((Mm~ jätän ajattelut Opalle))

Belinda mutristi huuliaan Dagnirissa tapahtuneelle muutokselle. Hän ei tiennyt, oliko mies päättänyt nauttia tästä vai olivatko nuo lempeän kuuloiset, pehmeästi lausutut sanat vain osa sitä näytelmää, jota he par'aikaa näyttelivät. Harmi, että miehestä oli aina niin vaikea sanoa, mitä hän ajatteli.
"Tietenkin otan sen, vaikkei valkoinen olekaan värini", nainen totesi hymyillen. "Mutta koska sinulla oletettavasti on parempi maku kuin minulla, uskon sinua."

Nainen tuli katsoneeksi Dagnirin silmiin vasta kun tämä sipaisi hänen poskeaan, siihen tapaan kuin he tosiaan olisivat olleet pariskunta. Dagnirin kummalliset, väriään muuttavat silmät olivat olleet Belindalle ihmetyksen aihe jo pitkään, vaikka hän harvoin panikaan merkille niiden värin muutosta.

"Taidat tosiaan pitää tästä, rakas", puoliverinen totesi lopulta, sipaisten sormillaan miehen rannetta.

//Epäreilua, Delta. ~o~ Ööö...voi olla että tämä on jo ollut niin pitkään liikkeellä että siihen voi olla vaikea päästä kärryille jos nyt tulee uutena. Suunniteltu tämä ei tietääkseni kuitenkaan ole. x'D Sanoisin että...öh... että ehkei ole auki. O.o Deltaaaa~ sano jos sanoin jotain tyhmää//

"Mitä? Hei kuules, nyt olet väärillä raiteilla. Minulla nimenomaan ei ole hyvää makua", hän murahti vaikka uskoi kyllä naisen muistavan sen. Mokoma. Mitä peliä tässä oikeastaan edes pelattiinkaan?

Hän kääntyi takaisin tuntiessaan kosketuksen ja kuullessaan sanat. Kullassa oli muutama mustanruskea raita kun hän hetken ajan tajusi taas ailahtaneensa outoon käytökseen. Tmähän oli kuin hormonitasapainonsa ailahtelisi koko ajan. Kuulkoon hän kuka tästä päätti, Dagnir tiesi oikein hyvin olevansa mies eikä sellainen ailahteleminen kuulunut heille. Etenkään hänelle.
"Tai ehkä olen vain hyvä näyttelijä?" vastaa kysymyksellä ja vino hymy vain vahvisti sarkasmia.

"Hameen voit kyllä valita ihan itse. Valkoisen kanssa sopii melkein mikä vaan ja leikkaysten kanssa minä olen...kuin toisesta maailmasta", hymähti vilkaistuaan taas vaaterivistöjä.

//ei siis ole auki!\\

Belinda hymähti ja kohautti olkiaan.
"Sitten olet niin hyvä näyttelijä, etten edes tajua, että näyttelet", nainen vastasi vinosti hymyillen. Aina kun hän kuvitteli ymmärtäneensä jotain tästä miehestä, tämä teki tai sanoi jotain täysin odottamatonta, mikä sai hänet hämilleen. Jos kaikki Dagnirin kotoa tulevat henkilöt olivat samallaisia, Belinda ei haluaisi tavata yhtäkään.

Puoliverinen kääntyi katsomaan hameita. Oikeastaan hän tiesi jo minkälaisen hameen halusi, joten valinta ei ollut vaikea. Nainen joutui hetken ajan etsimään haluamaansa kokoa - miltein kaikki pienemmät koot oli viety - ennen kuin löysi sen.
"Käyn vielä sovittamassa tätä, sitten voimme mennä", Belinda sanoi ja vilkaisi Dagniriin päin, vinosti hymyillen. Hän oli kuluttanut tänään harvinaisen paljon aikaa shoppailuun ja se oli pelkästään Dagnirin syytä.

Hän melkein nauroi. Mutta se jäi hampaiden paljastamiseksi ja vinoksi hymyksi. Vai oli hän hyvä näyttelijä? Sillä lailla, taas jotain järjetöntä ja hyödytöntä höpötystä. Dagnirhan melkein nautti tästä! Ja se oli jo suoranainen myönnytys!

Häntä häiritsi jokin hieman, jokin aivan pieni ja huomaamaton totuus korvan takana. Luultavasti se piileskeli naisen korvan takana, mutta sinne hän ei näppejään päästäisi edes sillä syyllä että saisi selville mistä oli kyse.

Hän päästi päänsä kallelleen ennen kuin nyökkäsi Belindan sanoille. Hän ei ollut aikoihn sortunut kyselemään naisilta millä perusteilla he minkin vaatteen valitsivat, sillä selvitys meni häneltä usein yli hilseen tai toi mieleen nolostuttavia mielikuvia.

Hän hiiviskeli hieman lähemmäs pukuhuoneita niin että naisen ei tarvitsisi etsiä häntä ollessaan valmis. Kuinka suuri rahan arvo oikein tässä maailmassa oli? Vai oliko täällä useita maita joissa kaikissa oli oma rahansa? Hänellä oli paljon selvitettävää ja järjesteltävää ennen kuin elämä alkaisi sujua niin ettei hänen tarvitsisi ottaa huomioon pikkuseikkoja kuin ne olisivat suuriakin.

