Nía hymyili pienesti miehen rentoutuessa hieman. Hän ei ollut pitkään aikaan ollut näin lähellä toista ihmistä muussa kuin parantamismielessä. Hiljainen huokaus karkasi huulilta ja silmät painuivat kiinni naisen antautuessa tilanteelle. Hän aisti toisen liikehtivän ja kohta kuin vaistosi kasvot lähellään. Silmät aukesivat hitaasti ja hän huomasi katsovansa miestä silmiin. Kun toinen puhui hän kohotti hieman kulmiaan, mutta tajusi sitten mitä mies koetti hänelle selittää. Hän päästi pienen hymähdyksen kaltaisen äänen myöntymisen merkiksi ja tunsi kohta käden kasvoillaan. Sormien kosketus tuntui hyvältä ja hän tunsi rentoutuvansa hieman.

Hehkuva puna levisi Nían kasvoille Zephaniahin kutsuessa häntä kauniiksi. Nainen naurahti hieman ja kokeili kädellään piirteitään.
”Sait minut punastumaan”, hän sanoi hymyillen. Huoli hiipi hänen kasvoilleen toisen käsien tippuessa syliin. Mikä miehellä oli? Nía ei osannut sanoa mitään, kun mies yhtäkkiä sanoi olevansa pahoillaan. Hän ei ymmärtänyt mistä toinen voisi olla pahoillaan.

Pieni helpottunut hymy levisi huulille naisen kuullessa syyn miehen äkkinäiseen vaivautumiseen.
”Eivät ne häiritse. Olen nähnyt pahempiakin jälkiä ihmisillä. Olen sentään ollut mukana sodassa ja muutenkin. Lisäksi noissa jäljissä on sellainen ominaisuus, että ne unohtaa helposti. En ole vähään aikaan edes muistanut, että sinulla on tuollaisia jälkiä ihossasi”, Nía sanoi ja kohotti kätensä hiljaa laittaen sen miehen leuan alle ja kohottaen tämän kasvot sitten itseään kohti.

Hitaasti Nían kasvot liikkuivat kohti miehen kasvoja ja ollessaan sentin päässä hän pysähtyi.
”Minun mielestäni sinä olet yksi parhaimman näköisistä henkilöistä joita olen koskaan nähnyt”, hän sanoi hiljaa ja painoi huulensa miehen huulille.

Nían ystävälliset sanat saivat Zephaniahin hymähtämään. Tosiaankin, eihän hän niin pahalta näyttänyt; kaikki raajat tallella ja kasvot kunnossa. Mutta silti...
Jos Nía tietäisi, mitä niiden takana on hän ei suhtautuisi noin kevyesti...
Haluamatta ajatella enempää kiharahiuksinen pakotti itsensä unohtamaan asian. Hän ei halunnut pilata mitään typerällä itseinholla.

Sänky narahti hiljaa, ha Zephaniah tunsi siron käden leuallaan. Antaen toisen nostaa kasvonsa ylös Zephaniah räpäytti silmiään. Hän pystyi tuntemaan naisesta säteilevän lämmön taas lähellään, ja tämän sanat saivat hänet hymyilemään ujosti.
Mies tunsi kevyen hengityksen huulillaan, ja kohta niille painatui hellä suudelma. Nían keho oli taas lähellä hänen omaansa, säteillen suloista lämpöä. Zephaniah kietoi kätensä kapeiden hartioiden ympäri, ja jatkoi suudelmaa varovasti. Hän oli hieman yllättynyt omasta käytöksestään, ja irrottautui kohta kosketuksesta. Hän kuitenkin jäi aivan naisen vierelle, ja kuuli sydämensä hakkaavan korvissa.

"Tuota... Tämä taitaa olla hieman kummallista käytöstä toisensa vasta tavanneilta ihmisiltä." Mies naurahti hämmentyneenä, ja sipaisi jälleen kerran kasvoille valahtaneen kiharan korvan taakse. Suurin osa hänestä halusi tuntea Nían lähekkään uudestaan, mutta tällä kertaa järkevä pikku ääni piti hänet kurissa. Mikään hetken mielijohteesta tapahtunut ei useimmiten ollut järkevää, vaikka kuinka oltaisiin yksinäisiä ja seuran puutteessa.

Näiden ajatusten kanssa Zephaniah etsi tunnustelemalla vierelleen tippuneen paitansa, ja nousi sitten ylös, tällä kertaa varovaisemmin. Hän seisoi hetken ajan paikoillaan, tunnustellen vointiaan. Huimauksen jätettyä tulematta hän alkoi oikoa paitaansa, etsien hihat ja pujottaen sen sitten päälleen. Hän liutti kätensä sen helmaan, ja tunnusteli missä kohtaa alin nappi ja napinläpi olivat. Siitä hän alkoi napittaa paitaa, tottuneen varmasti ja nopeasti.
"On varmaan parasta että lähden." Tarkoituksella aivan liian hiljaa puhuen Zephaniah sulki ylimmäisenkin napin, ja veti ohuet hanskansa käteen. Hänestä tuntui pahalta, mutta mikään muukaan vaihtoehto ei tullut mieleen.
Voisinhan tietysti jäädä ja odottaa, mitä tapahtuu... Mutta olisiko Nía noin kiltti silloin kun tajuaisi millainen hirviö olen?

Samaan aikaan ulkona riehuva myrsky keräsi lisää voimaa, rynnistäen järveltä suoraan kaupungin päälle. Sen laitamilla olevien talojen kattoja hajosi, ja ulkona liikkuminen muuttui vaaralliseksi rojun kiitäessä tuulen mukana tappavina ammuksina. Sade piiskasi maata sumentaen vähäisenkin näkyvyyden, ja ukkonen jyrähteli korviahuumaavasti.
Myrskyn keskus oli vielä matkan päässä majatalosta, jossa Zephaniah ja Nía olivat, mutta sokea saattoi kuulla etäisen jylinän. Hänen kulmasna kurtistuivat huolestuneesti, ja hapuiltuaan tiensä seinälle hän eteni sitä pitkin ikkunalle.

Painaessaan sormensa kylmää lasia vasten terävä henkäisy karkasi paksuilta huulilta. Sadepisarat löivät lasiin, saaden sen tärisemään.
"Tuo myrsky... Se on mennyt vaaralliseksi."

//joo, luonnonkatastrofi keskeyttää nätin tuokion... (ei, minulle ei tullut fluff-rajoitus täyteen, ei yhtään...)//

Lämmin aalto kulki Nían läpi hänen tuntiessaan miehen käden hartioidensa ympärillä. Hän aukaisi silmänsä toisen vetäytyessä hieman kauemmas.
”Olen pahoillani”, nainen sanoi miehen kommentin kuultuaan ja todellakin tarkoitti sitä. Hän ei tiennyt mikä häneen oli mennyt. Vaaleaverikkö katseli toisen pukeutumista ja hymyili hieman surullisesti. Toisen sanoessa, että aikoi lähteä nainen pomppasi ylös sängyltä sellaista vauhtia, että joutui etsimään tasapainoaan hetken aikaa ettei kaatuisi.
”Ei”, hän sanoi ehkä hieman liiankin kovaa, mutta tajusi sen vasta sitten, kun oli jo liian myöhäistä.
”Olen niin pahoillani. En halua, että lähdet. Älä mene vielä”, kyynel vierähti Nían poskelle, mutta hän ei jaksanut välittää. Heikko niiskaus karkasi hänen huuliltaan ja hän toivoi ettei mies kuullut sitä.

Kommentti myrskystä sai pään kääntymään ikkunaa kohti. Niin. Myrsky tuo mieleen muistoja. Liikaa muistoja nainen värähti ja käveli kauemmas ikkunasta ajatuksiinsa vaipuneena. Erilaiset kuvat vilisivät hänen silmiensä edessä.
”Niin”, hän sanoi ääni värähtäen kuin suuresta määrästä tukahdutettuja tunteita.
”Ethän lähde”, hän sanoi vielä jokseenkin anovalla äänellä ja katseli miestä.
”Minä niin toivoisin, että jäisit. En nimittäin oikein pidä myrskyistä”, hän jatkoi ja hiljainen ääni värisi rajummin.

//Sori, kun tuli vähän lyhyt\\

//Annettu anteeksi~ ^^//

Ajatuksiinsa vaipunut Zephaniah säpsähti, kun kuuli Nían äänen yhtäkkiä viereltään. Kova kielto sai hänet yllättymään, mutta itkuiseksi vaipuva ääni vaikutti vielä enemmän.
Kiharahiuksinen puraisi huultaan. Herttaisten tyttöjen itkettäminen ei kuulunut hänen lempitekemistensä listalle. Nyyhkäisy kuulosti kuitenkin tukahdutetulta, eikä hän reagoinut siihen. Hän vain seisoi paikallaan, hengittäen hiljaa.

Sokea kuunteli kauempaa kantautuvia myrskyn ääniä. Häntä huoletti, sillä noin vahva tuuli saattoi aiheuttaa onnettomuuksia.
"En lähde, jos kerta pyydät noin kauniisti. En edes haluaisi olla ulkona juuri nyt..." Voimakkaat kulmat kurtistuivat, kun Nían ääni oli vaihtanut jälleen paikkaansa. Pieni ihmetys kohosi mieleen hänen miettiessään, kuinka ei kuullut tämän kävelyä ollenkaan?

"Voitko kertoa, miksi et pidä niistä...?" Zephaniahin ääni oli lempeä, ja hän hymyili rauhoittavasti, vaikkei tiennyt näkikö Nía sen.
"Sinun ei kuitenkaan ole pakko."
Hän liutti kättään seinällä, kävellen varoen, kunnes osui kevyesti kulmikkaaseen huonekaluun. Hetken tunnustelun jälkeen se ilmeni penkiksi, jonka selkämyksellä hänen musta takkinsa roikkui. Zephaniah istuutui sille varovasti, ja rentoutui sitten.
"Mielestäni paras lääke sään aiheuttamaan epämukavuuteen on juttelu, vai mitä?"
Kevyt kutina poskella sai hänet huitaisemaan taas yhden kiharan kasvoiltaan.

"Myrskyt ovat aina inhottavia. Tiedätkös, jouduimme kerran hoitamaan ainakin kolmeakymmentä ihmistä samaan aikaan, kun joku aloitteleva maagi oli mennyt leikkimään säätiloilla." Kiharahiuksinen puhui rauhallisesti, ja ääneen ujuttautui tarinankertojan sävy. Hän tiesi, ettei osaisi lohduttaa Níaa. Yksinäisyyden jälkeen ihmisten kanssa olo sai käyttäytymään hassusti, ja naisen täytyi tuntea olonsa surkeaksi. Olihan pidempi torjunut hänet.
Niimpä Zephaniah alkoi puhua niitä näitä, toivoen saavansa Nían tuntemaan olonsa paremmaksi. Lisäksi hän joutuisi odottamaan myrskyn laantumista jossain, joten miksi ei täällä, tutustuen pelastajaansa?
"Itse en siitä tiedä, mutta mestari sanoi joidenkin olevan luonnonlahjakkuuksia säätilojen hallinnassa, ja että 'ne pellet sotkevat asiat tietämättömyyttään'. Hän kiroili kauheasti, ja säikäytti kaikki potilaat perin pohjin." Mies naurahti hiljaa, vaipuneena osittain muistoon. Hän pystyi näkemään sielunsa silmin sen auringonpaisteen pilvien jälkeen, ja hajonneet pikkumökit.

