Kuinka monta laulua olikaan kirjoitettu usvaisista joenrantakaupungeista, aamun ensisäteistä, nuorista rakastavaisista, kultareunaisista pilvistä? Ja silti, seistessään siinä pienen sivukadun kulmassa paljasjalkasiltaan Lucy ei muistanut ensimmäistäkään säettä.
Kevyt tihkusade teki hänen mekkonsa epämukavan raskaaksi ja liimasi osia valkeista hiuksista kiinni kasvoihin. Erityisen hanakasti ne tarttuivat tahmeaan kudosnesteeseen, jota aika ajoin tihkui tulehtuneesta haavasta - kaksi kuukauttako siitä jo oli, eikä hänen silmänsä vieläkään ollut suostunut parantumaan. Vaikka sade oli vielä pelkää vihmontaa, matalalla roikkuvat pilvet peittivät auringon miltei kokonaan näkyvistä ja joesta nousi sumua kivetyille kaduille. Kaikenkaikkiaan tämä sää sopi Lucylle kuin nappi otsaan.
Hän kyyristyi matalaksi usvahaituvien sekaan ja kurkisti varovasti kulman takaa vasemmalle, sitten oikealle - nyt hän joutui pistämään esiin koko päänsä, että näki risteävän kadun oman nenänsä takaa. Hän oli oleillut tässä kaupungissa nyt kaksi päivää ja ensimmäistä kertaa hän uskaltautui metsästämään - muutakin kuin äkäisiä puistopuluja.
Varhainen aamupäivä oli parasta metsästysaikaa. Tai no, heti myöhäisillan jälkeen, mutta Lucy ei halunnut kapakasta karkoitettuja kaatokännisiä - alkoholipitoinen veri sai hänet itsensäkin hoipertelemaan, joskus jopa sammumaan.
Lucy hieraisi käsivarsiaan ja häntä puistatti. Jokainen pieni karva aina niskavilloja myöten oli pörhistynyt pystyyn, mutta vaisto kertoi hänelle, ettei se johtunut pelkästään koleasta säästä. Joku - tai jotkut - lähestyivät. Lucy painautui tiiviisti kosteaa kiviseinää vasten ja jännitti lihaksensa. Hengitys tihentyi hiljaisiksi, nopeiksi puuskahduksiksi, pupilit - pupilli - supistui pieneksi mustaksi pisteeksi.
Metsästys oli alkanut.

Hän oli harvinaisen hyvällä tuulella. Ei niin, että se olisi näkynyt hänen kasvoiltaan, mutta se oli kuitenkin totuus jonka hän itselleen myönsi. Viimein hän oli alkanut tottua tähän maailmaan. Se oli niin monimuotoinen, että oli hämmästyttänyt hänet jo useampaan kertaan. Kuitenkaan kaikkea synkkyyttä se ei ollut hänestä parantanut. Eikä takuulla parantaisikaan, jos se hänestä riippui. Nienorin rakkaat, kalpeat kasvot, kirkkaat siniset silmät ja ohuet huulet...hänen rakkaat kasvonsa. Naisen hahmo kummitteli hänen mielessään joka toinen hetki.

Dagnir oli nimi, jolla hän oli päättänyt antaa itsensä tulla tunnetuksi täälläkin. Hän oli palannut tummanpunaisiin ja -vihreisiin vaatteisiin hetkellisestä mustasta kaudestaan ja oli erittäin tyytyväinen valintaansa. Näin häntä ei kuviteltu pimeiden voimien kätyriksi, vaikka kasvot synkkyyttä ja masennuksen rippeitä kielivätkin.

Hän yllättyi aistiessaan jonkinlaisen epäkuolleen läsnäolon. Hän oli vain leikkinyt ajatuksella, testannut kaupunkia sellaisten varalta huvin vuoksi. Paksut kulmakarvat tekivät hänet pelottavan näköiseksi kulmien painuessa ryppyyn. Mitä se mahtoi tehdä täällä? Ja mikä se oikeastaan oli? Hän ei ollut vanhan rakkaansa veroinen tunnistamaan olemuksia tai auroja. Käsi Sinituli-miekan kahvalle liukuen hän heilautti hupun peittämää kasvojen paremmin ja jatkoi kohti tuota epämääräistä olentoa jossain lähestöllä. Olkoon mikä vain, hän ei voisi vain kävellä tästä ohi.

