Alkusyksyn viileä sade vihmoi harmaita kivikatuja, karkottaen ihmiset sisälle lämpimiin taloihin ja valoisiin kapakoihin. Vaimea kohina täytti ilman, pesten talojen julkisivut pölystä.

Kirkas helähdys kantautui kapealta sivukujalta. Sitä seurasi toinen, ja kolmas, kun kiharapäinen mies rahjusti eteenpäin tukien itseään voimakkaasti keppiinsä, juoksuttaen toista kättään rosoisella seinällä. Hansikoidut sormet hapuilivat hetken hänen saavuttuaan nurkalle, pitkä mies luovutti ja lysähti maahan haukkoen henkeään tuskaisena. Kepin metallirenkaat päästivät riitasointuisen kalahduksen hänen kaataessaan kepin syliinsä poikittain.

Pää painui alas, ja sateessa kastuneet ja hieman suoristuneet kiharat valahtivat kalpeille kasvoille. Hän puraisi alahuultaan, ja raskaat luomet sulkeutuivat. Pieni väristys kulki kasvojen yli, ja syvä huokaus purkautui ilmaan.

Viime kerrasta olikin jo kulunut epäilyttävän pitkä aika.
Zephaniah tunsi poltteen ihollaan, ja vatsaavääntävän pahoinvoinnin sisällään. Fukaikan asettui pikkuhiljaa takaisin horrokseeensa ja nosti palan kurkkuun kiemurtelullaan. Pieni yskäisy kohotti happaman maun miehen suuhun, ja hän tunsi kastuvansa likomäräksi.

Zephaniah avasi silmänsä vanhasta tottumuksesta, ja hymähti itselleen yritettyään vilkaista kujalle, jolta oli tullut. Sitä samaahan hän sielläkin näki kuin katsoessaan muihin suuntiin; samettista pimeyttä ilman pilkahdustakaan valosta tai väreistä. Tällaisena hetkenä siitä ei kuitenkaan ollut mitään haittaa. Mies ei olisi välittänytkään nahdä mitä kujan toisessa päässä odotti; hän pystyi muistamaan sekavia pätkiä siitä kun oli menettänyt itsensä hallinnan.
Vaaleanharmaat silmät sulkeutuivat ja hän kohotti kasvonsa ylös, antaen sateen huuhdella niitä. Kuvat eivät kuitenkaan kadonneet minnekään. Pelästyneet kasvot ja hirveä viha, joka kumpusi syvältä hänen sisältään; se kauhea tunne kun keho toimi kuin itsestään ja ainainen punainen sävytys...

Oli melkeimpä ironista, että ainoat hetket joina hän pystyi näkemään eivät olleet katsomisen arvoisia. Värähtäen hiljaa Zephaniah hieroi yhä polttelevaa ihoaan takin kankaan läpi. Hän tunsi itsensä hirviöksi, voimakkaammin kuin koskaan aiemmin, Tai ehkä rauhallinen jakso sai hänet aina unohtamaan edellisen kerran kauheuden?

Hitaasti kylmä polte katosi, ja jätti jälkeensä inhimillisemmän kuumeisuuden. Zeph tunsi olonsa väsyneeksi, jopa ryhdissä istuminen tuntui ylivoimaiselta.
En voi nukahtaa tähän. Saan vielä keuhkokuumeen. Pieni hymy luikahti täyteläisille huulille. Tuskin hän kuitenkaan saisi mitään kuolemantautia. Jotenkin Zephaniah uskoi kuolevansa paljon väkivaltaisemmin, jos nyt edes saisi sitä armahdusta osakseen.

Kirkas helähdys hukkui nopeasti sateeseen sauvan heilahtaessa ylös ja miehen kammetessa itsensä pystyyn. Hän lähti kävelemään hitaasti eteenpäin, kuunnellen tarkasti helinän kaikuja. Vasemmalla oli jotain isoa, ehkä talo, mutta muihin suuntiin oli pelkkää tyhjyyttä...
Ulkopuolisen silmiin Zephaniah olisi vain kävellyt eteenpäin keppinsä kanssa, kuin kuka tahansa normaali ihminen. Rehellisesti sanottuna hänellä ei ollut aavistustakaan missä oli, sillä ei nähnyt mitään maamerkkejä, kuten aukion keskellä olevaa suihkulähdettä, josta joku toinen olisi voinut päätellä olevansa kivenheiton päässä majatalostaan.

Kesken askeleen heikotus iski läpi pitkän miehen koko kehon. Hän oli rojahtaa maahan, mutta tukeutui viime hetkellä keppiinsä. Harmaat silmät näyttivät hakevan kiintopistettä, jota sokea ei tietenkään nähnyt.

Hetken ajan Zephaniah mietti, miten hassulta näyttäisi jos pyörtyisi siihen, keskelle aukeaa aluetta. Ajatukset kuitenkin alkoivat karkailla omille teilleen, ja kiharahiuksinen tunsi särisevän kosketuksen erkaantuvan mielensä rajoilta summonin vaipuessa horrokseen, jossa vietti suurimman osan aikaansa. Oli juuri sen tapaista kuluttaa kaikki hänen energiansa ja sitten jättää selviämään yksin.

Pitkien sormien ote kepistä kirposi, ja se kalahti maahan saaden metallirenkaat helisemään hullun lailla. Zephaniah seurasi pian perässä, tuntien kylmän kiven poskeaan vasten ja sadeveden virtaavan selällään ennen kuin vajosi tajuttomuuden pehmeään vaippaan.

Nía käveli keinuvin askelin pitkin kivistä tietä kuunnellen sateen ropinaa. Vesi ei päässyt hänen kasvoilleen, sillä stetsonin tapainen hattu suojasi niitä. Hatun alta roikkuva vaalea letti sen sijaan oli aivan likomärkä ja tuntui kaksi kertaa painavammalta kuin normaalisti. Sade ei haitannut häntä eikä tehnyt päivää huonommaksi. Se antoi sen sijaan ideoita hänen lauluihinsa. Hiljaa nainen kosketti lantiolla roikkuvaa miekkaa ja sen jälkeen juuri äskettäin ostamaansa uutta poikkihuilua. Hän halusi päästä majataloon kokeilemaan sitä ja siksi kiiruhti askeliaan.

Vaaleaverikön lihakset jännittyivät kummallisen helinän kantautuessa hänen korviinsa. Typerät taistelurefleksit hän ajatteli ja pudisteli päätään hieman vilkuillen sitten ympärilleen. Hän halusi selvittää mistä kummasta tuo outo ääni oli peräisin ja siitä syystä lähti kävelemään hieman entistä varovaisemmin eteenpäin. Ujoudestaan huolimatta hän oli tiedonhaluinen eikä voinut olla selvittämättä tällaisia kummallisia asioita. Sade yltyi hieman ja nyt suorastaan piiskasi katuja muodostaen lammikoita harmaaseen maahan. Harmaa taivas ja harmaa maa. Inspiroiva ympäristö, todella Nía hymyili ajatuksilleen ja ei voinut vastustaa kiusausta astua läheiseen vesilammikkoon. Hetken vettä roiskittuaan hän muisti jälleen oudon äänen ja lähti jatkamaan matkaa. Pieni musta kissa juoksi nopeasti tien yli ja naisen lihakset jännittyivät jälleen. Joskus taistelureflekseistä oli hyötyä, mutta oli niistä haittaakin. Ei hänen tarvitsisi kuitenkaan jokaiseen kissaan reagoida, se oli jo liioiteltua.

Nía saapui jonkinlaiselle aukiolle ja katseli ympärilleen. Ruskeat silmät haravoivat tottuneesti ympäristöä kunnes havaitsivat maassa makaavan hahmon.
”Herranen aika”, nainen kuiskasi ja kiirehti makaavan luo pudottautuen sitten polvilleen.
”Kuuletko minua?” hän korotti hieman ääntään napaten sitten makaavan miehen ranteesta kiinni. Hän lähes pidätti hengitystään kokeillessaan pulssia ja huokaisi helpotuksesta huomatessaan sen olevan normaali. Hänet täytyy saada pois täältä Nía napsautti sormiaan ja lojuva mies nousi ilmaan ja jäi siihen leijumaan. Naisen silmät tavoittivat jonkinlaisen sauvan maasta ja hän nosti sen ylös. Sauva päästi omituisen helähdyksen, jonka hän tunnisti aikaisemmaksi oudoksi ääneksi ja hymyili tyytyväisenä selvitettyään mysteerin.

”Sinut täytyy saada pois täältä”, hän sanoi hiljaa miehelle vaikkei uskonutkaan tämän kuulevan. Varmoin askelin hän lähti kävelemään kohti lähellä näkyvää majataloa leijuttaen miestä vaaka-asennossa vierellään. Toivon, että hän on kunnossa. Tutkin hänet tarkemmin majatalolla hieman askeliaan kiiruhdettuaan Nía saavutti majatalon oven ja astui sisälle. Jo pari päivää Sesurussa olleena hän tunsi paikat ja hänellä oli jo huone valmiina. Isännälle nyökäten vaalea nainen kiiruhti portaat ylös ja suoraan huoneeseensa.

Tummaa puuta olevan oven sulkeuduttua Nía laski miehen sängylle kumartuen sitten tämän ylle ja tarkastaen pulssin ja hengityksen uudelleen. Nainen kumartui miehen vaatteiden puoleen ottaakseen tältä paidan pois, mutta pysähtyi hetkeksi miettimään. Hetken harkittuaan hän kumartui lisää ja onnistui, lievästi punastellen, kiskomaan miehen ylävartaloa peittävät vaatteet pois. Nainen hätkähti nähdessään kuvioinnit, mutta päätti olla välittämättä niistä ja tarkisti vain luiden olevan kunnossa. Todettuaan, että mitään ei ollut murtunut tai muutenkaan rikki hän painoi kätensä miehen rinnalle ja keskitti ajatuksensa siihen. Oranssi valo välähti ja Nía jäi odottamaan taian vaikuttamista ja miehen heräämistä.