"Kukaan ei onneksi kuollut. Murtumia ja eriasteisia palovammoja oli kuitenkin melkein kaikilla; salama oli sytyttänyt tulipalon. Olin aivan loppuunpalanut sen jälkeen." Naurahdus helähti ilmassa hieman varmempana kuin aikaisempi. Ei siinä päänsäryssä vaikuttanut silloin olevan mitään hauskaa, mutta jälkeenpäin ajateltuna kaikki nauratti. Olivathan muistot onnellisia.
"Siellä oli myös tämä pikkulapsi, jolla oli lievä savumyrkytys. Hänen äitinsä kiitteli meitä vuolaasti, kun lapsi sattui olemaan siinä iässä missä vieraille ei puhuta. Mutta kun kolmea päivää myöhemmin olimme lähdössä, hän ilmestyi yhtäkkiä paikalle kiittämään. Hän oli varmaan maailman totisin viisivuotias sanoessaan sen."

Zephaniah vaikeni, ja hiljaisuus lingersi väkipakolla huoneessa, vaikka ulkona pauhaava tuuli ja talon sisällä liikkuvien ihmisten äänet sitä rikkoivatkin.
"Parantajana varmaan ymmärrät... Se on hienoa kun voi auttaa jotakuta toista. Ellet sitten tee sitä vain rahan takia." Mies hymähti, korostaen viimeisen lauseen olevan puolitosissaan sanottu. Hän ei halunnut loukata Níaa.
"Mutta mikä toi sinut tänne? Ei varmaan jonkun isäsi ikäisen pelastaminen kadulta." Pieni virne luikahti Zephaniahin huulille. Hän ei malttanut olla vitsailematta iällään, sillä tiesi hyvin ulkomuodon jumahtaneen 35-vuotiaaksi. Se tuntui maailman suurimmalta vitsiltä. Ajatella, että Fukaikan oli tuonut jotain hyvääkin!

Nía hätkähti hieman toisen kysymystä.
”Ah, miksi en pidä myrskyistä. No voinhan minä toki kertoakin”, hän piti pienen tauon kuin miettiäkseen mistä aloittaisi.
”Myrskyt tuovat mieleeni erään sodan, jossa olin mukana. Se tapahtui muutama vuosi sitten ollessani kahdeksantoista. Kotipaikassani syttyi sota kahden niin kutsutun heimon välillä. Ammattini vuoksi minut kutsuttiin myös mukaan. Tai oikeastaan määrättiin, koska sotilaalliset velvollisuuteni pakottavat minut osallistumaan sotiin. Olin siis menossa nukkumaan, kun kylämme lähetti toi sanaa, että naapuriheimo on hyökännyt kyläämme. Vaihdoin pikaisesti päivävaatteet päälleni ja säntäsin ulos. Näky oli kaamea. Muistan sen yhä kuin eilisen päivän. Joka puolella oli kuolleita ihmisiä ja eläimiä. Hevosemme juoksivat vauhkoina ympäriinsä ja yläpuolellamme raivosi myrsky. En nukkunut kunnolla lähes vuoteen sen sodan jälkeen. Se oli aivan karmeaa. Hirveä määrä ihmisiä kuoli. En unohda sitä koskaan”, tarinan päättyessä Nía tiesi, ettei ollut kertonut läheskään kaikkea. Hän ei ollut kertonut esimerkiksi mitään siitä kuinka hän itse oli tappanut kymmeniä ihmisiä ja oli monta kertaa lähes kuollut itsekin. Hieman lannistunut katse hiipi naisen kasvoille, mutta hän ei välittänyt. Mitään ei saanut helpolla. Tämän lauseen pyrkiessä hänen mieleensä hän kuin vaistomaisesti kosketti poskessaan olevaa arpea.

”Sinullakin on sitten kokemusta myrskyistä”, hän sanoi miehelle ja hymyili hieman vaikka tiesikin ettei toinen kyennyt näkemään sitä. Hänen mielestään oli periaatteessa harmi ettei mies nähnyt. Olisi ollut niin mukavaa jakaa yhdessä näkemänsä.
”Anteeksi, kun kysyn, mutta oliko sinulla näkökykysi vielä silloin? Tai siis puhut siihen tyyliin kuin olisit nähnyt kaiken”, Nía kysyi varovaisesti ja asteli miehen vierelle kyyristyen kyykkyyn tämän vierelle äänettömästi kuin olisi ollut varjo.
”Ei, en paranna ihmisiä vain rahasta. Teen sitä oikeastaan usein ilman palkkiota”, hän sanoi ajattelematta, että saattaisi pelästyttää miehen ollessaan äkkiä lähempänä kuin äsken.

”Tulin tänne, kun käskettiin. Sain sotilaskuntani päälliköltä käskyn siirtyä tänne vartioimaan ympäristöä, koska alueella on ilmennyt lieviä levottomuuksia. Ei sitäkään miestä kyllä jaksaisi. Vaikuttaa jotenkin halveksuvan kaikkia naissotilaita. Mokomakin Shiva Volkan Sibinpoika”, hänen äänensä värähti äkäisenä lausuessaan miehen nimen. Nían mieleen pälkähti kysymys siitä, miksi mies ei ollut jo ihmetellyt hänen nimeään. Lähes kaikki hänen kylänsä ulkopuoliset ihmettelivät nimen loppua Eneíntytär. Hän kuitenkin jätti asian siihen. Ei hän ryhtyisi nimeään selittämään jos toinen ei erityisesti kysyisi.

”Miksi sinä muuten makasit siellä aukiolla? Tai siis tuskin sinä huviksesi sinne olit mennyt makoilemaan. Oliko sinulla jokin erityinen syy pyörtymiseesi?” Kysymyksensä jälkeen Nía jäi tuijottamaan miestä kiinnostuneena.

Zephaniah kuunteli Nían tarinaa hiljaisena. Nuori ihminen sodassa... Ei ole kohtalo ollut helläkätinen hänen kohdallaan.

Harmaat silmät räpsähtivät yllättyneinä. Naurahdus karkasi ilmaan, ja hän pöyhäisi hiuksiaan omasta huolimattomuudestaan hämillään.
"Tietysti näin. Olin silloin 25-vuotias. Maailma pimeni minulta noin viisi vuotta sitten, pari kuukautta sinne tai tänne. Sitä ennen näköni oli erinomainen, jos sallit pienen kehuskelun." Mies hymähti hiljaa.HÄn ihmetteli joskus itsekin kuinka nopeasti oli sopeutunut; aivan kuin sokeus olisi määrätty hänelle aikaa ennen näön menetystä.
Näkö oli vienyt mukanaan paljon; hänen parannuskykynsä kun oli siitä riippuvainen. Ei sillä että hän olisi sitä voinut muutenkaan käyttää.
Ei ole mitään järkeä leikkiä katkeraa. Nía saattaa vaikka vaistota sen.

Omille ajatuksilleen hymähtämisen sijasta Zephaniah oli kokea sydänkohtauksen kuullessaan Nían äänen aivan viereltään hieman alaviistosta. Nytkähdys oli sokean arvion mukaan silminnähtävä.
"Kuinka sinä kävelet noin äänettömästi? Alan melkein pelätä kuuloni huonontuneen." Zephaniah hymyili leikkisästi ja samalla lempeästi, hieroen rintaansa kuin olisi oikeasti saanut sydänkohtauksen.
"Alan melkein epäillä kuuloani. Se ei ole hyvä asia, eihän minulla ole muuta näkemiseen."

Hän kuunteli Nían sotilaallisesta elämästä nyökäten hiljaa tämän lopetettua. Moista käskyttämistä saattoi olettaa.

Mutta Nían seuraava kysymys veti komeankauniit kasvot kerralla vakaviksi. Kiharahiuksinen puraisi alahuultaan, ja sulki silmänsä. Pimeys säilyi samana, kuin aina, mutta silti luomien alaspainaminen tuntui rauhoittavalta. Hetken hän kuunteli omia sydämenlyöntejään, havaiten vierellään olevan naisen omat hentona kuminana.
Sade piiskasi rakennusta ja tuuli ulvoi nurkissa. SIlti hiljaisuus oli käsinkosketeltavaa.
"Enhän minä huvikseni. Pyörtyminen ei ole mikään huvitus." Hitaasti lausutut sanat olivat vain ajan ostamiseen, eikä mies välittänyt vaikka toinen sen huomaisi.

Voisinko kertoa hänelle totuuden?
Kysymys poltti mieltä. Zephaniah vetäisi terävästi henkeä. Hän ei tahtonut valehdella Níalle. Toisaalta hän ei tiennyt voisiko luottaa naiseen, jonka oli vasta tavannut. Tietysti lyhyempi oli auttanut häntä, eikä ollut hätkähtänyt edes jäljistä...
Lisäksi Zephaniah tunsi tiettyä yhteenkuuluvuutta Nían kanssa. He olivat molemmat yksinäisiä, molemmilla oli näköjään omat kipupisteensä menneessä... Jokaikinen sana jonka hän oli vaihtanut naisen kanssa oli tuntunut tutulta. Kuin he oikeasti tuntisivatkin toisensa vuosien takaa.
Mutta tunsiko Nía mitään sellaista?

Kiharahiuksinen hengähti syvään, ja aukaisi silmänsä.
"Minulla vain... Siis saan joskus..." Epäonnistuneet aloitukset kuulostivat heiveröisiltä, ja hän yritti uudestaan.
"Joskus vain menetän energiaani... Yleensä tulen vain väsyneeksi. Ei se ole mitään ihmeellistä." Pää painui, kuin ääneen hiipinyt surumieli olisi ollut liian raskas kannateltavaksi.

Zephaniah rukoili hiljaa mielessään. Hän tiesi kuulostaneensa epäilyttävältä, kuin kärsisi kuolemantaudista eikä sitä myöntäisi.
Mutta rukoiliko hän Nían jättävän asian sikseen, vai kyselevän lisää, pakottaen hänet puhumaan?
Mies pelkäsi toisen tuomitsevan hänet, kutsuvan hirviöksi. Mutta toisaalta... Hän tahtoi kertoa jollekulle. Nía voisi ehkä tukea häntä... Auttaa selviämään hämärien muistojen täyttämien painajaisten yli. Tahtoihan Zephaniah olla ystävä naiselle, auttaa tätä vuorostaan. Tai enemmän. Kuka tiesi tulevasta?

Kyynel kihosi silmäkulmaan, mutta se säikähti ympäröivää maailmaa, ja jäi viipyilemään, kunnes kuivui pois, valumatta koskaan poskelle.
Miksen pysty voittamaan pelkoani?