Lucy aivasti, pienen, mutta terävän pärskähdyksen ja hivuttautui taaksepäin hiljaa väristen. Hänen jo vuosikymmeniä sitten paikoilleen pysähtynyt sydämensä tuntui kääntävän kylkeään rintaontelossaan ja aiheutti osittain melkein miellyttävänkin muljahduksen jossain kylkiluukehikon alla. Kädet, jotka olivat jo ravinnon puutteessa kohmettuneet kylmiksi, painautuivat tukevasti mukulakivikatua vasten kun korvat kuulostelivat kärsivällisesti lähestyviä askeleita.
Ja hän odotti, tuntien kasvavaa ärtymystä joka kerran, kun hänen oma nenänsä tuli esteettömän näkökentän tielle. Turhautuneena hän raapi kipeää haavaansa, hyötyen siitä vain paakkuista verta kynsiensä alle, pistelevään kutinaan se ei ainakaan auttanut yhtään.
Lucy ravisti päätään, kiemurteli ja hankasi silmäänsä, mutta onnistui ainoastaan tekemään tunteestä yhä sietämättömämmän. Hän nosti päänsä nykäisten pystyyn ja jännitti jalkansa, sinkaisten liikkeelle kuin sähköpiiskalla terästettynä.
Kulman ympäri, nyt hänen terve silmänsä erotti jo ihmisen hahmon edessään, loiva kaarros viistoon oikealle, pahuksen nenä, ase---ASE?!
Lucy jarrutti äkisti, yritti viime hetkellä loikata taaksepäin, mutta hänen jalkansa luisti tihkusateen liukastamalla kivetyksellä ja haistatti pitkät tasapainolle. Kylmä kivi tuli vastaan anteeksiantamattomana ja kovana kuin... no, kivi. Sähähtäen Lucy tunsi häntäluunsa vääntyvän sivuun, vihlaisu kulki koko matkan selkärankaa pitkin ylös asti ja sai kyynelet vastentahtoisesti kihoamaan silmään.
Ei, tämä ei nyt sujunut ihan niinkuin piti. Ei alkuunkaan.

Dagnir oli vetänyt miekkansa huotrastaan ja nostanut sen poikittain torjumaan sillä sekunnilla, kun olento oli ilmestynyt kulman takaa. Mutta paljonpa se häntä oli hyödyttänyt. Olento oli huomannut miekan, säikähtänyt selvästikin ja ottanut ja liukastunut. Kaatunut takamukselleen kivikatuun.

Jos hänessä olisi ollut enää senkään vertaa vanhaa itseään jäljellä, hän olisi varmasti purskahatnut ivalliseen nauruun siltä seisomalta. Nauranut ja varmaan katkaissut olennon kaulan. Mutta ei hän voinut. Olennon kalpea iho ja pieni koko järkyttivät hänet niin, että mikäli naamio olisi ollut materiaa, se olisi varmasti murtunut ja pudonnut. Tyttö...tuo tyttö muistutti häntä liikaa. Se muistutti Nienoria aivan liikaa. Vaaleus, jonkinlainen heiveröisyys mutta piilevä voima, suuret silmät, sileät hiukset... silmät olivat väärän väriset ja hiuksetkin, mutta vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut. Dagnir puri huultaan tuntiessaan myötätuntoa olentoa kohtaan jo nyt, ensi silmäyksellä. Ei hän saanut särkynyttä, kuollutta sydäntään pitämään tästä, mutta hän sääli sitä.

- Vampyyri. Oletko sinä vampyyri? hän kuiskasi. Jos tämä olisi, tämä kuulisi kuiskauksenkin. Jos ei...Dagnirilla tuskin kaikesta huolimatta tuskin riittäisi mielenkiintoa tyttöä kohtaan. Pimeyden olennoista vampyyrit olivat ehkä niitä, joiden kanssa hän oli vöhiten ollut tekemisissä.

Kieltäytyen päästämästä heikossa valossa välkehtivää miekanterää silmistään, Lucy hivuttautui hitaasti taaksepäin, pälyillen tuota henkilöä - miestä - kulmainsa alta ärtynyt kipinä hyvässä silmässään tanssahdellen. Se saattoi johtua yhtälailla kolotuksesta hänen tukirangassaan, kuin kolotuksesta hänen ylpeydessään. Toisaalta häntä ärsytti - hämmensi myös - kun saalistaja ja saalis eivät yht'äkkiä enää tienneetkään roolejaan. Saalis ei juossutkaan pakoon, vaan katseli häntä - saalistajaa - silmissään tuo ilme, jota Lucy ei ymmärtänyt. Niinpä hänen yksinkertainen aivolohkonsa tarjosi kahta ratkaisua; iske kiinni tai juokse pois. Hänen monimutkaisempi aivolohkonsa yritti päättää, kumpi olisi soveltuvampi vaihtoehto.
Hän ei ollut odottanut toisen puhuvan hänelle - kuinka kauan siitä olikaan ollut, kun joku oli viimeksi puhunut hänelle?
Lucy räpäytti hitaasti, epäuskoisesti silmäänsä ja kurtisti kulmiaan. Sitten hän suoristautui varuillaan kahdelle jalalleen, asento kielien paitsi epävarmuudesta, myös tietynlaisesta villistä tulesta, enemmän kuin valmiina taistelemaan henkikultansa edestä.
Vihdoin hän irrotti katseensa miekasta ja vilkaisi sitä pitelevän käden jatkeena kököttäviä kasvoja - ja nyökkäsi sitten. Lucy ei osannut valehdella. Hän vaihtoi painoa jalalta toiselle ja otti sitten lyhyen askelen sivulle, sitten lähemmäs ja pysähtyi.
Ja hän niiasi syvään, epävarmana siitä, oliko soveliasta syödä henkilöä, joka puhui hänelle, hän tervehti sillä ainoalla tavalla, joka hänelle oli opetettu.
Lucy oli, kaikenkaikkiaan, hyvinkasvatettu lemmikki.

