Belindan käden tosiaan pysäytti jokin, mikä yllätti naisen hieman. Luultavasti magia, vaikka miekkamiehillä harvemmin sellaista olisikaan pitänyt olla. Tietenkin tuo kyky oli täydellinen sotilaalle, kukaan ei pystynyt käymään kimppuun selästäpäin, survaisemaan miekkaansa läpi ehkä varomattomasta miehestä. Kun asiaa näin ajatteli, se ei saanutkaan Dagnirin näyttämään mahtavalta vaan tohelolta, joka tarvitsi suojelua vaikka todellisuudessa tuo olikin fiksua.
"Ah, puun ei tosiaankaan kannattaisi uhitella tulelle", nainen totesi naurahtaen. "Mutta jos tuo oli haaste, otan sen siitä huolimatta vastaan."
Belinda vilkaisi heidän olinpaikkaansa ja totesi, ettei kaupunki ollut sopiva paikka taistella, ainakaan sellaisen joka sai aikaan hyökkäyksillään suurtakin tuhoa aikaan rakennuksiin.

Nainen käänsi taas katseensa Dagniriin, huulien taipuessa vinoon hymyyn.
"Jos olet sanojesi mittainen mies, tapaamme muurien ulkopuolella", Belinda totesi ja kumarsi kuin olisi tosiaan haastettu kaksintaisteluun. "Ja ota se suojaus pois päältä, pitäähän yksikätisen jonkinlaista tasoitusta saada."
Belinda käänsi miehelle selkänsä ja lähti kävelemään ulos kaupungista, jos toinen aikoisi hyökätä kimppuun selästäpäin, hän olisi vapaa tekemään sen - tosin nainen oli varma, ettei Dagnir missään nimessä tekisi mitään niin alhaisa, niin varma itsestään tuo typerys oli.

Hän virnuili itsekseen. Niin helppoa oli sekoittaa asioita. Tuuli tarttui pidemmänpuoleisiin hiuksiin kun hän vilkaisi ylös. Jousti polvista ja loikki silkalla lihasvoimalla seiniä myöten ylös katolle. Siellä hän seisoi hetken aikaa katsellen ympärilleen ja miettien, missä määrin aikoi leikkiä suosikkileikkiään tänään. Paha sanoa, hän ei osannut arvioida naisen voimakkuutta, kun ei ollut tottunut tähän maailmaan vielä.

Hän lähti juoksuun lämmitelläkseen edes hieman. Uskomattomien fyysisten voimien huonoja puolia oli se, että vaati pitkän matkan juoksua saada ne lihakset lämpimiksi. Vaikka hän ei halunnut ajatella tarvitsevansa niitä voimia, hän ei halunnut myöskään aliarvioida vastustajaansa. Tällä oli se etu puolellaan, että hän oli vasta edellisenä päivänä kamppaillut lohikäärmeitä vastaan toisessa maailmassa ja myös se, ettei Dagnirilla ollut hajuakaan tämän maailman magiasta tai yleensä muustakaan.

Hän himmensi Sinitulen sinisen loisteen tullessaan kaupungin ulkopuolelle muutaman hetken kuluttua. Ja samalla hän myös hävitti sen suojan päänsä ympäriltä. Hän noudattaisi kyllä naisen...pyyntöä...niin vähäinen kuin se nyt olikin. Aikoihin hän ei ollut tarvinnut suojakilpiä mihinkään. Miksi tarvitsisi nytkään?

Dagnir heitti viittansa pois, antoi sen pudota puun latvasta maahan saakka. Häntä ei kiinnostanut jäädä siihen, sillä ohuet oksat eivät olleet hänen mieleensä. Sen sijaan hän loikki muutaman puun päähän suuren, tammenkaltaisen jättiläisen paksuimmalle oksalle ja istui siihen rentouttaen hartiansa. Hänellä ei ollut mitään kiirettä. Kyllä se nainen hänet löytäisi.

Belinda ei lämmitellyt yhtään etukäteen, kuten maagien harvemmin tarvitsikaan, vaikka hän osasi arvella vastustajansa tasoa, ainakin jos lihaksien paljous oli suoraanverrannollinen miekankäyttötaitoihin. Nainen hymähti ja sipaisi hiuksiaan hajamielisesti, jos toinen hakkaisi hänet, hän voisi aina vedota raukkamaisesti yksikätiseen, vaikkei tiennyt, tarvittaisiinko sellaisia tekosyitä Dagnirin kohdalla, olikohan mies macho voittaessaan, kuten ulkomuoto antoi kieltämättä ymmärtää.

Nainen kutsui Iran tottuneesti, lausumatta sanaakaan, summoni vain saapui hänen luokseen. Ainakin heitä olisi kaksi, vaikkei taistelu periaattessa silloin reilua olisikaan.
Tosin hänellä on tainnut nousta sen verran päähän, ettei hän valita vaikka taistelu ei reilu olisikaan.
Puoliverinen silitti Iraa hymyillen, pyytäen sitä tällä kertaa tulemaan mukaansa, tapaamaan sitä typerää, machoilevaa nuorukaista, joka tuntui kuvittelevansa, että voisi kohdella ihmisiä miten huvitti.

Belinda käveli tammen luo, johon Dagnir oli päättänyt majoittautua, Iran seuratessa hitaasti hänen perässään, valitettavasti lisko ei pysynyt kunnolla nopea-askeleisen naisen perässä.
"Siellähän sinä oletkin, tulisitko nyt alas vai aiotko luikkia pakoon häntä koipien välissä?" Belinda kysyi hymyillen.

Tekee eleen, joka tunnetaan silmälasien nostamisena, vaikka niitä ei hänellä ole. Edellinen maailma on niin hyvässä muistissa, että toiminnat ovat automaattisia. Moinen ei ollut hänen tapaistaan. Yleensä hän lakkasi toimimasta kulloisenkin 'roolinsa' mukaisesti heti ja välittömästi astuessaan portin virtaan kohti seuraavaa maailmaa. Eipä silti. Se varmastikin vain sotki naisen hänestä kokoamiaan faktoja entisestään. Eikä siitä ollut koskaan haittaa.

Hän loi katseensa alas, huulille pyrkivä vino hymy nosti suupieliä hieman, mutta liike oli tuskin huomattava. Hänen katseensa hahmotti nopeasti voimakkaan olennon naisen jäljessä. Hän päästi tyytyväisen huokauksen huuliltaan ja hyppäsi alas.
"Hän on kaunis", sanoo, ehkä ensi kertaa todella ystävällisen rehellisesti. Dagnirilla oli aina ollut silmää lohikäärmeille ja joillekin hyönteisillekin, ja liskot olivat niin lähellä joitain lohikäärmelajeja, että tämä...hän ei voinut välttää kunnoittamasta tätä ja arvostamasta sen kauneutta.