”Ai, olen pahoillani. Toivottavasti et nyt kuole sydänkohtaukseen takiani. Äänetön kävely kuului koulutukseeni. Sotilailta edellytettiin huomaamatonta saapumista, joten heidän täytyi kävellä ääneti. En edes osaa enää kunnolla pitää ääntä kävellessäni”, Nía sanoi naurua äänessään.

Miehen yrittäessä vastailla hänen esittämäänsä kysymykseen nainen mietti mitä toinen oikein salasi. Hänen mielestään ei ollut aivan normaalia käyttäytyä tuolla lailla vain viattoman kysymyksen kuullessaan. Onkohan hän sairas? Vai kolkkasiko joku hänet tiellä? Ei, olisin huomannut jos häntä olisi lyöty jollain. Liittyyköhän tämä jotenkin hänen sokeuteensa?Nían mieli mietti vaistomaisesti vaihtoehtoja , joista pyörtyminen saattaisi johtua. Potiko mies jotain kroonista sairautta?
”Anteeksi, jos vaikutan liian uteliaalta, mutta vaikutat kiertelevän. Mikä sinua oikeasti vaivaa? En minä ainakaan tuomitse sinua, jos sitä pelkäät”, hänen tiedonhaluinen luonteensa ei voinut jättää asiaa siihen. Hänen täytyi saada tietää.

Suuri räsähdys rikkoi hiljaisuuden ja salama halkoi taivasta. Ulkoa kuului huudahdus ja Nía siirtyi tarkkailemaan ulos ikkunasta. Näky sai hänet perääntymään monta askelta, kompastumaan tuoliin ja kaatumaan lattialle kovan kolauksen säestämänä. Näky oli lähes sama kuin hänen kylänsä sodassa. Salama oli iskenyt talliin ja ulospäässeet hevoset juoksivat vauhkoina pihalla. Loukkuun jääneet eläinparat huusivat tuskissaan kunnes äänet yksi kerrallaan vaimenivat. Kuolevien hevosten äänet kaikuivat tiluksilla ja Nía tärisi lattialla aivan kauhuissaan. Tallin tulen valossa hän oli nähnyt liiankin tutun hahmon pihalla. Ja kauempana oli selvästi enemmänkin tuttuja ihmisiä. Tähän oli sitten päädytty.
”Ei, ei, ei, ei”, nainen sopersi hiljaa lattialla ja kyynelet valuivat hänen kasvoilleen. Hän ei tiennyt oliko näky ollut vain hänen mielikuvituksensa tuotetta, mutta se oli näyttänyt ainakin hieman liiankin aidolta.
”Pitää auttaa”, katkonaiset lauseet karkailivat hänen suustaan ja hän jatkoi tärisemistä.

Huoneen ovella kuului napakka koputus.
”Kapteeni Luseina! Avatkaa!” Sotilaallinen miehenääni huusi oven takaa.

//Täydennän tässä hieman Nían hahmokuvausta, koska sain hienoja ideoita tuohon hänen sotilasuraansa.\\

Nían uteliaasti esitetyn kysymyksen kuullessaan Zephaniahista tuntui aivan kuin jokin olisi napsahtanut poikki hänen sisällään. Ei pahassa mielessä; hän vetäisi syvään ja rauhalliseti henkeä, tuntien olonsa helpottuneeksi. Samalla uusi jännite nousi pintaan.
"En tiedä kuinka selittäisin..."

Hän nosti kätensä syliinsä, ja mietti hetken ajan hiljaisena, hypistellen hihansuun kangasta. Ajatella, en tiedä vaikka siinä olisi tahra. Hassu ajatus nousi mieleen, kekeyttäen puheensuunnittelun. Mies kuitenkin kokosi ajatuksensa nopeasti. Mikä olisi kaikkein nopein tapa sanoa se...?

Suupieliin ilmestyi väikkymään ironisen huvittunut hymy, ja vanhempi veti sormensa paksujen kiharoidensa läpi.
"Lyhyesti sanottuna muutuin hirviöksi."

Valtava, sähköinen pamaus kajahti aivan läheltä, aivan kuin taivas olisi revennyt. Ulos puhkesi heti huutojen myrsky, ja Zephaniah kuuli hevosten hirnunnan, joka kohosi kimeiksi kiljaisuiksi, ja sateen keskeltä kantautui epäilyttäviä hulmahduksia.
Paljon lähempää kuului kolahdus, ja Nían katkonaiseksi mennyt hengitys. Zephaniah nousi ylös, ja asteli normaalin varovaisuutensa unohtaen suoraan ääntä kohti, laskeutuen lattialle polvilleen.
"Nía? Mitä tapahtui? Oliko se salama?"
Naisen alkaessa vaikertaa Zephaniah ojensi kätensä, koskettaen vahingossa tämän poskea. Hän pystyi tuntemaan kyyenlvanat, ja huolestuneena etsi Nían käden tarttuen siihen varmana.
"Nía? Mikä sinun on?"
Naisen seuraavan lauseen kuullessaan Zephaniah puristi tämän kättä, nousten sitten ylös. Hän muisteli mistä oli kuullut sauvansa helähdyksen aikaisemmin, ja löysi kuin löysikin sen lopulta huoneen nurkasta nojaamasta seinään. Siinä silmänräpäyksessä kun metallirenkaiden helinä pääsi ilmaan hän alkoi hahmottaa huonetta paremmin. Korvat kun olivat herkistyneet juuri tuon helinän kaikujen vastaanottamiseen.

"Mennään sitten auttamaan. Ei mitään hätää. Kaikki on kunnossa, kunhan vain ryhdistäydyt."
Pitkä mies oli palannut Nían viereen puettuaan takkinsa ylleen, ja lasketti kätensä tämän olkapäälle, yrittäen parhaansa mukaan rohkaista naista.
Onnettomuus myrskyssä... Nostatti kai pahoja muistoja mieleen.
Napakka koputus yllätti Zephaniahin täysin. Hän oli unohtanut kuunnella lähistön ääniä.
Mutta Níaa kutsuva puheääni veti hänet aivan kalpeaksi. Se kuulosti käskyttämiseen tehdyltä, kovalta ja ärsyyntyneeltä, vaikkei sen omistava ihminen ärsyyntynyt olisikaan. Ennen kaikkea se kuulosti tutulta.

Sekava muistikuva räjähti kiharahiuksien mieleen; pistelevä kipu kaikkialla voimantunteen seuralaisena, kalpeat ja veriset kasvot hänen allaan, kujalla kaikuva raskas hengitys ja punaisen hohteen läpi nähty mies, joka huusi hänen peräänsä, mutta jäi jonnekin taakse.

Jokin raskas jysähti Zephaniahin vatsanpohjaan. Hän kohottautui pystyyn, sauva nojaten olkapäähän. Tajuamattaan hartialihaksiaan jännittäen hän odotti koputtajan tulevan sisään.
Näytinkö silloin tarpeeksi itseltäni, että hän voi tunnistaa minut?

Miesäänen kuullessaan Nía loikkasi kuin ammuttuna pystyyn ja kiirehti pyyhkimään kasvonsa.
”Sisään”, hänen äänensä oli muuttunut kertaheitolla. Ennen niin pehmeä ja lämmin ääni oli nyt kova, kylmä ja tunteeton. Ääni oli täynnä sotilaallisuutta ja arvoa, käskyä. Käskyn jälkeen sisään astui pitkä mies, jolla oli lyhyet tummat hiukset ja terävä suu, joka korosti miehen tuimaa ilmettä.
”Herra majuri, kapteeni Luseina valmiina palvelukseen”, kajahti Nían sotilaalliseksi muuttunut ääni huoneessa ja nainen vetäisi kätensä otsalleen.
”Kapteeni Luseina, kuka on seuralaisenne?” kajahti vuorostaan miehen ääni ja hän vilkaisi toisen miehen suuntaan.
”Herra majuri, hän on Zephaniah”, naisen ääni kaikui huoneessa.
”Iltaa Zephaniah. Olen majuri Rasui Sybil Ametsinpoika. Mikä on arvonne?” kaikui miehen sotilaallinen ääni hänen esittäytyessään toiselle miehelle.
”Herra majuri, hän ei ole sotilas”, Nía kajautti ja Rasui käännähti häneen päin.
”Kapteeni Luseina, miksi olette hänen seurassaan?” majurin ääni kaikui hieman kovempana huoneessa.
”Herra majuri, pelastin hänet myrskyltä.”
”Kapteeni Luseina, te taistelette. Herra Zephaniah, te taistelette myös.”
”Herra majuri, tulemme pian.”
”Kapteeni Luseina, vaihtakaa univormu päällenne ja saapukaa. Aikaisempi pataljoona odottaa kapteenia.”
Majuri poistui huoneesta ja jätti Nían kahden toisen miehen kanssa.

Nainen rentoutui nopeasti ja katsoi miestä.
”Minun täytyy mennä. Osaatko taistella?” hänen äänensä oli jälleen pehmeä ja lämmin. Hiljaa kävellen hän siirtyi huoneen laidassa olevalle matka-arkulle ja kaivoi sieltä univormunsa vaihtaen sen päälleen nopeasti. Pian hän tarkisti kaikkien arvomerkkien esteettömän näkymisen ja käveli sitten miehen vierelle.
”Saatan vaikuttaa erilaiselta armeijan palveluksessa, mutta älä silti ihmettele liikaa. Oletko valmis?” Rinnassa roikkuva kunniamerkki kilahti naisen liikahtaessa ja hän katsahti sitä nopeasti.

//Kyseisen kylän univormuun ei kuulu hattua, joten sotilaat vetävät kätensä "lippaan" vaikka lippaa ei olekaan, ajattelin vain kertoa\\

//anteeks tää on vähän paska. Ei ajatus kulje nuhassa xD//


Zephaniah hätkähti kuullessaan Nían äänen muutoksen, ja pysyi aivan hiljaa ja paikoillaan tämän jutellessa majurille. Hän rauhottui hiljalleen, kun toinen mies ei osoittanut tunnistamisen merkkejä.

Heti majurin poistuttua hän huoahti syvään.
"Miksi minun pitää taistella? Saako siviilejä värvätä noin vain?" Sokean ääni oli hieman huvittunut.
"Kyllähän minä nyt vahinkoa saan aikaan, vaikken ole mitään koulutusta saanut..." Zephaniah hymähti helpottuneena Nían äänen palattua melodiseksi itsekseen. Nainen oli tuonut mieleen jonkin sieluttoman tappokalun puhuessaan majurille. Ei noin sievän ihmisen pitäisi pystyä kuulostamaan tuolta...