Mies tuijotti tyttöä hieman hämmentyneenä, otsalle ilmestyen ryppyjä, joiden kaltaisia hänen ikäisellään ei vielä pitäisi olla. Tämä oli ennenkuulumaton tilanne jopa hänelle, jolle jumalatkin myönsivät tämän nähneen paljon.

Dagnir ei pelännyt tyttöä piirun vertaa. Siitä oli puoli ikuisuutta kun hän oli viimeksi pelännyt jota kuta pimeyden olentoa. Vaikka tyttö kyllä herätteli hänen uinuvaa kiinnostustaan. Mikä se tuollainen vampyyri oli olevinaan? Hän vaikutti pikemminkin eläimeltä. Eläimelliset vaistot ja vietit olivat kyllä kieltämättä tuttuja hänelle itselleenkin, mutta koskaan ei ollut hän nähnyt tällaista.

Tuo niiaus oli kuitenkin kaukana eläimellisestä. Mikä tytöllä oli vialla? Mikä hän oli? Kuitenkin nyökkää vastauksena eleeseen puolivaistomaisesti. Hän oli ollut liian usein aatelisen roolissa matkoillaan eikä silloiset tavat olleet kadonneet hänen mielestään.

Hän arveli tytön ajatelleen purra häntä. Miten vampyyrin purema vaikutti tässä maailmassa? Tekikö se vampyyriksi heti kerralla niin kuin ihmisusilla usein, aiheuttiko se tauteja, veikö se pimeyteen? Yksikään vaihtoehto ei huolestuttanut häntä. Hän ajatteli kaikkea pelottavan rationaaliseen tapaan.
- Täytyykö sinun purra, vai kelpaako sinulle jo valmiiksi vuodatettu veri? kysyy mietteissään. Mieluiten hän ristikuulustelisi tyttöä kunnolla, mutta ei edelleenkään juuri pitänyt puhumisesta. Eikä tyttökään antanut itsestään kovin puheliasta kuvaa.

Hän oli hämillään. Mikä ei itseasiassa yleensäkään ollut mitenkään epätavallista, mutta tällä kertaa hän oli sydänjuuriaan myöten kummastunut. Vaikka - ja kuka tahansa sen osasi kertoa hetken katseltuaan - Lucy ei ollutkaan varsinainen elämänkokemusten pääkirjasto, mitään tällaisen asenteen kaltaistakaan hän ei ennen ollut kohdannut. Siihen ei yksinkertaisesti saanut mitään otetta, liian etäinen, liian... ei-täällä. Se hermostutti syvästi Lucya, jonka vaisto ei lakannut varoittelemasta, mistä tarkalleen, hän ei tiennyt, mutta osasi silti luottaa vaistoihinsa, yleensä.
Tarkkaavainen silmä seurasi hienovaraista, vaivattoman eleetöntä nyökkäystä, ymmärtäen sen tervehdykseksi vain yhteyden perusteella - tervehdys - takaisin-tervehdys-periaatteen mukaan.
Kuka tuo oli ja mikä tuo oli miehiään? Lucy havahtui ja räpäytti taas silmäänsä, kun tuo puhutteli häntä uudestaan. Tyttö kurtisti kulmiaan ja kallisti päätään.
Miksi, hän olisi kysynyt, jos olisi osannut. Sen sijaan hän napsutti muutaman kerran mietteliäänä hampaitaan toisiaan vasten ja astui sitten, varuillaan ja silmä tarkkana miestä seuraten, muutaman askelen lähemmäs, tarttui tuon käteen ja piirsi kämmeneen varoivaisella sormella koukeroita, jotka pienellä tulkinnalla osoittautuivat kirjaimiksi.
Miksi? hän kirjoitti rauhallisesti, mutta heti painettuaan pisteen kysymysmerkille, perääntyi ripeästi takaisin aloitusasemiinsa, kääntämättä silmäänsä hetkeksikään toisaalle, laskematta suojaustaan sekunniksikaan.

[Taisin juuri autohitata. Anteeksi.]

//eipä haittaa, kun oli noin pieni...mutta pitää tosiaan olla varovainen ettei mene pidemälle... ^^;//

Dagnir tunsi vinon hymyn pyrkivän huulilleen. Missä naamio viipyi? Miksei hän saanut sitä nostettua? Se oli edelleen niin sirpaleina, että hän oli melkein kuin tavallinen ihminen ilmeet oikeita tunteitaan kuvastaen.

Miksi.

Miksi miksi? Mitä tyttö halusi hänen kertovan?

Hän mietti hetken ennen kuin vastasi:
- Minä tiedän että tämä kuulostaa korviisi oudolta, mutta jos voisin, auttaisin sinua. En halua, että tulen vampyyrin puremaksi ennen kuin tiedän mihin se johtaa ja osaan siten varautua seurauksiin. Mutta sinä vaikutat nälkiintyneeltä. Voin vuodattaa verta itseltäni ja saat sen jos haluat.

Dagnir mietti, mikä häneen oikein oli mennyt. Moinen ei kuitenkaan ollut ihan hänen tapaistaan. Sisältä päin hän oli ulkoisesta toiminnastaan huolimatta tyyni ja rauhallinen. Mikään ei liikuttanut häntä sydämeen saakka. Mutta tässä hän kuitenkin seisoi, tarjoamassa vertaan vampyyrin ravinnoksi, ihan vain siksi että tämä oli sattunut osumaan siihen sopivaan aikaan.