Jonkin aikaa hän on ihan hiljaa. Sitten hän veti miekan hitaasti ja rauhallisesti huotrastaan, prameilematta sen kauneudella tai yleensä millään.
"Minun nimeni on Dagnir. Dagnir Galathilion. Tämä on Sinituli, nimensä mukainen maaginen miekka, jonka sielu on valinnut minut. Hallitsen planetaarista tulta ja kaikki taitoni eivät ole vain päässäni, vaan kehoni muistaa oppimansa kuten lohikäärmeiden usein on laita.
Älä ota tätä väärin, en halveksi sinua tai kykyjäsi missään määrin. Näen, että teidän kahden välillä on jonkinlainen, varmaankin voimakas sidos. Kerron tämän, koska en halua, että ajattelet minun salaavan jotain", hiljeni viimein, puhuttuaan harvinaisen pitkään. Melkein kuin hän olisi tulossa vanhaksi.

Hänellä ei ole aavistustakaan, mitä nainen tekisi. Yllätyshyökkäys olisi helppo aloitus nyt, kun Dagnir seisoi suojat avoimina selvästikin rentona, puhuen vain. Kaikki, mitä mies tiesi toisesta oli se, mitä tämä oli - varmaan tarkoituksella - möläyttänyt. Hänen elementtinsä oli siis todennäköisesti maa. Se vain ei tarkoittanut, että peli olisi miehelle helppoa liekkeineen. Vaikka puut ja lehdet helposti syttyivätkin, multa ja kivi olivat aivan eri asia. Niin hän sitten vain odotti. Jos nainen esittelisi itsensä, se tietenkin tarkoittaisi, että tässä maailmassa oli jossain määrin samanlainen taisteluetiketti kuin Dagnirin päähän oli taottu. Mutta teki tämä sitä eli ei, mies ei irrottaisi huomiota tästä ja liskosta hetkeksikään ennen kuin leikit olisi leikitty. Miten se sitten päättyisikään.

Hän tiesi, ettei voisi pidätellä naurua, jos nainen nyt hyökkäisi. Se olisi ainakin hauskaa!

Belinda kohotti hienoisesti kulmiaan. Kaunis ei ollut yksi niistä sanoista millä ihmillä oli tapana kuvailla Iraa. Kovinkaan moni ei osannut kunnioittaa sen kookasta kauneutta, rujoja liskonkasvoja tai massavaa kehoa. Sanoja kummempaa oli se, että Dagnir vaikutti tosiaan tarkoittavan sitä, mitä sanoi, ilman minkäänlaista sarkasmia tai ilkeilyä, mitä nainen olisi odottanut miekkamiehen suusta kuulevansa, sillä sitähän hän oli saanut kuulla jo aikaisemminkin tämän suunnalta liiankin kanssa.
Oli pakko todeta, ettei Dagnir ollutkaan ehkä niin epämiellyttävä, kuin Belinda oli olettanut, vaikkei aikonutkaan vetäytyä toisen antamasta haasteesta.

Oli ollut arvattavaa, että toinen oli elementiltään tuli, jostain syystä nainen pystyi usein aistimaan tuollaiset asiat heti toisen tavatessaan. Jos Belindan alaa olisivat olleet pelkät kuivat oksat, hänen tosiaan kannattaisi vetäytyä viimeistään toisen esiteltyään miekkaansa - sinitulta, mikä oli kieltämättä kaunis nimi aseelle - onnekseen maa ei ollut yhtä yksitoikkoinen elementti kuin tuli.
Dagnirin ja tämän miekan sidos kuulosti melko samalta, kuin mikä vallitsi naisen ja Iran välillä. Nainen olisi voinut sanoa, samoin kuin Dagnir oli miekastaan sanonut, että Ira oli valinnut hänet, mutta se ei olisi ollut totta. Kumpikaan heistä ei ollut valinnut toista, heidän sielunsa olivat vetäneet puoleensa toisiaan kuin mangneetit, siinä ei ollut kummallakaan ollut valinnan varaa, eikä kumpikaan olisi halunnut valita toisin.

Belinda odotti, että Ira saapui hänen luokseen. Lisko ei pitänyt lainkaan kiirettä vaan lönkytteli laiskasti paikalle, välittämättä siitä että muut odottivat sitä. Nainen loi nopean katseen kumppaniinsa, kuin varmistaakseen kaiken olevan valmista ennen kuin käänsi jälleen katseensa Dagniriin, joka ei ollut tehnyt elettäkään hyökätäkseen.
"Olen Belinda ja toinen puoliskoni on Ira", nainen totesi sivellen Iran suomuista päätä ainoalla kädellään. "Hän on sieluni toinen puolisko, se joka täydentää minua ja puutteitani."

Nainen kohotti hienoisesti kulmakarvojaan, odottaen oliko toisella vielä jotain sanottavaa vai kävisikö tämä hyökkäykseen.

//Vielä pahoittelen hidasta vastausta, oli todellakin aika kamalaa nämä viime ajat...//

Dagnir seurasi neljää asiaa yhtä aikaa, liskon ja naisen liikkeet olivat vain kaksi niistä. Oliko sää muuttumassa vai kuvitteliko hän vain? No, se ei toki haittaisi, vaikka aika yllättävä muutos olisikin. Neljäntenä asiana hän tarkkaili ympäristöä kokonaisuudessaan, tarkasteli ja mietti, mitä nuo jotkut tuntemattomat kasvit mahtoivat olla...ja olisiko niistä mitään hyötyä.

Hän muutti otettaan miekastaan sellaiseksi, ettei sillä kukaan rupeaisi lyömään. Hän hieman epäröi käyttää Sinitulta - ainakaan samantein. Huotraan hän ei sitä kuitenkaan työntänyt, se oliis ollut taatusti vastustajan aliarvioimista. Hän palautti keskittymisensä aluillaan olevaan harjoitukseen.

- Belinda...Ira, hyvä on, yritän muistaa sen, hän virnisti kevyesti ja asteli rauhallisesti kivelle. Hän nousi sen päälle seisomaan ja mutisi pahoittelunsa metsälle ja sen hendille, sekä vähän kaikelle, mitä nyt saattoi kuvitella tästä loukkaantuvan. Nainen...Belinda... ja Ira jäivät pahoitteluitta. He olivat taistossa mukana.

Hän päätti aloittaa, kun muutenkaan tässä ei mikään edistyisi. Antaen taas turhan dramaattisen eleen säestää liekkein rätinää hän kohotti käsiään hieman ja sytytti ne näkyviin liekkeihin. Tulta, näinkin vähän oli paljon pitkästä aikaa. Naamio nousi kasvoille peittämään ilmeet, syvistä, tummanruskeista silmistä ei voinut lukea mitään.

