Hänen silmänsä seurasivat sormien liikettä ja mielensä ymmärsi maahan piirretyt sanat vaistomaisesti. Niin. Nienor oli menettänyt henkensä. Ja käskenyt Dagnirin jatkaa elämistä. Pysyä hengissä ainakin siihen asti että kykeni taas ajattelmaan selvästi. Se vain oli vienyt kauan, ja sittenkin hämmästyttänyt miestä itseään. Oliko hän koskaan naisen kuoleman jälkeen ajatellut selvästi? Siitä hän ei ollut varma. Mutta sen hän tiesi, että kun verinen tuska oli viimein lientynyt jonkin verran ja hän oli kyennyt erottamaan valon pimeästä, silloin hän oli päättänyt, ettei jatkaisi elämäänsä. Ainakaan vapaaehtoisesti.

Siitä Nienor ei taatusti pitäisi. Oliko naisen henki seurannut häntä ja nytkin läsnä, estämässä häntä kuolemasta vielä? Oliko Nienor Mianolla ollut jokin suunnitelma hänen varalleen? Oliko jotain mitä hänen piti tehdä tai saavuttaa ennen kuin saattoi kuolla? Niin usein kuin mies tätä ajattelikin, ikinä hän ei saanut vastausta.

...tasoissa... hän luki sanan uudestaan ja uudestaan. Niin ei voinut olla. Heitä kahta ei koskaan olisi voinut vertailla oikeastaan millään saralla. Kaikessa he olivat niin erilaisia. Heidän ei olisi pitänyt edes koskaan tavata. Mikä sattumien summa kaikki olikaan ollut.

"Jos elämä on minun vastuullani, se seisoo huteralla pohjalla", hän totesi olkiaan kohauttaen. Hän ei ollut koskaan kyennyt kannattelemaan sen kummemmin omaansa kuin muidenkaan henkeä. Saattoi vain toivoa että tyttö oli väärässä, sillä sellainen olisi liian julmaa. Jopa tältä julmalta maailmalta.

"Mahdan minä hämmentää sinua aika lailla", hän hymähti katsoen tyttöä hiustensa lomasta.

Mies oli tarjonnut Lucylle pienen mahdollisuuden lukea kasvojaan ja tottavieköön tyttö teki parhaansa käyttääkseen tilaisuutensa niin hyvin kuin kykeni. Se ei ollut paljoa, sillä sanattomaksi olennoksi nuorikon olisi pitänyt olla parempi tulkitsemaan muiden elekieltä, mutta ilmeisesti ilmeet eivät sisältyneet tähän.
Surua...? Niin, kyllä sitäkin, mutta se ei Lucyn mielestä ollut aivan päällimmäisenä. Syyllisyyttä, ehkä hämmennystäkin, hieman. Mutta sen saattoi päätellä miehen puheistakin, ei siihen kasvojentulkintaa tarvittu. Dagnir ei uskonut kohtaloon, mutta Lucystä oli mukava kuvitella, ettei kaikki hänen jäljessään tapahtunut ollut pelkästään hänen vikansa.
Hänestä oli myös kummallista, ettei joku oikeasti halunnut elää. Se oli jotain, mikä ei kertakaikkiaan mahtunut tytön pieneen päähän.
Eikös kaikki lopunperin seiso aika huteralla pohjalla?
Lucyn taitavat sormet vetivät viivoja maahan ja tyttö huokaisi hiljaa.
"Jos maailmassa on jotain varmaa, se on epävarmuus."
Hän siteerasi jotain suurta ajattelijaa, jota oli kuullut vanhan isäntänsä joskus siteeraavan. Silloin hän ei ollut ymmärtänyt lauseen merkitystä, mutta nyt se tuntui varsin selvältä.
Lucy saattoi vain nyökätä ujosti vahvistuksena Dagnirin sanoille, sillä kyllä, hän oli syvästi hämmentynyt, ja jos se ei näykynt ulospäin, täytyi katsojan olla joko sokea, tai sitten tyttö vain oli ilmeettömämpi kuin tiesikään - mitä hän ei tosiaan ollut.
Hämmentäisit varmaan ketä tahansa.
Hän vastasi hitaasti, epävarmana sanojensa todenperäisyydestä. Mitäs vampyyrityttö 'kenestä tahansa' tiesi yhtään mitään? Viileä tuulahdus hulmautti valkean mekon nauhat tytön syliin ja tämä tarttui niihin pienillä sormillaan.
Lucy ei tiennyt mitä sanoa.