"Huomasin, mutta se on työtäsi..."
Pienen tauon pidettyään Zephaniah purskahti nauruun. Sauva hytkyi hänen tahtiinsa, saaden metallirenkaat kilahtelemaan.
"Valmis? Oletko tosissasi? Miten minä voisin taistella?"
Yhä nauraen mies pöyhäisi hiuksiaan. Hän kuuli pienen kilahduksen oikealta puoleltaan, ja päätteli Nían pukeneen jotain ylleen.
"Nía, minä olen sokea. Vaikka pystynkin kaikuluotaamaan, en erota istuvaa ihmistä ja kiveä toisistaan. Miten voisin olla satuttamatta omia? Lisäksi ulkona sataa, eli ilma on puolikiinteää! Erotan puolet siitä mitä normaalisti, eikä-"
Zephaniah oli puhunut kiivasti, ravistaen silloin tällöin päätään ja korostaen sanojaan kädenaheilautuksilla, kuten miehellä oli tapana. Samaan aikaan Fukaikan oli kuunnellut. Jostain syystä, jonka vain se tiesi, se päätti puuttua tilanteeseen.

Ruskeiden kiharoiden alla piilossa Zephaniahin niskassa musta kärhi alkoi lipua ylöspäin. Kuin mustaa savua olisi virrannut ihon alla se nousi ohimolle, ja kosketti toisen silmän kulmaa. Kiehkura kiersi ensin silmän, leviten hieman poskelle, ja tulvahti sitten silmänvalkuaiseen. Kuin muste se värjäsi silmän, jättäen iiriksen hetkeksi rauhaan, ennen kuin velloi senkin yli. Väri vaihtui silmänräpäyksessä punaiseksi, ja Zephaniahin pupilli, joka ei ollut pitkään aikaan reagoinut valoon, kapeni viiruksi, joka leveni hieman hämäryyden takia.
Mies itse ei heti huomannut tätä. Näkö palautui oikeaan silmään hitaasti, ensin pelkkien valoläikkien ilmestymisellä mutta kohta ympäristöstä piirtyi tarkka, joskin pelkällä punaisella sävytetty kuva.

Keskeyttäessään lauseensa kiharahiuksinen oli tajuamattaan vilkaissut Níaa. Hän viskasi kasvonsa takaisin naista kohti saaden pitäkt kiharansa heilahtamaan kasvoille. Ne pyyhkäistiin nopeasti pois, ja Zephaniah jäi tuijottamaan hieman alempana olevia, sieviä kasvoja suun loksahtaessa auki.
"Sinulla on arpi?"
Sanat tulivat suusta, ilman että aivot rekisteröivät niitä. Pidempi tuijotti Níaa, tämän univormua, arvomerkkejä...
Minä... NÄEN?!

Huudahtaen Zephaniah pamautti toisen kätensä silmänsä päälle, ja kääntyi poispäin Níasta. Hän tunnusteli kielellään hampaitaan; oikean puolen yksilöt olivat muuttuneet teräviksi naskaleiksi.
Hetken kuluttua ruskeahiuksinen tajusi seisovansa kohtisuoraan huoneessa olevan pienen peilin edessä. Hän näki hiljalleen paikoilleen jämähtävät mustat jäljet, jotka kirjoivat puolta hänen kasvoistaan. Punaisena hohteleva silmä singahteli rajusti ympäriinsä, ahmien edessään avautuvaa maisemaa...
Ja se näki toisen katselevan häntä.

"Älä katso minua!"
Huudahdus särkyi loppua kohden, ja pitkä mies painui kumaraan. Hänen hartiansa vavahtivat, kun äänetön nyyhkäisy kulki hänen lävitseen.
Miksi... Miksi hänenä edessään?

”Ai niin. Joskus aivan unohdan ettet näe. No valmistaudu vaikka piiloutumaan tai kannustamaan minua tai ihan mihin vaan. Valmistaudu kuitenkin johonkin”, Nía sanoi virnistäen hieman ja kietaisten hiuksensa samalla nutturalle niskaan. Toisen keskeyttäessä puhetulvansa nainen kääntyi katsomaan tähän päin ja kurtisti kulmiaan. Kuinka hänestä näytti siltä, että miehen silmän tienoille oli ilmestymässä musta viiru? Kohta mies vasta kummallisesti käyttäytyikin. Tämä katsoi Nían poskea aivan kuin olisi yllättäen kyennytkin näkemään sen. Arpi? Kuinka kummassa mies kykeni näkemään hänen arpensa? Nainen perääntyi monta askelta taaksepäin. Zephaniahin hampaat näyttivät hieman liian teräviltä ollakseen normaalit ja hänen silmänsä se vasta outo olikin. Väristys kulki hänen kehonsa läpi. Kuinka toinen oli yllättäen voinut muuttua tuon näköiseksi? Tuijottamaan jäänyt Nía pelästyi pahanpäiväisesti toisen huutaessa hänelle. Miekka oli puolustusasennossa ennen kuin kukaan olisi ehtinyt edes kissaa sanoa. Refleksinsä jälkeen hän huomasi miehen nyyhkyttävän.

Hitaasti hän laittoi miekan takaisin huotraan ja asteli äänettömin askelin miehen vierelle.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi hiljaisella äänellä ja painoi kätensä tämän olkapäälle.
”Näetkö sinä? Oletko jättänyt jotain kertomatta?” hän jatkoi kyselyään silittäen miehen olkapäätä hiljakseen. Naisen ääni oli lempeä ja rauhoitteleva. Ääni pyrki viestimään ettei mitään hätää ollut ja ettei hän aikonut jättää miestä yksin asiansa kanssa.
”Voit kertoa minulle.”
”Katso minuun”, viimeinen lause sai lempeän, mutta samalla käskevän sävyn.

Zephaniah ei mahtanut itselleen mitään. Hän tärisi, hengittäen katkonaisesti.
Miksi nyt? Miksi Fukaikan ei voinut nukkua, kuten aina muulloin!?

Sitten hän tunsi käden olkapäällään. Nían käden. Hän kuuli tämän lempeyttä täynnä olevan äänen, ja se repi hänen sieluaan.
"Älä katso minua..." Paljon hiljaisemmin, paljon haavoittuvammin sanotut sanat saivat kiharahiuksisen räpyttelemään silmiään ankarasti. Hän ei tahtonut alkaa itkeä. Jokin puristi kurkussa, ja hän pystyi tuntemaan summonin liikuskelun sisällään. Hän tunnisti sen liikkeet; se valmisteli häntä tappelemaan. Mies arveli pedon palavan halusta ottaa hallinta ja tappaa tekosyyn varjolla, mutta ei onneksi pystynyt siihen äskettäin tapahtuneen rymistelyn takia. Niimpä se muokkasi vain osia ruumiista, jossa eli; teroitti kynnet, antoi näkökyvyn, vahvisti luita ja lihaksia...
En tahdo apuasi!

Zephaniah pudisti päätään rajusti Nían viimeiselle, käskymäiselle lausahdukselle. Hän löi naisen käden pois olaltaan, astuen muutavan horjuvan askeleen seinän vierelle, päätyen nojaamaan siihen.
"En tahdo... Et saa... " Mies mumisi jotain sekavaa ja epäselvää, tietämättä itsekään mitä yritti kertoa.
Nía näkee sen. Hän näkee minut tällaisenä... Hänen täytyy inhota näkemäänsä. Uusi nyyhkäys rusikoi tiensä esiin Zephaniahin estelystä huolimatta, ja kuumat kyyneleet purskahtivat poskille. Käsi yhä näkevän silmänsä päällä hän kääntyi Níaan päin, kieltäytyen kuitenkin katsomasta suoraan tätä kohti. Sen sijaan punainen viirusilmä suuntautui kohti lattialautoja, kurkistellen harallaan olevien sormien välistä.

"Sinun pitää mennä, pataljoonasi odottaa... Jätä minut tänne, lähden ennen kuin palaat..." Itkuinen ääni vajosi äänettömyydeksi, ja Zephaniah puristi tärisevän kätensä nyrkkiin. Fukaikan lopetti parantelutyönsä, ja irrotti otteensa jälleen kerran miehen ruumiista. Totutusta muodosta pois pakotetut osat esittivät vastalauseensa terävänä ja ohimenevänä kipuna, joka sai miehen parahtamaan.

Ulkona myrskyssä vallitseva kaaos ei ollut mitään verrattuna harmaasilmäisen sisäiseen olotilaan.

Nían lihakset jähmettyivät jälleen, miehen lyödessä hänen kätensä pois. Hän näki terävät kynnet, mutta näky oli niin nopea, että nainen ei kiinnittänyt niihin sen enempää huomiota. Hän astui lähemmäs miestä, mutta ei halunnut loukata tätä, joten ei koskenut tähän.

Zephaniahin purskahtaessa itkuun Nían omiinkin silmiin nousi kyynelet. Jotenkin toisen tuska oli vain niin surullista katsottavaa. Toisen puhuessa kyynelet valuivat naisen kasvoille.
”Minä en lähde minnekään”, ääni oli täynnä päättäväisyyttä ja jonkinlaista mielenlujuutta.
”Etkä lähde sinäkään.”
Kaikesta huolimatta nainen asteli aivan toisen lähelle ja pyyhkäisi tämän kasvoille karanneen hiuskiehkuran korvan taakse.

Ovelta kuului koputus ja nuori, pelokas ääni huusi oven takaa.
”Kapteeni Luseina, tuletteko?”
”Painu helvettiin. Minulla on tekemistä. Tulen, kun ehdin”, Nían ääni oli täynnä raivoa, joka oli kohdistettu nuorukaista kohtaan. Käytävältä kuului juoksuaskelet koputtajan kiiruhtaessa pois.

”Kuule, katso minuun tai minä pakotan sinut katsomaan”, nainen sanoi Zephaniahille. Kyynelet valuivat edelleen univormupukuisen kasvoilla, mutta ääni oli jälleen lempeän käskevä. Hoikka käsi hakeutui takaisin toisen olkapäälle ja silitti sitä jälleen kevyesti.

Zephaniah näki Nían itkevän, muttei ymmärtänyt miksi. Nainen oli taas hänen vierellään, ja mies piti katseensa alhaalla, tuijottaen naisen rinnuksella roikkuvaa arvomerkkiä. Hän oli jähmettynyt paikoilleen, eikä reagoinut toisen kosketukseen mitenkään. Välikohtaus ovella käyneen juoksupojan kanssa ohitti hänen tajuntansa täysin, mutta Nían lempeä, kaunis ääni sai miehen värähtämään.

"Nía... ole kiltti. En halua sinun pelkäävän minua..." Ääni itkusta paksuna Zephaniah kuitenkin nosti katseensa tuskallisen hitaasti naisen silmiin. Hän pystyi näkemään oman silmänsä tämän omissä. Hän myös erotti kasvoilleen tulleen kuvioinnin, kuin hullun neron käsissä syntyneet mustelmat. Sitten kyyneleet sumensivat kaiken.
"Olen hirviö..."

Nía odotti kärsivällisesti miehen kasvojen kohoamista. Hän oli nähnyt ne jo vilaukselta aikaisemmin, joten osasi varautua eikä hätkähtänyt niitä enää. Sen sijaan hän kohotti kätensä ja painoi sen kyynelehtivän miehen näkevän silmän puoleiselle poskelle.
”Et ole hirviö. Sinä olet yhä se sama mies”, nainen sanoi. Se, miksi hän kykeni suhtautumaan toisen kasvoihin näin rauhallisesti, johtui yksinomaan siitä, että hän oli nähnyt niin paljon niin nuorena. Hänen opiskelupaikkansa koulutusmenetelmät olivat olleet mitä erikoisemmat ja ne olivat karaisseet häntä, kuten oli ollut tarkoituskin.