Ja sitten hän lähti liikkeelle, pommitti kaksikkoa liekein lähestyen samalla sekunninmurto-osissa miettien, osasiko nainen välttää kierrepotkuja.

Belinda hymyili vinosti toisen sanoille. Hänelle ei ollut väliä, muistiko mies hänen ja summonsa nimet vai ei sillä he tuskin tulisivat tapaamaan enää tänäisen jälkeen - ja niin luultavasti olisi parempikin. Parempi, etteivät he pääsisi uudestaan hakkaamaan toisiaan, haastamaan riitaa keskenään ja tuhoamaan paikkoja. Vaikka toisin olisikin voinut olettaa Belinda ei katunut tähän tilanteeseen johtaneita tekojaan.
Mutinaa nainen ei ymmärtänyt tai edes suuremmin pannut merkille. Jos Dagnir haluaisi pyytää anteeksi luonnolta heidän aikaan saamiaan tuhoja, se olisi ymmärretäävää mutta Belinda ei moiseen vaivautuisi.

Koska Dagnir oli naisen taisteluun haastanut Belinda antoi tämän aloittaa vaikkei tiennyt kuinka järkevää se oli. Rätisten dramaattisesti mies antoi käsiensä syttyä liekkeihin, aivan kuin tuo olisi mennyt erikseen omanlaiseen taistelutilaansa. Miehen kasvojen ilmeettömyys samalla kiehtoi ja kuvotti naista mutta hän ei vaivannut kesken taistelun tuolla enempää päätän. Hänen olisi keskityttävä siihen mitä teki sillä miekkamies tuskin tulisi olemaan vastustaja helpoimmasta päästä.

Belindan ei tarvinnot osata väistää miehen iskuja sillä hänellä oli Ira suojelemassa itseään. Samalla kun liekit lähestyivät kaksikkoa lisko asettui puoliverisen suojaksi samalla kun Belinda kosketti maata, kutsuen sitä vetäytymään pois vastustajansa jalkojen alta. Harmi, että Dagnir oli noinkin nopea.

Hän tuhahti hieman pettyneeseen sävyyn. Oliko nainen muka noin ennalta-arvattava? Vaikka no, totuus oli, että Dagnir oli kokenut enemmän maailmansotia kuin omasi ikävuosia, mikä tietenkin selitti sen, etät oli melko harvinaista ettei hän osannut ennustaa vastustajastaan aina ainakin jotain. Tietenkään tuo kyky ei tosin ollut mikään turhan vahva, ei hän aina osunut näinkään oikeaan.

Hän jousti polvista ja samaan aikaan kun maa halkesi hänen altaan hän ponnisti halkeaman toisesta reunasta vauhtia väistäen liskoa kunnollisen välimatkan päästä.

Liekit katosivat käsistä kun hän käytti käsiään liikkumiseen siinä missä jalkojaankin. Hän piti tästä. Hän sitten osasikin pitää leikistään.

Hän hallitsi kehonsa hyvin mutta jätti kuitenkin joitain aukkoja nähdäkseen, kuinka hyvin toinen osaisi iskeä. Itse asiassa hän jätti koko vasemman käsivartensa suojaamatta koko ajan, käytti sitä vain voimakkaisiin liikkeisiin. Jos nainen olisi hyvä, hän osuisi siihen takuulla vaikka Dagnir osasikin odottaa iskua. Hän mietti nyt vain, kuinka kovaa se mahtaisi tulla ja olisiko se magiaa vain fyysistä.

Naamio kasvoilla oli ainoa kohta hänestä, joka ei mukautunut ympäristöön. Jopa hänen sydämen sykkeensä oli samassa tahdissa askelien tömähdysten kanssa.

Belinda oli osannutkin arvata, ettei maan alta vetäminen toiminut tähän nuorukaiseen mutta oli parempi silti kokeilla kaikkia käsillä olevia keinoja, jos vaikka saisi toista muuten vain nöyryytettyä ja hakattua mahdollisimman helpolla keinolla.
Nyt kun helpot keinot eivät olleet toimineet naisen pitäisi kokeilla jotain vakavissaan - tai oikeastaan, yrittää edes hieman enemmän tosissaan - tosin vastustaja vaikutti vielä testailevan naisen kykyjä jättäen puolustukseensa ilmeisesti tahallaan useampiakin aukkoja.
Käytöstä, mitä nainen ei ymmärtänyt. Suuri osa hänen ja Iran taistelutaidoista liittyi Belindan hauraan ihmiskehon suojelemiseen, nainen tuskin kestäisi kovinkaan montaa iskua miekasta.

Kun kerta toinen tilaisuuksia hänelle tarjoili Belinda päätti käyttää ne hyväkseen. Hän ei ollut tarpeeksi varma kyvyistään antaakseen tällaisten tilaisuuksien olla - hänen egonsa ei kestäisi hävitä haavoittamatta vastustajaansa lainkaan, etenkään koska kyseessä oli tuollainen ylimielinen nulikka.

Belinda läimäisi jälleen kätensä maahan saaden aikaan kapean kivipilarin nousemaan maasta. Vaikka vastustaja osaisikin odottaa iskua hän tuskin pääsisi nopeasti nousevaa pilaria täysin pakoon - tosin nainen ei ihmettelisi yhtään, vaikka osittainen väistäminen onnistuisikin Dagnirilta.

Jo ennen kuin edellinen isku oli ehtinyt maaliinsa Ira ja Belinda hyökkäsivät miestä kohti kuin yhtenä olentona, Iran hoitaessa samaan aikaan hyökkäyksen ja suojelemisen massiivisen kehonsa avulla.

Pilari iski häntä suojattoman vasemman käsivarren hartiaan. Dagnir yllättyi hieman huomattuaan, että mikään ei ollut murtunut tai mennyt sijoiltaan. Mutta inhottavalta se toki tuntui, mikä tahansa kivikova iskettynä suojaamattomaan ruuminosaan tuntui aina. Hän painoi oikean kätensä pilaria vasten ja työnsi itsensä kaemmas, vain huomatakseen naisen ja liskon käyvän päälle. Se oli paljon nopeampaa kuin hän oli odottanut.

Dagnir nauroi tyytyväisenä ja ponnisti taaemmas ja taaemmas kunnes minkään varoittamatta jousti polvistaan kuin ne olisivat pettämässä ja syöksyi Iraa vastaan. Edelleenkään miekka ei koskettanut mitään, edelleenkään hän ei tuntenut halua alkaa heilutella sen hohtavaa terää.

Kiinnitämättä huomiota siihen, oliko häneen itseensä osunut pahemmin kuin liskoon - hän ei ollut väistänyt - Dagnir näytti melkein leijuvan vähän matkan päähän kuolleelle puun rungolle. Kevyt järkytys vilahti hänen päässään. Hän oli päättänyt olla käyttämättä miekkaansa ollenkaan edes huomaamattaan sitä. Mitä hyötyä oli olla miekan Mestari, jos ei käyttänyt sitä edes suojauksiin?