Omituista kerta kaikkiaan.

Lucy tuijotti ja tuijotti, kunnes uskoi viimeisenkin silmänsä pian putoavan päästä. Tuossa miehessä oli jotain perin omituista, eikä se ollut pelkästään asenteessa. Se häiritsi häntä edelleen, kyllä, mutta ei saanut tuntemaan niin uhatuksi, kuin olisi voinut kuvitella.
Hän kuunteli otsa pienillä rypyillä miehen sanoja, eikä tiennyt mitä ajatella. Lucy oli luontoaan hyväuskoinen ja ehkä naiivikin, muttei kuitenkaan ylettömän luottavainen. Puoli vuotta täysin omillaan oli opettanut hänet nopeasti epäilemään, pysymään varpaillaan.
Mutta hän oli nälkäinen, ei sitä oikein käynyt kieltäminen. Muutama päivä teki tepposensa muuten niin sitkeänahkaiselle vampyyrillekin.
Niinpä Lucy liikahti jälleen lähemmäs, tarttui tuon käteen ja kirjoitti rauhallisesti, selkeästi;
Tuoreena. ja lisäsi sitten hetken mietittyään Haavasta. Sillä ei ollut merkitystä tuliko veri veitsen vai hänen hampaidensa tekemästä haavasta, mutta sen oli oltava tuoretta.
Hän astahti taaksepäin, mutta vain sen verran, että pääsisi nopeasti miekankantaman ulkopuolelle ja jäi silmäilemään toista uteliaana. Oliko tuo mies tosissaan. Lucyn oli vaikea uskoa sitä, mutta nyt hänen uteliaisuutensa oli herätetty.
Oliko se sitten hyvä vai huono asia, riippuu pitkälti tarkastelukulmasta.

Sen kummempia epäröimättä Dagnir nosti miekkansa, testasi sen terävyyden puolivaistomaisesti, veti hihansa ylös ja viilsi käsivarteensa melko syvän haavan ilman edes yhden lihaksen vastaansanomista. Hän näki aikaansannoksensa vain miekkansa terästä heijastuneena, mutta tiesi kyllä selvästi, mitä teki. Hän oli katkaissut tasan kaksi keskikokoista laskimoa. Siten hän pystyisi liikuttamaan kättään veren virratessa sormiin, eikä haavan paraneminen veisi kauan. Jos häntä huvittaisi edes parantaa sitä sillä vähällä kyvyllä, mitä hänellä kyseiseen taitoon oli.

Hän hymähti Sinitulelle, joka hohti hetken sinisenä ja vaikeroi hänen päänsä sisällä. Se ei sietänyt sitten yhtään pisaraa verta valuvan Mestaristaan, etenkään niin, että se itse oli viiltämässä. Maagisten, sielun omaavien miekkojen huonoja puolia. Tai ehkei se ollut niinkään huono, sehän piti kantajan viiltelemästä itseään kuin joku masentunut teini. Tai ehkä ei... Dagnirin oli ollut jo kauan vaikea erottaa tällaisissa asioissa hyvän ja pahan välinen raja.

Hän iski miekan kiveen noin viiden sentin syvyyteen. Se ei siitä liikahtaisi jollei hän itse olisi sitä vetämässä. Sitten hän otti muutaman askeleen eteenpäin ja tarjosi kättään tyttölapsennäköistä vampyyriä kohden. Hiljaa, syvällä mielessään, hän huvitti itseään ajattelemalla, että A-veriryhmä saattoi olla hänelle kuin lihaa ihmiselle ja B taas vaikka maitoa... Hah, oli miten oli, hänestä tuo tyttö saisi vain tuota sanottua lihaa. Jollei siis käyttäytyisi omituisesti tai missään määrin uhkaavasti. Dagnir tunsi kyllä vaistonsa, eikä epäröisi hyökätä jos tyttö mitään sellaista tekisi.

Lucy väisti takavasemmalle samantien kun mies kohotti miekkaansa. Vaikkei se ollutkaan suunnattu hänen lihaansa, sillä oli kummallinen aura, joka sai Lucyn niskan pienet karvat nousemaan pystyyn. Hän ei pitänyt siitä, mutta vastenmielinen ilme katosi hänen kasvoiltaan ensimmäisten punertavien pisaroiden ilmestyessä haavan pinnalle. Lucy nuolaisi huuliaan ja astui katse valuvaan vereen naulittuna muutaman hitaan, transsinomaisen askelen lähemmäs.
Äkillinen liike sai hänet palauttamaan katseensa säpsähtäen takaisin miekan terään juuri kun se iskeytyi kiveä vasten ja painui vaivattoman oloisesti sen sisään. Sähähtäen Lucy syöksähti taaksepäin, nosti kätensä puolustusasemiin ja paljasti hampaansa, tuijottaen miestä yllättävän vakaasti, hyvä jos ei syyttävästi.
Laskematta katsettaan miehen silmistä - tuntui melkein kuin hän ei olisi siihen edes pystynyt - Lucy tarttui kevyesti vapisevin käsin tuon käsivarteen, odotti hetken, kuin varmistaakseen selustansa ja painoi sitten viileät huulensa haavaa vasten, enemmän nuollen kuin imien. Pikkuhiljaa lämmin veri virtasi takaisin hänen sormiinsa ja sai elottoman kylmät kädet ja huulet lämpiämään. Se myös ravitsi ihanalla tavalla, vaikkei varsinaisesti täyttänytkään vatsaa. Ja ravitsevaa, ellei peräti voimakasta, miehen veri tosiaan oli ja maistui hyvältä. Pienen hetken Lucy harkitsi, että olisi, nyt kun miekkakin oli sivussa, survaissut kyntensä tuon kurkusta läpi ja syönyt sitten lihoineen päivineen. Ajatus kuitenkin katkesi jo ennen valmistumistaan, eikä hän saanut siitä enää kiinni. Sen sijaan tyttö nuolaisi haavaa koko matkaltaan ja perääntyi sitten, ennenkuin verenhukka ehtisi kasvaa liian suureksi. Tuon kädestä hän ei kuitenkaan heti päästänyt, vaan hetken epäröityään kirjoitti varovasti
Kiitos. ja sitten, tietämättä mitä siitä muka hyötyisi Kuka?

