vilkaisi olkansa yli, nähden Julianin eleen. Hän ei oikeastaan ollut täysin varma, mihin kaikista taskuistaan oli veitsen laittanut, viimeksi hän muisti pudottaneensa sen syliinsä, mistä hän oli asiaa sen kummemin ajattelematta siirtänyt teräaseen vaatteidensa kätköihin.
Fu hymyili vinosti.
"Jos haluat sen, sinun on otettava se minulta väkisin."
Mies käänsi jälleen selkänsä Julianille, kuin sanoakseen suoraan, ettei uskonut heikommasta miehestä olevan siihen.

//Ai juu, ihan btw (en ole varmaan muistanut tätä sanoa), Futa saa hitata, kunhan ei nyt laita sitä kuolemaan tai mitään. Mutta siis, siihen voi koskea kirjoittamatta mitään "yrittää koskea" jne.\\

Fun käyttäytyessä kuin omistaisi rakennuksen Julian tuhahti kuuluvasti. Miehen kieltäytyminen veitsen palauttamisesta sai hänet närkästymään, ja punapää mulkaisi käännettyä selkää.
"Ha haa, todella hauskaa. Pidä se sitten itselläsi. Minä lähden käymään asioilla, älä riko paikkoja." Julian narskautti hampaitaan. Hän voisi tietysti yrittää saada veitsensä takaisin, mutta alkemiakehän piirtäminen kestää oman aikansa, eikä hän ollut aikeissa hyökätä ilman yllätyksen tuomaa etua. Punapää tunnusti Fun vahvemmaksi, ja jopa joku häntä heikompi pystyisi saamaan pahaa vahinkoa aikaan. Kiroten mielessään heikkoa luustoaan Julian käveli muutaman, kipakan askeleen, mutta kääntyi vielä kerran.
"Käy hakemassa tavarasi. Ja jos tarvitset jotain, kysy Reshalta." Nukketyttö voisi samalla vahtia mustatukkaa.

Niine hyvineen Julian lähti, Sybil olkapäällään, takaisin sitä katua kohti, josta hänen matkansa olikin kääntynyt kotiin aiemmin.
Gwynethin talo oli itseasiassa hieman pienempi kuin Julianin, ja tällä oli täysin elävää palvelusväkeä. Heitä kuitenkin yhdisti muutama seikka, leskiys mukaanlukien.
Tavanomaisen ja pakollisen kohteliaisuuksienvaihdon jälkeen päästiin asiaan. Gwyneth oli saanut kuulla piilotetusta perinnöstä, jonka oli määrä päätyä hänen serkulleen. Nainen oli kuitenkin ahne, ja tahtoi muuttaa testamenttiä sopivammaksi. Ainoa ongelma oli paperin olinpaikka, jota kukaan ei tiennyt.
"Julian-kultapieni. Sinä osaat puhua isälleni niin nätisti, saat hänet kai kertomaan?"

Se oli melko tylsä ja merkityksetön tehtävä. Yhtäkaikki, punapää ei valittanut. Hänhän kuitenkin pääsi siihen hautaholviin, ja puhumaan kuolleille. Ja otti selville hieman enemmän asioita kuin Gwyneth oli pyytänyt. Manan majoilta hetkeksi hereille noussut vainaja pystyi kertomaan, että arvon ladya odotettiin jo sinne. Ei kestäisi kauaa, kunnes tämäkin saisi sukua tappaneen vaivan osakseen.
Tätähän Julian ei kyseenomaiselle naiselle kertonut, mutta naureskeli mielessään kohtelon oikuille kun jäi Gwynethin pyynnöstä illalliselle.
Hän myös käytti tilaisuuden hyväkseen kootakseen itsensä lopullisesti Fun aiheuttamien järkytysten jäljiltä. Puolhaltia oli itseasiassa jo lähestulkoon unohtanut, että mustatukka odotti häntä kotona saapuessaan sinne illan jo alkaessa hämärtyä.

Pariovista sisään astuttuaan hän hymyili epämääräisesti muistaessaan tilanteen jälleen. Sybil, joka oli kulkenut mukana koko ajan, loikkasi tapansa mukaan alas ja viipotti kohti yläkerrassa olevaa isäntänsä makuuhuonetta. Se kuitenkin joutui pysähtymään suljetun oven edessä, ja raapi sitä naukaisten vaativasti. Julian harppoi portaat ylös ja teki kissanpennulle palveluksen painamalla ovenkahvan alas ja oven auki.
Oranssi karvakasa loikkasi heti punaisen päiväpeiton peittämälle sängylle, ja käpertyi pieneksi keräksi siihen nukkumaan. Julian istahti sängynreunalle silittelemään lemmikkiään, sillä tahtoi kiusata Fua odotuttamalla tätä mahdollisimman pitkään.
Huoneen sisustus erosi muusta talosta dramaattisesti. Se oli paljon tummempi, puulattian ruskea lähenteli mustaa, ja se oli rehellisen ylellinen. Sängyn lisäksi huoneessa oli peilipöytä, ja iso kokovartalopeili roikkumassa seinällä vaatehuoneeseen vievän oven vierellä.