- Nyt riittää tämä tanssi, töksäyttää yhtäkkiä. Tämä ei ollut hyvä juttu, se oli pikemminkin huolestuttavaa. Hän tuijotti vasenta kättään kuin se olisi myrkyllinen. Oliko edellisen maailman velhojen suunnitelma siis toiminut? Olivatko he sekoittaneet hänen sielunsa ja sydämensä luoden niistä jotain muuta?
- Kokoa voimasi, katsotaan kummalla on enemmän taikuutta, hän ärähti ruksauttaen kätensä nyrkkiin.

Belinda oli kuulevinaan Dagnirin nauravan tyytyväisenä, mutta tuo tuntuikin olevan ainoa rako miehen taistelunaamiossa, Dagnir oli pysynyt vakavana tähän asti joten nauru ei välttämättä tarkoittanut hyvää kaksikon kannalta - tai vaihtoehtoisesti tarkoitti, mistä sitä tiesi mitä Dagnirin kaltaisen friikin päässä liikkui. Nainen ei olisi yhtään ihmetellyt vaikka sotilas olisikin todellisuudessa rakastanut kipua.

Dagnirin seuraava hyökkäys oli ollut arvattava, vaikka hyökkäämällä suojaamatta itseään ensin hän käyttäytyi kuin taisteluraivon vallassa. Berserkerit eivät koskaan olleet helppoja vihollisia, he eivät tajunneet milloin olisi parasta jättää leikki sikseen. Valitettavaa että Dagnir, joka oli alunperin vaikuttanut melko järkevältä vaikkakin omahyväiseltä ja itsekseskeiseltä, joutui taisteluraivon valtaan.

Iran saamat vammat eivät olleet pahoja. Vaikkei liskon nahka ollutkana läpäisemätön vastustajan aseeton hyökkäys ei onnistunut tekemään paksuun nahkaan mitään liikkumista estäviä vammoja. Toisin kuin Dagnir, Belinda oli pitänyt huolen omasta suojauksestaan.

Belinda naurahti kuullessaan toisen sanat. Joko mies oli huomannut, ettei hän pystynyt repimään summonia kappaleiksi paljain käsin, yritti kuinka paljon tahansa ja oli päättänyt kokeilla käyttää muita keinoja kaksikon voittamiseksi tai kuvitteli Belindan provosoituvan moisista sanoista.
"Ah, valitettavaa ettei sinusta ilmeisesti ollut meille vastusta fyysisesti", nainen totesi pilkallisella äänellä.

Tummanruskeat silmät välähtävät.
- Älä puhu kuin tietäisit mihin minä pystyn, sillä et todellakaan ole nähnyt edes yhtä prosenttia kaikesta potentiaalistani, ärähtää hilliten raivonsa hyvin huolella. Kuinka tuo nainen saattoi olla koko ajan niin röyhkeä, nytkö hän todellakin sitten halusi vuotaa verta oikein kunnolla? Kyllähän sen saisi-- ei, ei saisi. Dagnir ei koskisi miekkaansa, hän testaisi, oliko hänen magiansa vertainen naisen omalle. Epätodennäköistä, hänhän oli paljon huonompi magiassa kuin melkein missä tahansa muussa.

- Kuuntele nyt, minussa on jokin vialla. Jokin aktivoi minussa jotain, mistä en tiedä vielä toistaiseksi mitään ja ei kuule, en aio leikkiä sinun kanssasi nyt, jos se on jotain, joka voi auttaa minua matkallani! korottaa ääntään ja on jo kirota - siistii suunsa viime hetkellä. Nyrkki syttyy liekkeihin ja sytyttää taikuuden joka piilee suonissa ja jokaisessa solussa, kanavoi sen useimmille silmille näkymättömän sormuksen kautta.
- Häviät, jos onnistun käräyttämään hihasi, ilmoittaa ja iskee liekkinsä kohteeseensa epäsuorasti, sytyttämään ne hihat suoraan, ilman ilman halki kiitämistä.

Jos tästä ei nyt mitään tulisikaan, ainakin hän saattoi väittää itselleen, että kaikki oli tämän...kohtauksen...syytä. Ei niin, että ylpeytensä jättäisi häntä tämän jälkeen rauhaan.
Tajua nyt, Belinda, minulla ei ole aikaa leikkiä juuri nyt! ajattelee tuntiessaan jonkin viiltävän keuhkojaan.

Belinda naurahti, hänen huulilleen nousi vino hymy. Vaikka toisen kasvot pysyivätkin tyyninä hän pystyi arvaamaan että tyynen pinnan alla kuohui, kuohui enemmän kuin naisen oman pinnan alla, Belinda alkoi nauttimaan tilanteesta vaikkei hän mikään taisteluhullu ollut koskaan ollutkaan. Joskus vain oli mukavaa päästä tappelemaan kunnolla.
"Oi, taisin osua arkaan paikkaan", Belinda totesi vinosti hymyillen muttei jatkanut aiheesta sen enempää, ehkä olisi parempi pitää kielensä kurissa jottei saisi kunnolla selkäänsä.

Belinda kohotti kulmiaan kuullessaan epämääräisen raivonpurkauksen, josta ei voinut ottaa kunnolla mitään selvää. Silti tuo sai hänet varovaiseksi ja nainen väisti nopean hyökkäyksen, tietämättä mitä oli tekeillä.
Onneksi Belindalla oli Ira suojanaan, muuten hän olisi saattanut jopa pelätä - vaikkei olisi sitä myöntänyt, etenkään Dagnirille, jos edes itselleenkään.

Väistettyään nainen kävi vastahyökkäykseen, antoi maan nousta ylöspäin kohti Dagniria, yrittäen jopa saada sen kulkemaan pitkin miehen jalkoja ja vetämään tämän alemmas, kuin tukahduttaakseen tuon liekit.
"Taidat tosiaan olla sekaisin", nainen totesi hienoisesti hymyillen, lymyillen edelleen summoninsa paksun nahan suojassa. Hän tiesi, että vastustaja oli voimakas ja jollain kummallisella tavalla raivoissaan.

Maailma meni hiljaiseksi. Sitten kuumuus alkoi nousta. Dagnir näytti pelottavalta, hän oli hädintuskin itse enää läsnä tässä hetkessä. Tulella leikkiminen oli ollut hänen tapansa koko pienen ikänsä, liekit hurmasivat hänet aina. Ja ne kokemukset, ne kauheat kohtalot, joita hän oli jälkeensä jättänyt ja se kauhistuttava kohtalo, joka häntä itseään piinasi, olivat syy siihen,l että häneltä puuttui empatia tätä nykyä täysin.