Zephaniah tunsi heräävänsä hiljalleen. Suunnaton väsymys painoi silti silmiä kiinni, eikä hän edes yrittänyt avata niitä.

Hän ei enää tuntenut sadetta. Ilma oli huomattavasti lämpimämpää, ja hän makasi jollain pehmeällä.
Minne olen joutunut?
Ajatukset kulkivat tahmeasti, ja hän keskittyi kuuntelemaan. Vaimeita askelia hieman kauempaa sivuilta, ja tukahdutetunoloista puhetta alapuolelta. Joku lauloi epävireisesti monen seinän takana...
Mies veti keuhkonsa täyteen kuivaa huoneilmaa, ja hilautui hitaasti yhä enemmän hereille.
Olen majatalossa, sängyllä... Mutta kuinka?

Sitten hän tajusi jonkin painavan rintakehäänsä kevyesti. Avaamatta silmiään hän ojensi kätensä, ja hetken hapuiltuaan kietoi sormensa siron ranteen ympäri.
Käsi?
Zephaniah avasi silmänsä. Joku, melko varmasti sama joka oli kerännyt hänet kadulta, piti kättään hänen rintakehällään. Miksi ihmeessä?
Samassa kiharapää tajusi, ettei tuntenut kangasta ihollaan.

Hän nousi istumaan nopeasti saaden päänsä vihlaisemaan ilkeästi, ja hapuili peittoa näköesteeksi. Heleä puna lehahti poskille, ja hetken rimpuiltuaan vastaanhangoittelevan kangaspeitteen kanssa hän tyytyi vetämään polvensa koukkuun ja painamaan leukansa niitä vasten, piilottaen mahdollisimman paljon paljaasta ihosta. Housut olivat sentään säilyneet jalassa.
"Mitä sinä oikein-? Mitä on tapahtunut?"

Kosteista hiuksista valui pian vesinoroja pitkin hänen ihoaan, ja mies värähti kylmästä.
Näinä hetkinä hän inhosi sokeuttaan. Huoneessa oli vain yksi ihminen hänen lisäkseen; sen hän pysyti päättelemään kuulonsa avulla. Mutta mitään muuta ei häntä ympäröivästä pimeydestä voinut tietää. Aivan yhtä hyvin toinen voisi vain katsella häntä huolehtivasti tai hapuilla miekkaa nähtyään ne.

Pieni vesipisara valui ruskeiden kiharoiden lomassa, ja putosi sitten valkoisille lakanoille. Zephaniah istui aivan sängyn päädyssä, ja tuhkanharmaat silmät hapuilivat ympäri huonetta näkemättä kuitenkaan mitään.

Kohta pieni hymy kohotti suupieliä, ja hän huokaisi helpottuneena. Yksi hyvä puoli tilanteessa ainakin oli; vaihteeksi hän ei ollut vaaraksi kenellekään. Fukaikan horrostaisi ainakin seuraavat kolme viikkoa, melko varmasti pidempään. Sen takia sokea tunsi olonsa oudon turvalliseksi, vaikka olikin täysin suojatta tuntemattomassa paikassa.

Nía odotti rauhassa käsi edelleen miehen rintakehällä. Tällä hetkellä hän oli onnellinen siitä, että oli tullut opiskelleeksi enemmänkin kuin vaaditun määrän. Ilman parantajan koulutusta hänestä ei olisi ollut mitään apua miehelle. Naisen katse napsahti sängyllä makaavaan tämän vetäessä keuhkoihinsa enemmän ilmaa. Hetken kuluttua mies otti hänen ranteestaan kiinni. Silmätkin avautuivat ja Nía hymyili lempeästi, luullen toisen pystyvän näkemään hänet.

Nopea liike ylös sai hänen lihaksensa jännittymään jälleen ja toinen käsi lennähti miekan kahvalle. Kohta mies kuitenkin puhui ja Nía rentoutui.
”Olen pahoillani jos säikäytin”, hän sanoi ja kuulosti todellakin pahoittelevalta.
”Löysin sinut kadulta pyörtyneenä ja toin tänne. Ja olen pahoillani myös siitä, että jouduin riisumaan paitasi, mutta minun täytyi varmistaa, että sinulla ei ole mitään luita poikki”, hän jatkoi kunnes huomasi silmien hapuilun. Melko harjaantuneena parantajana hän osasi yhdistää hapuilun heikkoon, tai puuttuvaan näkökykyyn.
”Ah, anteeksi. Unohdin aivan esittäytyä. Nimeni on Nía Luseina Eneíntytär ja olen parantaja”, hän sanoi ja päätti kysyä miehen näöstä lisää hieman myöhemmin.

Nainen näki toisen hymyilevän ja pieni hymy nousi hänenkin kasvoilleen. Mies ei ollut hullumman näköinenkään. Nía arvioi hänen olevan hieman yli kolmekymmentä, mutta ei sen enempää. Hän katseli miestä hetken ja kohotti kätensä sitten tätä kohti.
”Tunnet kohta käteni olkapäälläsi”, hän päätti varoittaa toista ottaen huomioon mahdollisen sokeuden. Nainen painoi kätensä miehen olalle ja painoi toisen väkisin takaisin makuulle.
”Sinun ei ole hyvä istua pitkiä aikoja. Tajunnan menetyksen jäljiltä pitäisi aina ottaa hieman rennommin”, hän varoitteli äänellä, jonka hän omasi vain silloin, kun työskenteli parantajana.

”Anteeksi, kun kysyn, mutta oletko sokea?” ääni oli varovainen. Kuin hän olisi pelännyt miehen suuttuvan kysymyksestä. Hän asteli muutaman äänettömän askelen huoneen seinustalla olevan tuolin luo ja otti sen päältä viltin. Yhtä äänettömästi hän liikkui takaisin sängyn luo ja laittoi viltin pehmeästi miehen ylle.
”Veikkaan, että palelet. Täällä ei ole mitenkään erityisen lämmin”, Nía sanoi ja hymyili jälleen. Jotenkin hän muuttui puheliaammaksi olettaessaan toisen olevan sokea, sillä sokean kanssa ei oikeastaan ollut muutakaan kommunikaatiovaihtoehtoa.
”Onko sinulla nälkä tai jano? Tunnetko tarvitsevasi jotain?” hän päätti, että toisen perustarpeet oli saatava täytettyä ensimmäiseksi. Varoen hän painoi kätensä miehen otsalle tunnustellen kuumetta, mutta pää tuntui jokseenkin normaalilämpöiseltä.
”Vaikutat ainakin fyysisesti olevan melko kunnossa. Miltä sinusta itsestäsi tuntuu?” hän jatkoi kyselyään.

Sade rummutti astetta rankemmin huoneen ikkunaa vasten ja tuuli kuului yltyneen. Se huokaili majatalon nurkissa ja vinkui ikkunan takana saaden puut kallistumaan lähes sivuttain. Jossain kauempana kuului jyrähdys enteillen ukkosta. Vesilammikot tiellä suurenivat ja kaikki vähänkin järkeä omistavat sulkeutuivat visusti sisätiloihin. Huoneissa kuiskailtiin, että myrskystä oli ennustettu pitkää ja rajua. Kaikkia mahdollisia tarvikkeita huoneiden eristämiseen käytettiin, kun ihmiset suojautuivat Umotsun selältä puhaltavaa tuulta vastaan. Tuuli oli kylmä ja pyörteinen. Välillä sen saattoi tuntea puhaltavan jostain Irurian ja Irerian suunnalta ja välillä taas suoraan suuren järven selältä. Vuorilta puhaltava tuuli oli kuin jäätä ja järveltä tuleva kylmää ja vetistä. Näiden yhdistelmä teki ilmasta kylmän ja inhottavan eikä kukaan halunnut mennä ulos. Jokainen pieninkin otus pysyi piilossaan ja lämmitti lajitovereitaan.

Zephaniah rauhottui heti kun kuuli pehmeän naisenäänen. Hän pudisti päätään hymyillen, kun tämä pahoitteli säikäyttämistään.
"Ei se mitään, minun tässä pitäisi pyytää anteeksi. Olin epäkohtelias kun aloin riehua sen jälkeen kun autoit."

Kiharahiuksinen mies käänsi päätään kohti äänen tulosuuntaa. Hän pystyi kuvittelemaan melko nuoren naisen seisomaan vierelleen, koska ääni tuli liian korkealta, että tämä istuisi. Katse nousi sille korkeudelle, jolla sokea oletti toisen silmien olevan. Hänelle ei ollut tästä mitään hyötyä, mutta tahtoi olla huomaavainen auttajaansa kohtaan.
"Nía...? Kaunis nimi." Zephaniah hymyili ujosti, kiitollisena toisen puhetulvasta. Melodinen ääni antoi hänelle kiintopisteen.
"Minä olen Zephaniah."
Hän melkein jatkoi sanomalla olevansa itsekin parantaja, mutta puraisi huultaan ja vaikeni. Se on mennyttä. Parempi etten sano mitään.

Varoituksesta huolimatta mies säpsähti tuntiessaan lämpimän käden olkapäällään, mutta antoi Nían painaa hänet makuulleen. Hän tajusi jälleen, kuinka voipuneeksi tunsi olonsa.
Mihin Fukaikan tarvitsi näin paljon minun energiaani?
Ajatus synkesi voimakkaat piirteet hetkeksi, mutta se tuli sysätyksi syrjään Nían esitettyä hänelle varovaisesti kysymyksen.

"Ai, huomasit?" Zephaniah hymähti, hiljaa, ja painoi sormensa suljetuille silmäluomilleen.
"Se oli onnettomuus..."
Nían ääni oli varma, kun tämä puhui, ja se sai Zephaniahin luontaisen ujouden hellittämään huomattavasti. Kaiken lisäksi nainen ei ollut vieläkään sanonut mitään jäljistä. Vaikka kiharahiuksinen tiesi maailman olevan täynnä kaikkea kummallista, hänen ihonsa oli yleensä saanut ihmiset kyselemään. Jostain muistin syövereistä kohosi esiin lapsen ääni, joka kysyi miten setä oli satuttanut itsensä...