Belinda palasi jälleen pukuhuoneeseen, katsellen hame-ehdokastaan kriittisesti. Se tosiaan näytti hyvältä ja kuten Dagnir oli sanonut, valkoisen kanssa sopi miltein mikä tahansa väri - mutta mitenköhän tämä sopisi naisen muiden vaatteiden kanssa? Ei olisi miellyttävää käyttää aina samaa vaateyhdistelmää.

Nainen oli kuitenkin jo alkamassa kyllästyä shoppailemaan, joten olisi sopiva aika päättää mitä osti, olisihan se mukavaa päästä vaatekauppaa pitemmälle tänään, vaikkeivat he suorastaan olleetkaan menossa minnekään eikä heillä oikeastaan ollut kiirekään.
Belinda puki hameen päälleen, todeten sen huomattavasti miellyttävämmäksi, kuin miltä se oli näyttänyt hyllyssä. Se taisi olla hieman pienempää kokoa kuin naisen vaatteet yleensä, joten hänen kai pitäisi olla vain onnellinen, että se mahtui hänelle.

Katseltuaan hetken aikaa peilistä ja riisuttuaan hameen tarkastettuaan vielä pariin otteeseen, että se oli ehjä, nainen astui ulos pukukopista.
"No niin, voimme mennä", puoliverinen totesi ja ojensi ostoksensa Dagnirille. "Ilmeisesti et kyllästynyt aivan kuoliaaksi."

Mies vain pudisti huvittuneena päätään:
"Kuka vaateostoksilla tylsistyisi", ja oli peittävinään haukotuksen nenän raapimiseen. Hän liikkui kohti tyhjintä kassaa ja mietti huolestuneena osaisiko ladella oikeat rahat arvon kassaneidille...joka kyllä tuntui kiinnostuvan heistä vähän turhankin intensiivisellä tavalla.

"Päivää, en olekaan aiemmin nähnyt teitä", tyttö lausui kun mies laski vaatteet tiskille. Dagnir yritti hymyillä ystävällisesti mutta hymyilevä hetki tuntui joko olevan ohi tai kuuluneen yksin sellaisiin tilanteisiin joissa tuikituntemattomat eivät olleet läsnä.
"Yhdessä vaateostoksilla vai? Ei kai poika kauheasti jarrutellut teitä?" tyttö jatkui puheluaan etsiessään vaatteista Dagnirille aivan tuntemattomalla tekniikalla valmistetut tarrat, jotka oli lisäksi vielä ommeltu yhdestä nurkasta kuhunkin vaatteeseen kiinni. Kaipa ne olivat vain jonkinlaisia merkintöjä sitä varten että ostetut ja ostamattomat vaatteet tunnistettiin toisistaan. Sellaisia oli kaikkialla kehittyneissä liikeyhteisöissä. Tytön puhetapa oli häiritsevä. Hän teititteli mutta kutsui häntä sitten pojaksi.

"No, ette hävinneet paljoa jos jarruttelikin, tämä on hyvä valinta...ostaisin itsekin jos en olisi töissä..." hän käsitteli hametta kuin maailman arvokkainta vaatekappaletta, mikä sai Dagnirin hieman vaivaantuneeksi. Hän ei tajunnut mitä hienoa vaatteissa muka oli. Tai lähinnä sitä, miten toinen vaatekkapale oli toista arvokkaampi.

"Suokaa anteeksi uteliaisuuteni mutta oletteko kaukaakin? Missä tapasitte? Näytätte pitkänmatkalaisilta vaikkette ole edes kovin vanhoja, jos saan sanoa..." taas se sama. Epämääräinen kohteliaisuus ja suorasukaisuus samassa paketissa. Raivostuttavaa.

"Mistä tiedät jos olemmekin ikihaltioita kolmannelta ajalta?" mies rypisti kulmiaan ja virnisti päälle. Hän yritti saada hartiansa rentoutumaan mutta tyttö sai hänen melkein kiukun partaalle. Juuri kun he olivat olleet pääsemäisillään ulos ilman suurempai kyselyitä tuollainen hyökkäsi kimppuun. ja vielä paikassa josta ei voinut paeta, kassalla.

Belinda vastasi kassaneidin hymyyn. Hän oli erakko, mutta oli tottunut pitkän ikänsä aikana ihmisten uteliaisiin katseisiin. Olihan sekin aikoinaan herättänyt kiinnostusta, kun tavallisena ihmistyttönä pidetty olento ei ollutkaan vanhentunut niin kuin olisi pitänyt.
"Tietenkin hän jarrutteli, mutta niinhän ne miehet aina", Belinda vastasi, teennäisen hyväntuulisesti. Hän tarkkaili todellisuudessa paljoakaan huomiota kiinnittämättä kassaneidin puuhia. Hänelle tämän tekemät tarranpoistamiset olivat naiselle niin arkipäiväisiä asioita, ettei hän edes huomannut Dagnirin kiinnostusta.