Ira oli selvästi naisen suojaus, naisen vahvuus. Se oli siis pyyhkäistävä pois tieltä. Tai ainakin haavoitettava niin, ettei nainen kuvittelisi itsestään liikoja joka kirotun hetki. Hänet pitäisi pudottaa takaisin maan pinnalle, niin Dagnir ajatteli. Eikä luonne antanut periksi sittenkään, kun pieni ääni jossain hyvin, hyvin syvällä mutisi, että hän sietäisi itse saada saman käsittelyn.

Hänen tahtonsa voimasta ilma rätisi infernoa lupaillen. Eikä vain yhtä, vaan lähes sataa sellaista. kaikki tähdättynä ja lukittuna kohteeseen. Naiseen ja liskoon. Eiväthän ne edes olleet parhaita liekkimyrskyjä, joita hän pystyi tekemään. Eivät edes vahvimpia infernoja, juuri juuri tarpeeksi voimakkaita läpäistäkseen hyväkuntoisen lohikäärmeen suomut. Ehkä muutama niistä iskettynä samaan kohtaa tekisi jonkinlaista tuhoa liskossakin. Mutta kovin paljoa hän ei aikonut tehdä. Ei ehkä edes laukaista kaikkia valmistelemiaan pikku yllätyksiä. Vain sen verran, että hieman näyttäisi, ettei ollut mikään kynttilän liekki.

Belinda katseli Dagniria. Tämän silmistä ei näkynyt mitään, tällä hetkellä mies näytti täysin tuntemattomalta, tätä olisi voinut pitää enemmänkin elottomana - ei, enemmänkin sieluttomana - itsekseen liikkuvana organismina jottei olisi vielä hetki sitten kuullut tuon puhuvan. Belinda hymähti, kuten hän oli jo aikaisemmin todennut, mies oli malliesimerkki bersekeristä, vastustajasta jotka osoittautuivat yleensä turhankin vahvoiksi.
Dagnirin tapaan nainen oli liian ylpeä luovuttamaan tai edes lopettamaan pilkallisesti hymyilyä.

Vaaleahiuksinen vain katseli sotilasta, näyttäen siltä kuin aikoisi luottaa Iran suojauksien kestävän. Todellisuudessa hän tietäisi mitä oli tehtävä, lisko oli kaksikon fyysinen puoli - vaikkei Ira ollutkaan täysin tietämätön magiasta, ei se itse pystynyt loitsuja lukemaan - joten Belindan olisi maagina otettava maaginen isku vastaan, hän luultavasti kestäisi sen paremmin kuin lisko, kunhan varoisi itse saamasta iskuja.
Ira ei ollut puoliverisen ainoa kilpi, hänellä oli myös magiansa.

Nainen jäi odottamaan tulevaa iskua, kasvoillaan haltioitunut ilme, vieläkään liikahtamatta, hänellä olisi tarpeeksi aikaa kohottaa suojamuuri ja mitä pahempana yllätyksenä se tulisi, sen parempi.
Tuli tosiaan oli tuhoisa elementti, joten tässä ei voisi mitään kuivia oksia käyttää.

Hän päästi lelunsa, pienet leikkikaverinsa, infernonsa vapaaksi. Hän odotti innolla, että nainen panisi vastaan, näyttäisi hänelle, että osasi enemmän kuin hän odotti. Ja kohtahan se tuli todistettua, ettei hän ketä tahansa vastaan taistellutkaan. Muuri, maaginen muuri, ja voimakas sellainen. Mutta ei yhtä vahva kuin Nienorin. Nienorin voima oli ollut maan varjovoima - yhdeltä osaltaan - ja sekin oli ollut tiiviimmin punottu kuin tämä. Vaikka eihän Dagnir ollut koskaan kuvitellutkaan lävistävänsä Merkuriuksen kilpeä. Ei edes villeimmissä päiväunissaan.

Hän päätti kuitenkin rikkoa tuon muurin.

Sillä hetkellä nanotekniikka suonissa räjähti. Hänen silmänsä muuttuivat mustiksi, nahkasiivet kasvoivat selkään ja hiukset välkähtivät punaisiksi ja kasvoivat pituutta. Hän ei hallinnut muodonmuutosta. Eikä enää infernojaankaan. Ne kasvoivat kokoa, tuhosivat metsää kuin viljaa ja pommittivat muuria ja kaikkea muutakin mikä osui niiden tielle. Dagnir tunsi sielunsa roikkuvan seonneessa ruumiissaan enää hyvin ohuella siteellä. Se oli huolestuttavaa, suorastaan pelottavaa. Hän ei ollut uskonut koskaan enää tätä kokevansa.

//ANTEEKSI ANTEEKSI, minulla on kestänyt. Jostain syystä teksti on tuottanut minulle melkoista päänvaivaa\\

Belindan astuessa esille liskonsa takaa liekit olivat jo turhan lähellä. Maagisen suojamuurin kohottaminen ei tuottanut hänelle ongelmia, hänen kykynsä olivat aggressiivisuudestaan huolimatta oli tarkoitettu ennemmin suojautumiseen ja piiloutumiseen kuin hyökkäämiseen. Kilpi kesti lieskat hyvin kuten Belinda oli osannutkin olettaa.
Katsoessaan miestä maagi kuitenkin ymmärsi, ettei tämä jäisi viimeiseksi hyökkäykseksi. Luultavasti nuo polttavat lieskat olivat vasta alkua, harkittu taidonnäyte vasustajan kysyistä.

Muutos yllätti Belindan. Muodonmuutos tuli hänelle yllätyksenä. Samoin, kuin tuli se, mitä tapahtui sen jälkeen. Liekit kasvoivat, tuhosivat metsää, pommittivat muuria valtavalla voimalla.
Vaikka Dagnir ei tätä paikkaa ajattelisikaan, Belindan oli ajateltava. Nainen nyökkäsi Iralle, joka lähti hyökkäykseen, aikeinaan kenties täräyttää Dagnirilta tajun kankaalle - luultavasti kookas lisko ei ajatellut asiaa sen tarkemmin mutta kuten kumppaninsa, se ymmärsi, että asialleoli tehtävä jotain.

Hän tunsi kipua siinä, mitä sanotaan sydämeksi. Siis siinä osassa, joka on henkinen eikä fyysinen. Miten ihmeessä hän aina päätyi tällaisiin, outoihin tilanteisiin? Aina tuli jotain uutta, jota vastaan hän ei osannut puolustautua tai sitten jokin vanha temppu uusiutui odottamatta. Koskaan hän ei ollut tarpeeksi voimakas tai tarpeeksi nopea, tarpeeksi ovela osatakseen ennustaa sen. Ja aina joku ylimääräinen sotkeutui mukaan siihen sotkuun, mikä siitä syntyi.