Pehmeä tuulahdus virtasi iholla ennen kuin kangas asettui sitä vasten. Zephaniah oli jo sanomassa ettei tarvitsisi peitteitä, mutta aivastus keskeytti hänet. Hän luovutti ja huokaisi tyytyväisenä lämmön alkaessa pikkuhiljaa kerääntyä viltin alle.
"Minä vain kastuin siellä kadulla. Ja nyt kastelen petisi." Matalassa äänessä oli anteeksipyynnön häivähdys. Hiljaa mielessään kiharahiuksinen ihmetteli, mistä Nía oli vetäissyt viltin, sillä hän ei ollut kuullut tämän liikkuvan.

"En halua olla vaivaksi..." Zephaniah tajusi itsekin lauseen huvittavaksi, sillä hän oli jo vaivaksi naiselle. Tuntiessaan viileän käden otsallaan pieni hymy ujuttautui jälleen kerran täyteläisille huulille. Huolenpito tuntui mukavalta pitkien yksinäisten päivien jälkeen.

"Olen vain väsynyt..." Kysymys oli yllättävän vaikea. Pitkä mies ei halunnut kertoa, mikä häntä oikeasti vaivasi, mutta tuntui epäkohteliaalta olla vastaamatta mitään kunnollista. Hän muisti kuinka tuskastuttavaa oli ollut auttaa ihmistä, joka ei halunnut kertoa mikä oli vialla.
"Minä vain... rasitin itseäni liikaa. Eiköhön tämä tästä."

Tietäen kuulostavansa epämääräiseltä sokea sulki silmänsä. Hän kuuli matalan jyrähdyksen jostain kaukaa; sateen oli täytynyt yltyä myrskyksi. Olisin yhä tuolla, ellei Nía olisi korjannut minua talteen.

"Kiitos."
Hän hymyili silmät suljettuina, kuunnellen sateen rytmikästä rummutusta ikkunaan ja hiljaista hengitystä viereltään.
"Poimitko helistimenkin mukaasi?" Kysymys olu vain pulpahtanut Zephaniahin mieleen. Hän oli tottunut kutsumaan sauvaansa helistimeksi, eikä nähnyt edes mahdollisuutta siihen, ettei toinen ymmärtäisi mitä hän tarkoitti.
"Ja minä olen oikeasti aivan märkä." Pieni puna kohosi poskille, ja hän yskaisi ennen kuin jatkoi. "Sinun sänkysi kastuu, joten ehkä minun pitäisi nousta tai... " Kykenemättä jatkamaan Zephaniah vaikeni, punan syvetessä asteen verran. Hän päätti vaihtaa aihetta nopeasti.
"Missä olen? Minulla on oma huone eräässä majatalossa, Pienessä Näkissä. Voin mennä sinne lepäämään, etten ole vaivanasi."
Jokin osa hänessä ei tahtonut lähteä. Oli mukavaa jutella jollekulle pitkästä aikaa, ja Nía oli kiltin oloinen. Ainakin hänen äänensä kuulosti kauniilta.

Kiharahiuksinen mies oli vetänyt kätensä esiin viltin alta, ja sukinut hiuksia pois kasvoiltaan samalla kun puhui. Hän oli jättänyt kätensä esille, eikä ollut enää muistanut niiden olevan paljaat, näkevien silmien tavoitettavissa. Mustankirjava kuviointi peitti vaaleaa ihoa kuin merkkinä siihen kohdistuneesta hurjasta väkivallasta. Silti, vaikka jäljet muistuttivat mustelmia, ne eivät sitä olleet.
Lähtien vasemman käden pikkurillistä kohti olkapäätä niiden yli kulki väre, kuin joku olisi vetänyt sormellaan ihon alla pitkän viivan niiden lomassa. Se kieputti niitä hetken, kunnes rauhoittui. Summon horrosti, mutta sen uni oli kevyttä ensimmäisten päivien ajan, ja pienet liikahtelut kuuluivat asiaan. Zephaniah ei huomannut mitään, sillä hän oli tottunut pieniin kihahduksiin ajan saatossa, eikä aavistanut omituisen ilmiön sattuneen juuri äsken, selvästi näkyvillä.

//Äksöniä!! xP Minua vain kiinnostaa ihan liikaa Nían reaktiot Zephin kummallisuuksiin xD (turha kommentti mutta piti päästä sanomaan)//

Nía hymyili hiljaa miehelle ja kohotti hieman kulmiaan toisen kysymykselle. Helistimen? hetken mietittyään hän tajusi miehen tarkoittavan todennäköisesti sauvaa.
”Ah, se on täällä täydessä turvassa”, hän sanoi ja käveli huoneen poikki äänettömin, liukuvin askelin seinään nojaavan sauvan luo ja kuin vakuudeksi heläytti sitä kerran siirtyen sitten takaisin sängyn luo. Hetken harkittuaan hän istahti sängyn laidalle ja katseli siitä käsin miestä.
”Itsehän minä sinut siihen sängylle laitoin. Ei se haittaa vaikka se kastuu”, Nía sanoi ja naurahti hiljaa.
”Ei sinun minnekään tarvitse lähteä. Mukavaa vain kun on seuraa. Toivottavasti et vain vilustu”, hän huolehti ja läimäytti sitten käden suulleen.
”Olen idiootti! Täysi idiootti!” hän parkaisi ja nousi seisomaan jupisten samalla itsekseen jotain ajattelemattomuudesta. Hän kohotti kätensä ja hopeaisenvaalea valo ympäröi Zephaniahin sekä sängyn. Hetken kuluttua kumpainenkin oli täysin kuiva. Nainen teki vielä saman itselleen ja istui sitten takaisin sängylle.
”Niin taisin unohtaa sanoa, että olen myös maagi”, hän päätti vielä ilmoittaa selittäen samalla miehen nopean kuivumisen.

Nía unohtui tuijottamaan miestä hetkeksi. Hän seurasi tämän käden liikettä sen pyyhkäistessä hiuksia sivummalle. Katse pysähtyi peitteen päälle jääneeseen käteen. Jokin käden sisällä näytti liikkuvan ja nainen hätkähti. Äänettömästi hän kohotti kätensä ja sipaisi sormenpäällään toisen kättä kohdasta, joka oli liikahtanut. Hienotunteisuuttaan hän ei kuitenkaan ottanut asiaa puheeksi vaan jätti oman kätensä lepäämään miehen käden päälle, kuin pystyen näin estämään enemmät liikahdukset.
”Tuota…” hän takelteli hetken, mutta sai sitten puheen taas kulkemaan ”tuntuisi varmaan sopivalta, että kertoisin itsestäni jotain.”

Nainen otti paremman asennon sängyllä ja hymyili.
”Voin puhua tässä nyt jotain. On todella mukava saada joku, jolle puhua, koska olen ollut jo melko kauan yksin. En tiedä mistä se johtuu, mutta en ole vain saanut seuraa. Mistäs aloittaisin. No, oikeastaan toimin parantajana vain varsinaisen työni ohella. Minut on alun perin koulutettu sotilaaksi ja sitä minä olenkin, mutta olen siinä lomassa kouluttautunut myös maagiksi ja parantajaksi. Varoitan sitten, että saatan reagoida äkkinäisiin liikkeisiin voimakkaammin kuin tavalliset ihmiset. Taistelurefleksit nimittäin”, Nía ei tiennyt mistä sai yhtäkkisen puheintonsa, mutta jostain se tuli ja sitten hän vain puhui. Kannatti ilmeisesti puhua silloin, kun siltä tuntui.
”Minulla on kaksi veljeä ja äiti sekä isä. Vaikka ulkonäöllä ei olekaan väliä voin kertoa siitäkin sinulle jotain, koska et minua näe. Minulla on vaaleat hiukset ja ne yltävät noin puoleen selkään. Tällä hetkellä ne ovat letillä. Olen melko pitkä ja hoikka. Silmäni ovat ruskeat ja ihoni vaalea”, itsensä kuvailussa nainen ei ollut hyvä, joten hän jättikin asian sitten siihen.
”Niin ja olen kahdenkymmenen”, hän vielä lisäsi silittäen miehen kättä kevyesti peukalollaan.
”Kuinka vanha olet? Jos saan kysyä”, hän päätti uskaltautua kysymään toisen ikää vaikkei tiennytkään kuinka kannattavaa se olisi.

Hän laski toisen kätensä kyljelleen ja sormenpäät hipaisivat poikkihuilua. Nía katsoi soitinta hetken ja hymyili sitten pienesti ottaen sen käteensä. Hän silitti puista pintaa lähes rakastavasti ja katsoi sitten mieheen päin. Pitääköhän hän musiikista? Kun hän ei kerran kykene näkemään niin musiikki saattaisi tehdä hyvää nainen unohtui hetkeksi tuijottamaan kaunista huilua ja vilkaisi sitten miestä.
”Pidätkö sinä musiikista? Minulla on poikkihuilu. Voin soittaa sitä sinulle. Jos siis haluat?” hän kysyi hymyillen ja kosketti kädellään miehen poskea.

Äkillinen huudahdus sai Zephaniahin säpsähtämään, ja hän tunsi omituisen väreen kulkevan ylitseen. Yhtäkkiä epämiellyttävä kosteus oli poissa. Harmaat silmät räpsähtivät yllättyneinä. Sitten sänky narahti, ja mies tunsi patjan painuvan vierellään. Nían ääni kuului lähempää ja matalemmalta.
Hän taisi istua.