Vielä vapaana oleva käsi hakeutui miehen toiselle poskelle kunnes nainen piti toisen kasvoja käsiensä välissä tiukasti, mutta silti niin hellästi.
”Minä pidän sinusta kaikesta huolimatta. Haluaisin vain, että kertoisit minulle enemmän itsestäsi. Olet näemmä jättänyt paljon kertomatta”, hän sanoi lämpimästi ja astui vielä askelen lähemmäs miestä. Hänen nenänsä oli noin kahden sentin päässä toisen nenästä. Ja hiljaa hän ryhtyi pyyhkimään miehen kyyneliä peukaloillaan.

Zephaniah tuijotti Nían ilmettä, muttei löytänyt etsimäänsä inhoa sieltä. Hän sulki silmänsä hetkeksi, tuntien naisen kädet poskillaan. Toisen hengitys kutitteli kasvojen ihoa, ja vaikka pahin hätäännys oli poissa hän tärisi yhä.

"Kertoisitko sinä... " Mies pysähtyi, ja avasi silmänsä. Hänen katseensa risteli Nían kasvoilla, ja ääni tuppasi värisemään.
"Kertoisitko, jos aina silloin tällöin muuttuisit hirviöksi, ja tappaisit ihmisiä ilman syytä...?"

Kiharahiuksinen tunsi suunnatonta halua työntää Nía pois, ja hänen kasvonsa olivat kireät. Uusia kyyneliä putosi poispyyhittyjen tilalle.
"Minä en mahda sille mitään. Fukaikan tekee mitä sitä huvittaa... Enkä mahda sille mitään." Mis kohotti kätensä laskeakseen sen Nían olkapäälle, mutta vetäisi sen nopeasti pois muistaessaan kyntensä. Ne olivat hipaisseet tämän kaulaa, ja Zephaniah pelkäsi satuttaneensa naista.
"...anteeksi!"

Nían kulmat kohosivat hivenen.
”Niin no. En kertonut”, hän sanoi, mutta jätti lauseen merkityksen toistaiseksi auki.
”Fukaikan? Kuka tai mikä se on?” nainen kysyi. Hän ei ollut ollut erityisemmin tekemisissä summonien kanssa, joten vähemmän tunnettujen nimet eivät sanoneet hänelle mitään. Hän tunsi toisen käden olkapäällään, mutta samalla myös terävän piston kaulassaan. Zephaniahin pyytäessä anteeksi hän oli hetken hämillään kunnes tajusi katsoa miehen kättä. Kynnet selittivät kaiken.
”Ai, ei se mitään”, hän sanoi ja kosketti kaulaansa oikealla kädellään irrotettuaan sen miehen poskesta. Sormenpäähän jäi pieni pisara verta, mutta ei mitään sen ihmeellisempää. Nainen palautti kätensä toisen poskelle pyyhkien uusimmat kyynelet pois toisen kasvoilta.
”Sinun ei tarvitse pelätä, että minä tuomitsisin sinut. Minä en tuomitse ihmisiä heistä riippumattomien tekojen perusteella. Sen sijaan en ihmettelisi jos sinä tuomitsisit minut etkä haluaisi olla missään tekemisissä kanssani”, sanat olivat pehmeät ja vakaat. Huoneen ulkopuolelta kuului jokin räjähdystä muistuttava ääni, mutta Nía ei välittänyt. Hän selvittäisi ensin tämän ja liittyisi sitten taisteluun.

"... Et tosiaan kertonut." Zephaniah naurahti yhä itkuisena, mutta kokosi itsensä. Luoja, hän oli aikuinen mies eikä itkupilli pikkutyttö. Pyykäisten omat silmänsä lopullisesti kuiviksi hän ryhdistäytyi.

"Fukaikan... on summon."
Enempää hän ei kyennyt sanomaan. Tuntui, etteivät mitkään sanat tekisi oikeutta Fukaikanin olemukselle.

Naarmu Nían kaulalla oli onneksi paljon pienempi kuin mitä Zephaniah oli pelännyt sen olevan. Hän puri huultaan kuullessaan Nían sanat.
"En minäkään sinua tuomitsisi... Minä vain-" Ruskeahiuksisen pää napsahti kohti ikkunaa hänen kuullessaan räjähdyksen ulkoa.
"Sinun pitää mennä auttamaan. Ja minun on pakko lähteä pois täältä. Se mies.... majuri, hän on nähnyt minut tällaisena, pahempanakin. Hän voi tunnistaa minut, ja silloin sinäkin olet pulassa!" Varoen kynsiään Zephaniah lasketti kätensä Nían poskelle, katseessa niin hellä sävy kuin vain voi toisen silmän näyttäessä pimeyden luomuksen omalta.
"Sillä vaikket sinä minua tuomitsekaan... Muut tuomitsevat. Nía, ennen kuin olin pyörtynyt... En muista sitä tarkasti, mutta arvelen tappaneeni ihmisiä."

Sekava muistikuva pöllähti taas esille. Zephaniah horjahti, ja pahoinvointi iski yllättäen. Mies painoi toisen kätensä suulleen, ja räpäytti silmiään yllättyneenä.
"Taisin... syödä sen naisen..."

Räikeänpunainen veri oli tahrinut hänen käsiään, mutta Fukaikanin ohjastamana jokaikinen pisara oltiin nuoltu pois. Nainen oli virunut maassa, rintakehä auki ja kuopalla...
Hän taisteli muistoa vastaan, painaen katseensa alas, pystymättä kohtaamaan Nían ilmettä.

"Mene, sinua odotetaan. En tahdo että joudut vaikeuksiin takiani."

Lämmin aalto kulki Nían lävitse miehen laittaessa kätensä hänen poskelleen.
”Kuuntele minua!” hänen äänensä kohosi huudahdukseksi.
”Sinä et ole lähdössä minnekään”, hän sanoi painottaen et sanaa.
”Minä en anna sinun lähteä.”
”Kuinka kauan siitä on, kun majuri näki sinut?” Nía tiesi asian olevan äärettömän tärkeä. Hän toivoi asian tapahtuneen yli puoli vuotta sitten. Nainen tunsi epätoivon valtaavan mielensä. Hän ei halunnut miehen lähtevän. Toisesta oli tullut hänelle tärkeä. Ehkä liiankin tärkeä, jotta hän olisi voinut enää päästää irti.
”Sinä et lähde minnekään. Minä manaan sinut paikoillesi jos en muuten saa sinua jäämään” hän sanoi ja hänen äänensä murtui viimeisen sanan kohdalla. Kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä ja valuivat hänen kasvoilleen.
”Katso nyt. Katso kuinka paljon haluan sinun jäävän”, hän kuiskasi ja pyyhkäisi silmiään turhaan sillä kyynelten vuo ei ehtynyt.

”Minä olen tappanut kuusivuotiaasta asti. Tajuatko sinä? Minä aloitin opintoni katselemalla, kun toiset oppilaat tappoivat kylämme pettureita ja naapurikyläläisiä repimällä heidät kappaleiksi raaja kerrallaan. Puolen vuoden päästä ryhdyin itse samaan hommaan. Osaan satoja eri kidutuskeinoja. Tapan ajattelematta hetkeäkään. Viillän ihmisten kurkut katki ikään ja sukupuoleen katsomatta. Olen tappanut niin ihmisiä kuin eläimiäkin. Ainoa asia mitä katson ovat univormun symbolit. Jos symboli kertoo henkilön olevan meidän puolellamme, en tapa häntä. Muuten häntä odottaa varma kuolema. Tiedätkö mistä olen saanut tämän arvomerkin?” Nía kosketti rinnassaan komeilevaa ristiä ”Tapoin niin paljon ihmisiä eräässä sodassa ollessani kahdeksantoista. Muistan kuinka he korisivat kuollessaan. Painajaiset eivät jätä minua koskaan rauhaan. Olen tappanut viattomia sivullisia. Olen magiallani räjäyttänyt kolme kylää kappaleiksi. Olen muutaman muun kapteenin kanssa johtanut joukkoni tappamaan ja kiduttamaan. Olen itse kiduttanut vankeja puristaakseni heistä tietoa. Olen riehunut sodissa kuin paholainen. Olen ollut sokeana tappamisen ja veren huumasta. Voin haistaa vieläkin veren karvaan aromin. Maistan yhä rautaisen verenmaun suussani. Muistan suolaiset kyynelet, joita uhrini vuodattivat kuollessaan. Muistan kuinka rakastuin naapurikylän poikaan. Puoli vuotta tunnettuamme jouduin tappamaan hänet. Paloittelin hänet niin, että hän eli koko prosessin ajan. Nyljin hänet elävältä, koska minun käskettiin tehdä niin. Onko se kunnollista elämää? Onko se lapsuus? Onko sellainen lapsuus edes oikein?” Nían ääni koveni loppua kohden ja lopulta purkauksen loputtua hän purskahti katkeraan itkuun ja painautui miestä vasten kietoen kätensä tämän kaulan ympärille. Hakien lohtua, jota ilman hän oli lapsuudessaan jäänyt.

Zephaniah ei vastannut Nían kysymyksiin, vaan katsoi tätä. Katsoi koko sen ajan, kun sotilasnainen kertoi elämästään. Hänen kasvoillaan ei ollut minkäänlaista ilmettä, eikä hän edes räpäyttänyt silmiään kuullessaan hirveyksistä, jotka olisivat saaneet kenet tahansa menettämään järkensä.

Kun nainen lopulta lysähti häntä vasten, kiharahiuksinen keitoi kätensä tämän ympäri ja silitti naisen selkää, pysyen pitkään hiljaa. Ulkoa kantautui huutoja, myrskyn ääniä ja ihmisten itsensä aiheuttamaa sekasortoa. Majatalon huoneeessa ilma kuitenkin tuntui pysähtyneen, samoin aika.

"Ensiksi, hän näki minut tunteja sitten, tänään. Toiseksi... Ei, se ei ole oikein."
Hän huokaisi raskaasti. Niin... Tämän täytyi olla syy sille, miksi hän oli tuntenut Nían olevan jotenkin tuttu jo ennestään... Heillä kummallakin oli kovia aikoja takanaan. Nía saattoi olla kärsinyt enemmänkin kuin hän.

"Minun täytyy kai pyytää anteeksi itsekkyyttäni. Sillä miksi minun pitäisi kasata omia ongelmiani sinun yllesi..."
Zephaniah silitti varovasti Nían vaaleita hiuksia.
"Mutta sinun pitää muistaa elämäsi velvollisuudet. Kuulemani perustella luulen, että jos minut tunnistetaan, sinä joudut kokemaan samanlaisen kohtelun kuin minä, ja se voi olla jotain kuvailemasi kaltaista." Hän puhui hyvin rauhallisesti, ääni vakaana.
"En halua mitään sellaista tapahtuvan sinulle... " Heikko hymy livahti miehen huulille.