Hän karjaisi raivoissaan ja pakotti sillä vihonviimeisellä siteellään villiintyneeseen kehoonsa sen jähmettymään paikalleen muutamaksi sekunniksi. Juuri tarpeeksi pitkäksi aikaa, että lisko sai iskettyä häntä kipeästi takaraivoon. Kaipa siinä meni taju. Mutta eihän nanotekniikka tietenkään välittänyt siitä kulkiko hermoissa enää impulsseja. Nehän ajattelivat itse. Tavallaan.

Dagnir tiesi olevansa haavoittuvainen täysin irrallaan kehostaan mutta leikkasi silti siteen poikki. Samalla hän sai myös tuntea kylmän kuoleman tuulen kulkevan lävitseen. Siihen ei kyll koskaan tottuisi, näköjään. Mahtoiko hänen heikkoutensa johtua siitä, että hän oli kuollut niin usein ja aina palannut takaisin henkiin? Nytkin hänellä oli vajaa minuutti aikaa.

Hän kutsui tulta, muodosti taakseen kokonaisen seinämän valkoisena ja sinisenä hohkaavaa tulta. Hän pohti hetken mahtoiko Belinda erottaa hänen sielunsa sellaisen magiavirran vuoksi. Sitten hän lähetti koko tuon seinämän oman ruumiinsa kimppuun, jälleen kerran, polttamaan pienoislaitteita. Onneksi hän todellakin oli Mars - muuten hän olisi varmasti palanut itsekin.

Belindan huulilta pääsi tyytyväinen huokaus Iran iskettyä väkivaltaisesti Dagnirin takaraivoon. Hän ei voinut olla hymyilemättä, hän oli voittanut - vaikkei se ollutkaan ollut viimeisen uhkarohkean hyökkäyksen motiivi, hän oli olettanut saavansa itse liekeistä, mutta oli luottanut siihen, että Ira onnistuisi, jolloin tämä voisi pelastaa hänet voittonsa jälkeen.
Nyt nainen kuitenkin oli miltein vahingoittumaton, aivan kuin Dagnir ei olisi halunnutkaan viimeisillä hetkillä voittaa vaan vaipua edes hetkeksi ihanaiseen unohdukseen.

Nainen kyyristyi tajuttoman näköisen miehen vierelle koskettaen tämän huulia, tunnustellen kulkiko tällä hengitys vielä.
"Toivottavasti et ollut liian kovakourainen, hän oli väkivaltaisuudestaan huolimatta fiksu poju ja olisi harmi vahingoittaa hänen aivojaan", nainen totesi katsoen syyttävästi seuralaiseensa. Ira ei edes vaivautunut näyttämään sitä, kuin olisi katunut tekojaan. Sen suomupinta oli vahingoittunut useamman kerran tuon miehen takia ja tavallaan tämä tuntui siltä, kuin typerys olisi saanut ansionsa mukaan.

Belinda aisti magian, jonka epäili olevan olevan lähtöisin miehestä. Hän kohottautui seisomaan ja vetäytyi muutaman askeleen lähemmäs. Hän ei ollut tarpeeksi sinisilmäinen uskoakseen, ettei tuo magia voisi vahingoittaa häntä, vaikka se olisikin ristiriidassa tilanteen kanssa.

Näytti, tuntui ja kuulosti kamalalta polttaa itseään. Omaa kehoaan. Se olevinaan hengitti, vaikkei kylläkään tehnyt muuta kuin jauhoi ees taas keuhkoissa jo ollutta ilmaa. Happea ei kuulunut ja se sai erinäisiä reaktioita syntymään elimistössä. Eikä siitä ollut mitään apua, että liekit rasauttelivat olemattomiin niitä viimeisiä...jotain...jotka saivat ruumiin edes kuvittelemaan vielä elävänsä.

Dagnir katseli näkyä inho huulilleen vääntyen. Oli kätevää, ettei hänen tarvinnut tuntea muuta kalman kylmyys näin itsestään irrallaan. Se ei kuitenkaan peittänyt hänen aisteilötaan sitä mitä keholle tapahtui.

Sitten hän tajusi liekkimerensä pyyhkäisseen siitä, missä Belinda oli seissyt hetki sitten. Hätkähtäen hieman hän mietti, oliko muka polttanut naisen huomaamattaan vai mihin tämä oli kadonnut. Hänhän oli nimenomaisesti käskenyt liekit tuhoamaan nanolaitteet ja ylimääräisen kudoksen. Parantamaan polttamalla saman tien sen minkä saattoi, vaikka se saattoikin johtaa epämukavasti arpeutuviin haavoihin. Olisiko tuli karannut hänen hallinnastaan ja tappanut naisen? Ei kai sentään. Sehän olisi oikeaa ajan ja voiman hukkaa. Tappamisessa ei vain hänen mielestään enää ollut niin paljon hohtoa. Siis silloin kun hän ei tuntenut verissään saamansa taistelutahdon hakkausta.

Hän tunsi sen. Aika loppui. Ei enää tapahtumien ihailua kehosta irrallaan, mikäli mieli takaisin henkiin. Kuolemakaan häntä juuri houkutellut. Ainakaan täällä. Vaikka silloinhan Nienor...

...Liian myöhäistä. Hän avasi silmänsä vetäen kiivaasti henkeä, happea keholleen joka oli jo ollut kuolla sen hukkaan. Hän nousi istumaan kuin kouristuksen voimin, vielä valkoiset hiukset hulmahtaen silmille. Dagnir ei vaivautunut sanomaan mitään vaan otti vaan käsiinsä valkoiset liekit jotka syöksi polttamaan tuota ylimääräistä kudosta paljasten tutun, tummaruskean hiuspehkon.

Ei, tuli oli totellut häntä. Nainen oli hengissä. Dagnir nousi ylös täysin rauhallisena ja pohtivan näköisenä. Mitähän oikeastaan oli tapahtunut?

Belinda katseli vierestä tuota näytöstä, tekemättä asialle mitään muttei myöskään lähtenyt pois, vaikka se olisikin saattanut olla loogisinta tässä tilanteessa.
Nainen oli edelleen raivoissaan, Dagnir tosiaan oli suuremman luokan idiootti, ei ajatellut yhtään mitä teki ja jos ajattelikin, Belinda ei halunnut tietää mitä tuon miehen päässä oikein liikkui.

Ira astui muutaman askeleen kauemmas, se oli kyllästynyt. Ensin olento oli saanut moitteita kumppaniltaan minkä jälkeen se jätettiin täysin vaille huomiota naisen tarkastellessa miestä kasvoillaan tutkiva ilme.
Liskolla oli tapana olla mustasukkainen.