Belinda vastasi myyjättären kehuihin naurahduksella.
"Se sopisi teille hyvin." Jos Dagnir ei haluaisi kiinnittää huomiota, olisi annettava kassaneidille mielikuva niin miellyttävästä pariskunnasta, ettei tämä puhuisi näistä jälkikäteen työkavereilleen. Mukavista ihmisistä oli paljon tylsempää puhua kuin epäystävällisistä.

Nainen löi Dagniria kyynärpäällä vatsaan. Ei siksi, että olisi todellisuudessa halunnut saada miehen hiljaiseksi, enemmänkin antaakseen keskustelukumppanilleen mielikuvan siitä, että hän halusi.
"Olen maalta, joten näytän aina kaupungissa käydessäni siltä, kuin olisin matkalla jonnekin kauas", Belinda totesi, hymyillen. "Onneksi sain erään takaamaan turvallisuuteni, joten en joutuisi olemaan peloissani, vaikka olisimmekin olleet menossa kauas."

Belinda vilkaisi Dagniriin.
"Kulta, kantaisitko ostokset?"

"Ihanaa, sittenhän päivänne ei vieä ole pilalla..." nainen selitti ja naputteli keskittyneesti ja jotewnkin ylpeästi numerot uudestaan ja uudestaan kassakoneen virkaa toimittavaan Dagnirin silmissä autamttoman vanhanaikaiseen mekaaniseen...kassakoneeseen. Se toimi samaan tapaan kuin kirjoituskoneet mutta mies ei tunnistanut materiaalia valkoisen maalin alta. Koska nainen ei selvästikään saanut numeroa näpyteltyä kerralla oikein vaikka esittikin lahjakkaasti ammattitaitoista, aikaa ja paperia kului.

Vasta saadessaan Kolmannen ajan leikinlaskunsa päälle vikkelän iskun kyynärpäästä hän tosissaan hahmotti tilanteen niin kuin se olisi roolissa pitänyt hahmottaa. Tässä oli nainen joka oli utelias heistä. ja he olivat onnellinen nuoripari. Mutta ei mies enää pystynyt palaamaan siihen mitä roolinsa oli alunperin ollut. Hän oli kasvanut siitä erilleen, jonnekin sen ja itsensä välille, tässä lyhyessä ajassa.

Hän loi naiseen hellän katseen ja hymyili hieman tämän kutsuessa itseään maalaiseksi. Dagnir tuhahti tämän viitatessa häneen - vai takasi hän turvallisuuden? Kiitos vain arvostuksesta. Ja huvittunut virne.

Hän ei vastannut sanallakaan, otti vain naisen viimein kassiin saamat ostokset kuin ne olisivat höyhenkeveät - vaikka sitähän ne hänelle olivatkin - huomattuaan yllättäen maksaneensa aivan oikein.
"Hei hei sitten ja tervetuloa uudelleen!" nainen toivotti ja Dagnir kohautti hänelle olkiaan.

Viimein ulos siitä pesäkkeestä...

Belinda kohotti kätensä hienoiseen vilkutukseen ja nyökkäsi. Se oli oikeastaan sujunut hieman paremmin kuin hän oli osannut olettaa, he tuskin olivat painuneet kovinkaan voimakkaasti muiden, kuin niiden kahden, typerän, töllistelevän tytön mieliin. Nämä tuskin odottaisivat heitä hieman kauempana, he olivat varmaan jo siirtyneet jonnekin omiin oloihinsa toteamaan, että Belinda oli huora eikä Dagnirkaan niin ihmeellisen komea voimakkaista käsivarsista ja kummallisine silmistään huolimatta.

Nainen vilkaisi Dagniriin päin.
"Meillä on nyt rahaa ja vaatteita - haluatko käydä vielä ostamassa ruokaa, vai ovatko ruokavaramme jo kunnossa?" Belinda kysyi, harkiten ottaisiko kauppakassin kannettavakseen. Hän oli kuitenkin melko avuton, kykenemätön tekemään paljoakaan, kun ainoa käsi oli varattu, joten hän päätti jättää kantamisen miehelle - tällähän sentään oli kaksi kättä eivätkä vaatteet varmasti tuntuneet hänestä painavan juuri mitään.

Puoliverininen raapi niskaansa. Hän alkoi olla jo kyllästynyt tähän kaupoissa ravaamiseen. Dagnirin seuran vielä kesti, tämähän osasi olla hiljaa - liiankin hyvin.

Mies hiljeni varsin tiukasti siihen saakka kunnes olivat ehtineet jonnekin vähän rauhallisemmalle paikalle ja istutti naisen lempeästi penkille kuin muka haluaisi olla tälle kohtelias ja hyvä. Hän itse ei stunut, se ei kuulunut hänen tapoihinsa, eikä edes laskenut kassia kädestään.
"Luulen etteivät ruokaostokset ole tarpeen. Kaupunkiin ei houkuttele jäädä, vaikka jostain joku hyvä yöpymispaikka löytyisikin. Pidän enemmän avarasta maastosta, luonnon hiljaisuudesta. Eivätkä kieltämättä nämä ihmismassat juuri inspiroi yhtään mihinkään", hän tuhahti ja venytteli hieman niskojaan siinä seisoessaan.

"Kartan voisin ottaa, ehkäpä, mikäli paikat ovat sen arvoisia."