Vino hymy koristi hänen kasvojaan kun tyttö keskittyi veren nuolemiseen. Se tuntui oudolta, mutta ei niinkään pahalta. Hän havaitsi toisen kätensä leikkivän pienenpienillä liekeillä kaiken varalta. Nuo olemattoman pienet liekit saattaisivat räjähtää kookkaiksi infenoiksi, jos häntä sattuisi huvittamaan. Silloin tosin hän saattaisi käräyttää paitsi korttelin, myös vaatteensa. Eikä hän halunnut sitä.

Nyökkäsi hieman kiitokselle, mutta seuraava kysymys sai hänet miettimään asioita vakavemmin. Hän kaivoi povitaskustaan pitkän siteen ja alkoi kietoa sitä haavan ympärille tilapaiseksi vuodon estoksi. Pitäisikö hänen kertoa nimensä? Jos hän kertoisi sen, hänet olisi sidottu tyttöön ikuisiksi ajoiksi kuten kaikkiin niihin muihin tätä ennen. Eikä hän tiennyt halusiko saada taakseen vielä lisää sidoksia pimeyden olentoihin. Vaikka toisaalta, tyttö ei vaikuttanut toivottomalta tapaukselta. Itse asiassa tämä oli juuri sellainen, jonka Nienor olisi sitonut itseensä.

Hän päätti kertoa nimensä.
- Dagnir Galathilion, pehmeän matala ääni lausui. Hän katsoi tyttöä tarkkaavaisesti, yrittäen yhä vältellä silmiin katsomista. Hän ei tiennyt oliko halukas näkemään tämän sielun.

Jos Lucy olikin odottanut nimen paljastavan hänelle jotakin, se ei niin tehnyt. Nimessä oli vieras sointu, mutta siinä se, nimillä ei koskaan tuntunut olevan hänelle sellaista merkitystä, kuin hän tiesi olevan muille. Hieman pettyneenä Lucy kietoi kädet ylävartalonsa ympäri ja hieroi käsivarsiaan saadakseen uuden veren kiertämään paremmin. Pahin verettömyyden aiheuttama kuoleman kylmyys oli jo väistynyt, nyt hän oli enää korkeintaan hieman viluinen. Hitaasti lämpö palasi jäseniin ja sisuksiin, veri lämmitti hänen vatsanpohjaansa kuin iso kulaus hyvää vuosikertaviskiä. Lucy hyrisi tyytyväisenä ja nuolaisi viimeiset verijäljet suupielistään.
Pian hän jo antoi käsiensä pudota takaisin kylkien viereen ja katsahti ympärilleen - nyt hän tunsi olonsa jo tarpeeksi turvalliseksi siirtääkseen katseensa miehestä - Dagnirista - toisaalle. Aamu ei ollut vielä edes kunnolla käynnistynyt, mutta idässä, usvankin lävitse, saattoi havaita jo aamunkajoa taivaanrannassa. Kaupunki heräisi pian kunnolla.
Lucy ei halunnut jäädä odottamaan auringonnousua. Hän ei tiennyt, kummasta piti vähemmän, ihmismassoista vai auringonpaisteesta, mutta vältteli mieluusti molempia, etenkin nyt kun oli jo kylläinen. Niinpä hän kääntyi vähäeleisesti, jalkoihin liimautunut hameenhelma edes hulmahtamatta ja lähti paljaat jalat mukulakivillä lähes äänettöminä astelemaan viimeisten sumuhaituvien sekaan. Juuri ennenkuin ehti kääntyä kulmasta, hän tuntui muistavan jotain ja kääntyi ympäri, katse jälleen Dagnirissa. Hän mietti - empi - hetken ja inahti sitten hiljaa, nyökäten päällään valitsemaansa suuntaan. Haluatko tulla? hän olisi kysynyt, jos olisi osannut. Lucy ei ollut ennen tuntenut kiitollisuutta, joten hän ei tiennyt mitä se oli, mutta hänen inhimillinen puolensa kertoi hänelle, että olisi soveliasta tarjota avuliaalle miehelle edes jotakin vastapalvelukseksi.
Vaikkakaan hän ei ollut lainkaan varma mitä hänen väliaikaisella...asumuksellaan olisi tarjottavanaan.