Hän ei vastannut mihinkään sanoihin pitkään aikaan. Ja sitten kun hän puhui tunnelma muuttui kerta rysäyksellä. Hän tajusi olevansa yllättäen pohjattoman huvittunut. helpotusta ei puhuminen hänelle suonut, mutta jos ei muuta niin ainakin hän sai taas kokea kuinka naurettava maailma olikaan.
"Sinulla on kovin vähän kokemusta yhtään mistään. En tiedä montako vuotta olet elänyt mutta varmasti pidempään kuin minä. Minä olen vasta 22-vuotias. Hyvä että edes aikuinen. Minusta sinun pitäisi...ikään kuin lähteä maailmalle. Seikkailemaan. Elämään. Ei kai vampyyrien osa voi niin paha olla etteivätkö tekin voisi vallan hyvin saada nimeä muussakin kuin verenhimoisuudessa. Jos et onnistu keräämään itsellesi kokemuksia, omia kokemuksia, joita joku toinen ei ole opettanut, on sinun vaikea nähdä mihin olet menossa ja mikä on sinun tiesi."

Vaikka hän sanoi näin tietäen, että saattaisi joutua opastamaan tyttöä ainakin uuden tien alkuun jos tämä suinkin vaihtoehtoa hyväksyikään, hän oli jollain tavoin ennakkoluuloton. Hän ei ehkä uskonut omaan elämäänsä, mutta ainakin Dagnir uskoi muiden elämiin. Hän uskoi, että tervaisinkin höyhenpuku voi puhdistua jos lintu vain sitkeästi pyristelee ja toimii oikein. Eikä anna periksi.

Hän oli tosiaan oikea sekasikiö, mitä tuli hänen mieleensä. Oliko sielun mukana revennyt paloiksi mielikin?

Lucy aisti helposti muutoksen vallitsevassa tunnelmassa ja liikahti melkein vaivaantuneena. Oliko hän sanonut jotain väärin, tai silkkaa ymmärtämättömyyttään mennyt lausumaan jotain typeryyksiä? Hän arveli sen hyvin mahdolliseksi, olihan hänen viimeisestä keskustelustaan kulunut... no tuota, eipä hän ollut juuri keskustellut vanhassa kodissaan, eivätkä metsän eläimet yleensä olleet turhan puheliaita.
Vaikka tytöstä tuntui, että Dagnirin sanat olisi hänen entisessä kodissaan moitittu suoralta kädeltä röyhkeiksi, Lucy näki totuuden niissä kivuliaan selvästi. Hän puri huultaan ja kietoi sormensa löyhästi mekkonsa nauhoihin.
Minä --- hän aloitti pienen tauon jälkeen, mutta pysähtyi samantien miettimään uudestaan. --- olin lemmikki. Yli puoli vuosisataa.
Jälleen tytön keveät sormet pysähtyivät hetkeksi. Puoli vuosisataa. Viisikymmentä vuotta. Kyllä, niin kauan hänen tuntemansa maailma oli ollut 37 huonetta ja puolentoista hehtaarin pihamaa. Tämä muutos, jota hän nyt eli lävitse, oli karu, eikä edes parempaan päin, Lucyn kirjoissa ainakaan.
Kuusi tai seitsemän täysikuuta sitten kadotin perheeni. Minun oli pakko lähteä maailmalle.
Tyttö pyyhkäisi hiuksia kasvoiltaan ja vaurioituneen vasemman silmänsä päältä. Se kutisi edelleen kiusallisesti, oli luultavasti tulehtunut.
Mutta minä en puhu, eikä kukaan pysähdy kuuntelemaan. Minun on myös aterioitava, se on kai ihmisistä kiusallista. He pelkäävät, vaikka tappavat itsekin ruuakseen. Ja huvikseen.
Lopettaessaan Lucy näytti jopa hieman tuohtuneelta. Hän ei mielessään juuri erotellut ihmisiä muista eläimistä, joten katsoi helposti kokeneensa vääryyttä saamassaan kohtelussa. Jos hän tappoi yhden tai kaksi silloin tällöin ruuakseen - sillä oli hänen veren lisäksi muutakin syötävä, esimerkiksi lihaa - nousi valtava haloo, eikä tyttöparka ymmärtänyt miksi hänen toimintansa katsottiin vääräksi, kun ihmiset jopa metsästivät harrastuksena. Hän pudisti päätään karkottaakseen ärtymyksensä ja katsahti ylöspäin, ehkä lähinnä vaikutelman vuoksi.
Loppujenlopuksikin villieläimet olivat kohdelleet nuorta vampyyriä paljon paremmin, siksi tämä asui mieluummin niiden kanssa metsässä, paitsi kun kipeästi tarvitsi ihmisverta ja tuli sen vuoksi kaupunkiin.