Tummahiuksinen kohotti katseensa kattojen yli taivaalle ja hieman magiaa käyttäen tarkensi sen vielä taivan ohikin. Mikään ei näyttänyt liikkuvan siellä. Hyvä. Hänen kaltaisensa eivät kenties tosiaan olleet mitään tavallista täällä päin.

"Mutta nämä vaatteet pitäisi voida vaihtaa jossain", hän lausui hetken kuluttua katseensa palatessa etäisistä ilmakehän kerroksista.

Belinda kohotti kulmiaan toisen istuttaessa hänet penkille, aivan kuin naista olisi pitänyt kohdella silkkihansikkain. Erikoista käytöstä mieheltä, joka oli vielä tunti sitten ollut valmiina hakkaamaan naisen pään tohjoksi jos vain olisi pystynyt siinä tilanteessa siihen. Tietenkin tämä kuului vain heidän pieneen näytelmäänsä, kaikki pienet kohteliaisuudet ja ystävälliset hymyt.
Belinda ei kuitenkaan voinut olla ihailematta miehen ryhtiä ja lihaksikasta kehoa tämän seisoessa sopivasti siinä, hänen edessään, kuin tyrkyllä tuijotettavaksi.

Yllättävää kyllä, he olivat kerrankin harvinaisen samaa mieltä. Belindakaan ei ollut innostunut suuresta kaupungissa, hän tuntisi olonsa maljon luontevammaksi luonnon keskellä, omassa elementissään lehtien ja maan tuoksun ympäröimänä.
"Mutta kultaseni, jos me emme ole menossa minnekään tiettyyn paikkaan, emme me tarvitse karttaa mihinkään, vai?" puoliverinen huomautti.

Belinda mutristi huuliaan mietteliäästi.
"Jos syrjäkuja ei kelpaa sinulle, joudut luultavasti odottamaan, että ehdimme kaupungin ulkopuolelle, sieltä saattaisi löytyä joku suojainen paikka."

Hän rypisti vähän kulmiaan kuin pohtisi asiaa. Tosiassahan hän pohtikin mutta se nyt oli jo tehty ennen kuin ilme oli valmis.
"Olet oikeassa, pikkuinen. Kaupunki taitaa olla hyvää vauhtia sekoittamassa päätäni..." hän mutisi vastauksen kuin hieman nolostuneena. Totuus oli, että hän ajatteli liukenevansa naisen suerasta niin pian kuin suikin heti kun mahdollista kunhan tulisi tilaisuus jne. Mutta. Belinda oli kiertänyt hänen keinonsa vaikuttaa joltain turistilta maalaisten silmissä kulkiessaan kartta kädessä ympäriinsä. Oliko nainen huomannut hänen ajatusratansa? HALUSIKO tuo nainen muka hoidella hänet sellaiseen tilanteeseen että pärjäisi itsekseen?

"Jaa'a, eipä taida kelvata, minulta alkaa mennä pinna tämän paikan kanssa toden teolla", hän totesi kun ohitse oli mennä kipsuttanut lauma nuoria miehiä ja naisia kielenkannat kuin irrallaan ja huomaamatta lainkaan väistää ennen kuin hän mulkaisi heitä riittävän pahasti. Nyt kun hän tuli ajatelleeksi asiaa, Dagnir tajusi myös tarvitsevansa mahdollisesti kylpyä. Mutta ehkä se saisi odottaa vielä vähän. Tai pidemmänkin aikaa. Hän huokasi ja puisteli päätään kulmat kiukkuisilla rypyillä, hieman lähempänä tavallista olemustaan kaikin puolin:
"Mikä siinä oikein on? Kun ihmiset kaupunkilaistuvat he menevät ihan höperöiksi, lakkaavat käyttämästä aivojaan jos ei ole pakko. Todella hermoja riipivää... No, minne päin?"

Belinda naurahti. Hän ei tiennyt, miten olisi suhtautunut miehen outoon käytökseen muttei oikeastaan epäillyt tämän yrittävän kartan avulla pääsevan eroon hänestä - ei, hän ei olisi osannut arvata sitä.
Se, että toinen kutsui häntä pikkuiseksi ei enää häirinnyt naista. Hän oli jo alkanut tottua siihen, että Dagnir oli mukava.

"No, ehkä et joudu olemaan täällä enää kauaa", nainen totesi, olkiaan kohauttaen. Tietenkin asia merkitsi hänelle todellisuudessa jotain, olisi turhauttavaa, jos mies, jota hän oli yrittänyt perehdyttää oman maansa tapoihin katoaisi yhtä äkkiä kuin oli tänne ilmestynyt.
Dagnir ei tosiaankaan sopinut kaupunkiin sen paremmin kuin Belindakaan - jollei vielä huonommin.
"Seuraa vain minua", nainen totesi, hienoisesti hymyillen ja lähti suuntaamaan ulos kaupungista. "Äläkä herätä noin paljoa huomiota kultaseni, pääsemme täältä ulos paljon nopeammin jos käyttäydyt mahdollisimman huomaamattomasti." Äskeinen nuorukaisjoukko katseli heidän peräänsä närkästyneenä.