Hiljaiset pianon sävelet soivat hänen mielessään ajatusten harhaillessa kaukana menneisyydessä. Vanhassa ystävässä, jonka musiikillinen lahjakkuus ylitti haltiainkin järjen. Vaikka tämä tyttö muistutti häntä kipeästi Nienorista, ei hän voinut olla muistamatta kaikkia muitakin kun sille tuulelle nyt sattui.

Hän päätti jättää naamion kasvoiltaan. Hän uskoi olevansa tyttöä vahvempi muutenkin. Lukekoon vain niistä joistain ilmeistä mitä hän vielä muisti, mitä hän suunnilleen tunsi, mutta ainahan sekään ei ollut totuus. Ei sillä ollut väliä. Loppujen lopuksi, millä olisi? Ei ainakaan kovin usealla asialla mikäli hän saattoi yhtään luottaa omaan järkeensä.

Hän seurasi tytön katseen kiertävän ympäristössä samalla kun peruutti vetämään miekkansa kivestä kuin se olisi ollut ilmaa vain. Eipä se hänelle paljon painanutkaan.

Dagnir yllättyi melkein silminnähden tytön sanattomasta ehdotuksesta. Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen minkäänlaista kohteliaisuutta? Sotkenut vain itsensä taas uuteen pimeän asukkiin... miksi hän ajatteli koko ajan pimeän asukkeja?

Hieman pettyneenä itseensä mokomista turhista ajatuksista, hän nyökkäsi hitaasti, hieman kysyvästi. Kyllä hän seuraisi. Johtakoon tyttö vain tietä. Mutta miksi moinen kohteliaisuus pimeän asukilta?

Taas se pimeän asukki.

Hän seurasi tytön jalanjäljissa, pitäen huoltam ettei tulisi muutamaa metriä lähemmäs. Miekka selvästi pelotti toista. Eikä Dagniria huvittanut alkaa pelotella lapsia. Vaikka vampyyrinä tyttö oli kyllä iätön, mutta lapsi silti. Tavallaan.

Kun Lucy havaitsi miehen seuraavan, hän puhkesi täysin varoittamatta kokonaisvaltaiseen ja sädehtivään, häkellyttävän aitoon hymyyn. Puoleen vuoteen, pakotetun pesäeronsa jälkeen, hänellä ei ollut ollut ensimmäistäkään vuorovaikutussuhdetta, ihmisten ilmoillekkin hän oli uskaltautunut vain ruokailemaan. Tai ehkä häntä vain ilahdutti nähdä joitakin ilmeitä miehenkin kasvoilla.
Iloisesti tyttö pyörähti ympäri, pyrähti muutaman juoksuaskelen eteenpäin ja ponnisti sitten kevyesti irti maasta, laskeutuen jotakuinkin sujuvasti matalan valaisinpylvään nokkaan. Silmäänsä kädellä suojaten hän loi katseen pilviselle taivaalle, mutta hyppäsi kiireesti takaisin alas, seinien varjoon, muutaman auringonsäteen murtautuessa esiin. Hän katsahti taakseen varmistaakseen, että Dagnir oli vielä matkassa, eikä uhannut häntä mitenkään.
Ripeästi, välillä taakseen, välillä taivaalle vilkuillen Lucy johdatti heidät kaupungin laitamille, ohi kurjien rojusta kasattujen tilapäisasumusten ja pienelle, joskin eittämättä sievälle, mökille. Ovi ei ollut lukossa - tietenkään, eihän Lucylla ollut edes avainta - ja avautui helposti sisälle päin, yhtälailla pieneen, yhdestä huoneesta ja keittiösyvennyksestä koostuvaan maalaishökkeliin. Verhot oli vedetty tiiviisti ikkunoiden eteen, mutta ikkunalaudoilla seisoi odottamassa muutama kynttilä. Huoneessa oli sängyn ja sohvan lisäksi puinen pöytä, jonka vieressä kaksi tuolia - näistä toisesta puuttui kaksi jalkaa, ne oli aseteltu siististi rikkinäisen tuolin viereen - ja puisella lattialla oli isonpuoleinen lammikko kuivunutta verta, sekä selviä raahausjälkiä - ne päättyivät nurkkaan, kankaalla peitettyyn kasaan, jonka vieressä lojui orpona yksinäinen sormi. Osassa seiniä ja kodintekstiilejä näkyi merkkejä kamppailusta. Pöydällä oli juomalasissa pieni kimppu sinisiä orvokkeja.
Lucy astui sisälle tilapäiseen asumukseensa, jonka hän oli perinyt edellisen omistajan traagisen poismenon seurauksena - se oli ollut hänen edellinen ateriansa - ja ravisteli hiuksiaan kuin koira ikään. Kosteista jaloista jäi muutama märkä jälki tytön astellessa keskelle huonetta ja kääntyessä sitten katsomaan seuralaistaan.
Vakaalla, vaativalla sormella hän osoitti tuon miekkaa, ja sitten ovenpieltä, kertoen jo katseellaan, että ase ei tulisi tuon pidemmälle. Sitten hän hypähteli keittiöön ja iski liedelle pannullisen vetta ja muutaman teepussin.
Jos Lucy olisi ollut pohdiskelevaa tyyppiä, hän olisi saattanut pitää logiikan vastaisena, että tarjoili teetä ihmiselle, jonka oli aluksi ajatellut syödä. Kuitenkin hän tiesi, että jos jompikumpi heistä oli toiselle vaarallinen, se oli Dagnir. Niinpä hän ei kääntänyt tälle selkäänsä kovin pitkäksi ajaksi kerrallaan.