Hän luki sanat ja melkein kuuli äänen kertomassa tarinaa. Hän olisi mieluiten kuullut äänensävyt ja nähnyt ilmeet samalla, mutta ei hänkään ihmeisiin pystynyt. Kun tyttö ei puhu, sävyt eivät kuulu, ja kun tämä kirjoittaa sanansa maahan, ei voi samalla katsoa ilmeitä.

Lyhyesti sanottuna Lucrecia oli siis ollut puolisen vuotta vapaalla jalalla oltuaan ensin puoli vuosisataa vahdittuna ja eläimeksi koulittuna. Voisi käyttää termiä villiintyminen. Mutta se ei kuulostanut hyvältä sittenkään.
"Ihmiset on samanarvoisia kuin eläimet, jos sitä mietit. Mutta poikkeuksellista meissä omatunto. Sen puuttuminen on harvinaisempaa kuin eläin jolla on sellainen. Eli äärimmäisen harvinaista. Jotkut sanovat että ihmiset luotiin että olisi joku joka itkisi menetetyn vuoksi. Mutta ihmisen perusominaisuuksiin kuuluu itsekkyys. Oikeastaan kaikki voidaan selittää itsekkyydellä. Itsekkyydestä ihminen rakastaa toisia ihmisiä ja itsekkyydestä hän kohottaa itsensä eläinten yläpuolelle. Vaikka tappaisi jonkun kerjäläisen kadulta, jolla ei edes ole perhettä, joku pitäisi sitä vääränä tekona koska on tottunut näkemään kyseisen kerjäläisen työssään kotikadullaan ja kun häntä ei enää näy muistaa oman kuolevaisuutensa ja voimiensa vähyyden."

Hän kohotti katseensa kaukana myllertäviin myrskypilviin. Muisti sen villin vapauden jonka sen silmässä leikkiminen oli herättänyt. Ja hän hymyili vinoa hymyään noilla huulilla, jotka eivät osanneet muunlaista hymyä.
"Maailma ei ole mustavalkoinen. Ei ole olemassa vain hyvää ja pahaa. Niiden välissä on monenlaista, tasapaino keinahtelee jossain noilla tienoilla. Kunkin yksilön on vain itse löydettävä oma tiensä."