Siitä hän ei kyllä menisi lupaamaan mitään. Ettei joutuisi olemaan täällä enää kauaa. Tämä oli juuri sellainen paikka johon etsimänsä blondi saattaisi ilmestyä ja juuttua sitten kulttuurin ja ihmisten ilmiselvän kauneuden ja sisäisten ulottuvuuksien moninaisuuden lumoihin. Dan oli hieman unelmoija. Hemmetti, Dagnir janosi saada tämän sotkun viimein selvitetyksi, kaipasi löytää sen pelkurin ja kalauttaa tätä kunnolla... Piru periköön miten se mies muka jaksoi kun hänkään ei pysynyt enää aina edes pystyssä?

Se oli kauhea totuus joka aukeni hänen silmiensä eteen siinä hetkessä. Hänen voimansa olivat kulumassa loppuun. Siksikö se inferno oli karannut hänen käsistään? Hän tuhahti naisen terävän puoleiselle huomautukselle.

Ei, miksi hän oli tässä, miksi hän antoi Belindan johtaa itseään kaupungin läpi sen sijaan että liikkuisi omine nokkinensa? Hän löysi siitä taas uuden riskin - nainen saattaisi olla paikalla kun ne väsyneet jalat pettäisivät hänen altaan. Ei, se olisi liian häpeällistä.

Hän pystyi kuvittelemaan kellon naksuttamassa väärään suuntaan, laskien hetkiä siihen kun hänen olisi pakko päästää irti kaikesta mitä oli kasannut voimakseen ja kellua hetki tyhjän päällä. Se oli vääjäämätöntä. Hän tiesi kyllä millaista se oli. Olihan niin käynyt ennekin...ennen Nienorin kuolemaa ja tämän kuoltua. Mutta...tämä oli väärä paikka sille. Aivan totaalisen väärä paikka.

"Osaako se liskosi tulla luoksesi omia aikojaan?" hän kysyi yllättäen ilman mitään tausta-ajatuksia nähdessään jo kaupungin loppuvan jonkin matkan päässä. Ehkä se oli jo alkamassa. Hän puisteli päätään kiukkuisesti.

Belinda oli tottunut hiljaisuuteen eikä huomannut Dagnirin vaikenemista - ja vaikka olisi huomannutkin, tämä olisi antanut tämän olla, miehellä oli selvästi selvittelemättömiä asioita jopa itsensä kanssa eikä tämä tarvitsi vielä Belindaa esittämään kysymyksiä.

Nainen vilkaisi olkansa yli, kummastellen toisen kysymystä. Hän ei osannut sanoa, suunnitteliko mies mitään ihmeellisempää - hänen kolkkaamistaan ja pakenemista kun Ira ei ollut paikalla - vai oliko kyseessä ihmeellisen viaton, taka-ajatukseton kysymys.
Belinda ei tuntenut Dagniria tarpeeksi hyvin, että olisi vielä osannut sanoa sellaista. Hän ei uskonut, että tulisi koskaan tuntemaankaan, miehessä oli muureja, kerroksia, joiden taakse hän tuskin tulisi koskaan pääsemään.

"Kyllä", nainen totesi lopulta. "Yhteytemme on melko voimakas, joten olemme usein puolinaisessa yhteydessä toisiimme - sitä tajuamattakaan. Tiedämme heti, jos toinen - yleensä minä - on avuntarpeessa." Belinda käänsi vihertävien silmiensä katseen mieheen. "Miksi kysyt? Toivottavasti et suunnittele mitään."

Hän tiesi näyttävänsä - harvinaista kyllä - itseään nuoremmalta tapittamassa naista tummilla silmillään.
"En ole ihan varma...en tietääkseni..." hän vastasi vähän kummastuneena. Mistä tuo nyt sitten olikaan tullut se häiritsi häntä. Oli outoa huomata käyttäytyvänsä kuin kuin nuori vasta, vaikka kokemuksien ja tiedon taakka vanhensi häntä yleensä melkeinpä kahdellakymmenellä vuodella. Jos ei sitten enempää muiden kuin ihmisten silmissä.

"Luulenpa ettei tämä tiedä mitään hyvää. Jos alan puhua ennen kuin ajattelen jokin on takuulla vinossa, enkä tarkoita nenää", hän nosti käden suun eteen ja köhäisi. Mokoma. Mistä tuo oli tullut? Turhaa löpinää.

"Ymmärrän mitä tarkoitat tuolla yhteydellä. Olen kokenut sellaisia, montakin", miehen kulmat painuivat tutuille rypyille, "Mutta miten teidän yhteytenne on muodostettu? Ette ole luontaisia kumppaneita, jollen siten ole täysin sokea. Oletteko kasvaneet yhdessä? Vai onko jompi kumpi uhrannut toiselle jotain?"

Oikeastaan miehen olisi pitänyt tajuta ettei nainen luonnostaan ollut käspipuoli, mutta asia vain ei kertakaikkiaan ollut missään vaiheessa vaivannut häntä. Oikeastaan hän ei tähän mennessä eikä vielä nytkään ollut edes miettinyt miten paljon hankalampaa blondin elämä mahtoi olla. Joskus Dagnirkin osoitti tutun puoleista miehistä sokeutta.