Kiharahiuksinen nyökkäsi kuullessaan toisen olevan maagi. Useimmillahan oli muunkinlaista taipumusta taikuuteen, kuin vain pelkkään parantamiseen. Monet opettelivat parannusloitsuja. Itse hän oli kuitenkin osannut parantamisen aina, lähes alitajuntaisesti, eivätkä muut loitsut onnistuneet.
Millainenkohan kaaos olisikaan syntynyt jos hän osaisi viskoa tulipalloja?

Pitkä mies säpsähit uudestaan naisen hipaistessa hänen kättään. Pieni ujostuksen puna kummitteli poskilla käden jäädessä hänen omansa päälle. Se oli rauhoittava ele, mutta Zephaniah tunsi olonsa epävarmaksi muistaessaan paljaan ihonsa.

Nían puhetyyli muuttui yllättäen. Kuulosti kuin nainen olisi saanut kovan ujouskohtauksen, ja takelteli sen takia sanoissaan. Zephaniah kuitenkin kuunteli rauhallisena.
"Se olisi mukavaa."

Rauhallinen puheääni sai Zephaniahin sulkemaan silmänsä, ja rentoutumaan.
"Hassua, minäkään en ole saanut aikaiseksi hankkia seuraan vähään aikaan." Tosiasiassa viiteen vuoteen, mikä ei ollut vähän.

Mies kuunteli keskeyttämättä Nían kertomuksen elämästään. Nainen oli sotilaskin? Hymy kareili paksuilla huulilla, ja Zephaniah painoi muistiinsa ettei harrastaisi äkkiliikkeitä tämän lähettyvillä.

Sielunsa silmin Zephaniah pystyi kuvittelemaan vaaleahiuksisen, pehmeäpiirteisen nuoren naisen istumaan vierelleen. Hänen teki mieli nostaa kätensä ylös ja koskettaa tämän kasvoja, jotta voisi kuvitella ne selkeämmin. Hän ei kuitenkaan kehdannut.
Pieni silitys kämmenselässä nostatti suupieliä lisää.

"Minäkö? Neljäkymmentä." Zephaniah naurahti, ja pudisti päätään.
"Vanha ukko jos katsoo sinun näkökulmastasi, eikö?" Mies vajosi mietteliäiseen hiljaisuuteen. Kun toinen oli kertonut itsestään, hänenkin pitäisi. Se olisi kuitenkin vaikeaa, sillä hän ei halunnut sanoa mitään 'onnettomuudestaan' tai viimeisistä viidestä vuodesta.

"Jos haluat kuulla, voin minäkin kertoa itsestäni. Olin erään maagin apulainen melko pitkään. Hän nimittäin pelasti minut kaduilta, joilla olin lapsuuteni elänyt." Matala naurahdus purkautui ulos keuhkoista, ja hetken päästä hän jatkoi puhettaan. "Hän kuoli viisi vuotta sitten, ja tarvitsin näköjään uuden auttajan. Niin ja, olen elänyt säästöilläni. Harvat välittävät sokeasta työntekijästä." Aavistus katkeruutta hiipi ääneen, ja hän nosti vapaan kätensä sipaisemaan suljettuja silmäluomia. Kiinni tai auki, näky oli aina sama; pelkkää lohdutonta mustaa. Vaikka hän pystyikin helposti kuvittelemaan hänelle kuvaillut asiat, se ei ikinä korvaisi näkemistä. Aina silloin tällöin värien kaipuu tuntui sietämättömältä, ja Fukaikanin mellastaessa lainattu näkökyky oli kuin suolaa haavoihin.
Ja kun ei nähnyt mitään tunsi olevansa aina yksin.

Kuin tilauksesta Zephaniah tunsi lämpimän kosketuksen poskellaan. Hän avasi silmänsä, ja käänsi päätään, antaen Níalle mahdollisuuden katsoa häntä silmiin.
"Kiitos, mielelläni."

Ulkona puhaltava tuuli oli laantunut hetkeksi, mutta rykäisi itsensä taas täyteen vauhtiin. Se tärisytti rakennusta, saaden seinää vasten nojaavan sauvan renkaat helähtämään.

Saatuaan myöntävän vastauksen Nía hymyili hetken ja kohotti sitten huilun huulilleen. Ensimmäiset väräjävät soinnut olivat kokeilevia ja varovaisia, mutta sitten musiikki kiskaisi naisen mukaansa ja hän sulki silmänsä soittaen sydämestään. Monimutkaiset kuviot ääntä kohosivat ilmoille ja hän oli iloinen, kun oli tullut opiskelluksi musiikkia niin monta vuotta. Kappale virkosi nopeammaksi ja nopeammaksi saavuttaen lopulta pisteen, jossa nopeus ja soittamisen ilosta tullut kiihko nousi huippuunsa ja lähti sitten hidastumaan ja saamaan rauhallisempaa sävyä. Nían sormet tuntuivat hieman turrilta hänen päästessään kappaleen loppupuolelle. Soitto päättyi pitkään, värisevään sointuun ja nainen laski huilun syliinsä.

”En ole soittanut vähään aikaan. En ole vain löytänyt tarpeeksi aikaa siihen”, hän sanoi ja nousi seisomaan. Äänettömät askelet veivät ikkunalle ja ruskeat silmät katsoivat siitä ulos.
”Myrsky on yltynyt. Luulen, että se on suoraan päällämme”, naisen ääni oli hieman varovainen. Hän ei pelännyt ukkosta, mutta ei pitänytkään siitä. Se toi vain jotenkin niin uhkaavan tunnelman ympäristöön.
”Laitan meille jotain juotavaa. Täällä on hieman kylmä”, todellisuudessa Nía halusi vain jotain tekemistä ettei ajattelisi myrskyä, mutta tarkemmin ajatellen ei kuuma juotavakaan pahaa tekisi.

Siro käsi, joka oli kuin luotu soittamiseen, taipui kauniille muodolle ja kämmenen keskeltä valui jotain, kuin sulaa posliinia. Aineesta muodostui ilmaan leijumaan kaksi kuppia, joihin nainen kävi hakemassa vettä. Nopealla kädenliikkeellä hän kiehautti veden ja kaivoi sitten eräästä laatikosta teenlehtiä. Kohta huoneen täytti vastakeitetyn teen ihana tuoksu. Hieman mietittyään hän virnisti ja otti pöydältään pullon, jossa oli tummanpunaista nestettä. Korkin auetessa pullosta lehahti makeahko hieman mansikkainen tuoksu. Nía kaatoi nestettä kummankin kuppiin hieman ja hymyili. Mansikkaliköörillä maustettu tee oli hänen heikkoutensa.

”Tässä on teetä”, hän ojensi kuppia miestä päin, ”tuossa on mukin korva. Ja varo, se on kuumaa.” Nainen päätti auttaa toista, koska ei tiennyt kuinka tottunut tämä oli tällaiseen toimintaan.

Zephaniah kuunteli herkkää huilua haltioituneena. Nía oli taitava, ja nautti selvästi soittamisesta. Sävel kiihtyi kiihtymistään, kuin se olisi elävä olento joka oli tajunnut olemassaolonsa lyhyyden ja päätti nauttia siitä. Sydän tuntui pakahtuvan sen saavuttaessa huippunsa ja lopulta päättyessä sydäntäriipaisevaan sointuun.

Kiharahiuksinen kuuli Nían hengityksen, ja kankaan kahahduksen. Soiton jälkeinen hiljaisuus kuulosti ihmeelliseltä, eikä hän tahtonut rikkoa sitä heti.
"Se kuulosti silti kauniilta."
Kehu tuli luonnollisesti, ja Zephaniah huoahti.

Hän tunsi Nían nousevan ylös, ja yllättyi taas kuullessaan tämän äänen yhtäkkiä kauempaa.
"Pitää vain toivoa, ettei se hajota mitään." Naisen täytyi kävellä äänettömästi. Hän oli varmaan oppinut sen sotilaana ollessaan, eikä mahtanut sille mitään. Hetken ajan vanhemman teki mieli huomauttaa asiasta, mutta hienotunteisuus esti.

Zephaniah kuuli lusikan kilinää posliinia vasten, ja hän hengitti syvään marjaista tuoksua. Nía tuli äänestä päätellen taas hänen lähelleen, ja mies naurahti tämän huolenpidolle.
"Vaikka olen sokea, ei minua tarvitse paapoa kuin vanhusta. Kiitoksia silti."
Hän kampesi itsensä puoliksi situvaan asentoon tyynyjen varaan, ja etsi varovasti teekupin korvan. Sormi kietoutui sileän renkaan ympäri, ja hän tunsi pienen poltteen rystysissään. Liikkeessä, jolla kuppi kohotettiin huulille ei kuitenkaan ollut mitään epävarmaa. Zephaniah oli oppinut hahmottamaan asentonsa ja kehonsa osien etäisyydet toisistaan jo aikaa sitten. Hän kuitenkin oli polttaa kielensä hörpätessään teetä turhan ison kulauksen.
Hiljalleen tee kuitenkin alkoi jäähtyä, ja hän joi kupin tyhjäksi kiirehtimättä liikoja. Raikkaassa marjaisuudessa tuntui makea sivumaku, ja alkoholin poltteleva terä.

"Onko tämä terästettyä?" Zephaniah hymähti hyväntahtoisesti. "Heti sitä ollaan juottamassa vanhaa miestä humalaan."
Hän ei yleensä aloittanut lempeää vitsailua näin nopeasti uusien ihmisten kanssa, mutta yksinäisen jakson jälkeen sitä tapasi tarrautuvansa seuraan.

Kupin tyhjennettyä Zephaniah ojensi sitä eteenpäin kiittäen samalla. Hän ei tiennyt, missä lähin pöytä oli, joten toivoi Nían huolehtivan kupista.
"Toivottavasti et pahastu, mutta eikö sinua häiritse tämä minun pikku puutteeni? Luulisin että on kummallista puhua jollekulle, joka tuijottaa väärään suuntaan." Hän naurahti jälleen matalalla äänellään, ja pyyhkäisi muutaman kasvoilleen valahtaneen kiharan korvansa taakse. Samalla pieni nolostus ujuttautui komeille kasvoille.
"Puhumattakaan siitä että olen puolialaston. Voisinko mitenkään saada paitani takaisin? Sokeakin voi tuntea itsensä paljaaksi."