Lucyn kuunnellessa hänen sormensa elivät omaa elämäänsä, kuvioiden kosteaan maanpintaan sinänsä merkityksettömiä kaaria ja kiemuroita, pehmeitä ja pyöreitä muotoja, muttei ensimmäistäkään kulmaa.
Mies puhui kovin kauniisti ihmisistä, mutta Lucy ei ollut ihminen, ja mitä enemmän hän kuunteli, sitä enemmän hänestä tuntui, ettei koskaan voisikaan olla.
Omatunto. hän kirjoitti hitaasti ja puolittain tuhahti, puolittain huokaisi, yhtä aikaa sekä turhautuneena, että lähes surumielisenä.
Minun kanssani sillä ei ole mitään tekemistä. En minäkään osaa itkeä menetettyä.
Vaikkei viileää sävyä saattanutkaan kuulla, oli se kuitenkin läsnä, eikä sopinut tytön pehmeän valkeaan, lähestulkoon lapsekkaaseen olemukseen lainkaan.
Nuorikko korskahti hiljaa, ja kurkunpään takaa kohosi ääni, joka olisi voinut olla hiljainen naurahdus, tai sitten ei.
Hän katseli seuralaistaan miltei arvostelevasti tuon puhuessa itsekkyydestä.
Ei se vain ihmisiä koske. Kaiken elävän on oltava tavallaan itsekästä, säilyäkseen hengissä.
Lucy siristi silmäänsä hieman seuratessaan Dagnirin kasvoja mahdollisten sanattomien mielenilmausten varalta. Kaiken aikaa mies todella näytti tietävän mistä puhui ja sai näin tytön jälleen hieman varovaisemmaksi paitsi sanojensa, myös elekielensä kanssa.
Hän seurasi toisen katsetta kohti kaukaisia pilviä, eivätkä ne herättäneet hänessä ensimmäistäkään ajatusta, tai selkeää tunnetta.
Nuori Lucrecia nuolaisi hitaasti huuliaan ja kohotti jälleen arvostelevaa kulmakarvaa ikäänkuin harkitun rauhallisesti.
Onko hyvää ja pahaa olemassakaan?
Hän napautti takaisin, varpaillaan, puheen suunnan varovaiseksi saamana. Kysymys oli tarkoitettu ohittamattomaksi, sillä Lucy ei halunnut keskustella hyvästä ja pahasta, sellaiset asiat olivat liian korkealla hänen mitättömän päänsä yläpuolella, niihin ei hänellä ollut mitään asiaa.

Hän kohotti kulmiaan ja huokasi päätään puistellen tytön kieltäessä ihmisyytensä. Oliko se jonkinlainen tauti? Hän tiesi kyllä sen tunteen, tunsi sen itsessäänkin - hänessähän oli tietyssä määrin lohikäärmettä - mutta aina se tuntui yhtä turhauttavalta kohdata. Silloin joskus kun hän halusi saada jonkun tällaisen ymmärtämään inhimillisyytensä, se aina vei aikaa. Sanoinkuvaamattoman paljon aikaa. Eikä sittenkään tuloksia välttämättä syntynyt ollenkaan. Se oli omapäisyyttä, kovapäisyyttä. Sulkeutuneisuutta.

"Hyvä on. Sinä itse päätät mikä olet. Minä en aio puuttua siihen", hän totesi olkiaan kohauttaen. Miksi hänen edes pitäisi yrittää? Varmasti oli enemmän perusteita inhimillisyyttä vastaan kuin sen puolesta. Tunteista oli haittaa. Ihmisyydestä oli turhauttavan paljon haittaa ja kovin vähän hyvää. Ainakin jos laski asia kerrallaan viitaten kintaalla niiden painoarvolle.

"Hyvää ja pahaa? Kuka tietää", hän huokasi ja virnisti itselleen. Hän oli tavannut pieyden ja valon jumalan ja jumalattaren, mutta edelleenkän hän ei oikein uskonut kumpaankaan voimaan. Tai no. Aina välillä hän uskoi. Se vain, oliko pimeyttä ja valoa ollut jo ennen ihmisiä pyrkimyksineen?