Kylmät väristykset kulkivat naisen niskaa pitkin, aivan kuin joku täysin toinen henkilö olisi tapittanut häntä Dagnirin kehosta. Olihan mies näyttelijä, mutta pystyisikö hän tosiaan noin uskottavaan esitykseen? Jos pystyi, naisen oli pakko tunnustaa, että mies oli hyvä - luultavasti paras, jonka nainen oli koskaan tajunnut.

Dagnirin jatkaessa sama toistui, tämä päätyi vaikuttamaan nuorelta, käyttämään omituista sanontaan - ainakaan Belinda ei olisi uskonut kuulevansa vakavan miehen sanovan koskaan noin - ja kaiken lisäksi ihmetteli itsekin muutosta.

Miehen jatkaessa heidän edellisestä puheenaiheestaan Belinda tunsi olevansa taas selvillä vesillä, vaikka mies näytti olleen harvinaisen epätarkkanäköinen, mutta se ei välttämättä johtunut samasta syystä, kuin äskeinen outo käytös.

Nainen tirskahti hienoisesti.
"Olet oikeassa, minä olen uhrannut jotain Iralle", blondi totesi. "Oletin sen olevan itsestäänselvää, mutta ehkä annan sen sinulle anteeksi, tämä paikka on sinulle uusi etkä varmasti pane tällaisia pieniä yksityiskohtia merkille. Saadakseni mahdollisimman voimakkaan siteen välillemme uhrasin hänelle käteni."
Tummat silmät kääntyivät katsomaan Dagniria.
"Luulin sen olevan itsestäänselvää."

Dagnir toivoi ettei tuo toistuisi taas. Oli todella ahdistavaa käyttäytyä niin kevytmielisesti. melkein kuin hänellä olisi jotain yhteistä Danin kanssa... niin Dan! Ehkäpä korvakorun luoma yhteys selitti kaiken? Ehkäpä tuo blondi mies tunsi jotain tämän tyylistä siellä missä nyt olikaan.

Hän ei katsonut naista tämän vastatessa, jätti huomiotta hänenkorviinsa jokseenkin pisteliäät korostukset.
"Hmm. Sano vain minua tyhmäksi, mutta minulle se että sinulla ei ole toista, kättä ei tee mitään eroa. Kenties kevyen värähdyksen vedenpinnassa, mutta se on vastaava kuin se erotus onko toisella pitkät vai lyhyet hiukset", hän käänsi katseensa naisen puoleen, hymyili vinoa hymyään:
"En tiedä onko se sinusta hyvä vai huono asia, mutta minä todellakin harvin katson ihmisten pintapuolta."

Hän käänsi katseensa takaisin pois päin, tiivisti hieman askeliaan nähdessään viimein kaupungin laidan. Pieni, matala mäki pyyhkäisi tien kadoksiin kunnes se jatkoi sitten matkaansa melkein viivasuoraan eteenpäin. Mies seisahtui kaupungin kiveyksen laidalle. Katseli eteenpäin. Odottaa naisen saavuttavan hänet. Itse asiassa Dagnir kaipaa jo pois tästä repeytyneestä paidastaan.

Belinda hymähti.
"Ehkä se, onko minulla kaksi kättä vai ei, ei tällä hetkellä ole sinusta mitään eroa - ethän sinä siitä joudu vielä mienkään kärsimään - mutta jos tosiaan matkustamme muutamaa päivää pitempään yhdessä, huomaat varmasti millainen rasite se on", nainen totesi huvittuneenpehmeästi ja tarkasteli miestä uteliaasti. Aina, kun hän kuvitteli ymmärtävänsä tuota edes jotenkin, tämä onnistui yllättämään hänet.
"Ja tietenkin se on huono juttu, sinulle. Sinun pitäisi katsoa ihmisten ulkoisia olemuksia, vaikket valikoisikaan seuraasi sen perusteella tai antaisi sen vaikuttaa mielipiteisiisi", nainen totesi. "En voi uskoa, että olet selvinnyt noin pitkään huomioimatta keskustelukumppaneidesi ulkonäköä lainkaan."

He saapuivat kaupunginlaidalle - lopultakin. Yhdessä käveleminen tuntui aina paljon hitaammalta kuin yksin kävely, koska näin ei saanut valita kävelytahtiaan.
Oli mukavaa päästä taas tutumpaan maastoon, kosketuksiin luonnon kanssa.
"Kävellään vielä vähän matkaa, kun olemme päässeet näköetäisyyden ulkopuolelle, pääset vaihtamaan vaatteesi." Nainen vilkaisi Dagniriin kuin odottaen tämän vahvistaen tämän sanat nyökkäyksellä ennen kuin lähti kävelemään eteenpäin.
Oikeastaan revenneessä paidalla ei ollut mitään vikaa.

"No jaa. Olet selvinnyt tähän asti sen kanssa, varmasti sinulla on keinosi? Ja mikäli ajattelet tavaroiden kantamista, voit jättää sen puolen minulle. Vaikkapa kokonaisuudessaan. En olisi hassumpi kuormajuhta, mikäli vanhoilta...tuttaviltani kysytään", hän oli ollyt hyvin vähällä sanoa ystäviltä, mutta se sana ei edelleenkään kuulunut karkean miehen sanavarastoon.