Dagnirin noustessa ylös Belinda astui muutaman askeleen lähemmäs, kasvoillaan miellyttävä hymy - joka oli pelkkää ulkokuorta, naisen sisällä kipinöi. Jos hän olisi saanut päättää, mies olisi haudattu maahan ja jätetty sinne pysyvästi, jolloin hän ei voisi enää saada aikaan vahinkoa.
"Oletko nyt tyytyväinen?" nainen totesi petollisen rauhallisesti, lumoavan hunajaisella äänellä. "Jos kaikki miehet olisivat samallaisia kuin sinä..." käsipuoli piti pienen tauon ja hymyili harvinaisen sievästi ennen kuin jatkoi: "...meillä ei olisi enää paikkaa missä asua! Tuhoa samantien koko kaupunki kun alkuun pääsit! Mitä oikein ajattelit? Koska vastustajasi magia perustuu maahan niin tuhotaanpa sitten maa jottei hän voi käyttää magiaansa!"
Belinda purskahti sarkastiseen nauruun.
"Ja minä kun luulin, että miehet ajattelisivat alapäällään. Ilmeisesti sinä olet poikkeus, et vaivaudu ajattelemaan ollenkaan."

Hän kääntyi katsomaan naista yllättyen tämän purkauksesta. Itsehillintä petti selvästi tuollaisiltakin aikanaan.
"Etkö sinä sen vertaa näe, että minä en tehnyt tätä tarkoituksella? Minä kuolin, tajuatko? Tässä ruumiissa on vikaa jota en halua alkaa selittää niin maanläheiselle ihmiselle kuin sinä, mutta kuuntele nyt hetken verran jos haluat tietää totuuden. Minun sisälläni on parasiittejä, jotka kykenevät hallitsemaan kehoani. Luulin tuhonneeni niiden emoyksikön mutta ilmeisesti se ei sitten riittänytkään. Koska kehoni on syntynyt hallitsemaan tulta, pelkkä kehoni hallinta riittää valmiiksi luotujen infernojen hallitsemiseen.
No niin, nuo parasiitit ikäänkuin ottivat sieluni paikan äsken ja...mellakoivat selvästikin juuri niille ominaisella tavalla. Katselin itse sivusta kun kaikki tämä tuhoutui ja vannon, ettei se tuntunut hyvältä. Jos minulla olisi siihen lahjoja kasvattaisin kaiken takaisin. Minulla ei ole mitään luontoa vastaan, maan voimia vastaava voima oli kerran yksi arvokkaimmista asioista mitä maailmassani oli.
Toivottavasti ymmärsit edes jotain. Vaikka samapa tuo. Tapa minut. En pysty tuhoamaan niitä parasiittejä näillä olemattomilla voimilla, mitä hallitsen, joten olen kuin kävelevä tuhoautomaatti. On parasta hankkiutua aikapommeista eroon ennen kuin ne ehtivät alkaa tosissaan tikittää, tiedäthän."

Dagnir veti henkeä. Tuntuipa itse asiassa harvinaisen hyvältä puhua pitkään ja totta pitkästä aikaa. Hän loi katseensa tuhottuun metsään surun pilkahdus silmistä karaten. Hän kuolisi nyt. Nainen tappaisi hänet tähän. Eipä ainakaan sattuisi mitään isommassa mittakaavassa. Ja tämän oli ollut tarkoitus olla HARJOITUS...

Belinda mutristi huuliaan kuin todetakseen, ettei selitys tehnyt häneen vaikutusta. Todellisuudessa hän ei uskonut toisen valehtelevan hänelle, Dagnirin äänensävy oli aivan liian tosissaan. Jollei mies ollut harvinaisen hyvä näyttelijä, nuo kummalliset asiat olivat totta.
"Olet tosiaan idiootti", nainen totesi edelleen ärtyneellä äänellä ja kohotti ainoan kätensä läimäistäkseen tuota typerää miestä. Hän kuitenkin hillitsi halunsa, se ei olisi metkinnyt mitään, toinen ei olisi oppinut mitään vaikka hän tekisi mitä. "Mutta kai se on hyvä, että olet yhä elossa."

Nainen kohautti olkiaan, vihan purkaminen oli saanut hänet paremmalle tuulelle. Oli mukavaa aina välillä päästää höyryjä, oli toinen sen ansainnut tai ei.
"Turha unelmoida, että vaivautuisin tappamaan sinut", Belinda totesi lopulta hieman lempeämmin vaikka hän pyrkikin pitämään sanansa yhä törkeinä. "Et ole sen arvioinen."

"Joskus pitäisi tehdä sellaistakin, mitä ei halua..." mutisee ja tajuaa toisen hihansa palaneen kokonaan. Tuijottaa käsivarttaan, jossa näkyy kovin vähän merkkejä väkivallasta. Niin usein hänet oli parannettu magialla tai...nanotekniikalla. Pudistaa päätään. Hänhän vajosi ajatuksiinsa suunnilleen samaa tahtia kuin Aradan. Aivan liian usein. Tämä ei ollut ihan sitä mikä oli hänelle luontaista.

Hän otti askeleen ja tajusi samassa jyrkyttävän kivun kallossaan. Se lisko oli selvästi todellakin pannu hänen luunsa koville. Dagnir kohotti kätensä kokeilemaan takaraivoa ja löysi sieltä mukavaa vauhtia kasvavan kuhmun. Onneksi sentään hänellä oli oaksut hiukset, jotka peittivät sen. Se tästä vielä puuttuisikin että hän saisi hakatun maineen tässä uudessa maailmassa.

"Mutta...minä en laske tuota sinun voitoksesi. Niin kauan kuin en ollut itse paikalla panemassa vastaan enää infernojen kasvaessa", pamauttaa yllättäen huvittuneen kulmien kohotuksen saattelemana. Ravistelee käsivarsiaan saadakseen lihaksensa lämpiämään kuolonkylmyydestä ja jatkoi kävelyään kivelle johon istui. Katselee naista hetken ja sitten keskittyy taas tarkastelemaan ympäröivää tuhoa.

Belinda hymyili huvittuneesti nähdessään miehen koskettavan takaraivoaan, hän ei tiennyt, löysikö mies sieltä mitään vaikka toivoikin, että löysi. Olisi vain oikein Dagnirille, että hän joutuisi vielä muutaman päivän päästä miettimään, mitä oli tullut tehtyä, vaikka nainen tiesikin jollain tajunnan tasolla, että mies miettisi sitä muutenkin.

"Olet tosiaan mies", Belinda totesi hymyillen ja istui taas lähemmäski tulleen liskon selkään, silittäen sen suomuja hajamielisesti. "Eikä siihen taida auttaa, vaikka takoisin totuuden omasta heikkoudesta päähäsi."
Nainen käänsi katseensa ympäristöön.
"Älä sure tätä, kaikki kasvaa uudestaan, entisen tuhkasta."
Vaaleahiuksinen venytteli raajojaan liukuen makuuasentoon liskon selässä. Hän tunsi olonsa raukeaksi ja rentoutuneeksi, kiitos taistelun tuoman rasituksen, endorfiinin virtaamisen kehoonsa ja sen tosiasian, että yöunet olivat jääneet säälittävään lyhyiksi.