Tummahiuksinen vetäytyi hetkeksi sisäänsä ja avatessaan tummat silmänsä ne olivatkin vaihtaneet väriä kultaiseen.
"Kaikesta surkasta ja inhottavasta huolimatta minä kuitenkin uskon, että ihmisyyden myöntäminen on osoitus voimasta. Aivan niin kuin omien heikkouksienkin myöntäminen", kultasilmän sanomana sanat vaikuttivat huolestuttavan vakavastiotettavilta. Mies pyöäräytti kevyesti harteitaan ja säpsähti äkkinäisesti. Hän ponnisti jaloilleen ja otti muutaman askeleen etelää kohti, siristellen silmiään kauas horisonttiin. Oliko tuo...?

Käsi kohosi hipaisemaan korvakorua, jonka kautta oli äkkiä tuntenut jotain pitkästä, pitkästä aikaa.

Lucy kurtisti kulmiaan kuin olisi lukenut miehen ajatuksia, vaikka eihän hän tietenkään sellaiseen kyennyt. Jotenkin tyttö vain arvasi, minkä suuntaisia ajatuksia toinen hautoi mielessään.
En minä ihmisyyttä vikana pidä.
Hän huomautti varsin napakoin viivoin, naputtaen maata sormellaan kuin painottaakseen sanojaan, vaikka vaikutus katosikin jonnekkin hänen puhumattomuutensa pumpuliin.
En vain osaa pitää itseäni ihmisenä, sen enenpää kuin kissakaan, tai lintu tai kala.
Jostain syystä Lucy yllättyi itsekin sanoistaan, sillä hän ei ollut tiennyt ajattelevansa niin, ennenkuin tuli pakotetuksi antamaan jonkinlaisen, sanallisen muodon sille, mitä ehkä aina oli tuntenut. Lopulta hän kohautti olkiaan, kuin todeten, että keskustelu oli turhanpäiväinen, eikä johtanut mihinkään.
Nopea kulman kohotus kieli, ettei tyttö niinikään ollut valmis aivan hyväksymään todeksi miehen vastausta hyvästä ja pahasta, mutta koska kysymys oikeastaan olikin tarkoitettu retoriseksi, ei Lucy jaksanut työntää nenäänsä siihen kiinni. Osittain varmasti siksikin, että pelkäsi saavansa jälleen sylintäydeltä jotain, mitä kertakaikkiaan ei kykenisi käsittämään.
Sitten hän tuhahti ja näytti niin epäuskoiselta, kuin hämmentynyt nuori tyttönen saattoi. Ensimmäistä kertaa hän ei nähnyt Dagnirin sanoissa järjen hiventäkään. Inhimillisyydestä ei tytöllä ollut mitään sanottavaa, mutta heikkoudet olivat heikkouksia ja saattoivat merkitä kuolemaa kenelle tahansa hänen laillaan elävälle.
Lucrecia halusi kovasti väittää vastaan, mutta vieras kullan kiilto miehen silmissä oli säikäyttänyt hänet pahasti ja kun hän viimein alkoi siitä hieman toipua, oli miehen huomio siirtynyt jo aivan toisaalle.
Niinpä nuorikkokin nousi seisomaan, hitaasti ja varovasti, ja seurasi Dagnirin tutkimatonta katsetta omallaan, vaikkei edes vampyyrin vaistollaan löytänyt ympäristöstä mitään hälyttävää, tai edes poikkeavaa.

"Aika on siis jo loppu...he ovat löytäneet toisensa ennen minua..." hän mutisi eräällä ikivanhalla kielellä, jota ainoa olento jota hän oli koskaan alusta loppuun rakastanut äitinään oli käyttänyt. Kielellä oli nimikin, mutta sitä hän ei tavannut käyttää edes ajatuksissaan. vaarallista. Niin paljon valon ja varjon taistelua piilotti se sisäänsä.