Zephaniah nousi istumaan, ja heilautti jalkansa sängyn reunan yli. Hän ei tiennyt, mutta arveli Nían paheksuvan potilaansa yllättävää liikkeellelähtöä.
"Tuntuu hassulta maata jonkun toisen sängyssä, jos voi aivan hyvin." Selittelevä kommentti sai jäädä omaan arvoonsa, ja Zeph napsutteli sormiaan muutaman kerran. Pikaisen luotauksen jäljiltä hän tiesi reitin eteenpäin olevan vapaa muutaman metrin ajan, ja sitten tuli seinä tai hyllykkö. Niitä oli aina vaikea erottaa toisistaan.
Viltti tippui lattialle, päästäen pienen humpsahduksen. Kiharahiuksinen mies nousi seisomaan puulattialle venytellen käsivarsiaan. Samassa puuduttava pistely syöksähti ylös jalkapojista päähän, ja hänen tasapainonsa petti. Terävän hengenvedon saattelemana kädet ojentuivat ympäröivään pimeyteen tarttuen ensimmäiseen asiaan mihin koskivat. Tuki meinasi antaa periksi, mutta kohta Zeph tunsi nousevansa pari senttiä suoremmaksi. Päässä surisi, ja hän tajusi poskensa koskettavan jotain lämmintä.

Nía punastui hieman toisen sanoessa ettei hänen tarvinnut paapoa.
”En minä sitä. En vain tiedä kuinka hyvin pärjäät sokeutesi kanssa”, hän sanoi ja äänestä kuulsi selkeästi pieni nolostus. Hän hörppäsi teetään varovaisesti ja antoi pehmeän maun rauhoittaa hermojaan. Nainen naurahti heleästi miehen kysymykselle.
”En minä nyt sinua humalaan meinaa juottaa, mutta on se terästettyä. Etkä sinä lisäksi nyt niin vanha ole. Olen ollut tekemisissä reilusti vanhempienkin ihmisten kanssa”, hän sanoi hymy äänessään ja jäi taas hetkeksi katselemaan miestä. Ei toinen näyttänyt läheskään niin vanhalta kuin sanoi olevansa.

Nainen tarttui ojennettuun kuppiin ja laittoi sen läheiselle pöydälle.
”Ei minua häiritse. Olen ollut tekemisissä niin erilaisia puutteita ja ominaisuuksia omaavien ihmisten kanssa, että olen vain oppinut pärjäämään. Lisäksi, ei tuo sokeus minua haittaa, päinvastoin ennemminkin. Se tekee sinusta jotenkin sellaisen selviytyjän oloisen”, hän sanoi ja punastui jälleen.
”Ja lisäksi sinä et nyt näe sitä, kun minä vain punastelen koko ajan”, nainen vielä jatkoi ja naurahti hiljaa.
”Ainiin se paita. En muistanutkaan. Odotas aivan hetki”, Nía nousi seisomaan ja haki toisen paidan antaen sen sitten omistajalleen.

Mies nousi ylös ja nainen avasi jo suunsa aloittaakseen vastalauseet, mutta toisen mielenkiintoinen tapa selvittää tiellä olevat esteet sai hänet mykäksi. Kaikuluotasiko mies sormiaan napsuttelemalla? Toinen horjahti ja nopeiden refleksiensä ansiosta Nía sai miehestä kiinni. No on näistä reflekseistä näköjään jotain hyötyä hän ajatteli pidellessään miestä lähestulkoon sylissään.

Varoen hän siirsi toisen takaisin sängylle ja istutti siihen.
”Minähän sanoin ettet nousisi”, hän kuiskasi miehen korvaan ja pyyhkäisi kädellään tämän hiukset kasvoilta korvan taakse. Yllättäen tullut läheisyys tuntui oikeastaan aika mukavalta ja Nía asetteli miehen nojaamaan itseensä kietoen kädet tämän ympärille.
”Toivottavasti tämä järjestely ei haittaa sinua”, hän sanoi hiljaa ja naurahti varovaisesti. Toinen oli vain niin lämmin.

Zephaniah antautui toisen kuljetettavaksi. Hän tunsi olonsa kummalliseksi, kuin pää olisi vaihtanut paikkaa jalkojen kanssa. Päästyään istumaan tunne hellitti hieman, ja salli hänen tajuta tuntevansa toisen kehon omaansa vasten. Siro käsi pyyhkäisi hänen kasvoillaan, ja työnsi jotain, varmaan itsepäisiä kiharoita, korvan taakse. Pieni värähdys kulki miehen selässä tämän tuntiessa puheen aiheuttaman ilmavirran ihollaan.

Nían lyhyempi vartalo oli aivan hänen omaansa vasten. Hän tunsi kankaan paljaalla ihollaan ja kädet ympärillään. Hiljainen huokaisu värisi ilmassa, ja Zephaniah antoi tilanteen jatkua. Hän tunsi olonsa jäleen voipuneeksi, ja nuoremmasta säteilevä lämpö tuntui hyvältä. Hiljaisuuden ainoat äänet olivat myrskyn etäinen kohina ja kaksi hengitystä. Poski apinui toista vasten, ja Zephaniah saattoi kuulla tämän sydämen lyönnit. Ne kaikuivat vahvoina ja niiden rytmi kuulosti yhtä kauniilta kuin Nían äänikin.

Kiharahiuksinen nousi hieman parempaan asentoon, ja kääntyi kasvokkain auttajansa kanssa. Pieni ujouden aavistus ilmestyi kasvoille, mutta hän sysäsi sen syrjään.
"Jos kerta olet toiminut kaltaisteni kanssa aiemminkin, tiedät kai miten sokea voi nähdä toisen...?" Matala ääni täynnä lempeyttä, ja Zephaniah kohotti kätensä. "Saanhan..?"

Vastausta kunnolla odottamatta hän lasketti sormensa naisen poskelle. Hitaasti hän liu'utti niitä ympäri sieviä kasvoja; korkeiden poskipäiden ylitse sileälle otsalle, kiertäen mantelinmalliset silmät, seuraten pienen nenän linjaa, sipaisten pehmeästi kapeita huulia ja pysähtyen leualle. Hetken ajan Zephaniah pysyi aivan paikoillaan, pidätellen hengitystään. Sitten hänen miettivä ilmeensä suli mitä lämpimimpään hymyyn.
"Sinä... olet kaunis."
Hän painoi päänsä, värähtäen hiljaa. Kaunis tosiaankin. Käsi tippui toisen kasvoilta, ja puristui nyrkkiin sylissä.
Juuri nyt minun piti muistaa oma rumuuteni.

Vanhempi perääntyi toisen syleilystä. Hän hieroi kättään, ja naurahti surullisesti.
"Olen pahoillani..."
Hän ei voinut ajatella miltä vaikutti toisen silmissä. Tuskallisen tietoisena siitä, että Fukaikanin jättämät jäljet olivat toisen nähtävissä Zephaniah pudisti päätään hiljaa itselleen. Mitä hän oikein ajatteli? Hän oli kaksi kertaa Níaa vanhempikin!

Lopulta järkevä puoli pääsi voitolle hänen epävarmuudestaan. Vetäen syvään henkeä ja valmistautuen pahempaan hän aukaisi suunsa kysymykseen.
"Eivätkö nämä jäljet häiritse sinua?"
Hän asetti katensä rintakehälleen, ja antoi ruskeiden kiharoiden valahtaa kasvoileen. Hän ei tahtonut Nían näkevän sitä epävarmaa ja pelokasta ilmettä, joka niilla vallitsi.

Nía hymyili pienesti miehen rentoutuessa hieman. Hän ei ollut pitkään aikaan ollut näin lähellä toista ihmistä muussa kuin parantamismielessä. Hiljainen huokaus karkasi huulilta ja silmät painuivat kiinni naisen antautuessa tilanteelle. Hän aisti toisen liikehtivän ja kohta kuin vaistosi kasvot lähellään. Silmät aukesivat hitaasti ja hän huomasi katsovansa miestä silmiin. Kun toinen puhui hän kohotti hieman kulmiaan, mutta tajusi sitten mitä mies koetti hänelle selittää. Hän päästi pienen hymähdyksen kaltaisen äänen myöntymisen merkiksi ja tunsi kohta käden kasvoillaan. Sormien kosketus tuntui hyvältä ja hän tunsi rentoutuvansa hieman.

Hehkuva puna levisi Nían kasvoille Zephaniahin kutsuessa häntä kauniiksi. Nainen naurahti hieman ja kokeili kädellään piirteitään.
”Sait minut punastumaan”, hän sanoi hymyillen. Huoli hiipi hänen kasvoilleen toisen käsien tippuessa syliin. Mikä miehellä oli? Nía ei osannut sanoa mitään, kun mies yhtäkkiä sanoi olevansa pahoillaan. Hän ei ymmärtänyt mistä toinen voisi olla pahoillaan.

Pieni helpottunut hymy levisi huulille naisen kuullessa syyn miehen äkkinäiseen vaivautumiseen.
”Eivät ne häiritse. Olen nähnyt pahempiakin jälkiä ihmisillä. Olen sentään ollut mukana sodassa ja muutenkin. Lisäksi noissa jäljissä on sellainen ominaisuus, että ne unohtaa helposti. En ole vähään aikaan edes muistanut, että sinulla on tuollaisia jälkiä ihossasi”, Nía sanoi ja kohotti kätensä hiljaa laittaen sen miehen leuan alle ja kohottaen tämän kasvot sitten itseään kohti.