"Mutta en minäkään elä kunnollista elämää. Kohtalotoverit ovat mukavia yksinäisyyden keskellä..." Viimeiset lauseet mumistiin hyvin hiljaa, eikä Zephaniah edes oikein tarkoittanut niitä Nían kuultaviksi.

Miehen käsi hänen selässään tuntui rauhoittavalta. Nainen rentoutui ja tunsi lämmön virtaavan kehoonsa.
”Voi ei”, hän kuiskasi hiljaa kuullessaan, että majuri oli nähnyt Zephaniahin vasta tänään.
”Jos kohtaamisestanne olisi ollut puoli vuotta tai kauemmin, hän ei olisi muistanut sitä. Hän näet menetti muistinsa puolisen vuotta sitten”, Nía sanoi hiljaa ja painautui tiukemmin miestä vasten.
”Ei, älä pyydä anteeksi. Olen onnellinen siitä, että puhut minulle. Olen hyvin onnellinen”, hän sanoi ja tarkoitti sitä. Jotenkin se, että mies puhui hänelle asioista, joista ei yleensä puhuisi teki naisen olon tärkeäksi. Se sai hänessä aikaan tunteen, että mies luotti häneen, välitti hänestä.

Miehen viimeisen muminan jälkeen Nía rutisti tätä vielä tiukasti, painoi nopean suudelman tämän poskelle ja käveli laukkunsa luo. Laukusta hän kaivoi esiin nenäliinapaketin ja epämääräisen verenpunaisen esineen. Hän pyyhki kasvonsa nenäliinaan ja asteli sitten takaisin miehen luo.
”Emme voi ottaa sitä riskiä, että majuri tunnistaa sinut, mutta minä en päästä sinua lähtemäänkään”, Nía sanoi päättäväisen kuuloisena ja teki käsillään mutkikkaan kuvion ilmassa. Käsien väliin muodostui hohteleva hopeainen hieman nestemäiseltä vaikuttava rihma. Nainen hymyili hetken rihmalle ja kietoi sen sitten miehen ympärille. Rihma hohti hetken ja katosi, niin katosi myös äsken huoneessa ollut mies. Tai siis tämä katosi kaikkien muiden paitsi Nían katseelta.
”Olet näkymätön kaikille muille paitsi minulle ja itsellesi”, nainen kertoi miehelle ja ojensi sitten epämääräisen esineen tätä kohti.
”Ota tämä. Se on mitereste. Lyhyemmin sanottuna reste. Paina sitä etusormellasi ja sano: Falar eu Nía. Sen jälkeen minä kuulen puheesi. Voimme pitää yhteyttä sen avulla, kun sinä olet täällä näkymättömissä ja minä olen tuolla ulkona. Minulla on samanlainen ja voin kommunikoida sen avulla sinulle päin. Jos reste kuumenee niin silloin minä yritän ottaa sinuun yhteyttä. Paina silloin sitä etusormellasi ja sano samat asiat kuin silloinkin jos haluat yhteyden minuun päin”, Nía puhui nopeasti ja kääntyi sitten ovelle päin kohentaen kävelynsä ryhdikkäämmäksi ja kovettaen ilmeensä. Hetkessä hän näytti kovia kokeneelta sotilaalta, jonka sydän oli kovettunut kokemuksen myötä.
”Menen nyt”, hän sanoi lämpimällä äänellään ja astui ulos ovesta.

//niin. käytän yleensä hakasulkuja paranormaalien asioiden puheen kuvaamiseen. eli hakasuluissa on aineetonta keskustelua ^^//

Zephaniah katseli kiinnostuneena Nían loitsimista. Harvoin hän kuitenkaan pääsi näkemään mitään. Hän nyökkäsi pienesti tämän selityksille, ja matki Nían aiemmin majurille esittämää sotilastervehdystä huvittunut virne kasvoillaan ku nainen oli lähdössä.
"Tulekin hengissä takaisin."

Oven sulkeudutta Nían takana Zephaniah veti tuolin ikkunan ääreen ja istuutui katselemaan kaupunkia. Lähistöllä oli monia rakennuksia tulessa, ja tuuli pyörteli voimakkaasti, vieden ympäriinsä säntäileviltä ihmisiltä jalat alta.
Joukossa oli sotilaita, tavallisia ihmisiä ja porukkaa, joka vaikutti ryöväreiltä.
Kului ehkä tunti, kun Zephaniah lopulta päätti ottaa yhteyttä Níaan. Huonessa oli käynyt kaksi ihmistä kuluneena aikana, ja kummallakin kerralla mies oli luullut sydämensä pettäneen pelätessään heidän näkevän hänet.
"Falaur eu Nía." Kiharahiuksinen oli hetken hiljaa, odottaen jotain merkkiä etusormi resten päällä. Kun sellaista ei tullut, hän arveli, ettei väline päästänyt mitään sellaista.
"Nía? Tuota, kuulethan puheeni?" Mies rykäisi ennen kuin jatkoi.
"Olethan kunnossa? Täällä on vähän meno rauhoittunut... Näin joitain ryövärintapaisia, mutta enää en niin paljon."

Zephaniah hymyili, ja naurahti hiljaa.
"Tämän kautta puhuminen tuntuu tyhmältä, tiesitkö? Ja tuota noin... En oikein tiedä mitä sanoisin. Jutustelisimmeko säästä? Mukavan tuhovoimainen ilma." Hän tyrskähti omalle pilailulleen.
"Toivottavasti selviät sieltä yhtenä kappaleena. Meidän pitää vielä sääliä toisiamme." Vaikka leikkimielinen sävy pysyi miehen äänessä, hänen kasvonsa vakavoituivat. Hän oli huolissaan naisen puolesta, kuultuaan tämän menneisyydestä.
Nousten ylös ja kävellen sängyn eteen Zephaniah jatkoi puhumista.
"Sitten kun palaat tänne, minä kyllä aion-"

Alakerrassa, majatalon aulassa oli tapahtunut mielenkiintoinen tapahtumasarja, josta Zephaniah ei tiennyt mitään mutta joka sai hänet pysäyttämään puheesä kesken lauseen.
Sotilasjoukon jahtaama ryöväri oli sännännyt sisälle, ja alkanut mongertaa jotain hyvin outoa kieltä samalla kun pyöritteli pientä kuulaa kädessään. Sisälle seuranneet sotilaat olivat ahdistaneet hänet nurkkaan, mutta silloin ryövärimies oli kiljaissut jotain kohottaen pallon ylös. Kuula oli maagilta ostette pommi, ja se teki juuri sen minkä pommit parhaiten osaavat.
Räjähti.

Korviahuumaava rysähdys löi Zephaniahin korvat lukkoon, ja mies tunsi leijuvansa lattian tippuessa kerrosta alaspäin. Katosta varisi puupalkkeja , ja seinät repeytyivät auki. Koko rakennus sortui liekehtiväksi kasaksi puuta ja kiljuvia, mutta pian vaikenevia ihmisiä. Koko katu oli pysähtynyt tuhon edessä.

Sisällä, kahden parrun väliin jääneessä tilassa makasi Zephaniah. Kuumuus poltti iholla, mutta mies ei huomannut sitä. Hänellä oli liikaa tekemistä joka paikassa tuntuvan kivun kanssa.
Mutta kohta sekään ei enää tuntunut. Hän kellui tutussa, sokeassa pimeydessä.

Hetken päästä Fukaikanin käärmemäinen ruumis hahmottui siihen. Summon avasi kitansa, ja pitkät hampaat kiilsivät valkoisina. Kidasta kantautui rytmikästä sähähtelyä, ja otus kiemurteli nahan sihistessä hankautuessaan.
"Tulit vai nauramaan?"
[Tietysti.]
Oli kulunut pitkä aika siitä, kun ruskeahiuksinen oli viimeksi kuullut summonin särisevän äänen. Hän ojensi kätensä, ja summon kietaisi alaleukansa viikset sormien ympäri.
"... minä vihaan sinua."
[Muttet selviä ilmankaan.]
Nyt Zephaniah naurahti. Fukaikan luikersi ilmassa hänen vierelleen, ja tönäisi silmättömällä päällään hänen kehoaan. Mies tarttui kiinni sen punaisesta harjasta, ja rutisti silmänsä kiinni.
"Hyvä on."

Vaikka harmaasilmäinen kuinka yritti valmistautua, summonin upottaessa hampaansa häneen tuskanhuuto kajahti ilmassa. Hetken ajan harmaat silmät näkivät ympärillä loimottavat liekit, kunnes mieli hipsi sinne nurkkaukseen jossa summon suurimman osan ajastaan vietti.

Fukaikan toimi samalla tavalla kuin ensimmäiselläkin kerralla, kun oli asettunut isäntänsä kehoon. Se oli myös ollut viimeisin kerta, kun summon oli ollut täydellisesti tilanteen hallitsijana. Nyt ruskeahiuksisen miehen keho hajosi mustaksi savuksi, joka kiinteytyi uudestaan pitkäksi, nauhamaiseksi pedoksi. Se tuntui vipattavan silmissä, aivan kuin valmiina hajoamaan hetkenä minä hyvänsä, ja syöksähti ylös palkkien raosta. Heti ensi töikseen se kiersi koko palavan raunion, tappaen viimeisetkin eloonjääneet, kohoten sitten korkeimmalle rojukasalle kiertäen itsensä löyhälle kiepille.
Fukaikan nautti olostaan. Se oli viime kerralla toiminut käyttäen vain Zephaniahin energiaa, ja tiesi pystyvänsä mellastaa ainakain tunnin ajan. Lisäksi kaupungilla vallitsi jo valmiiksi sekasorto...
Eikä tällä kertaa sen isäntä pystynyt estämään sen huveja.

Fukaikan viskasi sarvien koristaman päänsä taakse, ja päästi epäluonnolliseksi kirskunaksi kohoavan rääkäisyn ilmaan.

Nía astui puulla paneloituun käytävään ja juoksi ulos rakennuksesta.
”Pataljoona seitsemän b!” kajahti hänen sotilaallinen äänensä ja kohta parikymmentä ihmistä seisoi hänen edessään.
”Tiedätte mitä tehdä. Vihollinen on pukeutuneena mustiin, löysiin vaatteisiin. Magiasta ei tietoa. Onko asia ymmärretty?” nainen huusi pataljoonalleen.
”Asia ymmärretty kapteeni Luseina!” kajahti ihmisten huuto ja jokainen hajaantui omalle asemalleen tekemään sitä, minkä osasi parhaiten.