Hän muljautti silmiään naisen sanoille. Eihän asia tietenkään ihan niin yksinkertainen ollut, etteikö hän vain kiinnittänyt huomiota. Jos toisella oli vamma mutta tämä oli oppinut elämään sen kanssa ilman sähäkkää hyökkäystä jokaista turhan lähelle päässyttä vastaan...se tavallaan vain jäi huomiotta. Dagnir oli fyysisesti poikkeuksellisen voimakas. Oli aina ollut ja aina tiennyt sen. Hänet oli kasvatettu moneen kertaan käyttämään sitä voimaa muiden avuksi jos suinkin mahdollista. Mutta hän oli taantunut. Tuli sydämessä kylmennyt. Hän ei enää auttanut ihmisiä. Hän vain... pakeni.

Hän kyllä nyökkäsi naisen sanoille ja jatkoi muutaman askeleen tämän jäljessä, mutta hänen mielensä oli toisaalla.

Pakeneminen ei kuulunut häneen. Hetki sitten hän oli muistanut tilanteen väärin, ajatellut Danin olevan se joka pakeni. Mikä vale. Mikä hänen päässään oikein oli vikana? Kaikki nämä vuodet hän oli keiltänyt pakenevansa...

Värähdys kulki läpi kehon, kassi kahahti vähän kädessä joka jatkoi vapinaa. Miten tähän oli päädytty? Miten helvetin typerä saattoi yksi ihminen olla?

"Nienor...nyt ymmärrän sinua taas, ja sen myöntäminen ääneen kevensi hieman hänen mieltään, mutta vapina ei edellenkään ottanut loppuakseen. Hän otti kassin toiseen käteensä ja heitti sen olkansa yli, tunkien vapisevan käden housujen taskuun. Ei siksi että häpesi sitä vaan siksi, että vihasi sitä tarpeeksi ettei halunnut nähdä sitä mutta toisaalta ei halunnut hävittääkään vielä tuota todistetta läpimurrosta päänsä sisällä.

Kaupunki katosi lopulta näkyvistä eikä sellaisissa huonosti viihtyvä Dagnir Galathilion katsonut taakseen.

Belinda ei pannut pahakseen taaskaan Dagnirin hiljaisuutta. Mies ilmeisesti oli usein hiljainen - se kuului tämän luonteeseen - eikä Belinda alkanut keksiä väkisin mitään puheenaiheita, vain jotta he saisivat jonkinlaista keskustelua aikaan.
Tietenkin puoliverinen oli utelias, hän ei tiennyt tästä miehestä paljoakaan, mutta halusi antaa tämän kertoa itse eikä alkaisi urkkimaan ainakaan vielä. Hän saattaisi tietenkin huomauttaa asiasta, jos onnistuisi suuttumaan tuolle miehelle - silloin hän ei oikein hallinnut itseään ja puhumisiaan.

Vähä vähältä kaupunki tosiaan katosi, sen äänet jäivät taakse ja tilalle tuli suhina puiden lehdissä ja miellyttävä luonnon tuoksu. Belinda hengitti tyytyväisenä raikasta ilmaa.
"Milloin ajattelit vaihtaa vaatteesi? Täällä tuskin kukaan näkee sinua", nainen totesi ja nojautui puuhun. Hän tunsi olevansa kotona, vaikka todellisuudessa koti oli useiden päivien matkan päässä.

"Tästä ei kuljeta kovinkaan usein, joten valitsemme oletettavasti tämän tien?"
Maassa oli polku, mutta siitä näki harjaantumatonkin silmä, että se oli lähes käyttämätön, siitä oltiin kävelty viimeksi muutama viikko sitten ja sitä ennen ties milloin. Jos Dagnir halusi valita mahdollisimman vähäkulkuisen reitin, he voisivat samantien valita tämän. Silloin he tosin eivät pääsisi täydentämään ruokavarastojaan muutamaan päivään, mutta Belinda ainakin uskoi pärjäävänsä muutaman päivän luonnonantimillakin ja Dagnirin voimakkaista käsivarsista saattoi päätellä, että tästä voisi olla hyötyä metsästämisessä.

Hän veti keuhkoihinsa metsäisen tuoksuista ilmaa ja kasvot joille naamio ei ollut vielä ehtinyt palata paljastivat selkeänä kuinka mies nautit luonnorauhasta. Ilme ei varsinaisesti ollut hymy mutta lähellä se oli; kulmat korkeina kaarina, leuanseutu hieman kireänä ja silmät rennosti kiinni h'än hengitti syvään muutamaan kertaan.

Sitten tumma kuuli naisen sanat ja vastasi niihin silmissään pilke joka oli tähän mennessä pysynyt poissa.
"Kun kerran noin kauniisti pyydät saatan ehkä suostua vaihtamaan pois tämä repaleisen rätin", hän onnistui saamaan nyökkäyksensä vaikuttamaan kumarrukselta. Mies laski kantamuksensa maahan ja nosti valkoisen paidan esille vähemmän elegantein elein. Hyvin neutraalisti itse asiassa.