Hitaasti Nían kasvot liikkuivat kohti miehen kasvoja ja ollessaan sentin päässä hän pysähtyi.
”Minun mielestäni sinä olet yksi parhaimman näköisistä henkilöistä joita olen koskaan nähnyt”, hän sanoi hiljaa ja painoi huulensa miehen huulille.

Nían ystävälliset sanat saivat Zephaniahin hymähtämään. Tosiaankin, eihän hän niin pahalta näyttänyt; kaikki raajat tallella ja kasvot kunnossa. Mutta silti...
Jos Nía tietäisi, mitä niiden takana on hän ei suhtautuisi noin kevyesti...
Haluamatta ajatella enempää kiharahiuksinen pakotti itsensä unohtamaan asian. Hän ei halunnut pilata mitään typerällä itseinholla.

Sänky narahti hiljaa, ha Zephaniah tunsi siron käden leuallaan. Antaen toisen nostaa kasvonsa ylös Zephaniah räpäytti silmiään. Hän pystyi tuntemaan naisesta säteilevän lämmön taas lähellään, ja tämän sanat saivat hänet hymyilemään ujosti.
Mies tunsi kevyen hengityksen huulillaan, ja kohta niille painatui hellä suudelma. Nían keho oli taas lähellä hänen omaansa, säteillen suloista lämpöä. Zephaniah kietoi kätensä kapeiden hartioiden ympäri, ja jatkoi suudelmaa varovasti. Hän oli hieman yllättynyt omasta käytöksestään, ja irrottautui kohta kosketuksesta. Hän kuitenkin jäi aivan naisen vierelle, ja kuuli sydämensä hakkaavan korvissa.

"Tuota... Tämä taitaa olla hieman kummallista käytöstä toisensa vasta tavanneilta ihmisiltä." Mies naurahti hämmentyneenä, ja sipaisi jälleen kerran kasvoille valahtaneen kiharan korvan taakse. Suurin osa hänestä halusi tuntea Nían lähekkään uudestaan, mutta tällä kertaa järkevä pikku ääni piti hänet kurissa. Mikään hetken mielijohteesta tapahtunut ei useimmiten ollut järkevää, vaikka kuinka oltaisiin yksinäisiä ja seuran puutteessa.

Näiden ajatusten kanssa Zephaniah etsi tunnustelemalla vierelleen tippuneen paitansa, ja nousi sitten ylös, tällä kertaa varovaisemmin. Hän seisoi hetken ajan paikoillaan, tunnustellen vointiaan. Huimauksen jätettyä tulematta hän alkoi oikoa paitaansa, etsien hihat ja pujottaen sen sitten päälleen. Hän liutti kätensä sen helmaan, ja tunnusteli missä kohtaa alin nappi ja napinläpi olivat. Siitä hän alkoi napittaa paitaa, tottuneen varmasti ja nopeasti.
"On varmaan parasta että lähden." Tarkoituksella aivan liian hiljaa puhuen Zephaniah sulki ylimmäisenkin napin, ja veti ohuet hanskansa käteen. Hänestä tuntui pahalta, mutta mikään muukaan vaihtoehto ei tullut mieleen.
Voisinhan tietysti jäädä ja odottaa, mitä tapahtuu... Mutta olisiko Nía noin kiltti silloin kun tajuaisi millainen hirviö olen?

Samaan aikaan ulkona riehuva myrsky keräsi lisää voimaa, rynnistäen järveltä suoraan kaupungin päälle. Sen laitamilla olevien talojen kattoja hajosi, ja ulkona liikkuminen muuttui vaaralliseksi rojun kiitäessä tuulen mukana tappavina ammuksina. Sade piiskasi maata sumentaen vähäisenkin näkyvyyden, ja ukkonen jyrähteli korviahuumaavasti.
Myrskyn keskus oli vielä matkan päässä majatalosta, jossa Zephaniah ja Nía olivat, mutta sokea saattoi kuulla etäisen jylinän. Hänen kulmasna kurtistuivat huolestuneesti, ja hapuiltuaan tiensä seinälle hän eteni sitä pitkin ikkunalle.

Painaessaan sormensa kylmää lasia vasten terävä henkäisy karkasi paksuilta huulilta. Sadepisarat löivät lasiin, saaden sen tärisemään.
"Tuo myrsky... Se on mennyt vaaralliseksi."

//joo, luonnonkatastrofi keskeyttää nätin tuokion... (ei, minulle ei tullut fluff-rajoitus täyteen, ei yhtään...)//

Lämmin aalto kulki Nían läpi hänen tuntiessaan miehen käden hartioidensa ympärillä. Hän aukaisi silmänsä toisen vetäytyessä hieman kauemmas.
”Olen pahoillani”, nainen sanoi miehen kommentin kuultuaan ja todellakin tarkoitti sitä. Hän ei tiennyt mikä häneen oli mennyt. Vaaleaverikkö katseli toisen pukeutumista ja hymyili hieman surullisesti. Toisen sanoessa, että aikoi lähteä nainen pomppasi ylös sängyltä sellaista vauhtia, että joutui etsimään tasapainoaan hetken aikaa ettei kaatuisi.
”Ei”, hän sanoi ehkä hieman liiankin kovaa, mutta tajusi sen vasta sitten, kun oli jo liian myöhäistä.
”Olen niin pahoillani. En halua, että lähdet. Älä mene vielä”, kyynel vierähti Nían poskelle, mutta hän ei jaksanut välittää. Heikko niiskaus karkasi hänen huuliltaan ja hän toivoi ettei mies kuullut sitä.

Kommentti myrskystä sai pään kääntymään ikkunaa kohti. Niin. Myrsky tuo mieleen muistoja. Liikaa muistoja nainen värähti ja käveli kauemmas ikkunasta ajatuksiinsa vaipuneena. Erilaiset kuvat vilisivät hänen silmiensä edessä.
”Niin”, hän sanoi ääni värähtäen kuin suuresta määrästä tukahdutettuja tunteita.
”Ethän lähde”, hän sanoi vielä jokseenkin anovalla äänellä ja katseli miestä.
”Minä niin toivoisin, että jäisit. En nimittäin oikein pidä myrskyistä”, hän jatkoi ja hiljainen ääni värisi rajummin.

//Sori, kun tuli vähän lyhyt\\

//Annettu anteeksi~ ^^//

Ajatuksiinsa vaipunut Zephaniah säpsähti, kun kuuli Nían äänen yhtäkkiä viereltään. Kova kielto sai hänet yllättymään, mutta itkuiseksi vaipuva ääni vaikutti vielä enemmän.
Kiharahiuksinen puraisi huultaan. Herttaisten tyttöjen itkettäminen ei kuulunut hänen lempitekemistensä listalle. Nyyhkäisy kuulosti kuitenkin tukahdutetulta, eikä hän reagoinut siihen. Hän vain seisoi paikallaan, hengittäen hiljaa.

Sokea kuunteli kauempaa kantautuvia myrskyn ääniä. Häntä huoletti, sillä noin vahva tuuli saattoi aiheuttaa onnettomuuksia.
"En lähde, jos kerta pyydät noin kauniisti. En edes haluaisi olla ulkona juuri nyt..." Voimakkaat kulmat kurtistuivat, kun Nían ääni oli vaihtanut jälleen paikkaansa. Pieni ihmetys kohosi mieleen hänen miettiessään, kuinka ei kuullut tämän kävelyä ollenkaan?

"Voitko kertoa, miksi et pidä niistä...?" Zephaniahin ääni oli lempeä, ja hän hymyili rauhoittavasti, vaikkei tiennyt näkikö Nía sen.
"Sinun ei kuitenkaan ole pakko."
Hän liutti kättään seinällä, kävellen varoen, kunnes osui kevyesti kulmikkaaseen huonekaluun. Hetken tunnustelun jälkeen se ilmeni penkiksi, jonka selkämyksellä hänen musta takkinsa roikkui. Zephaniah istuutui sille varovasti, ja rentoutui sitten.
"Mielestäni paras lääke sään aiheuttamaan epämukavuuteen on juttelu, vai mitä?"
Kevyt kutina poskella sai hänet huitaisemaan taas yhden kiharan kasvoiltaan.

"Myrskyt ovat aina inhottavia. Tiedätkös, jouduimme kerran hoitamaan ainakin kolmeakymmentä ihmistä samaan aikaan, kun joku aloitteleva maagi oli mennyt leikkimään säätiloilla." Kiharahiuksinen puhui rauhallisesti, ja ääneen ujuttautui tarinankertojan sävy. Hän tiesi, ettei osaisi lohduttaa Níaa. Yksinäisyyden jälkeen ihmisten kanssa olo sai käyttäytymään hassusti, ja naisen täytyi tuntea olonsa surkeaksi. Olihan pidempi torjunut hänet.
Niimpä Zephaniah alkoi puhua niitä näitä, toivoen saavansa Nían tuntemaan olonsa paremmaksi. Lisäksi hän joutuisi odottamaan myrskyn laantumista jossain, joten miksi ei täällä, tutustuen pelastajaansa?
"Itse en siitä tiedä, mutta mestari sanoi joidenkin olevan luonnonlahjakkuuksia säätilojen hallinnassa, ja että 'ne pellet sotkevat asiat tietämättömyyttään'. Hän kiroili kauheasti, ja säikäytti kaikki potilaat perin pohjin." Mies naurahti hiljaa, vaipuneena osittain muistoon. Hän pystyi näkemään sielunsa silmin sen auringonpaisteen pilvien jälkeen, ja hajonneet pikkumökit.

"Kukaan ei onneksi kuollut. Murtumia ja eriasteisia palovammoja oli kuitenkin melkein kaikilla; salama oli sytyttänyt tulipalon. Olin aivan loppuunpalanut sen jälkeen." Naurahdus helähti ilmassa hieman varmempana kuin aikaisempi. Ei siinä päänsäryssä vaikuttanut silloin olevan mitään hauskaa, mutta jälkeenpäin ajateltuna kaikki nauratti. Olivathan muistot onnellisia.
"Siellä oli myös tämä pikkulapsi, jolla oli lievä savumyrkytys. Hänen äitinsä kiitteli meitä vuolaasti, kun lapsi sattui olemaan siinä iässä missä vieraille ei puhuta. Mutta kun kolmea päivää myöhemmin olimme lähdössä, hän ilmestyi yhtäkkiä paikalle kiittämään. Hän oli varmaan maailman totisin viisivuotias sanoessaan sen."