Dagnir tuhahti paljonpuhuvasti ja keskittyi sitten omiin ajatuksiinsa. Hänen katseensa kiersi toisinaan liskossa ja naisessakin, mutta vain kuin molemmat olisivat osa maisemaa. Hän tunsi melkein koko vähien tunteidensa kirjon siinä istuessaan. Ärtymystä, vihaa. Pettymystä - itseensä. Ylpeyttä. Puutumusta. Epäilyä. Hän pureskeli huultaan ja mietti.

Hänet täytyi tappaa, tuskin ne laitteet muuten saataisiin sammumaan. Ne olivat vaarallisia. Hän oli vaarallinen. No, hän oli aina ollut. Mutta nyt vain niinkin, että ei tiennyt itsekään milloin saattoi...räjähtää. Miksei hän osannut kuolla? Mikä hänet vielä piti elämässä? Hän kaipasi Nienoria verisesti ja tiesi hyvin, että minne hän ikinä menikään, siellä väki kuoli. Sitä nainen ei olisi halunnut.

"Osaatko sinä olla tappamatta ihmisiä, Belinda? Kun joku käy päälle, joku polttaa hermosi, miten pidätät itsesi hänen tappamisestaan? Teit sen äskenkin. Sanoit, että en ansainnut kuolla, mutta ei ihminen tappaessaan mieti ansaitseeko toinen sen vai ei", hän avasi suunsa pitkän hiljaisuuden kuluttua ja kiinnitti katseensa naiseen. Ehkä jonkun mielestä nainen olisi ollut erityisen kaunis, mutta Dagniria ei kiinnostanut korea ulkokuori. Hän näki sieluun silmillään ja siten oli tiennyt jo kauan että hyvä ihminen ei välttämättä piile kauniissa kuoressa.

Belinda tarkasteli hameensa helmoja, se ei ollut palanut - kiitos Iran suojelevien suomujen - mutta hänen vaattensa eivät olleet enää moitteettomassa kunnossa. Hihassa näkyi hienoinen palanut jälki jonka Belinda oli saanut sitä itse tajuamattaan, luultavasti jo taistelun alkupuolella. Ihoon luultavasti tulisi myöhemmin palovamma muta Belinda jätti sen hetkeksi huomiotta, vaikkei Dagnir nauttisikaan siitä tiedosta että oli onnistunut satuttamaan naista hän ei ollut kiinnostunut riehumaan asiasta miehelle, pieni tai vähän suurempi palovamma ei ollut mikään iso asia.

Vaaleatukkainen oli olettanut toisen vaipuneen täysin omiin mietteisiinsä eikä ollut osannut odottaa tämän esittävän kysymyksiä naiselle itselleen. Hän kohotti katseensa hihastaan.
"Saatan olla aivan yhtä aggressiivinen kuin sinä mutten silti tapa ketään tuosta vain. Vaikkei kuolemassa ole mitään pahaa - kaikki kuolee aikanaan eikä ole mikään maailmanloppu vaikka se tapahtuisi jonkun kohdalla aikaisemmin kuin olisi pitänyt - en ole itse kiinnostunut tappamaan ketään, jota en aio syödä. Sanoisin sitä haaskaukseksi", nainen totesi kohauttaen olkiaan. "Tappamatta jättäminen on myös eettisesti parempi vaihtoehto, vaikka tiedän ettei kuolemassa ole mitään pahaa minut on opetettu pelkäämään sitä ja olemaan riistämättä muiden henkeä."
Belinda piti pienen tauon.
"Jokainen kunnon isä opettaa tyttärilleen että jokainen elävä olento on tärkeä ja kunnioituksemme arvoinen."

"Isä tyttärelle..." Dagnir hymähti ja vino hymy pyyhkäisi hetkeksi kasvoille, "Ei taida olla ihan helppoa minulle oppia sitä sitten."

Hän sulki tummat silmänsä, tuntien niiden tummuuden kuin taakan. Taakasta hänelle tuli mieleen tekemiensä syntien taakka, mutta se ei saanut hänet tuntemaan mitään. Oikeastaan silmien paino tuntui raskaammalta kuin kaikki ne kuolleet, kaikki se tuho ja epätoivo mitä hän oli jättänyt jälkeensä. Hän tarvitsi varmaan ammattiauttajaa. Sisäinen hymy säesti ajatusta, mutta se hiipui jo ennen kuin viimeinen tavu oli mielessä lausuttu.

Hän nousi ylös. Veti syvään henkeä, vaikka se haisi savulta eikä selvästikään ollut terveellistä.
"Jos suinkin kestät tulla käymään kaupungin laitamilla voin tarjota sinulle jotain? Juotavaa, ruuan, ehkä. Luulen vähän, että olen sinulle velkaa", hän totesi kuin itsestäänselvyyden. Oikeastaan hän ei halunnut ihmisiä ympärilleen, mutta tiesi myös, että olisi parempi syödä valmiiksi laitettua ruokaa kuin käyttää tunteja sen etsimiseen ja itse valmistamiseen.

Mies sytytti palkeenkielille palaneet vaatteensa sopivasti liekkeihin niin, että ne saivat uuden muotoilun. Hyvä on, kangasta oli melkein puolet vähemmän kuin vielä tunti sitten, mutta parempi niin.

Belinda hymyili vinosti. Tosiaan, Dagnirin olisi varmasti vaikea oppia enää mitään sellasta, tosin oli hälyyttävää että toinen oli edes joutunut tähän tilanteeseen, olisi luullut miehen vanhempien opettaneen tälle mikä oli oikein ja mikä oli väärin - jollei tämä ollut orpo.

Nainen ei liikahtanut paikaltaan Dagnirin noustessa ylös. Kysymyksen kuullessaan tummille kasvoille livahti hetkeksi hämmentynyt ilme, hän ei ollut odottanut mitään tällaista Dagnirin suunnalta.
"Niin tosiaan taidat olla", Belinda totesi lopulta hymyillen, vaikka Ira oli vakuuttunut miehellä olevan jonkinlaisia taka-ajatuksia nainen ei ollut siitä niin varma, Dagnir vaikutti oikeasti anteeksipyytävältä. "Eiköhän se käy."
Hetken ajan Belinda oli onnellinen ettei Ira voisi tulla mukaan, aggressiviinen olento olisi varmasti järjestänyt jonkinlaisen kohtauksen siellä, minne he ikinä olivatkaan menossa.