Dagnir painoi automaattisesti mieleensä minne kulki. Kaikki mahdolliset maamerkit - jopa roskat kaduilla - painuivat hänen päähänsä. Hänen päänsä tallensi muistiinsa jopa tiedon siitä, kuinka monta skelta matkaan suunnilleen kului ja kuinka tyttö hänen edellään käyttäytyi. Kaikki tämä kuitenkin tapahtui automaattisesti. Hän oli koulinut itsensä ylittämään kaikki odotukset.

Rakennus oli hänen silmissään surka hökkeli, mutta viime maailmahan olikin ollut oikea tekniikan ihmemaa. Hän ei saanut itseään oikein halveksimaankaan taloa. Kaikilla pimeän asukeilla ei ollut edes tuon vertaa kattoa päänsä päällä. Miksi pirussa hän ajatteli koko ajan pimeyden asukkeja? Nyt häntä alkoi epäilyttää, että joku ruuvi oli löystynyt hänen päässään vakavasti.

Hän jätti tottelevaisesti miekkansa ovelle. Hän saisi sen kyllä käsiisnä mikäli se olisi tarpeen. Eikä Sinituli varmasti päästäisi ketään muuta koskettamaan itseään polttamatta sormia. Talon sisäpuolesta hän oikeastaan jopa piti. Ruumis ei saanut hänen ilmettään värähtämäänkään vaikka naamio olikin vielä poissa. Hän istuutui lattialle edes harkitsematta tuolia ja sulki silmänsä saadakseen hetken täysin omille ajatuksilleen.

Teepannu vihelsi kimakasti, ilmoittaen olevansa valmis, ja Lucy tarttui siihen paljain käsin. Jos se palovammoja jättikin, tytön kämmenet olivat jo aikaa sitten karaistuneet tarpeeksi, että hän tuskin huomasi sitä. Vakain askelin hän toi höyryävän teepannun oleskeluhuoneeseen ja katsahti kummissaan lattialla istuvaa miestä, nyökkäsi sitten kysyvästi päätään pöydän suuntaan ja kurtisti kulmiaan, ikäänkuin asia olisi häirinnyt häntä syvästikin. Niin se oikeastaan tekikin, Lucyhan oli opetettu siihen, että eläimet istuivat lattialla, palvelijoillekkin oli tuolinsa. Niinpä se, että hänen vieraansa istui lattialla, tuntui paitsi järjenvastaiselta, myös sekoitti hänen pasmansa pahanpäiväisesti. Miten tuohon nyt pitäisi suhtautua?
Epävarmana Lucy kuitenkin laski teepannun ja toiseen käteen nappaamansa pari kuppia lattialle miehen eteen ja hymyili pikaisesti, mutta se oli vain kohteliaisuudesta. Sitten hän kipitti takaisin kaapeille ja nappaili sieltä mitä nyt pientä syötävää löysi; keksejä, kuivattua lihaa, joitakin hedelmiä.
Vielä kerran tyttö vilkaisi, miltei huolestuneen näköisenä, Dagniria, käänsi sitten tälle selkänsä ja kiskoi märän mekon päältään - se pisteli hänen ihoaan kuivuessaan - ja etsi itselleen edellisen omistajan kaapista - tuo oli ollut mies - kelta-valko-ruudullisen kauluspaidan, joka oli tarpeeksi iso roikkuakseen miltei polvissa asti. Lucy oli aina, miltei kuusi vuosikymmentä, käyttänyt pelkästään mekkoja, joten housujen käsite tuntui hänestä omituiselta.
Hän tuli istumaan Dagnirin eteen, siististi omien jalkojensa päälle ja kaatoi itselleen kupillisen teetä. Miestä uteliaana silmäillen hän kastoi sormensa kuppiinsa ja kirjoitti lattiaan - vesi jättäen tummia jälkiä;
Olet kummallinen. Vieraat istuvat tuolilla, eläimet lattialla.
Tähän meni hetken aikaa, sillä jotta mies saattaisi lukea tekstin, se oli kirjoitettava Lucysta katsoen ylösalaisin. Tämä ei kuitenkaan ollut edes miljoonas kerta kun tyttö niin teki ja siksi se hoituikin sujuvasti.

Mihin tämä maailma perustuikaan, se oli jotain omanlaistaan. Jälleen kerran hän tunsi olevansa ihan tyhjän päällä. Eihän hän ollut täällä ensimmäistä viikkoa - tai edes kuukautta. Oliko paikka tosiaan niin kaukana hänen ymmärryksensä ulkopuolella? Piru vieköön hänhän oli kerran luonut uuden maailman melkein tyhjän päälle! Miksi tämä oli nyt taas näin vaikeaa?