Zephaniah vaikeni, ja hiljaisuus lingersi väkipakolla huoneessa, vaikka ulkona pauhaava tuuli ja talon sisällä liikkuvien ihmisten äänet sitä rikkoivatkin.
"Parantajana varmaan ymmärrät... Se on hienoa kun voi auttaa jotakuta toista. Ellet sitten tee sitä vain rahan takia." Mies hymähti, korostaen viimeisen lauseen olevan puolitosissaan sanottu. Hän ei halunnut loukata Níaa.
"Mutta mikä toi sinut tänne? Ei varmaan jonkun isäsi ikäisen pelastaminen kadulta." Pieni virne luikahti Zephaniahin huulille. Hän ei malttanut olla vitsailematta iällään, sillä tiesi hyvin ulkomuodon jumahtaneen 35-vuotiaaksi. Se tuntui maailman suurimmalta vitsiltä. Ajatella, että Fukaikan oli tuonut jotain hyvääkin!

Nía hätkähti hieman toisen kysymystä.
”Ah, miksi en pidä myrskyistä. No voinhan minä toki kertoakin”, hän piti pienen tauon kuin miettiäkseen mistä aloittaisi.
”Myrskyt tuovat mieleeni erään sodan, jossa olin mukana. Se tapahtui muutama vuosi sitten ollessani kahdeksantoista. Kotipaikassani syttyi sota kahden niin kutsutun heimon välillä. Ammattini vuoksi minut kutsuttiin myös mukaan. Tai oikeastaan määrättiin, koska sotilaalliset velvollisuuteni pakottavat minut osallistumaan sotiin. Olin siis menossa nukkumaan, kun kylämme lähetti toi sanaa, että naapuriheimo on hyökännyt kyläämme. Vaihdoin pikaisesti päivävaatteet päälleni ja säntäsin ulos. Näky oli kaamea. Muistan sen yhä kuin eilisen päivän. Joka puolella oli kuolleita ihmisiä ja eläimiä. Hevosemme juoksivat vauhkoina ympäriinsä ja yläpuolellamme raivosi myrsky. En nukkunut kunnolla lähes vuoteen sen sodan jälkeen. Se oli aivan karmeaa. Hirveä määrä ihmisiä kuoli. En unohda sitä koskaan”, tarinan päättyessä Nía tiesi, ettei ollut kertonut läheskään kaikkea. Hän ei ollut kertonut esimerkiksi mitään siitä kuinka hän itse oli tappanut kymmeniä ihmisiä ja oli monta kertaa lähes kuollut itsekin. Hieman lannistunut katse hiipi naisen kasvoille, mutta hän ei välittänyt. Mitään ei saanut helpolla. Tämän lauseen pyrkiessä hänen mieleensä hän kuin vaistomaisesti kosketti poskessaan olevaa arpea.

”Sinullakin on sitten kokemusta myrskyistä”, hän sanoi miehelle ja hymyili hieman vaikka tiesikin ettei toinen kyennyt näkemään sitä. Hänen mielestään oli periaatteessa harmi ettei mies nähnyt. Olisi ollut niin mukavaa jakaa yhdessä näkemänsä.
”Anteeksi, kun kysyn, mutta oliko sinulla näkökykysi vielä silloin? Tai siis puhut siihen tyyliin kuin olisit nähnyt kaiken”, Nía kysyi varovaisesti ja asteli miehen vierelle kyyristyen kyykkyyn tämän vierelle äänettömästi kuin olisi ollut varjo.
”Ei, en paranna ihmisiä vain rahasta. Teen sitä oikeastaan usein ilman palkkiota”, hän sanoi ajattelematta, että saattaisi pelästyttää miehen ollessaan äkkiä lähempänä kuin äsken.

”Tulin tänne, kun käskettiin. Sain sotilaskuntani päälliköltä käskyn siirtyä tänne vartioimaan ympäristöä, koska alueella on ilmennyt lieviä levottomuuksia. Ei sitäkään miestä kyllä jaksaisi. Vaikuttaa jotenkin halveksuvan kaikkia naissotilaita. Mokomakin Shiva Volkan Sibinpoika”, hänen äänensä värähti äkäisenä lausuessaan miehen nimen. Nían mieleen pälkähti kysymys siitä, miksi mies ei ollut jo ihmetellyt hänen nimeään. Lähes kaikki hänen kylänsä ulkopuoliset ihmettelivät nimen loppua Eneíntytär. Hän kuitenkin jätti asian siihen. Ei hän ryhtyisi nimeään selittämään jos toinen ei erityisesti kysyisi.

”Miksi sinä muuten makasit siellä aukiolla? Tai siis tuskin sinä huviksesi sinne olit mennyt makoilemaan. Oliko sinulla jokin erityinen syy pyörtymiseesi?” Kysymyksensä jälkeen Nía jäi tuijottamaan miestä kiinnostuneena.

Zephaniah kuunteli Nían tarinaa hiljaisena. Nuori ihminen sodassa... Ei ole kohtalo ollut helläkätinen hänen kohdallaan.

Harmaat silmät räpsähtivät yllättyneinä. Naurahdus karkasi ilmaan, ja hän pöyhäisi hiuksiaan omasta huolimattomuudestaan hämillään.
"Tietysti näin. Olin silloin 25-vuotias. Maailma pimeni minulta noin viisi vuotta sitten, pari kuukautta sinne tai tänne. Sitä ennen näköni oli erinomainen, jos sallit pienen kehuskelun." Mies hymähti hiljaa.HÄn ihmetteli joskus itsekin kuinka nopeasti oli sopeutunut; aivan kuin sokeus olisi määrätty hänelle aikaa ennen näön menetystä.
Näkö oli vienyt mukanaan paljon; hänen parannuskykynsä kun oli siitä riippuvainen. Ei sillä että hän olisi sitä voinut muutenkaan käyttää.
Ei ole mitään järkeä leikkiä katkeraa. Nía saattaa vaikka vaistota sen.

Omille ajatuksilleen hymähtämisen sijasta Zephaniah oli kokea sydänkohtauksen kuullessaan Nían äänen aivan viereltään hieman alaviistosta. Nytkähdys oli sokean arvion mukaan silminnähtävä.
"Kuinka sinä kävelet noin äänettömästi? Alan melkein pelätä kuuloni huonontuneen." Zephaniah hymyili leikkisästi ja samalla lempeästi, hieroen rintaansa kuin olisi oikeasti saanut sydänkohtauksen.
"Alan melkein epäillä kuuloani. Se ei ole hyvä asia, eihän minulla ole muuta näkemiseen."

Hän kuunteli Nían sotilaallisesta elämästä nyökäten hiljaa tämän lopetettua. Moista käskyttämistä saattoi olettaa.

Mutta Nían seuraava kysymys veti komeankauniit kasvot kerralla vakaviksi. Kiharahiuksinen puraisi alahuultaan, ja sulki silmänsä. Pimeys säilyi samana, kuin aina, mutta silti luomien alaspainaminen tuntui rauhoittavalta. Hetken hän kuunteli omia sydämenlyöntejään, havaiten vierellään olevan naisen omat hentona kuminana.
Sade piiskasi rakennusta ja tuuli ulvoi nurkissa. SIlti hiljaisuus oli käsinkosketeltavaa.
"Enhän minä huvikseni. Pyörtyminen ei ole mikään huvitus." Hitaasti lausutut sanat olivat vain ajan ostamiseen, eikä mies välittänyt vaikka toinen sen huomaisi.

Voisinko kertoa hänelle totuuden?
Kysymys poltti mieltä. Zephaniah vetäisi terävästi henkeä. Hän ei tahtonut valehdella Níalle. Toisaalta hän ei tiennyt voisiko luottaa naiseen, jonka oli vasta tavannut. Tietysti lyhyempi oli auttanut häntä, eikä ollut hätkähtänyt edes jäljistä...
Lisäksi Zephaniah tunsi tiettyä yhteenkuuluvuutta Nían kanssa. He olivat molemmat yksinäisiä, molemmilla oli näköjään omat kipupisteensä menneessä... Jokaikinen sana jonka hän oli vaihtanut naisen kanssa oli tuntunut tutulta. Kuin he oikeasti tuntisivatkin toisensa vuosien takaa.
Mutta tunsiko Nía mitään sellaista?

Kiharahiuksinen hengähti syvään, ja aukaisi silmänsä.
"Minulla vain... Siis saan joskus..." Epäonnistuneet aloitukset kuulostivat heiveröisiltä, ja hän yritti uudestaan.
"Joskus vain menetän energiaani... Yleensä tulen vain väsyneeksi. Ei se ole mitään ihmeellistä." Pää painui, kuin ääneen hiipinyt surumieli olisi ollut liian raskas kannateltavaksi.

Zephaniah rukoili hiljaa mielessään. Hän tiesi kuulostaneensa epäilyttävältä, kuin kärsisi kuolemantaudista eikä sitä myöntäisi.
Mutta rukoiliko hän Nían jättävän asian sikseen, vai kyselevän lisää, pakottaen hänet puhumaan?
Mies pelkäsi toisen tuomitsevan hänet, kutsuvan hirviöksi. Mutta toisaalta... Hän tahtoi kertoa jollekulle. Nía voisi ehkä tukea häntä... Auttaa selviämään hämärien muistojen täyttämien painajaisten yli. Tahtoihan Zephaniah olla ystävä naiselle, auttaa tätä vuorostaan. Tai enemmän. Kuka tiesi tulevasta?