Nía astui suojaisasta nurkkauksesta sekasorron keskelle ja otti muutaman juoksuaskelen. Miekat kalahtelivat hänen ympärillään. Naisen kädet pamahtivat yhteen ja niistä purkautui punainen valopallo, joka törmäsi suoraan lähimpään vastustajaan räjäyttäen tämän tuhansiksi pirstaleiksi. Taistelun huuma valtasi hänet ja hän tunsi olevansa elementissään. Hän teki sitä minkä osasi, sitä mihin hänet oli koulutettu. Raivokkaasti paikallaan tanssahdellen hän miekkaili arviolta kolmekymppisen miehen kanssa. Mies karjui ja kirosi huitoen miekallaan kuin mielipuoli. Nía sen sijaan keskittyi tarkkoihin sivalluksiin, joilla viilsi miehen vartaloa kerta toisensa jälkeen. Nainen näki silmissään veren, joka purskahti miehen haavoista. Miekka heilahti ja puhkaisi miehen silmät. Tuo mustiin pukeutunut vihollinen karjui ja lyyhistyi maahan voihkimaan. Nía kohotti miekkansa ja oli iskemässä sitä miehen päästä läpi tuntiessaan viillon kädessään. Nopeasti käännähtäen hän huomasi kahden vihollisen tulleen auttamaan toveriaan.
”Huora! Et selviä tästä”, toinen vihollisista huusi hänelle. Huutaja oli vanttera nuori mies, jonka hiukset olivat mustat ja rasvaiset sekä täynnä takkuja. Tämän vihreät silmät tuijottivat naista ja mielipuolinen hymy kareili paksuilla huulilla. Miehen kädet kohosivat ja niiden väliin muodostui vihreä valopallo. Nía väisti loitsun kierähtämällä maahan ja nousemalla siitä suoraan pystyyn iskien maassa edelleen nyyhkyttävän miehen kallon hajalle.

Mustahiuksisen miekka heilahti kohti vaaleaa, mutta jokin muu otti iskun vastaan. Päätä kääntäessään Nía näki hänelle tuntemattoman oman puolen sotilaan taistelevan mustahiuksista vastaan. Pieni poika, ehkä kymmenkesäinen juoksi ruskeasilmäistä kohti miekkaansa heilutellen. Nainen ei edes harkinnut, kun oli jo tappanut pojan. Nuoret, nyt kuolleet kasvot olivat vääristyneet vihasta, mutta aikaisemmin liekehtivät silmät olivat sammuneet. Nía hymähti. Oliko poika todella noin tyhmä? Hän oli tappanut nuorempiakin. Ihmisiä lakosi kuin kypsää viljaa joka puolella. Muutama lähitalo oli syttynyt tuleen ja ihmiset pakenivat kodeistaan paniikin vallassa. Vaalea nainen oli hurmoksessa. Veren haju täytti hänen nenänsä. Palavan lihan katku, kalman lemu. Kuolleita, kalpeita kasvoja joka puolella. Muutamassa ilmiliekkeihin syttyneessä tallissa hevoset kiljuivat kuollessaan. Jostain kajahti petolinnun huuto ja Nían katse kohdistui ylös. Suuri lintu kaarteli heidän yläpuolellaan laskeutuen jatkuvasti alemmas ja alemmas. Maan tavoittaessaan se muuttui ihmiseksi ja lähti juoksemaan kohti majataloa.

Nía tunsi resten kuumenevan taskussaan.
”Falaur eu Zephaniah.“
Miehen ääni kajahti naisen korviin vaikka ulkopuoliset eivät sitä voineetkaan kuulla.
”Kuulen puheesi. Pientä haavaa lukuun ottamatta olen täysin kunnossa.” Noin Nían ikäinen nainen juoksi häntä kohti miekka tanassa. Hetken miekkailun jälkeen Nía oli saanut haavan myös jalkaansa, mutta nainen oli kuollut.
”Sää on mukava puheenaihe. Ja kyllähän minä täällä pärjäilen. Ehdimme kyllä sääliä toisiamme, tämä saadaan päätökseen tänään. Näiden joukot vähenevät”, nainen lopetti puheensa nähdessään yhden vihollisista juoksevan sisälle perässään majuri ja muita sotilaita. Kohta Zephaniahin ääni vaikeni ja kauhistuneena nainen näki majatalon räjähtävän.
”Ei!” hänen suustaan pääsi kauhistunut huudahdus ja samalla hetkellä hän tunsi jonkin viiltävän kylkeään. Kylkeen oli uponnut lyhyt tikari, jonka joku oli heittänyt häntä kohti. Naisen onneksi tikari osui kylkiluuhun eikä lävistänyt sisäelimiä. Hän katsoi parhaaksi jättää aseen siihen ettei saisi suurta verenvuotoa. Niin nopeasti kuin kivultaan kykeni hän juoksi majatalon luo ja kohtasi näyn, joka sai suurimman osan vihollisjoukoista pakenemaan.

Suuri, käärmemäinen otus oli kiertyneenä kerälle korkeimman rojukasan päälle. Nía yhdisti kaksi asiaa toisiinsa ja oli lähes varma, että tuon otuksen täytyi olla summon, josta Zephaniah oli puhunut.
”Voi ei”, Nía voihkaisi, koska ymmärsi ettei voisi tappaa eläintä tappamatta miestä samalla. Yli puolet taistelijoista oli luikkinut häntä koipien välissä karkuun Fukaikanin nähtyään, joten Nía kuului yhteen pieneen joukkoon ihmisiä, jotka olivat enää paikalla. Hänen katseensa hakeutui ympäristöön etsien jotain, josta voisi olla apua. Raunioihin vilkaistessaan hän näki majurin, joka makasi suuren palkin alla aivot pihalla ja kallo täysin murskautuneena. Näky ei herättänyt hänessä sen suurempia tunteita. Hän ei ollut välittänyt miehestä lainkaan. Murehtimisen sijaan hän käytti energiaansa miettimiseen. Hän mietti, kuinka voisi saada Zephaniahin takaisin itsekseen ja Fukaikanin syrjään. Lopulta hän päätti tukeutua uhkarohkeaan vaihtoehtoon. Hän laittoi hiljaisen sanan kiertämään, että paikalla olevat antaisivat hänen toimia rauhassa ja sai joukon myöntäviä vastauksia.

”Fukaikan! Kuuntele minua!” hän huusi pedolle astuen eteenpäin näyttämättä pelkoaan. Hän näytti sotilaallisen ulkokuorensa pedolle ja asteli vielä muutaman askelen sitä kohti.
”Mitä sinä haluat?” hän jatkoi huutamistaan ja toivoi, että Zephaniah kuulisi hänet jollain tasolla ja ymmärtäisi, että hän halusi vain auttaa.
”Voinko minä tehdä jotain puolestasi, jotta rauhoittuisit ja päästäisit Zephaniahin taas omaksi itsekseen?”

Fukaikan näki pienen ihmisnaisen ryntäävän pelottomana eteensä. Se kuunteli rauhallisena rankkasateen jo sammuttamien liekkien keskellä tämän puhetta.

[Haluan? Siinä on hyvä kysymys.]

Monihaaraisen salaman välähtäessä taivaalla se syöksähti alaspäin raunioita myötäillen mutta kuitenkin niiden yläpuolella leijuen. Suurin osa jäljelläolevista ihmisistäkin pakeni, ja muutama pyörtyi. Summonin ympärillä näet leijaili tietty epätoivon sävyttämä aura.

[Minä en halua mitään. Etkä voi tehdä mitään.]

Se pysähtyi aivan naisen eteen, ja avasi kitansa leukaperiänatisuttavaan haukotuksen kaltaiseen. Jopa pienimmät sen villisiti sojottavista torahampaista olivat naisen käsivartta pidempiä.

[Voisin tappaa sinut. Siitä Zephaniah kai viimein menettäisi järkensä.]

Kuulostaen niin kyllästyneeltä kuin epäinhimillisyydessään pystyi Fukaikan pyörähti sotilasnaisen ympärille, ja tönäisi tätä kevyesti turvallaan. Sen alaleuasta lähtevät siimamaiset viikset hipoivat naisen ruumista, kuin tutkien tämän makua.

[Ei... liian helppoa.]

Hysähtäen korviavihlovasti Fukaikan napsautti häntäänsä kuin ruoskaa, tappaen lähistöllä seisoneen toisen sotilaan puolihuolimattomasti. Se kierteli naisen ympärillä, tutkien tätä silmättömällä katseellaan.

[Hän saattaa rakastua sinuun.]

Vajoten yhtäkkiä naisen jalkojen juureen summon piti ääntä, joka vastasi ohuen pellin repimistä. Se oli kai sen tapa kehrätä.

[Jos tahdot hänet todella vapaaksi... Seuraavalla kerralla jompi kumpi meistä kuolee.]

Pienaksi kasaksi painuen Fukaikan hävisi näkyvistä. Sen sijaan Nían jalkojen juureen ilmaantui epämääräinen kasa mustuutta, joka monen luonnottoman petomaisen hahmonvaihdoksen jälkeen paljastui lähes vahingoittumattomaksi Zephaniahiksi, joka yskäisi avatessaan harmaat silmänsä.

Nía katsoi petoa siihen missä tällä olisi kuulunut olla silmät. Otuksen haukotellessa hän tunsi kuoleman läheisyyden. Hän ei voinut olla ajattelematta miltä nuo hampaat tuntuisivat upotessaan hänen ruumiiseensa. Hän ei antanut ajatusten kuitenkaan näkyä kasvoillaan eikä olemuksessaan.
”Tavoitteesi on siis saada hänet hulluksi”, nainen sanoi toteavaan äänensävyyn, mutta helpottui sisäisesti Fukaikanin sanoessa, että hänen tappamisensa olisi liian helppoa. Töytäisyn tuntiessaan hänelle tuli pedosta mieleen koominen ajatus kissasta, joka puskee omistajaansa.

Sotilaan kuollessa Nían kasvot olivat välinpitämättömät. Hän halusi antaa pedolle kuvan tunteettomasta ihmisestä, jonka sydän on kiveä.
”Rakastua minuun?” summonin kehrätessä hänen jalkojensa juuressa nainen keräsi rohkeutensa ja kosketti sen päätä silittävään sävyyn. Kohta summon kuitenkin muuttui takaisin Zephaniahiksi ja parahtaen Nía putosi polvilleen miehen viereen. Hän ei voinut uskoa todeksi, että oli puheellaan onnistunut muuttamaan miehen takaisin ihmismuotoon. Nyt suurimman jännityksen haihduttua hän tunsi kaiken kivun vartalossaan. Erityisesti kyljessään, jossa tikari vieläkin oli pystyssä.
”Zephaniah! Kiitos Irurian ja Irerian nimeen, olet elossa”, nainen parahti ja tarrasi miestä kainaloista nostaen tämän itseään vasten ja halaten tätä tiukasti tuhrien samalla toisen vaatteet omaan vereensä.

Zephaniah heräsi Nían syleilystä, mielessään hämärä aavistus siitä, että Fukaikan oli ollut paikalla...
"Kunnossahan minä olen..."

Harmaat silmät rävähtivät auki, vaikkeivat mitään nähneeetkään. Mies nimittäin tunsi kuuman veren valuvan päälleen, ja tikarin sojottavan Nían kyljestä.
"Nía! Sinä- Sinun kylkesi!"