Hän luki tytön kirjoittaman tekstin ja hymähti. Olisi ehkä nauranutkin, jos olisi muistanut, miten sellainen tehtiin. Hän käänsi päänsä hieman vinoon ja katsoi tytön ohi.
- Laskisin itseni lähemmäs eläintä, hän sanoi laskien sitten katseensa käsiinsä.

Eläin sinä oletkin, Dagnir Galathilion. Oikea käärme. Häivy täältä, ennen kuin satutat häntä.

En vielä.

- Mikä sinun tarinasi on? Harva tulee vampyyriksi noin nuorena...johtuu kaiketi veren mausta ja aikuisten suojelemisvaistosta. Kirjoita vaikka tuohon taululle, vedellä kirjoittaminen on hidasta, hän sanoi kohta ojentaen viitan alla olevasta laukusta taulun johon tuli jälkiä aina kun sitä kosketti. Yksinkertainen kuin taivas, kun maakalaiseen ideaan lisäsi hieman magiaa.

Toinen ei sitten vain lakannut kummastuttamasta Lucya - vaikka hän kuinka yritti näyttää vaihteeksi älykkäältä, taantui kerta toisensa jälkeen hämmästyneeseen kulmien kohotukseen tai pään kallistukseen. Hän jopa rypisti otsaansa, kunnes valkoiset kulmakarvat painuivat melkein toisiinsa kiinni, yrittäen nähdä mikä miehessä olisi voinut olla edes lähellä eläintä. Oli pelkästään totta, että hänessä oli jotain tietyllä tavalla villiä, se oli hänen veressäänkin, muttei hän silti ollut kuten Lucy, eikä ainakaan kuten ne järjettömät pedot, joita kohtasi metsissä.
Et sinä ole. Hän vastasi varmoin viivoin, muttei näyttänyt aivan yhtä vakuuttuneelta. Antaen vihdoin kasvolihastensa rentoutua, hän tarttui teekuppiinsa, sekoitellen miltei kultaista lientä sormellaan, kun ei lusikkaakaan löytänyt.
Hän katseli Dagniria kiinteästi ainoalla silmällään, eikä oikein ymmärtänyt miehen kysymystä. Mietteliäänä hän laski kuppinsa lattialle ja tarttui tauluun, kääntäen sitä käsissään muutaman kerran. Kun hän sitten tajusi miten se toimi, pieni säihke silmässä osoitti erehtymättä kuinka paljon näinkin yksinkertainen asia häntä ilahdutti, vaikka kasvot pysyivätkin miltei seesteisen rauhallisina, jos kohta hieman pohtivaisina.
Tulee? En ymmärrä. Hän kirjoitti sitten, mietittyään asiaa hetken aikaa. Minulla ei ole montakaan muistoa ajalta kun olin pieni, siitä on miltei kuusi vuosikymmentä. Isäntä ei tiennyt paljoa minusta, ei kukaan tiennyt, vain sen, että olin kolmen, kun hän osti minut Van Tristaneilta. Lucy irotti kaulastaan valkonahkaisen pannan, jossa kiiltävä messinkilaatta roikkui, ja ojensi sen taulun mukana Dagnirille. Laatassa luki elegantein kaiverruksin Lucrecia Van Tristan ja alapuolella, hieman pienemmällä Orlochin kreivisuku viitaten sukuun, joka laatan oli alunperin teettänyt. Sukuun joka 'omisti' Lucyn.

Hänellä meni vain muutama sekunti lukea teksti. Paksut, tummat kulmakarvat kohosivat samanväristen mutta vielä paksumpien hiusten lomaan. Tämä oli taas jotain aivan omaansa. Sen tiedon mukaan, joka hänellä itsellään oli, vampyyriksi tultiin kun kuoltiin toisen vampyyrin aiheuttamaan verenhukkaan. Tai jonkun kirouksen vuoksi. Sellainen painuisi väkisinkin ihmisen mieleen.

Tytön nimi ei sanonut hänelle mitään. Eikä sen kummemmin myöskään tuon kreivisuvun nimi. Kyllä hän jo joitain suuria sukuja tunsi tästäkin maailmasta, mutta tätä ei. Sitä paitsi, häntä häiritsi ajatus siitä, että vampyyri omistettiin. Kaikesta huolimatta nekin olivat ihmisiä, ainakin alkuperältään. Lucreciasta tuli sellainen tunne, että häntä oli kohdeltu pikemminkin eläimenä.

- En pidä tästä...ei ketään voi omistaa, hän sanoi äänessään hieman pelottava sävy. Normaalissa tilanteessa hän hoitelisi sellaiset ihmiset kerralla katsomatta edes toista kertaa. Mutta nyt hän kuitenkin epäröi. Tyttö muistutti liikaa Nienoria ja kun Dagnir muisti Nienorin, hän muisti naisen sanat ja periaatteet. Ketään ei pidä tappaa tuosta vain.
"Olet oikea ääliö kun heilut siellä sun täällä miekka ojossa. Harkitsisit joskus vähän enemmän, Galathilion", hän oli sanonut. Toistanut samaa sanomaa monessa muodossa. Oli yrittänyt takoa hänen kovaan päähänsä, että hän oli liian väkivaltainen.

Hänen päänsä painui ja ajatus teen juomisesta katosi yhtä matkaa ilmeiden myötä. naamio kiipesi kasvoille hänen vajotessa synkkiin ajatuksiinsa.