Kyynel kihosi silmäkulmaan, mutta se säikähti ympäröivää maailmaa, ja jäi viipyilemään, kunnes kuivui pois, valumatta koskaan poskelle.
Miksen pysty voittamaan pelkoani?

”Ai, olen pahoillani. Toivottavasti et nyt kuole sydänkohtaukseen takiani. Äänetön kävely kuului koulutukseeni. Sotilailta edellytettiin huomaamatonta saapumista, joten heidän täytyi kävellä ääneti. En edes osaa enää kunnolla pitää ääntä kävellessäni”, Nía sanoi naurua äänessään.

Miehen yrittäessä vastailla hänen esittämäänsä kysymykseen nainen mietti mitä toinen oikein salasi. Hänen mielestään ei ollut aivan normaalia käyttäytyä tuolla lailla vain viattoman kysymyksen kuullessaan. Onkohan hän sairas? Vai kolkkasiko joku hänet tiellä? Ei, olisin huomannut jos häntä olisi lyöty jollain. Liittyyköhän tämä jotenkin hänen sokeuteensa?Nían mieli mietti vaistomaisesti vaihtoehtoja , joista pyörtyminen saattaisi johtua. Potiko mies jotain kroonista sairautta?
”Anteeksi, jos vaikutan liian uteliaalta, mutta vaikutat kiertelevän. Mikä sinua oikeasti vaivaa? En minä ainakaan tuomitse sinua, jos sitä pelkäät”, hänen tiedonhaluinen luonteensa ei voinut jättää asiaa siihen. Hänen täytyi saada tietää.

Suuri räsähdys rikkoi hiljaisuuden ja salama halkoi taivasta. Ulkoa kuului huudahdus ja Nía siirtyi tarkkailemaan ulos ikkunasta. Näky sai hänet perääntymään monta askelta, kompastumaan tuoliin ja kaatumaan lattialle kovan kolauksen säestämänä. Näky oli lähes sama kuin hänen kylänsä sodassa. Salama oli iskenyt talliin ja ulospäässeet hevoset juoksivat vauhkoina pihalla. Loukkuun jääneet eläinparat huusivat tuskissaan kunnes äänet yksi kerrallaan vaimenivat. Kuolevien hevosten äänet kaikuivat tiluksilla ja Nía tärisi lattialla aivan kauhuissaan. Tallin tulen valossa hän oli nähnyt liiankin tutun hahmon pihalla. Ja kauempana oli selvästi enemmänkin tuttuja ihmisiä. Tähän oli sitten päädytty.
”Ei, ei, ei, ei”, nainen sopersi hiljaa lattialla ja kyynelet valuivat hänen kasvoilleen. Hän ei tiennyt oliko näky ollut vain hänen mielikuvituksensa tuotetta, mutta se oli näyttänyt ainakin hieman liiankin aidolta.
”Pitää auttaa”, katkonaiset lauseet karkailivat hänen suustaan ja hän jatkoi tärisemistä.

Huoneen ovella kuului napakka koputus.
”Kapteeni Luseina! Avatkaa!” Sotilaallinen miehenääni huusi oven takaa.

//Täydennän tässä hieman Nían hahmokuvausta, koska sain hienoja ideoita tuohon hänen sotilasuraansa.\\

Nían uteliaasti esitetyn kysymyksen kuullessaan Zephaniahista tuntui aivan kuin jokin olisi napsahtanut poikki hänen sisällään. Ei pahassa mielessä; hän vetäisi syvään ja rauhalliseti henkeä, tuntien olonsa helpottuneeksi. Samalla uusi jännite nousi pintaan.
"En tiedä kuinka selittäisin..."

Hän nosti kätensä syliinsä, ja mietti hetken ajan hiljaisena, hypistellen hihansuun kangasta. Ajatella, en tiedä vaikka siinä olisi tahra. Hassu ajatus nousi mieleen, kekeyttäen puheensuunnittelun. Mies kuitenkin kokosi ajatuksensa nopeasti. Mikä olisi kaikkein nopein tapa sanoa se...?

Suupieliin ilmestyi väikkymään ironisen huvittunut hymy, ja vanhempi veti sormensa paksujen kiharoidensa läpi.
"Lyhyesti sanottuna muutuin hirviöksi."

Valtava, sähköinen pamaus kajahti aivan läheltä, aivan kuin taivas olisi revennyt. Ulos puhkesi heti huutojen myrsky, ja Zephaniah kuuli hevosten hirnunnan, joka kohosi kimeiksi kiljaisuiksi, ja sateen keskeltä kantautui epäilyttäviä hulmahduksia.
Paljon lähempää kuului kolahdus, ja Nían katkonaiseksi mennyt hengitys. Zephaniah nousi ylös, ja asteli normaalin varovaisuutensa unohtaen suoraan ääntä kohti, laskeutuen lattialle polvilleen.
"Nía? Mitä tapahtui? Oliko se salama?"
Naisen alkaessa vaikertaa Zephaniah ojensi kätensä, koskettaen vahingossa tämän poskea. Hän pystyi tuntemaan kyyenlvanat, ja huolestuneena etsi Nían käden tarttuen siihen varmana.
"Nía? Mikä sinun on?"
Naisen seuraavan lauseen kuullessaan Zephaniah puristi tämän kättä, nousten sitten ylös. Hän muisteli mistä oli kuullut sauvansa helähdyksen aikaisemmin, ja löysi kuin löysikin sen lopulta huoneen nurkasta nojaamasta seinään. Siinä silmänräpäyksessä kun metallirenkaiden helinä pääsi ilmaan hän alkoi hahmottaa huonetta paremmin. Korvat kun olivat herkistyneet juuri tuon helinän kaikujen vastaanottamiseen.

"Mennään sitten auttamaan. Ei mitään hätää. Kaikki on kunnossa, kunhan vain ryhdistäydyt."
Pitkä mies oli palannut Nían viereen puettuaan takkinsa ylleen, ja lasketti kätensä tämän olkapäälle, yrittäen parhaansa mukaan rohkaista naista.
Onnettomuus myrskyssä... Nostatti kai pahoja muistoja mieleen.
Napakka koputus yllätti Zephaniahin täysin. Hän oli unohtanut kuunnella lähistön ääniä.
Mutta Níaa kutsuva puheääni veti hänet aivan kalpeaksi. Se kuulosti käskyttämiseen tehdyltä, kovalta ja ärsyyntyneeltä, vaikkei sen omistava ihminen ärsyyntynyt olisikaan. Ennen kaikkea se kuulosti tutulta.

Sekava muistikuva räjähti kiharahiuksien mieleen; pistelevä kipu kaikkialla voimantunteen seuralaisena, kalpeat ja veriset kasvot hänen allaan, kujalla kaikuva raskas hengitys ja punaisen hohteen läpi nähty mies, joka huusi hänen peräänsä, mutta jäi jonnekin taakse.

Jokin raskas jysähti Zephaniahin vatsanpohjaan. Hän kohottautui pystyyn, sauva nojaten olkapäähän. Tajuamattaan hartialihaksiaan jännittäen hän odotti koputtajan tulevan sisään.
Näytinkö silloin tarpeeksi itseltäni, että hän voi tunnistaa minut?

Miesäänen kuullessaan Nía loikkasi kuin ammuttuna pystyyn ja kiirehti pyyhkimään kasvonsa.
”Sisään”, hänen äänensä oli muuttunut kertaheitolla. Ennen niin pehmeä ja lämmin ääni oli nyt kova, kylmä ja tunteeton. Ääni oli täynnä sotilaallisuutta ja arvoa, käskyä. Käskyn jälkeen sisään astui pitkä mies, jolla oli lyhyet tummat hiukset ja terävä suu, joka korosti miehen tuimaa ilmettä.
”Herra majuri, kapteeni Luseina valmiina palvelukseen”, kajahti Nían sotilaalliseksi muuttunut ääni huoneessa ja nainen vetäisi kätensä otsalleen.
”Kapteeni Luseina, kuka on seuralaisenne?” kajahti vuorostaan miehen ääni ja hän vilkaisi toisen miehen suuntaan.
”Herra majuri, hän on Zephaniah”, naisen ääni kaikui huoneessa.
”Iltaa Zephaniah. Olen majuri Rasui Sybil Ametsinpoika. Mikä on arvonne?” kaikui miehen sotilaallinen ääni hänen esittäytyessään toiselle miehelle.
”Herra majuri, hän ei ole sotilas”, Nía kajautti ja Rasui käännähti häneen päin.
”Kapteeni Luseina, miksi olette hänen seurassaan?” majurin ääni kaikui hieman kovempana huoneessa.
”Herra majuri, pelastin hänet myrskyltä.”
”Kapteeni Luseina, te taistelette. Herra Zephaniah, te taistelette myös.”
”Herra majuri, tulemme pian.”
”Kapteeni Luseina, vaihtakaa univormu päällenne ja saapukaa. Aikaisempi pataljoona odottaa kapteenia.”
Majuri poistui huoneesta ja jätti Nían kahden toisen miehen kanssa.

Nainen rentoutui nopeasti ja katsoi miestä.
”Minun täytyy mennä. Osaatko taistella?” hänen äänensä oli jälleen pehmeä ja lämmin. Hiljaa kävellen hän siirtyi huoneen laidassa olevalle matka-arkulle ja kaivoi sieltä univormunsa vaihtaen sen päälleen nopeasti. Pian hän tarkisti kaikkien arvomerkkien esteettömän näkymisen ja käveli sitten miehen vierelle.
”Saatan vaikuttaa erilaiselta armeijan palveluksessa, mutta älä silti ihmettele liikaa. Oletko valmis?” Rinnassa roikkuva kunniamerkki kilahti naisen liikahtaessa ja hän katsahti sitä nopeasti.

//Kyseisen kylän univormuun ei kuulu hattua, joten sotilaat vetävät kätensä "lippaan" vaikka lippaa ei olekaan, ajattelin vain kertoa\\