Julian vilkaisi siitä itseään, ja hyväksyvän nyökkäyksen jälkeen kääntyi kissansa puoleen, joka kehräsi nautiskellen silittämisestä.
"Mitä sanot, pitäisiköhän minun laskea pöytähopeat?"

Fu hymyili vinosti. Hän olisi toivonut näkevänsä kunnollista alkemiaa, hän ei ollut kiinnostunut mistään jäähtyneen teen lämmittämisestä, mitä Julian oli hänelle esitellyt. Enemmän häntä kiinnostivat alkemian väkivaltaisemman keinot, keinot jotka sopivat hänen sadomasokistiselle luonteelleen paremmin.
"Sinun pitäisi tosiaan harkita kotisi uudelleen sisustamista", mies totesi jälleen puoleen ääneen, katsomatta enää Julianiin muuten kuin ikkunan heijastaman peilikuvan kautta. "En usko, että tavaroiden rikkomisesta olisi mitään haittaa, jos hankkisit jotain paremman näköistä tilalle."
Mies kuitenkin osoitti sanansa enemmänkin Julianin peilikuvalle kuin miehelle itselleen. Ääni tukahtui suurimmaksi osaksi, kiitos valtavien ikkunoiden ja sen tosiasian, että hän seisoi selin keskustelukumppaniinsa.

Odottaen sen ajan, että talon isäntä oli varmasti poistunut asunnosta Fu nyökkäsi peilikuvalleen ja lähti itsekin, majatalolle. Nukkemaiselle palvelijattarelle hän ei vaivautunut sanomaan mitään, hän ei uskonut tytölläkään olevan hänelle mitään sanottavaa - jollei hän tehnyt jotain luvatonta.

Kalpea mies pakkasi tavaransa, vähäisen maallisen omaisuutensa jota hän ei ollut vielä ehtinyt purkaa, olihan hän tullut kaupunkiin vasta äskettäin. Kaikki, muutamaan vaatekappaletta lukuunottamatta oli jo pakattu, joten mies ei jäänyt majataloon tuon pidemmäksi aikaa. Toivottavasti Julianin tarjoama huone olisi kodikkaampi kuin yksinkertaisesti sisustettu makuuhuone, jossa Fu oli edellisen yönsä viettänyt.
Jostain syystä mies epäili, oliko. Julian tuskin antaisi hänelle parasta huonettaan, joten siinä olisi pakko olla jotakin vialla.
Koska kalpealla miehellä ei ollut huolta rahoista, hän tuskin joutuisi maksamaan Julianilla vuokraa, hän olisi voinut tuhlata vapaasti, mutta kiitos päänsäryn, hän ei ollu tuhlailu tuulella. Ainoa, minkä mustatukka tyytyi ostamaan, oli hieman ruokaa. Mieluummin hän söisi kevyesti ulkona kuin pyytäisi Julianin palvelusväkeä laittamaan hänelle ruokaa - eikä alkemistin keittiön tutkimisesta omin päin olisi hänelle mitään hyötyä.

Julian oli poissa vähemmän aikaa aikaa, kuin Fu oli osannut odottaa. Hän oli vasta tullut, hänen harhailunsa kaupungilla olivat saaneet hänet kadottamaan ajantajunsa, merkityksettömät ohikulkijoiden tarkkailut olivat saaneet hänet paremmalle tuulelle, hänen päätään ei enää särkenyt.
Mies nojaili seinään ja kuunteli Julianin askelia portaissa, kuunteli kuinka tämä avasi oven ja teki olonsa kotoisaksi, ilmeisen välinpitämättömänä siitä, odottiko kalpeampi mies häntä vielä samaisessa huoneessa.

Fu nojautui sisään ovesta, välittämättä siitä, rikkoiko hän kenties nyt isäntänsä yksityisyyttä.
"En usko, että se on tarpeen. Tulin vasta äsken takaisin, joten en ole vielä ehtinyt viedä mitään."
Kalpeampi katseli huonetta vislaten ihailevasti.
"Ilmeisesti sinulla sittenkin on tyylitajua."

Julian ei hätkähtänyt, sillä oli tavallaan osannut odottaa Futa. Hän katsahti ovensuussa nojailijaan hymyillen.
"Leikitään että luotan sinuun tämän kerran."
Punapää nyrpisti nenäänsä vislaukselle, vaikka sisällään oli jälleen kerran mielissään saatuaan todistettua oman tyylitajunsa toimivuuden.
"Mutta tietysti. En ymmärrä mitä vikaa näet muun talon sisustuksessa, mutta se on vieraita varten. Sisustus on Isadoran jäljiltä sellainen kuin on. Yläkerran huoneet ovat minun muokkaamiani." Julian nousi ylös, vaikka Sybil naukaisikin pikku vastalauseensa paijaamisen loppumisesta, ja käveli Fun ohitse käytävään.
"Laita se ovi raolleen, niin että pikkuinen pääsee ulos jos tahtoo."