Sen kummempia miettimättä hän toisen puhuessa tien valinnasta heitti vanhan paitansa pois. Kulmat painuivat vähän ryppyyn.
"Ei sinun tarvitse minulta kysellä. Toki olen varsin tyytyväinen jos voimme välttää mahdollisimman monta uteliasta ihmistä mutta... ... Tai olkoon", hän huomasi ajatustensa harhailleen taas sellaisille teille että niiden selittämisessä menisi toinenkin ikuisuus.

Hän veti hiuksensa paidan sisältä ja avasi lenkin jolla ne oli sitonut. Pitkät otsahiukset hän palautti takaisin tuttuun paikkaan silmille. Vino hymy pyyhkäisi kasvoja.
"Miksi tuijotat ksäivarsiani?"

Belinda hymyili, hän ei pystynyt olemaan luonnon keskelä ärtynyt tai kyllästynyt Dagnirin seuraan vaikkei ollut kaupungissa jatkuvasti ollut hyvällä tuulella. Kaikki ärtymys tuntui haihtuvan raikkaan ilman mukana.
"Kiitos, eihän tuollaista rääsyläistä kestä katsoa", nainen totesi kohottaen kulmakarvojaan. Aivan kuin metsässä sillä olisi ollut väliä kun Dagnir oli kulkenut noissa räteissä kaupungissa, missä ne pistivät hieman silmään.

Belinda nyökkäsi vastaukseksi miehen kommenttiin. Naisen ajatukset harhailivat muualle, katse seuraili hajamielisesti miehen paidan vaihtoa, käväisi useampaan otteeseen tämän voimakkaalla rintakehällä ja pysähtyi lopulta tämän käsivarsille, jälleen kerran. Belinda oli tuijottanut noita voimakkaita käsivarsia jo useampaan otteeseen.

Nainen ei edes hätkähtänyt syyllisesti, vaikka Dagnir huomasi hänen tungettelevan katseensa.
"Miksen tuijottaisi?" puoliverinen kysyi hymyillen ja astui askeleen lähemmäs toista ja tarttui tämän käsivarresta kiinni, katsellen tätä arvioiden. "Näytät voimakkaalta, se on hyvä. Ira ei välttämättä suostu tulemaan paikalle kun olet täällä - lapsellinen lisko - joten jos ruoka loppuu, sinä pystyt varmasti metsästämään jotain.. ja lihaksista on muutenkin hyötyä."
Ei sillä, että tuo syy olisi ollut ainoa, miksi nainen oli noita käsivarsia tuijottanut.

Hän ei edes värähtänyt kosketusta mutta eipä sen kummemmin osoittanut sitä huomanneensakaan. Hän kuunteli mitä naisella oli sanottavanaan ja kohautti harteitaan. Tällainen oli hänelle luontaista, perintöä sekä vanhemmilta (molemmista suvuista) että jälleensyntymisestä. Hänestä ei saisi heikkoa tekemälläkään, ainakaan normaalin geeniperimän omaaviin verrattuna.

Geeniperimän ajattelu ärsytti häntä. Se oli sotku.

"Kyllä minä metsästämään pystyn, on tullut se homma tutuksi tässä vuosien aikana..." Dagnir rypisti kulmiaan hieman synketen ajatuksesta, "Mutta sinun täytyy sanoa milloin haluat minun sen tekevän ja mitä haluat, sillä olen tottunut elämään vähällä ruualla enkä lupaa mitään siitä että edes tunnistaisin täkäläisiä saaliseläimiä heti kun sellainen polulle osuu", hän jätti tarkoituksella toistaiseksi huomiotta viimeisimmän kommentin. Muuta hyötyä? Oliko tässä naisessa sitten kuitenkin jotain tietyn tyyppistä ajatusrakennetta? Tai no, pitäisi pikemminkin pohtia MITÄ niistä useammasta tyypistä.

"Jos puolustusta kaipaat... se ei ole mikään ongelma. Ajan myötä saattaisin jopa suostua opettamaan sinulle asioita... olen menettänyt ruuminosiani pariinkin kertaan. Milloin mikin on hoidellut sen osan minulle takaisin, tosin..." hetkeksi tummiin silmiin ilmestyy kultaa, ei mitään sulaa sellaista mutta parempi sekin oli kuin loputon, pimeä tummaruskeus.
"Mutta voit uskoa että minä tiedän milloin asiat menevät turhan monimutkaisiksi ja sanon sillä hetkellä irti tämän meidän väliaikaisen kumppanuutemme. Luotan sinun tekevän samoin", niine sanoineen hän asteli vähän kauemmas, venytteli kokeille hihojen joustavuutta ja tuhahti tyytyväisenä. Tämä paita olikin kestävämpää sorttia kuin miltä vaikutti.

Hän katseli metsää ympärillään ja virnisti ajatuksissaan. Tästä paikasta pitäisi muuan toinenkin blondi jonka hän tunsi.

"Kuinka kauan jaksat jatkaa matkaa uupumatta ja kuinka pitkiä matkoja taitat sillä aikavälillä?" kysyy varsin asialliseen sävyyn kääntämättä kuitenkaan kasvojaan Belindan puoleen.
"Ja minkälainen on leirisi tyypillisesti, sekin olisi hyvä tietää ennen kuin jatkan tästä mihinkään kanssasi."