Mies painoi naisen makuulleen, vahvat kädet tukien tätä. Hän koetteli äärimmäisen varovasti tikaria ja sen ympäristöä. Vamma ei tuntunut ylettyvän syvälle...
"Nía, pystytkö parantamaan itsesi? Äh, tyhmä kysymys. Sinun täyttyy olla aivan lopussa minun jälkeeni..." Naurahtaen lievästi paniikissa Zephaniah silitti toisella kädellään Nían kasvoja. Hän kuuli lähistöltä ihmisten vaimeaa, epäilevää puhetta muttei jaksanut välittää siitä. Nían hengitys kuulosti kivuliaalta ja heikommalta kuin äsken....

Ruskeat kiharat valahtivat kasvoille, ja mies sulki sokeat silmänsä.
"Nía... Minun on pakko yrittää... Et saa kuolla." Hän hymähti heikosti, ja tutki vielä varovaisena haavaa. Se oli melko yksinkertaisen oloinen, normaali pistohaava.... Ehkä pystyn hoitamaan sen. Ellei Fukaikan tee jotain.

Mitään dramaattista ei vaikuttanut tapahtuvan. Ei valoilmiötä, eikä minkäänlaista pamausta. Zephaniah vain piti käsiään Nían haavoittuneen kyljen päällä, istuen tämän vierellä. Kohta hän tarttui tikariin, ja veti sen hyvin hitaasti irti. Muuta ei sivustakatsojien mielestä tapahtunut.

Mutta koko ajan mies ohjasi vaistonvaraiseti elinvoimaansa Níaan, pakottaen haavan sulkeutumaan nopeammin. Jos hän olisi nähnyt, se olisi käynyt nopeammin ja paljon siistimmin, mutta sokeuden takia hän joutui vain hosumaan pelkän tuntemuksen varassa. Hän ei tahtonut edes kuvitella, kuinka paljon saattoi satuttaa naista. Hän keskittyi vain ajattelemaan, kuinka paransi tämän. Palvelus palveluksesta.

Yhtäkkiä se oli ohi. Kiittäen jumalia siitä, että summon ei ollut aiheuttanut mitään ongelmia kiharahiuksinen päästi ryhtinsä lysähtämään ja hengitti raskaasti kuin olisi juossut pitkän matkan. Kädet täristen hän kokeili Nían vaatteiden repeämästä paljastuvaa ihoa. Arpi tuntui isona ja rosoisena, mutta se oli silti vain parantuva arpi.
"Anteeksi... En pysty parempaan."

Miehen puhuessa Nía tunsi helpottuneisuutta, mutta samalla hänen hengityksensä kävi vaikeammaksi ja hänen ruumiinsa alkoi kylmetä. Hän oli menettänyt paljon verta.
”Olen ku-”, nainen yritti sanoa ’olen kunnossa’ muttei kyennyt siihen, sillä hänen äänensä ei tuntunut toimivan halutulla tavalla.

Nainen tunsi silityksen kasvoillaan häälyessään jossain tajunnan ja tajuttomuuden rajamailla. Zephaniahin ryhtyessä parantamaan häntä hän kuitenkin tuli kiskaistuksi rajusti takaisin tietoiseen maailmaan. Polttava kipu lävisti hänen kylkensä ja hoikka vartalo taipui lievästi kaarelle. Kevyt parkaisu karkasi Nían huulilta ja hänen hengityksensä muuttui erittäin katkonaiseksi.

Yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin, kipu loppui. Naisen vartalo retkahti velttona maahan ja hän menetti tajuntansa.

"Nía? Kuuletko minua?" Zephaniah silitti maassa makaavan naisen kasvoja, kuulostaen huolestuneelta. Hän pystyi kuuleman toisen hengityksen, ja tiesi, ettei tämä olisi ainakaan kuolemassa. Ainoa vaihtoehto, joka miehelle tuli mieleen oli tajunnana menetys.
Sade vihmoi hiljalleen heikentyneenä, ja jo toisen kerran samana päivänä kiharat tuntuivat kaksikertaistavan painonsa imiessään vettä.

"Voiko joku auttaa? Hänet täytyy saada pois sateesta." Zephaniah kuuli muutamia askeleita läheltään, mutta yhdetkään eivät tulleet tarpeeksi lähelle tarpeeksi rohkeasti ollakseen auttajan.
"Minä olen sokea, en pysty viemään häntä itse!" Mielessään hän lisäsi, ettei varmaan edes pysyisi pystyssä.

Sitten hän kuuli kolmet rytmikkäät askeleet. Kolme ihmistä käveli hänen vierelleen, jokaikinen askel maahan paukautettuna, konemaisena, sotilallisena...
"Viekää kapteeni Luseina lääkintäpisteelle. Heti!" Käskevä miehenääni kajahti sateisessa ilmassa, ja silmänräpäyksessä jostain läheltä juoksi paikalle kaksi ihmistä. Nía nostettiin paareille, pois Zephaniahin lähetttyviltä, ja kohta häntä kantavat askeleet etääntyivät.
Kiharahiuksinen istui maassa, huokaisten helpotuksesta. Kohta kuitenkin joku puhuneen miehen kanssa tulleista tarttui häntä kovakouraisesti harteista ja retuutti seisomaan.

"Kuka te olette?!" Kireämpi ääni, joka kuulosti tukevan itseään aikaisemmin puhuneen arvovaltaan, kuului huomattavsati seisomaan noussutta Zephaniahia alempaa.
"Zephaniah. Tavallinen, sokea siviili." Kiharahiuksinen ei saanut pidettyä pientä huvittuneisuuttaan äänestään, ja sai huomata ettei sellaista siedetty. Joku löi häntä napakasti kasvoihin, ja ruskeahiuksinen ähkäisi.

"Herra Zephaniah. Mitä te teitte kapteenilleni?" Ensiksi puhunut mies oli tällä kertaa taas äänessä. Sokea oli havaitsevinaan tiettyä inhoa tämän mainitessa Nían.
"Autoin häntä, en muuta-" Uusi lyönti tuli jostain häntä ympäröivästä pimeydestä. Parantamisen jälkeiseen heikotukseen yhdistettynä se sai hänen polvensa notkahtamaan.
"Herra Zephaniah, meillä on todistajia. Te vahingoititte häntä, ja epäilemme majatalosta nousseen hirviön liittyvän jotenkin teihin."


Aikovatko he tappaa minut?
Zephaniah ei mahtanut hymähdykselleen mitään. Hän suoristautui, ja veti rauhallisesti henkeä.
"En varmaankaan pysty muuttamaan epäilyksiänne? Pyydän että kysytte N- kapteeni Luseinalta mitä olen miehiäni."
"Kysymmekin. Mutta sitä ennen te olette pidätetty."

Huokaisten alistuneesti Zephaniah lähti kävelemään kahden itseään lyhyemmän miehen välissä. Kumpikin piti häntä kiinni, muttei kuitenkaan varoittanut kynnyksistä, rojusta tai muista esteistä, joten sokea oli kaatua useasti. Sillä hetkellä hän kaipasi helistintään enemmän kuin mitään muuta, mutta tiesi ettei saisi sitä. Ellei sauva ollut palanut tulipalossa, se lojuisi jossain päin raunioita, löytämättömissä.

Lpulta hän päätyi istumaan läpimärkänä kovalle penkille huoneeseen, jonka sijainnista tai koosta hänellä ei ollut aavistustakaan. Joku, kai jonkinlainen vartija seisoi kuitenkin sen oven ulkopuolella, kilistellen jotain esinettä aina silloin tällöin.
Zephaniah ei voinut muuta kuin odottaa, että Nía heräisi ja auttaisi hänet pois sieltä.

Nía ei kuullut eikä nähnyt. Hän velloi jossain mistä ei tuntunut olevan ulospääsyä. Kohta hän tunsi kuitenkin ihmisten sorkkivan hänen vartaloaan. Silmät aukenivat hitaasti räpytellen ja hän näki tutun parantajan kasvot yläpuolellaan.

”Missä olen?” hän kysyi hieman haparoiden.
”Lääkintäpisteessä, kapteeni Luseina”, parantaja vastasi ja nainen katseli ympärilleen. Kangasteltan valkoiset seinät olivat värjäytyneet hieman vaaleanrusehtaviksi ja ympäriltä kuului vaikerrusta.
”Olenko minä kunnossa?” Nían itsensäkin mielestä kysymys kuulosti tyhmältä, mutta hän ei itse ollut kovin tietoinen omasta vartalostaan sillä hetkellä.
”Olet. Kylkesi haava oltiin saatu umpeutumaan tarpeeksi nopeasti. Ilmeisesti se kiharapää pelasti henkesi”, parantaja vastasi ja Nía pongahti pystyyn.
”Zephaniah! Missä hän on? Onko hän kunnossa?”
”Hänet on vangittu noin puolitoista tuntia sitten, kun sinä olit tajuton.”

Nía nousi sängyltä ja oli kiitollinen, että parantajat olivat säilyttäneet univormun hänen päällään. Naisen päästyä jalkeille ovesta sisään astui lihaksikas neljännen kymmenentensä ohittanut mies, jonka ilme väreili jossain helpotuksen ja vihan välimaastolla tämän nähdessä naisen jalkeilla.
”Herra kenraali”, Nía sanoi sotilaan äänellään ja otti asennon.
”Kapteeni Luseina. Olen onnellinen, kun olette hengissä. Saimme teitä vahingoittaneen miehen vangittua. Hän väittää vain auttaneensa teitä, mutta ei sellaisia rikollisia pidä uskoa”, Shiva Volkan Sibinpoika sanoi Níalle ja nainen tunsi pelon häivähdyksen.
”Herra kenraali, miltä tämä mies näytti?”
”Väittää olevansa sokea, kiharat hiukset-”
”Mitä helvettiä!” Kaikki sotilaallisuus katosi naisen olemuksesta hänen keskeyttäessään kenraalin puheen.

Nía juoksi kohti pienen matkan päähän pystytettyä telttaa. Hän astui ovesta sisään ja tunsi magian ympärillään. Teltan sisätilat oli vahvistettu magialla ja olo tuntui kuin olisi todella ollut jossain rakennuksessa. Naisen katse haki tuttua kylttiä ovesta ja viimein hän näki sen, eräässä ovessa oli punaisella pohjalla kuva jonkinlaisista kahleista, joiden läpi oli työnnetty miekka. Oven edessä seisoi vartija, jonka laatoista Nía totesi tämän olevan häntä alempiarvoisempi.

”Kapteeni Luseina!” kajahti ovella seisovan huuto ja tämä otti saman tien asennon.
”Korpraali -?” nainen näki toisen arvon merkeistä, mutta sukunimi ei tullut hänen päähänsä millään.
”Begul, kapteeni Luseina.”
”Korpraali Begul, mitä vartioitte?”
”Zephaniahiksi itseään nimittävää siviiliä.”
”Päästäkää minut huoneeseen.”
Käskystä Begul avasi huoneen oven ja Nía astui sisään kuullen oven kalahtavan takanaan kiinni.

”Zephaniah!”