Muutamaa ovea tuonnenpana pidempi mies avasi toisen oven, ja viittoi mustatukkaa seuraamaan. Tässäkin huoneessa oli yksi seinä lähes kokonaan yhtä ikkunaa, ja kaksi muuta oli kirjahyllyjen peitossa. Suuri, tummaa puuta oleva pöytä hallitsi huoneen keskiosaa, ja sen päällä lojui muutama opus. Julian huomasi jättäneensä yhden ohuemman opuksen pienelle, seinässä kiinni olevalle sohvalle, ja hän kävi laittamassa sen takaisin hyllyyn. Samalla hän etsi sieltä kaksi tiiliskiven paksuista ja painoista teosta, jotka asetti pöydälle.

"Eiköhän aloiteta. Toinen näistä kirjoista on pelkästään sanakirja, jossa on riimut merkityksineen ja ääntämisohjeineen. Toisessa on sitten niiden soveltamisesta. Mutta koska alkemia toimii lähestulkoon kokonaan riimujen varassa, niiden opettelusta on paras aloittaa." Julian hymähti, ja istahti toiseen pöydän ääressä olevaan tuoliin.
"Minä osaan ne kaikki ulkoa, mutta se ei ole pakollista. Tietysti jos pitää piirtää nopeasti kehä, jolla luoda seinämä vaikkapa tulipallon pysäyttämiseen eikä muista miten amddiffyn kirjoitetaan..." Julian naurahti.
"Toivottavasti sinulla on hyvä muisti."

//Tässä vaiheessa sanon, että alkemia jota Julian osaa on kokonaan itsekeksimieni sääntöjen mukaista. ... Mutta ne säännöt toimivat ^^//

Fu hymyili hienoisesti. Hän tiesi, ettei ollut vielä saanut Julianin luottamusta osakseen vaikka tämä oli pienen myönnytyksen hänelle antanutkin, mutta tämä oli alku - tosin vaikkei hän koskaan ansaitsisikaan luottamusta, tästä tulisi silti mielenkiintoista.
Fiu nyrpisti nenäänsä Julianin mainitessa muun asunnon sisustuksen. Hän ymmärsi tietenkin, että Julianilla oli oma kaksoielämänsä, vaikka paremmin sisustettu asunto tuskin olisi paljastanut hänen olevan alkemisti.
"Liika täydellisyys ei näytä hyvältä", Fu totesi olkiaan kohauttaen. Sisustus ei edelleenkään antanut hänelle mielikuvaa siitä, että joku asuisi täällä, paikka muistutti kalpeamman silmissä enemmän museota, paikkaa missä mihinkään ei saanut koska tai istua.

Fu käveli Julianin perään, vilkaisten kissaan mennessään muttei suonut sille tämän enempää huomiota - hän ei tiennyt, miten pitäisi suhtautua karvapalloon. Hän kuitenkin jätti oven hienoisesti raolleen, kuten häntä oli pyydetty.

Kävellessään Julianin avaamasta ovesta sisään Fu katseli kieltämättä vaikuttuneena huonetta, tuntien samaa kunnioitusta kuin oli tuntenut jo moneen kerran, nähdessään edessä kirjoja, joiden tekstiä ei pystynyt ymmärtämään.
Mies ei hätkähtänyt tiiliskiviä, jotka Julian otti kirjahyllystä. Hän loi uudelleen katseen huoneeseen, kirjahyllyihin, muttei vaivautunut lukemaan kirjojen nimiä - tai edes siristämään silmiä nähdäkseen paremmin - hän ei halunnut vetää itseään epätoivoon heti haluksi, olisi parempi, jos aloittaisi kevyemmin.

Fu istui toiseen tuoliin, tällä kertaa kasvoillaan rehellisesti kiinnostunut ja kuunteleva ilme, ilme joka kertoi että hän ymmärsi kuulemaansa.
Mies päätti jättää sanomatta, että hän tuskin tulisi käyttämään alkemiaa usein, hän harvemmin vihjasi työnantajilleen erikoisista kyvyistään, hän ei ollut koskaan kertonut lääketieteen opinnoistaan vaikka lääkintamiehenä hän saisi enemmän kunnioitusta ja paremman arvon heti kättelyssä. Alkemia luultavasti olisi enemmänkin salailtavaa, eri tavalla kuin tohtorin taidot, joita hän ei suoranaisesti salaillut.
Fu nyökkäsi viimeisen lauseen kohdalla.
"Uskoisin, että on."