Hän kääntyi katsomaan vampyyrityttöä. Silmät sulkeutuivat sinetöiden päätöksen.
"En usko, etät pääsemme aiheessa puusta pitkään. Olemme erilaisia ja kokemuksemme ovat olleet erilaisia. On surullista, kuinka minä ihminen yritän tolkuttaa itselleni etteivät silmäni valehtele.
Mutta tuolla o nyt alkanut jokin johon minun on pakko puuttua. Menneisyyden haamut ovat saaneet minut kiinni. Jos uskoo kohtaloon voisi sanoa että se on kohtalo. Minun on mentävä sinne ja meidän on ratkaistava tämä kiista. Kiista, joka käytännössä on niin kovin pieni, mutta jolla on jo liian monta viatonta uhria.
Voin viedä sinut jonnekin, jos haluat. Mutta tuonne paikan päälle en salli itseni sinua vievän. En halua puuttua selvitymiseesi, vaikka tiedän jo puuttuneeni. Kerro minulle, minne haluat? Ja jos et halua, en vie sinua minnekään. Nukun tässä yön yli ja suuntaan paikan päälle."

Hänessä oli jotain suuresti vialla. Päähänpinttymät, tottumukset vaikeuttivat ihmisten kanssa toimeentuloa. Kuitenkaan hän ei muutamaa vuotta pidempään kyennyt pysyttelemään sivussa sivistyksestä.

Kenties Lucrecia oli niin erilainen ettei auttanut mitään hänen tarpeelleen olla ihmisten lähellä? Ehkä hänen päänsä myönsi ettei tyttö ollut ihminen? Luultavasti vika kuitenkin oli hänessä eikä tuossa olennossa.

Lucy tutkaili Dagniria kovin epätyypillisen neutraali ilme kasvoillaan, kohottaen kulmiaan vain aavistuksen miehen lausuessa sanoja kielellä, jota edes nuorikko, niin mahtavan kielipään kuin omasikin, ei ymmärtänyt. Joitakin rakenteita hän ehti tunnistaa, ehkä tutunkuuloisen sanan, muttei mitään, mistä olisi saanut otetta.
Niin keskittynyt tähän vampyyrityttö oli, että joutui hämmentyneenä räpyttämään silmiään ja miltei ravistamaan päätään, että ymmärsi edes yleiskieltä, jota mies oli palannut puhumaan.
Lucy kallisti päätään kuin nyökkäykseen, muttei kuitenkaan aivan nyökännyt noustessaan seisomaan ja yrittäessään edelleen nähdä tai aistia sen, mitä Dagnir oli aistinut, mutta täysin turhaan.
Hetken hiljaisuuden jälkeen hän tuhahti hiljaa ja pudisti päätään, kuin päättäen, että oli turhaa sanoa enenpää. Heidän tiensä auttamatta erkanisivat tässä, eiä Lucykaan osannut olla niin pahoillaan, kuin oli luullut. Jotenkin tämä Dagnir paitsi kummastutti, myös hieman pelotti häntä.
Tyttö pudisti päätään, kieltäytyen miehen tarjouksesta viedä hänet jonnekin. Ei, hänen olisi matkustettava vielä kun oli yö, päivänvalo sopi hänelle vielä huonommin kuin muille vampyyreille.
Mietteliäänoloisesti muutaman askelen eteenpäin vaelleltuaan Lucy pysähtyi ja pyörähti ympäri kuin olisi juuri muistanut jotain. Hän etsi katseellaan miehen silmiä hetken, hymyili sitten lämpimästi ja niiasi syvää, kiitokseksi kaikesta, hyvästiksi.
Valkeat helmat hulmahtaen hän sitten katosi harvojen puiden sekaan, tietämättä mihin oli menossa, seuraten nenäänsä.

[Tämä oli kai tässä. Kiitos kärsivällisestä peliseurasta.]

[kyllä, kiitoksia tosiaan, oli ihan mukava peli. ^^]